Idän pikajunan arvoitus on komeaa katseltavaa, vaikka tarina onkin tuttu
Lue lisää »
Klassinen murhatarina, Idän pikajunan arvoitus on kaikille tuttu, sillä tuskin löytyy ihmistä joka ei olisi koskaan kuullut Agatha Christien kynäilemästä klassikosta. Tarina on tuotu myös valkokankaalle sekä tv-ruutuun useampaan kertaan, ja jostain syystä on koettu että tarina pitää jälleen tarjoilla katsojille, suuren tähtikaartin näyttelemänä.
Ohjaajana toimii tällä kertaa itse Hercule Poirotia esittävä Kenneth Branagh, joka on kuin kotonaan tiukan säntillisessä brittietiketissä jota tarina huokuu. Mistään modernista versiosta ei ole kyse, vaan kaikessa näkyy nostalgian kaipuu ja menneiden aikojen lumo, josta elokuva ottaa visuaalisesti kaiken irti. Belgialainen etsivä joutuu monen mutkan kautta junamatkalle, jonka muu matkustajajoukkio koostuu toinen toistaan suuremmista persoonallisuuksista. Ei aikaakaan, kun yön aikana junassa tapahtuu murha (kuinkas muuten) ja etsivä joutuu reissullaan jälleen työn pariin.
Parhaimmillaan elokuva on kuvatessaan keski- ja yläluokan asenteita tunkkaisessa menneisyydessä, sillä käsikirjoitus ei ole lakaissut aikakauden piileviä ongelmia, rasismia myöten, maton alle. Jokaisella tuntuu olevan paikkansa niin yhteiskunnassa kuin murhatarinan shakkilaudallakin, ja jokainen matkustaja ryhtyy tuntumaan epäilyttävältä kun vyyhtiä puretaan junan jumittuessa lumivyöryn vuoksi keskelle vuoristoa. Suljetussa paikassa kenelläkään ei ole ulospääsyä, ja joku matkustajista on murhaaja, ja tunnelman odottaisi kasvavan sietämättömäksi. Sekalainen joukkio koostuu tunnetuista näyttelijöistä, kuten Willem Dafoe, Johnny Depp, Daisy Ridley, Michelle Pfeiffer ja Judi Dench. Kaikki suorittavat roolinsa rutiinilla, mutta kaikessa on outo jäykkäniskainen meininki, joka ei johdu vain tarinan aikakaudesta.
Tv-sarjojen ystävien on hankala kuvitella Poirotin legendaariseen rooliin ketään muuta kuin David Suchet, mutta Branagh suoriutuu urakasta kunnialla. Modernisoidumpi versio miehestä ei ole kenties täysin yhtä pikkutarkka ja neuroottinen kuin muut tulkinnat, mutta mukana on aimo annos aitoa etsivää, jonka menolle voi pyöritellä silmiään. Elokuvan ongelmaksi muodostuu komeiden kulissien takana seisova tyhjyys. Murhasta huolimatta elokuvasta puuttuu täysin jännite sekä vaaran tuntu. Elokuva on hyvin lapsiystävällinen versio, eikä meno muutu kiivaammaksi missään vaiheessa - meno on hitaasti etenevän varovaista, tarkasti askellettua ja tylsää.
Idän pikajunan arvoitus jää kolkon poseeraavaksi tekeleeksi, joka luottaa aivan liikaa tähtinäyttelijöidensä vetovoimaan. Se ei tunnu haluavan asettaa minkäänlaisia paineita itse murhalle tai sen ratkaisemiselle. Se pröystäilee ja kimaltelee, mutta on sisällöltään harvinaisen laimea jännäriksi jollaisena sen muistamme.
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri - mustan huumorin tähtihetki
Lue lisää »
Mustetta synkempi huumori kukkii ja loistaa viime helmikuun Oscar-kisoissa ehdokkuuksia kahmineessa elokuvassa, jolla on aivan liian pitkä nimi. Sen kiistattomana tähtenä loistaa veteraaninäyttelijä Frances McDormand sisukkaana ja pelottomana naisena, joka suree murhattua tytärtään. Murhan yksityiskohdat ovat julmia, mutta tarinan muu kerronta keskittyy tarkastelemaan ihmisiä suodattamattoman linssin läpi huumorin keinoin.
Tapahtumien keskellä on pieni Ebbingin kaupunki, joka on kuin mikä tahansa asuinalue keskellä aavoja peltoja ja traktoreita Amerikan sydänmaalla. Sen asukkaista suuri osa on lievästi rasistisia, puhumattakaan poliiseista, joilta ei empatiaa tunnu tippuvan jos olet väärän värinen tai seksuaalinen suuntautumisesi ei miellytä. McDormandin esittämä Mildred Hayes yrittää käsitellä tyttärensä kuoleman aiheuttamaa tuskaa, siinä onnistumatta. Ongelmaksi on osittain muodostunut kaupungin poliisivoimat, jotka eivät naisen mielestä ole tehneet tarpeeksi löytääkseen murhaajan. Topakka nainen ostaa harvoin kuljetun tien varrelta, josta tytär löytyi, kolme suurta mainoskylttiä ja pistää liikkeelle kaikkien elämän mullistavan paskamyrskyn.
Ohjaaja Martin McDonagh (In Bruges - Kukkoilijat ja Seven Psychopaths) osaa käsitellä hienosti messevän rouheita purkauksia ihmismielessä. Kirosanoja ei vältetä, ei myöskään väkivaltaa ja pinnan alta raavittuja tunteita - kaikki raahataan esille huutaen. Samalla kaikessa on katkeran humoristinen vire, sillä ihmisten raivotessa ja ollessa ihan rehellisesti vähän tyhmiä tai juntteja, hersyvät katsojalta parhaat naurut. Hahmoja ei pilkata, mutta heidän pahimpia piirteitään ei myöskään yritetä selitellä parhain päin tai piilotella. Siksi tuloksena on tarkkanäköinen kertomus kamalasta tilanteesta, jossa moni ihminen joutuu katsomaan itseään peiliin, osan löytäessä sisältään uudenlaisia tunteita. Sam Rockwell rasistisena ja lievästi yksinkertaisena poliisina on täydellinen vastapaino Mildredin purkautuvalle raivolle. Yllättävän sympaattisen roolin tekevä Woody Harrelsson kaupungin poliisivoimien päällikkonä tuo tarinaan rauhallisuutta - tarinan käänteet yllättävät katsojan muuttamaan mieltään monesta ihmisestä juonen edetessä.
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on äidin kostotarina. Samalla se on kertomus menetyksestä ja tuskasta, ennakkoluuloista ja ylpeydestään luopumisesta. Se yhdistää mitä epätodennäköisimmät hahmot tavalla, joka on melkein optimistinen. Kaiken alla sykkii humoristisen musta sydän, joka tekee aluksi rankalta tuntuvasta katselukokemuksesta nautinnollisen ja viihdyttävän.
Ferdinand - herttaisen hauska tarina kelpaa koko perheelle
Lue lisää »
Koko perheelle suunnattu Ferdinand hurmaa lapsenmielisillä sutkautuksillaan, sympaattisilla hahmoillaan ja tietenkin onnellisella lopullaan. Lupaan, ettei tämä ole spoileri, sillä kuka aidosti odottaisi lasten satukirjasta tehdyn animaation aiheuttavan pysyviä traumoja kenellekään?
Tarina onnistuu viihdyttämään hienosti sekä nuorempia että varttuneempia katsojia, sillä sen tarina tarjoaa vauhdikkaita käänteitä ja teemoja laidasta laitaan. Nuori Ferdinand kasvaa tilalla jossa härkiä kasvatetaan härkätaisteluihin. Jo tämä saa vanhemmat katsojat kohottelemaan kulmiaan, sillä härkätaisteluissa ei ole mitään kivaa, ja nuorten härkien jippii-asenne tuntuu oudolta. Lempeä Ferdinand on kuitenkin toista maata: hän ei halua taistella, vaan haistella kukkia ja rakastaa kaikkia. Nuoren härän tie johtaakin sattumien kautta ystävällisen perheen luo, jossa Ferdinand saa toteuttaa itseään hempeänä luonnonystävänä jättimäisestä koostaan huolimatta. Koska myös lapsille suunnatut tarinat haluavat aina aiheuttaa ahdistusta, päätyy Ferdinand kuitenkin takaisin samalle tilalle josta hän onnistui aikoinaan pakenemaan. Kohtalo näyttää osoittavan suuntaa kohti taisteluareenaa, ja kaikille tilan härille paljastuu härkätaisteluiden todellinen luonne käänne kerrallaan. Eläinten on taisteltava henkiinjäämisensä puolesta, ja tämä tehdään vauhdikkaasti turhia todellisia uhkia murehtimatta.
Parhaimmillaan Ferdinand on tarkastellessaan eläinten persoonia. Paremmin showpainijana tunnetun John Cenan tulkinta Ferdinandina on nappisuoritus. Myös muut ääninäyttelijät tekevät erinomaista työtä, tuoden jokaiseen hahmoon aimo ripauksen huumoria - kaikki erottuvat joukosta omana persoonanaan. Maatilan eläimet jakautuvat selvästi kahtia - aidan toisen puolen lipizzanhevoset puhuvat saksalaisella aksentilla ja koreilevat tanssitaidoillaan. Romuluisemmat härät, sekä näiden sympaattiset apurit, kolme siiliä, pistävät kuitenkin hienohelmoille kampoihin hauskasti, ja tilan elämää synkistä olosuhteista huolimatta on ilo seurata.
Aikuisille elokuva aukeaa hieman toisesta näkökulmasta, sillä härkätilasta näköetäisyydellä sijaitsee teurastamo. Sinne härät joutuvat, jos näiden suoritukset eivät kelpaa härkäareenalle asti. Elokuva sivuaakin eläintuotannon ja näiden viihdekäytön synkkiä puolia, mutta pitää silti tunnelman kevyenä. Asiat ohitetaan huumorilla siloitellen, eikä ainakaan lapsikatsojille avaudu asioiden todellinen laita missään vaiheessa. Silti pienet nyökkäykset ovat tervetulleita, ja osoittavat että animaatioissakin voi ottaa kantaa ja kertoa elämän tosiasioita peittelemättä. Toinen vahva teema tarinassa on tietenkin murtautuminen ulos odotuksista, varsinkin sellaisista mitä machoihin hahmoihin yleensä liitetään. Ferdinand on häristä isoin ja vahvin, mutta haluaa ainoastaan elää rauhassa kukkien keskellä elämästä nauttien. Stereotypioita vastaan taisteleminen hauskalla tavalla on elokuvan keskeisin sanoma: ketään ei saa tuomita ulkonäön perusteella, mutta rohkeus olla oma itsensä on yleensä pitkän tien päässä. Näin Ferdinand on tarina, joka ei onnekseen sukella kovin syvälle imelän sokerikuorrutuksen alle. Se tarjoaa monta aidosti huvittavaa hetkeä nokkelan huumorin avulla, josta suuri osa on suunnattu lapsikatsojille. Jokainen vitsi ja kompastus eivät aikuisille uppoa, mutta ei se ole tarkoituskaan. Lapsille tehty Ferdinand on erinomaista viihdettä ikään katsomatta.
Maze Runner: The Death Cure - tämä juna ei pysähdy kuin väkipakolla
Lue lisää »
Zombie-elokuvat ovat yleisesti ottaen viihdyttäviä - ainakin jos suolet, paiseet ja henkensä edestä juokseminen eivät haittaa katsojaa. Ongelmaksi yleensä muodostuu tämän hyvin suositun elokuvagenren tasaantuminen totutuiksi kaavoiksi, ja erilaisia tulkintoja tutuista teemoista on yhä hankalampi löytää. Suosittuun nuorten kirjasarjaan perustuva Maze Runner -trilogia yrittää parhaansa, ja pärjää melko hyvin maailmanlopun tunnelmia kuvatessaan genren tungoksessa.
Trilogian kolmannessa osassa, Maze Runner: The Death Cure (Labyrintti - tappava lääke) nuorten karkulaisten matka jatkuu. Ensimmäisen osan jättimäinen labyrintti on jätetty taakse, ja Dylan O’Brianin esittämän Thomaksen johdolla joukkio on liittynyt suurempaan selviytyjien joukkoon. Tarina alkaa vauhdikkaasti suoraan toiminnalla, ja pysähtyy hengähtämään tämän jälkeen vain satunnaisesti. Koko tarinan tarkoituksena on löytää ihmiskuntaa tehokkaasti runtelevaan tautiin lääke. Tauti muuttaa ihmiset raivokkaiksi zombiemaisiksi olennoiksi, ja vain harva pystyy pysyttelemään hengissä tai terveenä kurimuksen keskellä. Juoni on kuljettanut Thomasta ja tämän ystäviä tehokkaalla vauhdilla kohti päämäärää, mutta siitä huolimatta tuntuu että lopulliseen päämäärään pääseminen kestää ikuisuuksia. Tämä on hyvin tuttu käytäntö viimeisten vuosien nuortensarjojen filmatisoinneissa, mutta Maze Runner -trilogia sentään pysyy alkuperäisessä kolmen osan rakenteessaan.
Tällä kertaa yksi on joukosta poissa. Minho (Ki Hong Lee) on vangittuna suuren suojatun kaupungin laboratoriossa, jossa tarinan ilmiselvät pahikset, Janson (Aidan Gillen), Ava Paige (Patricia Clarkson) sekä Teresa (Kaya Scodelario), turvautuvat kaikkiin keinoihin löytääkseen pelastuksen. Pohjimmiltaan tarina varmasti haluaa kysyä, millaisiin toimenpiteisiin on luvallista ja moraalista ryhtyä, jotta ihmiset pelastuisivat? Kolmas osa ei niinkään anna vastauksia tähän, vaan pohdinnan sijaan pistää kuutosvaihteen silmään eikä jarruttele. Tämä on toisaalta hyvin tervetullut muutos toisen ja heikoimman osan, Maze Runner - The Scorch Trials , hitauteen. Vangittuja nuoria pelastamaan tullut hyvin sekalainen joukkio on loppusuoralla, ja tämä suoraviivainen eteneminen kuvastuu kerronnassa. Enää ei kysellä, ei pahoitella eikä mietitä.
Se, mitä The Death Cure kipeästi kaipaa, on huumori. Olen suuri angstisten maailmanlopun tarinoiden ystävä, mutta enemmän nuorille suunnattu dystopia kuten Nälkäpelit, on omalla tavallaan täysin sokea sen koomisemmille elementeille. Näin tarinasta rakentuu hieman naurettava ja liian vakavasti itsensä ottava, korostaen että nyt tehdään täysiveristä toimintaelokuvaa laput silmillä. Vahvuudeksi nouseekin näin sujuvat toimintakohtaukset, joihin on panostettu paljon. Kun tarinan syvyydelle ei anneta tarpeeksi tilaa, jää itse sankari eli Thomas, hyvin kepeäksi elementiksi jonka ainoa tarkoitus on viedä tarinaa eteenpäin. Sivuosista löytyy mielenkiintoisempia tarinoita ja persoonia, mutta nekin jäävät pahimmillaan täysin vauhdin jalkoihin. Näin katsoja jää elokuvan päätyttyä miettimään mitä Thomaksen ja sisukkaan Brendan (Rosa Salazar) olisi voinut kehittyä, ja mihin koko joukkion toiveet oikeasti tähtäävät.
En sano, että Labyrintti - Tappava lääke on huono päätös trilogialle. Se on koko sarjan toiseksi paras elokuva, joka hukkaa mehukkaimmat mahdollisuutensa vauhdin alttarille. Sen kohdeyleisö tulee kuitenkin pitämään kaikesta mitä se tarjoaa, ja haluaa varmasti lisää - tämä on kuitenkin viihdyttävien elokuvien perimmäinen tarkoitus, ja tällä mittapuulla Maze Runner -trilogia onnistuu tehokkaasti. Loppu jättää myös auki mahdollisuuksia, joita studio voisi halutessaan vielä tutkia. En yllättyisi, vaikka jatkoa olisikin luvassa, sillä lippukassoilla Labyrintti on menestynyt erinomaisesti.
The Titan - kohti avaruutta huonoilla suunnitelmilla
Lue lisää »
Mielenkiintoisista lähtöasetelmista käynnistyvä The Titan on scifiä, johon on upotettu samalla kertaa aimo annos kauhua. Tai ainakin yritetty, sillä varsinaiseksi kauhutteluksi tarina ei missään vaiheessa pääse yrityksistään huolimatta. On hieman epäselvää, yrittääkö ohjaaja Lennart Ruffin esikoisohjaus kertoa vakavaa tarinaa tieteestä ja sen moraalin venyvistä rajoista, vai olla scifin ystäville suunnattu seikkailu.
Sam Worthington esittää rutiinilla Rickiä, yhtä vapaaehtoista monen muun joukossa. Kokeiden ja testien tarkoituksena on luoda geneettisesti, nopeutetulla evoluutiolla, superihminen joka pärjää uuden kotiplaneetan kamaralla. Maapallo on tuhoutumassa lopullisesti vuoteen 2048 sijoittuvassa tarinassa, ja ihmiset suuressa viisaudessaan ovat suuntaamassa katseensa kohti Saturnuksen suurinta kuuta, Titania.
Niin kiinnostavalta kuin muunnellut ihmiset perusideana tuntuvatkin, onnistuu käsikirjoitus hukkaamaan kömpelön kerronnan alle suurimman osan vapaaehtoisten kokemien asioiden tehosta. Rick ja muut testiin osallistuvat huomaavat hiljalleen aistiensa muuttuvan ruumiin muotoutuessa uudenlaiseksi, mutta paljon aikaa tuhlataan perinteisempään tarinankerrontaan, kuten Rickin vaimon näkökulmaan. Tässä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta menee kauan ennen kuin vaimoa ja äitiä esittävä Taylor Schilling ottaa ohjat käsiinsä. Tämä on outoa siksi, että ilmeisesti Abby on äärettömän pätevä lääkäri tai tiedemies, mutta keskittyy lähinnä sivelemään miehensä otsaa huolissaan suurimman osan elokuvan kestosta. Näkökulma ei missään vaiheessa ole puhtaasti Rickin, mutta ei vaimonkaan, joten lopulta on hankala sitoutua yhteenkään hahmoon tarinan edetessä.
Muita kokelaita käsitellään puolihuolimattomasti, jolloin tarinan vetovoima lepää paljolti Worthingtonin harteilla. Mies on rooliin neutraalin passeli, sillä miehessä on jotain hyvin keskivertoa ja luontevaa, vaikkakin myös jäykkää. Loppuaan kohti The Titan lipsahtaa laboratorio-oloista valtataistelun puolelle, jossa ihmiskunnan pelastamisen toivossa häikäilemättömästi etenevät tiedemiehet osoittavat kuinka kamalia he ovatkaan. Kukaan tuskin on yllättynyt, sillä mikään juonessa ei varsinaisesti hyppää kulman takaa eteen. Kohtaukset vaihtelevat perheonnesta tieteellisiin kokeisiin ja pomppaavat seuraavaksi trillerimäisen kauhun puolelle mutaatioiden säestyksellä. Siksi tuloksena on epätasainen soppa, jonka pohjalla paistaa hyvä alkuperäinen idea - elokuva ei sitoudu kertomaan omaa tarinaansa, vaan yrittää nyökätä kaikille.
Elokuvan loppu on pelkkää hurlumheitä, ja mieleen tuleekin omalaatuinen Prometheus -saagan alkusoitto. Jopa kuvasto on vahvasti lainattua, mikä ei tietenkään scifi-elokuvassa ole millään lailla kiellettyä, mutta se johtaa ajatukset vahvasti muualle. Juoni ei kestä tarkempaa loogista tarkastelua, joten katsojalle jää lopulta hyvin epäselväksi, millä ihmeen keinolla tarinan viimeiset kuvaruudut pystyvät auttamaan maapallolla kituvia ja tuhoaan odottavia ihmisiä. Ei sillä, että tarinan missään vaiheessa lopullista suunnitelmaa olisi avattu paria korulausetta enempää.
The Greatest Showman - räjähtävää säihkettä sirkusteltassa
Lue lisää »
Musikaalit ovat jo kauan sitten ansainneet paikkansa elokuvien joukossa, vaikka ne jakavatkin mielipiteitä. Teatraaliset, tunteikkaat ja taidokkaat tarinat vetävät toiset mukaansa, kun taas jotkut katsojat vääntelehtivät kiusaantuneina tuoleissaan. Ilahduttavaa kuitenkin on, että viime vuosien trendi jatkuu ja uusia tuotoksia tuodaan teattereihin tasaista tahtia.
Hugh Jackmanin tähdittämä The Greatest Showman on hyvin imarteleva ja tosiasioista pään pois kääntävä elokuva sirkusmies Phineas Taylor Barnumista. Poissaolollaan loistavat eläinten ja ihmisten hyväksikäyttö, ja modernin sirkuksen syntytarina on koristeltu glitterillä, kauniilla lauluilla ja komeilla lavasteilla. Tässä elokuva onnistuukin hienosti, sillä laulut ulottuvat tunteellisista balladeista jalkoja hytkyttäviin ralleihin: laulujen takana on sama kaksikko joka kynäili aikoinaan La La Landin kappaleet.
Jackmanin Barnum on haaveilija, joka haluaa koota saman katon alle kaikki yhteiskunnan hyljeksimät yksilöt. Samalla oma kassa rupeaa karttumaan mukavasti, mikä tuntuukin olevan tarinan alun eteenpäin ajava voima. Barnumin rakkauden kohde, Michelle Williamsin esittämä Charity, on lähtöisin rikkaasta perheestä, ja tässä maailmassa vain asemalla ja kukkaron sisällöllä on väliä. Nuori pari ihastuu, perustaa perheen, ja suuri osa juonta keskittyy näyttämään Barnumin kiipeämistä yhteiskunnan tikkaita ylöspäin. Se, että tämä tehdään tarjoamalla kansalla leipää ja sirkushuveja, hyödyntämällä hylkiöitä ja friikkejä, on osa tarinan viehätystä ja sen synkin elementti. Ikävä kyllä, sen sijaan että elokuva millään tavalla tarttuisi tarinan mahdollisiin pimeämpiin elementteihin, jyrää se täydellä teholla kappaleiden voimalla eteenpäin. Katsojan on helppo siirtää sivuun omat ajatuksensa, sillä säihke ja laulu hukuttavat alleen kaiken pinnan alla kytevän tummuuden.
Elokuva onnistuu hienosti sirkusväen esittelyssä, ja tästä katraasta tulevatkin tarinan mielenkiintoisimmat hahmot. Ikävä kyllä raapaisu jää täysin pintapuoliseksi, ja kamera seuraa pääasiassa Jackmanin lisäksi Zach Efronin näyttelemää Phillip Carlylea sekä hyvin hennoiksi jääviä naishamoja, kuten ruotsalaista satakieltä Jenny Lindiä esittävää Rebecca Fergusonia. Ratkaisu ontuu, sillä mikä olisi mielenkiintoisempaa kuin tarkoituksellisesti outojen hahmojen tarinan kertominen. Sen sijaan näemme pääasiassa yläluokkaisten ihmisten seurustelua, jolloin kokonaisvaikutelma jää kolkoksi ja tyhjäksi. Sama onttous vaivaa myös kappaleita, joista ei paria hienoa laulua lukuunottamatta yksikään jää mieleen pyörimään taidokkaista esityksistä huolimatta. Syy ei ole näyttelijöiden, sillä tämä kaarti on ammattimainen, säkenöivä ja karismaattinen. Ne, jotka ovat pitäneet Jackmania puhtaasti toimintanäyttelijänä, eivätkö ole tietoisia miehen Broadway-urasta, tulevat yllättymään toden teolla. Koreografiat ovat ajoittain nerokkaan kekseliäitä sekä nautinnollisia katsoa - ja niiden toivoisi jatkuvan loputtomiin. The Greatest Showman epäonnistuu, koska se luottaa volyymiin, säihkeeseen ja volyymiin, luottaen että katsoja ei huomaa tyhjyyttä kaiken alla.
Kosketuksissa on outo rakkaustarina unen rajamailla
Lue lisää »
Outo, kirjaimellisesti unenomainen rakkaustarina on unkarilaisen Kosketuksissa -elokuvan keskiössä. Sen tapahtumapaikkana on karua todellisuutta kuvaava teurastamo, jonka kaksi työntekijää tapaavat toisensa unissaan. Sen kaksi todellisuutta kättelevät toisiaan vain hetken, mutta tuloksena on yksi vuoden oudoimmista ja kiehtovimmista tarinoista. Tällaisia rakkaustarinoita ei synny usein, ja kenties täysin syystä.
Ohjaaja Ildikó Enyedi voitti elokuvallaan viime vuonna Berliinin Kultaisen karhun palkinnon. Outoa tunnelmaa ja hankalia ihmisiä käsittelevä tarina vetoaa kriitikoihin, mutta katsojat se jakaa helposti kahtia. Toisille tarina ja sen hyvin hapuileva tahditus voivat olla liian viipyileviä, kun taas toiset osaavat antautua sadunomaiselle tarinalle helpommin.
Ei sillä, että tarina olisi helpoimmasta päästä. Teurastamon elämää kuvataan brutaalin aidosti, eivätkä eläimiä sisältävät kohtaukset kärsi turhasta silottelusta. Tässä kliinisessä ympäristössä, missä eläimet menettävät henkensä ja veri vaeltaa lattioilla, tekee työtään Endre (Géza Morcsányi). Miehen toinen käsi on käyttökelvoton ruumiin jatke, ja päivät täyttyvät työstä, jutustelusta työpaikan ainoan ystävän kanssa, sekä kuluneista rutiineista vapaa-aikana. öisin hän uneksii olevansa kauris, joka asustaa valkoisen lumen peittämässä metsässä.
Teurastamoon saapuu uusi laadunvalvoja, jäykän oloinen sekä käytökseltään torjuva nuori nainen Maria (Alexandra Borbély<7b>). Naiskatsojat tunnistavat Marian käytöksen ujoudeksi ja varovaisuudeksi, mutta teurastamon miehet pitävät naista outona, kylmäkiskoisena sekä haastavana henkilönä. Iltaisin Maria käy itsekseen läpi päivän keskusteluita ja näkee öisin unessa olevansa kauris lumisessa metsässä, toisen kauriin kanssa.
Maria ja Endre tapaavat näin sekä unessa että työpaikalla. Sulkeutuneiden, itseensä vetäytyvien ihmisten yhteinen taival alkaa hankalasti, ja on täynnä esteitä joita todellisuus sekä odotukset kasaavat kompastuskiviksi tielle. Keskustelu on jäykkää ja vaivalloista, odotukset samalla kertaa varovaisia ja syvällä sisimmässä liian optimistisia. Parin maailma kääntyy hitaasti akselinsa ympäri, unen ujuttautuessa tosielämään askel kerrallaan.
Rauhallisesta tunnelmastaan huolimatta Kosketuksissa -elokuvassa on myös tummaa komiikkaa, joka syntyy teurastamon henkilökunnan persoonista sekä tarkkanäköisistä havannoista siitä, miten ihmiset suhtautuvat niihin jotka eivät helposti istu johonkin kategoriaan. Vaikka tarinan teemat ovat herkkiä ja myös hyvin synkkiä, käsitteleehän se myös yksinäisyyttä ja epätoivoa, on kaiken taustalla outo toivo onnellisemmasta lopusta. Teurastamon synkkä elämä ja vapaana elävien kauriiden välistä yhtymäkohtaa ei tarvitse edes korostaa - koko elokuva huokuu samaa kaksitahoisuutta ihmisen haaveiden ja todellisuuden välillä.
Good Timen tarinan neonvärien loisteessa harva asia on sitä miltä näyttää
Lue lisää »
Erinomaisista suorituksistaan viime vuosina tunnettu Robert Pattinson on pääosassa tarinassa, joka ahdistaa ja kietoutuu katsojan ympärille odottamattomalla tavalla. Good Time alkaa melko turvallisen tuntuisena tarinana kahdesta veljestä, joiden välillä on paljon rakkautta ja outoa jännitettä. Elokuvan toinen ohjaaja, Ben Safdie, esittää veljesparin hentoisempaa osapuolta Nickiä, selkeästi hieman henkisesti jälkeenjäänyttä nuorta miestä, joka ei täysin hallitse tunteitaan eikä ymmärrä asioiden seuraamuksia. Vihan tunteet purkautuvat nopeasti, ja usein väkivaltaisesti, eikä asiaa auta Pattinsonin esittämän Connie-veljen osoittama hyvä tahto, jonka toteutus ontuu pahasti.
Good Timen tarina alkaa pankkiryöstöstä, jonka seurauksena hitaampi Nick jää kiinni pakomatkan aikana. Matka helvettiin on päällystetty hyvillä aikeilla, ja Connien vakaa halu saada veljensä ulos vankilasta takuita vastaan saa kiihtyvällä tahdilla aina vain kammottavampia käänteitä. Yhden yön aikana tapahtuva juoni on sävytetty neonväreillä, urbaanilla äänimaisemalla ja pakottavalla paniikinomaisella tuskalla, kun Connie tekee lukuisia temppuja saadakseen rahat kasaan - pankkiryöstöstä saadut rahat kun ovat käyttökelvottomia. Visuaalisesti hieno tarina on tunnelmoinnin juhlaa, mutta onneksi itse tarina sekä hienot roolisuoritukset eivät jää sen jalkoihin, vaan kohottavat elokuvan genressään erottuvaksi helmeksi.
Ojasta allikkoon -tarinaksi elokuvassa ei ole juurikaan mustaa huumoria. Sen epätoivo on liian todellista, ja veli joka tuntuu olevan kaikkien johdateltavissa, on hahmona niin haavoittuvainen ettei katsojan oikein tee mieli nauraa. Silti teemat vetävät tehokkaasti katsojan eteenpäin, liikuttaen hahmoja laudalla ongelmasta toiseen, vastustamattomalla tavalla. Suuri osa tästä vetovoimasta on Pattinsonin hienon suorituksen ansiota, sillä Conniesta kasvaa mies jonka aikeet hyväksyy, mutta jonka metodeille irvistelee. Lopulta tarinasta jää avuton olo, sillä rakkaus, halu suojella ja omat päämäärät kolistelevat jyrinällä sarviaan yhteen. Veljesten välinen suhde, sen todellisuus ja todelliset motiivit aukeavat tarinan aikana vaivaannuttavalla tavalla, eikä elokuva tyydy yksinkertaisiin ratkaisuihin missään vaiheessa, mikä on piristävä poikkeus alkuun yksinkertaiselta tuntuvassa tarinassa.
Star Wars: The Last Jedi ottaa loikan kohti tulevaisuutta
Lue lisää »
Jossain kaukaisessa galaksissa voi kuulla vanhan koulukunnan fanipoikien huutavan ärtyneenä. Star Wars: The Last Jedi on kerännyt ylistystä kriitikoilta sekä katsojilta, mutta aina kun kyseessä on pitkäikäinen ja suosittu elokuvasarja, on kitinää ja valitusta luvassa. Rian Johnsonin ohjaamana tuorein Tähtien sota -seikkailu on visuaalisesti särmikäs ja sujuva avaruusseikkailu, jossa huumori kukkii ja saagan pimeitä nurkkia ei tehdä liian synkiksi ja lapsikatsojille ahdistaviksi.
Tarina jatkuu seuraten nuoren Reyn (Daisy Ridley) matkaa. Nuori nainen on päätynyt oudolle saarelle, tehtävänään tuoda Luke Skywalker (Mark Hamill) takaisin ruotuun ja vastarinnan avuksi. Vanhaksi mieheksi ajan saatossa muuttunut Skywalker ei saarelta kuitenkaan halua lähteä, ja miksi pitäisi. Elämä näyttää melko leppoisalta nuivien kalanunnien kanssa saarella asustaessa, kalastaen ja rauhassa elellen. Ensimmäisen ritarikunnan kieroilut, ja valtava uhka jonka se muodostaa muille, eivät tunnu miestä kiinnostavan. Aikaa saarella kuluu paljon, sillä hiljaisen köydenvedon ohessa Rey löytää itsestään puolia, joilla lienee merkitystä jossain vaiheessa tarinaa, tai sitten ei.
Elokuvan ongelmaksi kun muodostuu hieman hajanainen kerronta, sekä välinpitämättömyys entisistä elokuvista. Ylijohtaja Snokea ei tässä elokuvassa paljon selitellä, eikä hänen kohtaloaan jäädä pohtimaan sen enempää. Tarina sysää syrjään myös pari muuta sivuhahmoa täysin turhaan, ja tuo katraaseen uutta verta, sekoittaen pakkaa tehokkaasti. Jotkut pitävät tarinanpäiden auki jättämistä merkkinä hienosta siirtymisestä vihdoinkin eteenpäin Star Warsien maailmassa, mutta joitakin muita elokuvasarjoja on tästä moitittu paljon, joten arvostelijoiden logiikka ei täysin kanna. Elokuvasta paistaa läpi vahvasti halu jättää vanha taakse, sekä ottaa riskejä, mutta moni asia jää täysin päätöstä vaille tai peräti aukoksi tarinassa. Onko näin kyseessä rohkea hyppy eteenpäin, vai lepsuilu tarinankerronnassa, on täysin katsojan päätettävissä.
Star Warsien maailma on mustavalkoinen tekele, jossa harmaan sävyjä usein käsittelevät tarinan pahikset; niin myös The Last Jedi -elokuvassa. Ensimmäisen ritarikunnan hävittäjät ovat mustia, ja niiden ujeltavat äänet pahaenteisiä. Hyvät tyypit, vastarinta joka toimii Leia Organan (Carrie Fisher) johdolla, ovat vaatteiltaan värikkäämpää sakkia ja meno sekavampaa. Ero maalataan selkeästi katsojille ilman kursailuja. Adam Driverin esittämä Kylo Ren jatkaa matkaansa kohti valtaistuinta, ja polun kehykset ovat ankaran kiiltäviä; mustaa, punaista ja valkoista. Nuori, helposti tulistuva ja epätasapainoinen nuori mies on omalla tavallaan erinomainen hahmo, ja siksi tarinan pahiksena kenties elokuvasarjan kiinnostavin. Siinä missä muut ovat kirkasotsaisen hyviä, kuten Rey, Finn ja Poe, on pimeällä puolella paljon enemmän tasoja ja liikkumavaraa. Elokuvan hauskimmat kohtaukset eivät ole niitä, joissa vitsiä alleviivataan ja herjoja heitellään toiminnan lomassa, vaan Kylo Renin ottaessa yhteen Huxin (Domhnall Gleeson) kanssa. Hienovarainen nokittelu, sekä tukahdutettu raivo luovat herkullisia kohtauksia, jotka vetoavat paremmin kypsempään yleisöön. Tämä ei tarkoita, etteivätkö esimerkiksi elokuvan herttaisimmat hahmot, kuten Porgit sekä BB-8 olisi mainioita: Disney haluaa naurattaa myös toisenlaisesta huumorista pitäviä.
The Last Jedi hukkaa välillä palasensa juostessaan turhilta tuntuvissa kohtauksissa, esitellen hienoa maailmanrakennusta kasinokaupunki Canto Bightillä, ja tuoden mukaan myös yllättäen eläinoikeusasiaa. Tämä on tietenkin tervetullutta lisää aiheisiin, joita saaga käsittelee, mutta tietyt kohtaukset tuntuvat olevan irrallisia osasia elokuvassa ja puhdasta tilkettä. Matka jatkuu kohti jotain uutta. Tämä ei kaikille maistu, ja tuleekin tunne, että elokuvasarja haluaa tarjota enemmän puhdasta viihdettä ilman menneisyyden painolastia. Puhtaana popcorn-viihteenä elokuvat tulevat tulevaisuudessa menestymään, ja hurmaavia Porg-leluja on luultavasti myyty tehokkaasti.
Geostorm on tunnelmaltaan menneiden aikojen katastrofitoimintaa
Lue lisää »
Maapalloa uhkaavasta tuhosta on tehty monia elokuvia, mutta edelleen puhtaasti ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkakuvia näkee hieman harvemmin valkokankaalla. Geostorm tarttuu alkuasetelmissaan tilanteeseen, jossa äärimmäiset sääolosuhteet ovat pakottaneet eri maat kokoamaan voimansa ja tekemään yhteistyötä. Tuloksena on koko maapallon kattava satelliittijärjestelmä, joka valvoo sekä kontrolloi sääolosuhteita Maassa. Tarinan keskipisteessä on rouhean oloinen Gerard Butler, mies joka on ollut vastuussa järjestelmän rakentamisesta. Ajan saatossa systeemi tuntuu kuitenkin murenevan, ja työstään pois potkittu Butler pyydetään takaisin selvittämään ongelmaa.
Elokuvan teemat ovat kliseisiä, ja sen hahmot - jos mahdollista - jopa vielä enemmän karikatyyrejä toimintaelokuvien arkkihahmoista. Butlerin hahmo on ärtyisä, kovapäinen ja ylempiään kunnioittamaton ketale, joka kuitenkin osaa työnsä täydellisesti. Butler hoitaa roolinsa rutiinilla, sillä näitä hahmoja mies on luotu esittämään. Kun mies raijataan sääkone Dutch Boyn asemalle ongelmaa tutkimaan, ryhtyy juoni kierimään itsensä ympärille useammalla taholla. Suuret tuhot kuten tappava kylmyys ja tuhoava laava tekevät elämästä maapallolla minuutti minuutilta arvaamattomampaa. Samalla sääasemalla juostaan johtolankojen perässä, jotka johtavat tarkoitukselliseen manipulointiin. Uhkana on geostorm, myrsky joka tuhoaisi suurimman osan elämää maapallolla, ja tämä pistää jengin pinnistelemään oikein kovasti kellon kuvan tikittäessä koneen ruudulla tasaisin väliajoin.
Hyvin 1990-luvun katastrofielokuvalta tuntuva Geostorm olisi voinut olla viihdyttävän hulppea toimintapätkä, jos se olisi uskaltautunut irrottautua suurimmista genren lainalaisuuksista. Vaikka maata moukaroivat katastrofit, jää niiden anti harmittavan vähälle ja homma ei lähde rehellisesti ja hauskasti käsistä missään vaiheessa. Katastrofielokuvilla on yleensä kaksi suuntaa, johon ne voivat kasvaa. Pistää kaiken läskiksi ja sukeltaa täysillä holtittoman spektaakkelimaiseen rytinään, tai kasvattaa kiinnostavia henkilöhahmoja, joiden kohtalosta voi aidosti välittää. Geostorm ei onnistu kummassakaan, vaan haahuilee välimaastossa kykenemättä päättämään mikä se on. Tämä on sääli, sillä näyttelijäkaarti koostuu hienoista näyttelijöistä kuten Ed Harris, Jim Sturgess, Abbie Cornish ja Andy Garcia.
Vauhdista ja räjähdyksistä pitäville Geostorm voi olla paussin antava välipala, joka puree joihinkin tieteiselokuvien ystäviin varmasti. Puinen dialogi, täysin ennalta arvattavat käänteet ja hieman helpohkot ratkaisut tiukoissa paikoissa voivat pakottaa logiikkaa etsivän katsojan päätä. Tarina on hölmö ja varmasti täynnä aukkoja, loppuratkaisu tuskastuttavan tuttu ja jossain välissä pitäisi vielä välittää ihmisistä jotka pakenevat henkensä edestä katastrofeja. Suosittelenkin, että aivot pistetään hattuhyllylle, otetaan herkut sohvalle ja annetaan ajan kulua sen kummempia miettimättä.
Painajaismainen tarina perheidyllin murenemisesta on vuoden vaikuttavimpia
Lue lisää »
Tasaisen varmasti etenevässä, asteittain lisääntyvässä epämukavan olon tunteessa on jotain addiktoivaa. Samoin on tarinoissa, joissa keskiluokkainen ydinperhe hajoaa ulkopuolisen paineen voimasta, osoittaen ettei ydin koskaan niin vahva ollutkaan kuin mitä rahalla ostettu ympäristö yrittää todistella. Yorgos Lanthimosin ohjaama The Killing of a Sacred Deer on elokuva, joka ei hemmottele katsojaansa vastauksilla, vaan jää itsepintaisesti pään sisälle tykyttämään pitkään lopputekstien jälkeen. Lanthimos on tunnettu outojen tarinoiden kertojana, joissa ihmiset joutuvat kohtaamaan tekojensa seuraukset, ja asettavat enemmän katsojalle kysymyksiä kuin vastaavat niihin.
Colin Farrellin esittämä Steven Murphy on kirurgi, jonka pintapuolisesti hyvä elämä on täynnä tyhjiä kaappeja. äiti Anna (Nicole Kidman) on dialogin mukaan myös menestyvä lääkäri, mutta häntä ei näytetä työssään. Sen sijaan nainen hoitaa perheen kahta lasta, tekee ruokaa ja iltaisin tarjoaa miehelleen seksiä, jonka makaaberit puitteet kertovat enemmän miehestä kuin vaimosta. Perhettä kuvataan kaukaa, toisinaan kamera pysähtyy oviaukkoon tuijottamaan ja elämä jatkuu puheena kuvan ulkopuolella. Sairaalassa Steven on ympäröity korkeilla lasi-ikkunoilla, pitkillä loputtomilla käytävillä ja sairaalan kliinisellä estetiikalla. Elämä näyttää tyhjältä, puhtaalta ja helpolta.
Ainut särö näennäisesti normaalissa elämässä on Stevenin ystävyys teini-ikäisen pojan, Martinin (Barry Keoghan), kanssa. Ystävykset tapaavat lounastaukojen aikana, keskustelevat ja tuntuvat tukevan toisiaan tavalla, jota kumpikaan ei löydä kotoaan. Martinissa on jotain lapsenomaista ja häpeilemättömän tunkeilevaa, joka tarinan edetessä kasvaa painostavammaksi tunteeksi jostain pahaenteisemmästä. Kun Martin pyytää Steveniä näyttämään rintakarvoituksensa, kertoo se yhtä paljon rajojen puutteesta kuin siitä, ettei Martinilla ole kotona isähahmoa, joka auttaisi häntä kasvamaan aikuiseksi. Jo alunperin hankala tilanne kasvaa ja tuntuu lähtevän käsistä, kun Steven esittelee pojan perheelleen.
Tarinat joissa perheen kotiin tunkeudutaan, sitoen perhe kiinni tuoleihin samalla kun rosvot ryöstävät kodin kellarista ullakkoon, ovat suoraviivaisia ja väkivallassaan helppoja sulattaa. The Killing of a Sacred Deer mukailee samoja teemoja, mutta Martinin tunkeutuminen perheeseen on paljon julmempaa, taktisempaa, sekä jopa yliluonnolliselta tuntuvaa. Martin ja perheen tyttö Kim (Raffey Cassidy) rakentavat välilleen lujan suhteen, joka taiteilee viattoman teinirakkauden ja synkemmän manipuloinnin välimaastossa. Katsojan on vaikea tulkita, mistä uhka oikeastaan tulee, sillä Martinin puheet ja vaatimukset perheen tilanteen synketessä tuntuvat yksinkertaisesti liian uskomattomilta ollakseen totta. Hahmon pahuuteen on pakko uskoa, mutta kaikki tuntuu painajaiselta josta voi herätä hetkenä minä hyvänsä.
Elokuvassa on hetkiä, jolloin musiikki on ainoastaan riipivää viulun raivoa, hiljaisuuden lyödessä taustalla tahtia. Yhdistettynä tyyliteltyihin kehyksiin, kuten pitkiin käytäviin ja värittömiin maisemiin, on helppo nähdä että elokuva on paljon velkaa 1960-80 -lukujen kauhun mestareille. Painostava tunnelma soljuu värittömän kaasun lailla perheen elämän jokaiseen nurkkaan, kunnes mitään muuta ei jää jäljelle. Steven, ja hänen tekemiensä virheiden myötä koko perhe, joutuvat vastakkain seurausten kanssa, jotka tuntuvat pohjimmiltaan puhtaalta kostolta. Samoin kuin länsimainen hyvinvointi voi sokeasti kolhia mennessään alemmalla portaalla seisovia, tarjoaa elokuva selkeämmän esimerkin empatian puuttumisesta.
The Killing of a Sacred Deer on äärimmäisen hieno elokuva. Se on repivä ja pelottava, ja toisinaan epäuskoa herättävä. Toiset kaihtavat sen tunnelmaa ja lopullista ratkaisua joko liian outona tai brutaalina, mutta toisille meistä se tarjoaa terävän kokemuksen jollaisia saamme liian harvoin.
Flatliners leikittelee kuoleman kanssa
Lue lisää »
Minulla on paljon muistoja vuonna 1990 ilmestyneestä Flatliners -elokuvasta. Sitä tähdittivät sen ajan nuoret nousevat tähdet kuten Julia Roberts, Kiefer Sutherland sekä Kevin Bacon, ja meno oli sen verran jännittävää, että nuori katsoja puristi sormia yhteen stressistä. Nykyisen Hollywoodin perinteen mukaisesti 1990-luku nähdään jostain syystä niin kaukaisena aikana, että jopa nyt hyvin geneerisiltä tarinoilta tuntuvat elokuvat saavat uuden versionsa nykykatsojille muunneltuna.
Tarinassa joukko lääkäriksi opiskelevia nuoria ryhtyy tutkimaan kuoleman jälkeistä elämää. Onko sitä ja mitä tapahtuu sydämen pysähtyessä. Kunnianhimoisille kandeille mikään ei riitä, ja niinpä yksi kerrallaan he asettuvat pöydälle kuolemaan parin minuutin ajaksi. Muiden tehtävänä on herättää muissa sfääreissä leijaileva ihminen jälleen henkiin, ja elokuvan jännittävimmät hetket käydäänkin kamppailussa henkiin heräämisen kanssa.
Se missä alkuperäinen elokuva oli hieman puolivillainen, mutta nyt hyvin pidetty, jännäri ryyditettynä arveluttavilla hiustyyleillä, ottaa uusi versio reippaasti selkeämmän kauhunäkökulman tarinaan. Nuorten siirtyessä manan maille he kohtaavat menneisyytensä tuonpuoleisessa, ja tuovat sieltä mukanaan asioita jotka he ovat halunneet unohtaa. Näin karma lukee lakia kandien leikkiessä hengellään, ja tarina etenee pelkästä trilleristä yliluonnollisia elementtejä ruutuun tunkevaksi tusinakauhuksi. Ratkaisu ei täysin toimi - säikyttelyjaksot vievät terää jännityksestä, vesittäen hyvän perustarinan harmillisen tutuksi kaavaksi joka on hyvin ennalta arvattavissa. Näin katsojan tehtäväksi jää odotella loppuratkaisua, joka tuskin mullistaa kenenkään elämää - mikään elokuvassa ei nouse tarpeeksi esille jäädäkseen mieleen kummittelemaan. Siirtyessään pois trillerimäisemmistä elementeistä se laimentaa itsensä kompromisseihin, jolloin edes kauhu ei pelota kuin kaikkein herkimpiä.
Näyttelijät käyvät roolinsa läpi ammattimaisesti, mutta ilman varsinaista panosta vaikeisiin tilanteisiin. Tästä voi syyttää käsikirjoitusta, joka antaa liikaa tilaa kauhuttelulle, eikä sukella tarpeeksi syvälle itse kuolemisen aiheuttamiin ajatuksiin tai kokemiseen. Ellen Page, tv-sarja Vampyyripäiväkirjoista tuttu Nina Dobrev ja Rogue One: A Star Wars Story -elokuvasta sekä Narcosista tuttu Diego Luna ovat myös hieman outoja valintoja nuoriksi opiskelijoiksi, sillä kukaan heistä ei ole enää tuore kasvo Hollywoodissa, ja ikäkin alkaa tänä vuonna kaikilla kolmosella. Lääkäriksi kasvamisen tie on pitkä, mutta tuoreempien lahjakkuuksien tuominen elokuvaan olisi voinut antaa edes mahdollisuuden yllättyä positiivisesti.
Justice League - legendaarisimmat supersankarit yhdessä
Lue lisää »
Todetaan heti alkuun rehellisesti, että tämä Justice League ei ole se elokuva, joka faneille luvattiin. Kulissien takana tapahtui elokuvan tekovaiheessa niin paljon säätöä ja vääntöä, että ulos pukattu tekele on hankala sekoitus kahden täysin erilaisen ohjaajan näkemyksiä, sekä malliesimerkki siitä mikä menee vikaan kun studio yrittää miellyttää väärää yleisöä. Elokuvan ohjaajaksi tituleerattu Zack Snyder vetäytyi työstä kesken kaiken perhetragedian vuoksi, ja asioita jouduttaakseen WB palkkasi tilalle Avengers-ohjaaja Joss Whedonin. Whedonin johdolla osa kohtauksista kuvattiin uudelleen, käsikirjoitusta muokattiin vitseillä ja Henry Cavillin surullisen kuuluisat viikset retusoitiin pois kehnolla CGIlla. Lopputulos on epätasainen seikkailu legendaarisimmista sarjakuvasankareista, jotka olisivat ansainneet paljon enemmän.
Supermanin kuoleman jälkeen maailma on epätasapainossa. Diana Prince eli Wonder Woman (rooliin täydellisesti istuva Gal Gadot) taistelee omalla tahollaan rikollisia vastaan. Ben Affleckin Bruce Wayne tekee surutyötä kurittamalla itseään Gothamin pimeillä kujilla Batmanina, yrittäen samalla selvittää uusien outojen siivekkäiden olioiden alkuperää. Saadakseen apua ulkoavaruudesta ilmestyvään ongelmaan Bruce ja Diana kasaavat kokoon joukkion, jonka erikoiset voimat tulevat tarpeeseen uuden vihollisen ilmestyessä. Joukkion huumorista vastaa Ezra Millerin hieman koiranpentumainen Barry Allen, tässä elokuvassa vielä ilman omaa supersankarinimeään Flashia. Ray Fisherin Cyborg jää taustoiltaan turhan lyhyelle esittelylle, mutta tästä voidaan kiittää studion editointi-innokkuutta ja halua pitää Justice Leaguen pituus kahdessa tunnissa. Ratkaisu on käsittämätön, koska totuus on, että kuvattua olennaista materiaalia on jäänyt leikkauspöydälle monien kymmenien minuuttien edestä. Näin aiemmin suurelle yleisölle tuntemattomista Cyborgista, sekä tänä vuonna oman elokuvansa saavasta Aquamanista (Jason Momoa), jää liian pintapuolinen kuva, joka ei sitouta katsojaa hahmoihin lainkaan. Tarina antaa heille aikaa tuoda omat persoonansa peliin, mutta tätä olisi katsonut ilolla paljon pidempään.
Sekalaisen joukkion täydentää haudastaan nouseva Superman, jonka jumalainen olemus on täydellisyydessään komeaa katsottavaa. Siinä missä Snyderin rakkaus legendaarista hahmoa kohtaan on selvästi nähtävillä molemmissa ohjaajan edellisissä elokuvissa, ottavat korjailtu käsikirjoitus ja uudelleen kuvatut kohtaukset paljon tehoja pois rakastetun hahmon paluusta. Tuloksena on noloja vitsejä ja epätasaista kuvausta; studion halu yrittää tehdä Justice Leaguesta alkuperäistä visiota kevyempi ei yksinkertaisesti toimi. Lois Lane, joka on Clark Kentin elämän keskus, sivuutetaan parilla kohtauksella.
Batmanin ja Supermanin välillä kytee paljon selvittämättömiä asioita, mutta parhaimmillaan elokuva on yhdistäessään sen sankarit ja näiden tutustuessa toisiinsa työskennellessään yhdessä tarinan pahista, Steppenwolfia (herkullisen äänen omaava Ciarán Hinds) vastaan. Hahmossa ei ole mitään varsinaista moitittavaa, sillä sitä vaivaavat samat ongelmat kuin joka ikistä CGIlä luotua hahmoa kaikissa elokuvissa nykypäivänä. Hahmo on hieman kumimainen, toisinaan naurettava, eikä aina kovinkaan pelottava. Tärkeämpää onkin Steppenwolfin motiivit, sekä taustalla häärivä hahmo, jota ei elokuvassa kuitenkaan tuoda esille millään tavalla. Näin Steppenwolf jää hyvistä yrityksistä huolimatta ohueksi hahmoksi, vaikka taustoissa on ainesta hienoihin tarinoihin, joihin viitataan elokuvan aikana näyttävillä taistelukohtauksilla. DCn vahvuus ovat aina olleet hyvät pahikset, kuten Jokeri, Lex Luthor, Zod ja Bane, ja siksi ns. kolmannen näytöksen toiminnantäyteinen tehostesotku ei tee oikeutta tälle perinteelle.
Leikkauksista, kahdesta ohjaajasta, alkuperäisestä visiosta poikkeamisesta ja turhista uudelleenkuvauksista huolimatta Justice League ei ole tarinana vaikea. Sen logiikka on raudanluja, eikä se täysin vesitä DCn peruspilareita, vaikka se parhaansa tekeekin. Pois leikatut kohtaukset olisivat tuoneet tarinaan lihaa luiden ympärille, ja katsojille tarjoillaan nyt eräänlainen kehno luuranko. Batman, Superman ja Wonder Woman ovat edelleen supersankarien aatelia, ja elokuva saa odottamaan joulukuussa ilmestyvää Aquamania suurella mielenkiinnolla. Tunkemalla turhia vitsejä minne ne eivät kuulu sotkee täysin turhaan Snyderin alunperin luoman vision, jonka hän aloitti Man of Steel ja Batman v Superman -elokuvissa. Ei siis ihme, että nimenomaan fanit hylkäsivät lippuluukuilla elokuvan, joka ei menestynyt lainkaan odotetulla tavalla. Justice Leaguen piti olla jatkumo sitä edeltäneille tarinoille, mutta studio halusi tehdä toisin. Näin nähtävillä ei ole nyt se elokuva, joka katsojille luvattiin, ja se näkyy huonona menestyksenä sekä ankarana kritiikkinä. Toivotaan, että WB ottaa opikseen, sillä tämä oli kallis oppitunti, jota ei olisi tarvittu.
Thor: Ragnarök tarjoaa tuttua toimintaa ja huumoria Marvel-faneille
Lue lisää »
MCUn peräti 17s elokuva, Thor: Ragnarök, seuraa jo kaavaksi muodostunutta Marvel-elokuvaa, hyvässä ja pahassa. Tarina kulkee tutun sankarin, ukkosenjumala Thorin matkassa tämän kohdatessa jälleen kerran yhden ylivoimaiselta tuntuvan vastustajan. Samalla juoni kulkee kuitenkin käsi kädessä suuremman suunnitelman kanssa, joka johtaa kohti loppukeväästä julkaistavaa Avengers: Infinity Waria.
Omalaatuisia elokuvia ohjanneen Taika Waititin käsissä Ragnarökistä muodostuu värien ja huumorin ilotulitus. Thor (Chris Hemsworth) saa vihdoin selville, että lurjusmainen veli Loki (Tom Hiddleston) onkin elossa, ja istuu tanakasti Asgardin valtaistuimella Odinin hahmossa. Lokin puuhastelujen tuloksena pitkäaikaisesta vankeudesta vapautuu Thorin sisko Hela (Cate Blanchett), joka toimii tarinan pahiksena. Alkukahinan tuloksena Thor päätyy oudolle planeetalle, jota johtaa rautaisin, mutta humoristisin elkein Grandmaster, Suurmestari (herkullisesti fiilistelevä Jeff Goldblum). Mies pyörittää yleisön viihdykkeeksi gladiaattoritaisteluita, josta mukaan menoon saadaan vielä planeetalle aiemmin päätynyt Hulk (Mark Ruffalo) sekä naisvoimaa edustamaan Tessa Thompsonin esittämä Scrapper 142.
Vaikka kaikki tiet johtavat Asgardiin kohti taistelua Helan hirmuvaltaa vastaan, on tätä ennen tarinassa paljon polkuja. Thor joutuu kohtaamaan menetyksiä useammallakin eri tavalla, sekä hyväksymään oman vastuunsa Asgardin johtajana, ennen lopullista välien selvittelyä. Marvelille kevyeen tapaan Loki ei edelleenkään kohtaa mitään varsinaisia seuraamuksia tekosistaan edellisten Thor- tai Avengers -elokuvien ajalta, vaan hahmo tyrkätään humoristiseksi viihdykkeeksi Thorin kylkeen sen kummempia ajattelematta. Pari muutakin hahmoa saa elokuvassa hyvin kevyen, humoristisen ja jopa lapsellisen käsittelytavan, tehden Ragnarökistä viihdyttävää, mutta pinnallista katsottavaa. Vaikka kyseessä on sarjakuviin perustuva elokuva, on täysin perusteltua odottaa hahmojen syvällisempää käsittelyä sekä tunteiden ja seuraamusten tuomista mukaan tarinaan. Kolmas Thor heittää kuitenkin suurimman osan menosta niin lekkeriksi, että alituinen vitsailu ja kommellukset ryhtyvät syömään omaa vaikutustaan tarinan edetessä.
Elokuvaa vaivaa epätasapaino, ja se yrittää taiteilla vakavampien teemojen, kuten kodin ja perheen menettämisen, sekä puhtaan toiminnan välimaastossa. Thorista muodostuu laidasta laitaan heiluva sankari, kun tämä toisaalla pelkää hiustenleikkuuta, mutta säntää seuraavaksi ylivoimaisen vastustajan kimppuun pelkoa tuntematta. Siksi hahmoista on hankala saada todellista otetta, tai ainakaan käsitystä siitä miten elokuvan tekijät itse näkevät tutut hahmot. Siinä missä Blanchetin Hela on välillä ylilyövän dramaattinen peruspahis, on Grandmaster Goldblumin kynsissä taas puhtaasti kevennykseksi tarkoitettu hahmo, jonka vuoksi se toimii - kulkemalla rehellisesti kevyen tunnelman kanssa käsi kädessä.
Thor: Ragnarök on taattua viihdettä niille, jotka pitävät Marvelin tavasta tehdä sankaritarinoita. Ne ovat kaavamaisia, sekä vailla yllätyksiä, sillä kaikki suuremman tarinan kaaret on tehokkaasti pureksittu ja avattu katsojille nyt jo peräti 18 (uusimpana Black Panther) elokuvan aikana. Ragnarök naurattaa ja viihdyttää, ollen toisinaan yllättävän keskittynyt ja seesteinen, puhjetakseen seuraavassa kohtauksessa täyteen toimintaan kieli poskessa. Kassamenestyksestä päätellen tämä on mitä ihmiset kaipaavat, ja sitä he näin ollen saavat.
Rujon realistinen rakkaustarina God’s Own Country on yksinkertainen ja kaunis
Lue lisää »
Rujoon maalaismaisemaan ja kahden miehen ympärille rakentuva rakkaustarina God’s Own Country on kaukana totutusta. Ei sen vuoksi, että tarinassa kaksi miestä rakastu hiljalleen toisiinsa, vaan siksi että tarinan päähahmo Johnny (Josh O’Connor) on vastenmielinen ihminen. Johnny on baareissa illat sammumiseen saakka notkuva lurjake, joka viettää päivät tehden minimimäärän töitä maatilalla, ja asuu yhdessä alati passaavan äitinsä sekä invalidisoituneen isänsä kanssa. Kotona olot eivät ole täydellisiä, mutta Johnnyn asenne ja päättämättömyys tekevät kaikesta ainoastaan ankeampaa. Kaikkea pahentaa se tosiasia, että Johnny on homo - asia jolle ei ole tilaa keskellä karua maaseutua. Lähtökohdat romanttiselle tarinalle eivät ole tyypillisimmät.
Pohjoisessa osassa Englantia sijaitseva maatila ja sen ympäristö ovat lohduton tausta rakkaustarinalle. Tällainen kuitenkin syntyy, kun tilalle avuksi tilapäiseksi avuksi saapuu romanialainen Gheorghe (Alec Secareanu). Mies on täydellinen vastakohta äkkinäiselle ja lapselliselle Johnnylle, sillä miehen otteet ovat hallituja, lempeitä ja katse armollinen. Miehet hoitavat tilan eläimiä, Gheorghe suurella rakkaudella ja lämmöllä, joka hiljalleen nakertaa toisen miehen kovempaa kuorta tehokkaasti. Maatila herää henkiin, hiljalleen yhdessä etenevän kevään kanssa. Vaikka tarina keskittyy paljon kahteen päähahmoon, avataan myös Johnnyn perheen elämää mielenkiintoisella tavalla. Sukupolvien välinen kuilu ja odotukset natisevat hankalasti vasten toisiaan, kun kaikki asuvat saman katon alla yrittäen pitää yllä kohteliasta rauhaa. Sama realismi ulottuu myös maatilan elämän kuvaamiseen, sillä kamera ei karta veren ja kuoleman näyttämistä, eikä siloittele sitä. Elämä on hankalaa, täynnä nykytilaa uhkaavia riskejä ja likaista.
God’s Own Country nautiskelee hiljaisuudella. Miesten välinen keskustelu on vähäsanaista, ja eleet sekä kosketus puhuvat varsinaista dialogia äänekkäämmin. Puheen korvaavat lammasten määkinä, pitkä katse ja tuulen suhina nummilla, tehden elokuvasta ihastuttavan kokemuksen joka ymmärtää päähenkilöitään hyvin koskettavasti. Toisiinsa rakastuvat miehet joutuvat vaikeiden valintojen eteen, kun elämän realiteetit iskeytyvät vasten kasvoja märän rätin lailla. Omien vanhempien vanheneminen, tulevaisuuden arvaamattomuus sekä ihmisten asenteet ovat linjassa omien epävarmuuksien kanssa. Elokuva ei kiertele hankalia aiheitaan, mutta onnistuu samalla olemaan ihana rakkaustarina jonka lopussa miehille toivoo ainoastaan onnellista loppua.
The Snowman on kaunis mutta karu skanditrilleri
Lue lisää »
Skanditrillerit ovat kovaa huutoa maailmalla niin televisiossa kuin elokuvissakin. Vaikka Suomi ei olekaan päässyt tästä trendistä osalliseksi, ovat naapurimaat kunnostautuneet “Scandinoirissa” senkin edestä. Suositun Jo Nesbøn hyytävään Lumiukko -kirjaan perustuva The Snowman on kuitenkin lämpimän lässähtävä tuulahdus hyisen helmikuun keskellä.
Pääosaan on valittu karismaattinen Michael Fassbender, jonka tulkitsema Harry Hole on pahimmillaan hyvin tyypillinen dekkarien etsivä. Lievästi alkoholisoitunut, moniongelmainen poliisi on parhaimmillaan paineen alla uuden rikoksen parissa. Kun aikaa jää itsensä kanssa hiljaa olemiseen, hajoaa Harryn elämä käsiin ja tuloksena on epäonnistunut miehenpuolikas vailla merkitystä. Onneksi kylmässä pohjolassa tapahtuu murhia, ja norjalainen etsivä saa selvitettäväkseen vanhan tapauksen, joka näyttää heränneen henkiin.
Miten miehistä kasvaa hirviöitä ankean lapsuuden myötä (mutta naisista yllättäen ei) on teema, joka aloittaa valkoisella lumella tukahdutetun elokuvan. Hole ja nuorempi naisetsivä Katrine ( Rebecca Ferguson) tutkivat murhasarjaa, jossa syyllinen jättää rikospaikalle pahaenteisen lumiukon. Siis ottaa aikaa pyöritelläkseen lumesta ukon, risukätineen kaikkineen. Tämän ei uskoisi aiheuttavan kovin hyytäviä tunnelmia, sillä lumiukot eivät luo mielikuvaa pahuudesta, toisin kuin esimerkiksi linnunpelättimet pelloilla. Päättäväinen Katrine ja hitaammin etenevä Harry tutkivat murhasarjaa, jolla näyttää olevan vakaat juuret menneisyydessä. Samalla käsitellään Harryn monia ongelmia eksän ja tämän nuoren pojan kanssa, kun taas Katrine sukeltaa itse syvemmälle mysteeriin paljon loogisemmalla otteella. Tapahtumien kehyksenä toimivat Oslon seurapiirit ja autiot vuoristomaisemat, luoden kontrastia myös menneisyyden ja nykyisten tapahtumien välille.
Elokuvan tahti on toisinaan jopa kohmeloisen hidas. Se ei onnistu kasvattamaan jännitettä, jota tarina kirjassa suorastaan tihkuu, vaan pelottavimmat elementit sulavat laimeiksi yksityiskohdiksi joihin kamera rakastaa tarrautua. Samalla, kameran fiilistely on yksi elokuvan parhaita puolia, sillä The Snowman on visuaalisesti hieno kokonaisuus. Norjalaista maisemaa, autioita maisemia, lunta ja murrettuja sävyjä on hyödynnetty koko rahan edestä. Onkin harmi, että niinkin hienot elokuvat kuin Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja sekä Ystävät hämärän jälkeen -elokuvat ohjannut Tomas Alfredson ei ole onnistunut siirtämään kirjan painostavaa tunnelmaa valkokankaalle, sillä aineksia olisi ollut todella nasevaan trilleriin. Nyt The Snowman on vaimea kokemus, jossa katsoja yrittää arvailla murhaajaa samalla kun ruudussa erittäin taitavat näyttelijät hukkaavat aikaansa hitaan käsikirjoituksen parissa.
The Big Sick on ihastuttavan realistinen rakkaustarina kulttuurien ristivedossa
Lue lisää »
Herttaisia “poika tapaa tytön” -tarinoita ovat elokuvat pullollaan. Harvoin kuitenkin ne onnistuvat poikkeamaan totutusta kaavasta samalla tavalla kuin The Big Sick, joka tuo lempeää komediaa ja rouheutta romantiikkaan.
Tarinan päähahmo, samannimistä nuorta koomikkoa esittävä Kumail Nanjiani, on pakistanilais-amerikkalainen mies elämänsä käännekohdassa. Kotona käydessään hänelle esitellään aina, pakistanilaiseen tapaan, vaimoehdokas, sillä perinteisiin kuuluu järjestetty avioliitto. Kumaililla itsellään on erilainen käsitys elämästä Yhdysvalloissa, eivätkä potentiaaliset vaimokkeet onnistu herättämään kiinnostusta. Aika kuluu komediaklubilla pyöriessä yhdessä ystävien kanssa, kunnes virkistävän erilainen Emily (Zoe Kazan) tupsahtaa miehen elämään.
Elokuvan tarinalla on vankka tausta totuudessa, sillä sen on kirjoittanut yhdessä Nanjianin kanssa hänen vaimonsa, Emily V. Gordon. Kun suhteen alku on ihastuttavan todellista, hieman hapuilevaa ja selkeää ihastumista käsittelevä rakkaustarina, saa se käänteen Emilyn sairastuessa vakavasti. Tätä ennen pariskunta on jo onnistunut eroamaan Emilyn saadessa selville, miten Kumailin tulevaisuus on suvun puolesta jo kiveen hakattu. Suurta romanttista tarinaa ei voisi tullakaan ilman vastoinkäymisiä eikä väärinymmärryksiä, mutta elokuva onnistuu säilyttämään keveän humoristisen tunnelmansa rankemmista käänteistä huolimatta.
Herkullisimmillaan tarina on kuitenkin tarkastellessaan Kumailin perhettä, sen pakistanilaisia vanhempia (Anupam Kher ja Zenobia Shroff) ja odotuksia. Mukana kulkeneet tavat yrittävät mukautua uuteen maailmaan ja perheen keskinäistä vuorovaikutusta on huvittavaa seurata. Samalla tavalla odottamatonta kemiaa syntyy Kumailin ja Emilyn vanhempien (Holly Hunter ja Ray Romano) välille, kun molemmat tahot punnitsevat toisiaan varovasti sairasvuoteen äärellä. Rakkaustarinan eteneminen ei ole kukilla tanssimista, ja juuri sairaus saakin asiat yllättäen perspektiiviin. Ratkaisu ei ole yllättävä, mutta siloittelemattoman indietyylinsä vuoksi näinkin tuttu tarinankaari tuntuu tuoreelta.
The Big Sick tuntuu vaivattomalta, ja sen näyttelijät tekevät erinomaista työtä, tuoden elämänmakuista tunnetta rehelliseen tarinaan. Se asettaa kursailematta vastakkain erilaiset kulttuurit ja odotukset, jättäen romanttisille komedioille tyypilliset kultareunuksiset unelmat taka-alalle. Hieman hitaasti etenevä tarina ei aina ole terävimmillään, ja pudottaa katsojan kiinnostuksen jossain välissä puolihuolimattomasti hallustaan. Missään vaiheessa The Big Sick ei ole ratkiriemukas komedia, joka saisi nauramaan ääneen, eikä se sellaista lupailekaan. Mutta romanttisen aitona kohtaustarinana se toimii paremmin kuin moni kaltaisensa, ja tuo kaivattua piristystä kuluneeseen aihepiiriin.
Blade Runner 2049 - melkein täydellinen elämysh1>
Lue lisää »
Kulttiklassikon mainetta ansaitusti nauttiva, vuonna 1982 ilmestynyt, Blade Runner on elokuva, jonka jatko-osaa on odotettu pelolla. Ridley Scottin ohjaama hidastempoinen tieteiselokuva ei ole koskaan ollut kaikkien makuun, mutta se nauttii kriitikoiden arvostusta, sekä omaa vankan fanikunnan. Vaikka Blade Runner 2049 ruoriin astui erinomaisia elokuvia, kuten Vangitut, Enemy, Sicario ja Arrival, ohjannut Denis Villeneuve, oli pieni epäröinti silti täysin oikeutettua.
Pelko on ollut turhaa, sillä Blade Runner 2049 on edeltäjäänsä ehjempi ja sisällöltään muhevampi kokonaisuus. Jäljellä ovat hidas ja harkittu tunnelma, joka tuntuu toisinaan jopa liian tietoiselta. 2049 fiilistelee järisyttävällä musiikilla, valtavilla skaaloilla ja painokkaan minimalistisella elekielellä, ryöpyttäen katsottavaksi kuvastoa joka hukuttaa hitaan kerronnan alleen. Tuloksena on yksi viime vuoden hienoimpia elokuvia, joka varmasti ei uppoa kaikille katsojille.
Tarinan tapahtumat sijoittuvat noin 30 vuotta ensimmäisen osan jälkeiseen aikaan. Persoonaton mutta sovinnaisen komea blade runner nimeltä K (Ryan Gosling) metsästää viimeisiä replikantteja, jotka ovat laitonta vanhaksi mennyttä mallia. K, itsekin replikantti, suorittaa työnsä ilmeettömästi kuten vain ohjelmoitu ihmisen kaltainen organismi voi, ja elää muuten hyvin normaalia elämää toimistoajan ulkopuolella. Normaali elämä tässä maailmassa on venyvä käsite, sillä tyttöystävän virkaa kotona hoitaa kuvankaunis ja aina miellyttävästi käyttäytyvä heijastettava hahmo. Aidoin kanssakäyminen Klla onkin keinotekoisen naisen kanssa, jota hän ei voi edes koskettaa, mutta ilmestyy nappia painamalla paikalle. Maailman ihmiskuva on lohduton, ja todellisiin tunteisiin päästään enimmäkseen muistojen kautta - aito ihmiskontakti on Blade Runnerin maailmassa lähinnä kauppatavaraa.
Sama hieman etäinen ja kliininen elämäntyyli ulottuu yhteiskunnan jokaiseen kolkkaan. Viljeltyjen ihmiskoneiden bisnestä johtaa Jared Leton esittämä liikemies Wallace, joka tuntuu olevan jumalasta seuraava. Mies etsii ongelmiin lopullista ratkaisua: koneiden mahdollisuutta luoda uutta elämää. K pääsee omissa tutkimuksissaan oudon tapauksen jäljille, jossa tämä ihme näyttää toteutuneen, ja jonka salassa pitämiseksi on luotu monimutkainen seitti yhteiskunnan eri kerroksissa. Jäljet johtavat hylättyyn hotelliin, jossa Harrison Fordin jälleen näyttelemä Deckard on vetäytynyt maailmasta eläen omilla ehdoillaan. K tuo kuitenkin maailman ongelmineen suoraan Deckardin kynnysmatolle, ja kilpajuoksu eri tahojen välillä huipentuu palapelin osasten loksahtamiseen paikoilleen.
Elokuva kohtelee aihettaan, syntymän ihmettä ja ihmisen olemassaolon oikeutusta, hyvin kovakouraisin elkein. Varsinaisia syitä siihen, miksi juuri ihmisten pitäisi selviytyä maailmassa hengissä kun he ovat sen tuhonneet, ei tarjota, eikä pitäisikään. Koneet mainitsevat olevansa inhimillisempiä kuin ihmiset, mutta kenties kysymyksen pitäisi olla, onko se hyvä asia. Moneen maailmaan levittäytynyt ihmiskunta elää koneista, luottaa koneisiin ja on jo menettänyt yhteyden luontoon - puhumattakaan mekaanisesti luoduista eläimistä. Siksi jättimäiset maisemat, hitaat kamera-ajot ja ylitse vyöryvä musiikki ovat ne kehykset joihin Blade Runner 2049 tarraa niin ahnaasti: ne saavat katsojan tuntemaan itsensä pieneksi, mitättömäksi. Se toimii täydellisesti itsenäisenä kertomuksena, joka ei edes tarvitse alkuperäistä elokuvaa tuekseen, vaan seisoo vakaasti omilla jaloillaan. Jäljellä on Blade Runnerin aloittama maailma ja kerrontatyyli, mutta tuloksena on moderni ja vahva omaperäinen elokuva.
Kingsmanin agenteilta ei toiminta lopu - ilmeisesti koskaan
Lue lisää »
Hyvän vastaanoton saanut Kingsman: Salainen palvelu, jatkaa tarinaansa tuomalla ruutuun monta uutta hahmoa Kingsman - The Golden Circle -elokuvassa. Näyttelijäkaartia saadaan uudistettua näppärästi pasauttamalla loskaksi melkein koko Kingsmanin jaosto, ja pistämällä jäljelle jääneet hahmot ryntäämään Yhdysvaltoihin. On suursiivouksen aika, eikä jäljellä ole ensimmäisen osan tuoreudesta juuri mitään.
Taron Egertonin esittämä Eggsy on kasvanut täysiveriseksi agentiksi, joka luovii työläistaustansa tuoman nokkeluuden turvin salaisten agenttien, kansainvälisten roistojen ja yläluokkaisen snobbailun viidakossa. Homma räjäytetään käyntiin rapsakalla takaa-ajolla, joka antaa samalla suuntaa elokuvan keskeisimmistä elementeistä. Toimintaa on paljon, ja se on usein hidasteltua tyylittelyä, yksityiskohtia ja tuntuu jatkuvan loputtomiin. Itsenäisestä agentuurista halutaan antaa toiminnan myötä kuva peribrittiläisestä James Bondista, mutta ikäänkuin rennosti ja kieli poskessa. Tämä onnistuu osittain, sillä vaikka huumoria viljellään runsaasti, ei se osu aina maaliinsa.
Eggsy suuntaa Yhdysvaltoihin etsimään apua jenkkiläiseltä Kingsmanin vastikkeelta, Statesmaneilta. Nämä viskiä kulissinaan tislaavat astetta rennommat agentit ovat rikkaampia, pukeutuvat tyypillisen cowboymaisesti ja osaavat ampua luultavasti kärpäseltä siivet. Jenkit, joita esittävät Channing Tatum. Pedro Pascal, Halle Berry ja Jeff Bridges, ovat kaikki erinomaisia valintoja elokuvaan. Hienon kaartin täydentää pahista, Poppya, esittävä Julianne Moore, jonka hahmo on niin yliampuva ettei katsoja tiedä onko suoritus hyvä vai huono. Vastakkainasettelu on selkeä, mutta ilman pahista tarina olisi vain peräti 2 tuntia 20 minuuttia kestävä syljeskelykisa. Niinpä Poppy, joka ikävöi kotiin ja asuu robottien ympäröimänä, ulottaa lonkeronsa aina Valkoiseen taloon asti raakalaismaisella juonellaan.
Tuloksena on kilpajuoksu kellon kanssa, mutta elokuvan pituutta ja säätämistä katsoessa näin ei uskoisi olevan. Toimintakohtaukset eivät tunnu loppuvan koskaan, eikä hurttia huumoria edes yritetä suitsia kasaan. Siinä missä vitsit ovat osuvimmillaan luokkataistelun ja kansallisuuksien välisiä eroja mittaillessa, turvautuu elokuva myös todella typeriin alamittaisuuksiin tuon tuosta. Siksi katsominen on kuin turpaan vetoa. Joka toinen isku naurattaa, ja joka toisesta tulee vain nolo olo. Käsikirjoittajilla tuntuu olleen liian monta ideaa eikä minkäänlaista editoimiskykyä - näin valkokankaalle on tungettu kaikki materiaali, joka tuntuu paitsi elokuvan pituudessa, myös sen purevuudessa.
Sarjakuviin perustuvilta elokuvilta on lupa odottaa yhtä paljon kuin miltä tahansa muultakin genreltä. Siinä missä huumoriin turvautuva Marvel usein luottaa halpoihin nauruihin ja kaavamaisuuksiin, olisi sen kepeästä otteesta kuitenkin Kingsmanin tekijöillä paljon opittavaa, jos he haluavat jatkaa huumorin saralla. Satiiri on taitolaji, mutta nyt tuntuu että James Bondin kaltaisia agenttitrillereitä humoristisesti mukaillessaan siitä on tullut itse yhtä itsensä tosikkomaisesti ottava tekijä. Huumori on seksististä ja ontuvaa, toiminta liian itseään täynnä olevaa ja tekemisestä tuntuu olevan kadoksissa täysin aito ilo ja luontevuus. Egerton on roolissaan harvinaisen jäykkä ja ilmeetön, eikä omaa rooliin vaatimaa karismaa. Taitavan ja kokeneen näyttelijäjoukkion keskellä päähahmo tuntuu olevan hukassa, ja näin melkein toivoisikin valtikan siirtyvän eteenpäin tarinan lopussa näkyvälle hahmolle.
Mother! on kuumeinen painajainen, joka ei sovi kaikille
Lue lisää »
Ohjaaja Darren Aronofsky harvoin kertoo tarinoita, jotka olisivat kaikkien makuun. Elokuvat kuten Unelmien sielunmessu, Black Swan ja hyvin hankalasti ymmärrettävä The Fountain jakavat mielipiteitä ja aiheuttavat osalle katsojista melkoista vääntöä sielun syvyyksissä. Viime vuonna valkokankaalle rävähtänyt Mother! jatkaa ohjaajan mieliaiheita: mielen hajoamista yhdistettynä elementteihin, jotka eivät tunnu olevan tästä maailmasta.
Itse juonesta on hyvin hankala kirjoittaa ilman olennaisia paljastuksia. Tarinan puitteet ovat kuitenkin hyvin yksinkertaiset. Jennifer Lawrencen esittämä nuori ja hyvin naivilta tuntuva vaimo, jonka nimeä ei tarinassa kerrota, elää vaisulta tuntuvaa elämää miehen kanssa, jota hän palvoo. Aviomies, Javier Bardemin tulkitsema kirjailija, on taiteilija tyypillisimmillään: itseensä ja työhönsä kietoutunut tulkitsija, joka ei osaa tarpeeksi huomioida tai arvostaa vaimonsa tekemiä uhrauksia. Mother, tai vaimo, rakentaa ja kunnostaa miehensä poroksi palanutta kotitaloa lauta kerrallaan suurella rakkaudella, antaen miehelleen tilaa ja vapauden toteuttaa itseään. Vaimo on hiljainen, varjoihin vetäytyvä nuori hahmo, jonka asenne herättää katsojassa lähinnä ärtymystä. Täydellinen omistautuminen on vaikeaa katsottavaa, eikä sen sulattaminen ole kovin helppoa - jatkossa tapahtuvat käänteet tuntuvat tähän arkiseen elämään verrattuna melkein helpotukselta.
Taloon saapuvat vieraat, Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin näyttelemän pariskunnan muodossa, järisyttävät hiljaista elämää perusteellisesti. Epämiellyttävä tunne kasvaa tarinan edetessä, ja puristuu koko talon ympärille pahaenteiseksi pilveksi. Siinä missä Mother! alkoi hyvin realistisena mutta hermostumista aiheuttavana kertomuksena, jatkuu se hitaasti valuvana kaaoksena kohti lopullista ratkaisuaan omalaatuisena talonvaltauksena. Kun tarina jatkaa kiihtymistään, ja se saa yliluonnollisia piirteitä, menettää elokuva samalla kovimman puruvoimansa. Järjetöntä kaaosta on helpompi katsoa kuin todelliselta tuntuvaa parisuhdetta, mutta tämäkin jakaa katsojat kahtia. Jotkut pitävät elokuvan lopullisia ratkaisuja ja väkivaltaa vaikeasti käsiteltävinä, kun taas toisille todellisuudesta irtautuvat kohtaukset ovat melkeinpä helpotus.
Mother! ei ole missään muodossaan helppo elokuva, eivätkä siitä koskaan tule kaikki pitämään. Onko se edes hyvä elokuva, vai ohjaajansa näköinen kuumeinen painajainen jona Aronofsky on omien sanojensa mukaan tarinan aikoinaan keksinyt, jää jokaisen katsojan itse päätettäväksi. Se on outo ja vaikeasti pureksittava. Se on häiritsevä, mutta ei tavalla joka ui kaikkien ihon alle. Lawrence on ehdolla suorituksestaan Razzie-pystin saajaksi (kuten myös Bardem), pystin jolla palkitaan vuoden huonoimpia roolisuorituksia. Jo tästä huomaa, että elokuva ei aukea oikealla tavalla kaikille. Lawrencen suoritus on erinomainen; hieman tyhjäkatseinen ja naivi, hitaasti reagoiva vaimo on juuri se, mitä tarinassa on haettu ja Lawrence hallitsee ainakin tämän roolin hienosti.
Pennywise on palannut, eikä päästä ketään helpolla
Lue lisää »
Stephen Kingin luoma Pennywise-klovni on traumatisoinut kokonaisen sukupolven nuoria 1980-luvulla. Kuulun itse tähän joukkioon, joka näki kirjaan perustuvan minisarjan vuonna 1990, enkä periaatteessa olisi halunnut tämän hahmon ikinä palaavan missään muodossa verkkokalvoilleni enää ikinä. Toisin kuitenkin on käynyt, sillä Andres Mushiettin ohjaama It, on hyvin onnistunut, mutta myös pelottava, uusinto ikonisesta hahmosta.
Tarina sijoittuu uudessa elokuvassa nykyisin niin trendikkäälle 1980-luvulle, joka tuntuu olevan lause jota toistelen elokuvista kirjoittaessani liiankin usein. Mutta resepti toimii, sillä tuon aikakauden lapsethan tällä tarinalla aikoinaan traumatisoitiinkin tehokkaasti. Tarinan nuoret, joita on melkoinen joukkio, huomaavat pian, että kaikki ei ole heidän kotikaupungissaan Derryssa kohdillaan. Lapsia katoaa, vaikka oikeastaan kukaan ei tunnu pystyvän yhdistämään katoamisia toisiinsa. Tai, ei halua yhdistää. Aikuisten sokeus tapahtumille lyö sarviaan yhteen nuorten havaintojen kanssa, joka vain kasvattaa kuilua eri sukupolvien välillä: aikuisiin ei näissä asioissa voi luottaa.
Elokuvan sankarit, nuoret pojat sekä yksi tyttö, ovat koulussa luusereiksi laskettavia reppanoita. Niitä, joiden yli kävellään, jotka ovat fiksuja ja fyysiseltä olemukseltaan vielä hyvin keskenkasvuisessa vaiheessa. Kun joukkion yhden pojan pikkuveli Georgie katoaa, joutuvat nuoret napit vastakkain tuntemattoman pahuuden kanssa, joka piileskelee jossain päin kaupunkia.
Itse klovni, ruotsalaisen Bill Skarsgårdin hyytävästi näyttelemä Pennywise, on kammotus toisesta ulottuvuudesta. Mennyttä ovat hieman kömpelöt kumimaskit, ja tilalle on tuotu aidosti ahdistava otus jonka sadat hampaat ovat itsessään jo paniikkia aiheuttava elementti. Pennywisen tenho on hahmon hitaan metodisessa etenemisessä ja hitaassa kauhun kasvattamisessa. Tehosteilla täytetyt kauhuelementit eivät ole elokuvan pelottavinta antia, vaan kauhu tulee itse hahmon harkitusta ja samalla täysin kaoottisesta luonteesta, jonka ennalta-arvaamattomuus ja verenhimo ovat vertaansa vailla. Kun tämä hahmo lähtee yllättäen nopeasti liikkeelle, on peiton kulmassa katsojalla pitelemistä.
Toisaalla mysteeriä tutkivia nuoria painostavat melkein yhtä pelottavat elementit, nimittäin koulun pahat pojat. Julmuus, joka ilmenee nuorissa miehissä vetää fyysisellä raakuudellaan melkein vertoja klovnille, tehden aina sattumalta eteen ilmestyvistä hieman vanhemmista pojista elementin joka onnistuu ahdistamaan. Siinä missä Pennywise leikittelee nuorten peloilla ja vaikuttaa näiden mieleen fyysisen väkivallan lisäksi, ovat vanhemmat pojat realistisempi elementti tässä maailmassa.
It on yllättävän väkivaltainen elokuva. Veri lentää, näyt ovat raakoja ja varsinainen toiminta ei päästä kohteitaan helpolla. Tässä ei leikitä puukkohippaa huvin vuoksi, vaan jossain katujen alla asuu pahuus jolta haluaa lähinnä sulkea silmänsä. Nuoret näyttelijät tekevät työnsä kunnialla, kiikkuen selviytymisen rajamailla, toivoen että he joskus pääsevät kasvamaan aikuisiksi. Jos Pennywiselta kysytään, näin ei tule käymään, sillä vaikka klovnin motiivit ovat hieman pimeän peitossa, ei se tee hahmosta yhtään sen tyhjempää. Tämän vuoksi elokuva onnistuu viihdyttämään nyt aikuisikään kasvaneita 1980-luvun lapsia, sekä pelottamaan nuoremmat sukupolvet jälleen kerran kiertämään kaikki klovnit kaukaa.
Tankeaa scifiä tornin varjossa
Lue lisää »
Kirjailija Stephen Kingin tarinoiden filmatisoinneista voi olla montaa mieltä, sillä tulokset ovat olleet vaihtelevia. Stand by Me - Viimeinen kesä, Se, Piina, Carrie ja Rita Hayworth - Avain pakoon ovat kaikki erinomaisia elokuvia millä asteikolla tahansa. Ikävä kyllä kauhu ei aina taitu valkokankaalle toivotulla tavalla, kuten muutama tv-elokuva ja kehno b-luokan tekele osoittavat. The Dark Tower on harmillisesti juuri tähän epäonnistumisten listaan kuuluva tarina, vaikka sen lähtökohdat ovat oudon kiehtovat.
Ehkä juuri kirjasarjan, sillä The Dark Towerin tarina koostuu itseasiassa useammasta kirjasta, monimutkaisuus ja outous ovat suurimpia syitä elokuvan kehnouteen. Sen monimutkaista maailmaa, jossa Idris Elban näyttelemä Roland ja Matthew McConaugheyn esittämä Walter ovat ainaisessa kierteessä taistellen maailman kohtalosta, on jotain hallitsematonta. Kaksi karismaattista päähahmoa laitetaan heti tarinan alussa sivuun, koska juonen keskiöön nousee nuori teinipoika Jake Chambers (Tom Taylor). Näin The Dark Towerista muodostuu heti alkumetreiltä enemmänkin YA dystopian ja fantasian sekoitus hyvin perinteiseksi muodostuneilla elementeillä: nuori poika jonka kohtalona voi olla pelastaa maailma. Asetelma on hyvin tuttu monesta elokuvasta, eikä perimmäisiin syihin tai aikuisempien hahmojen motiiveihin päästä missään vaiheessa kunnolla käsiksi. Siksi mystisestä tornista, Walterin ja Rolandin ilmiselvistä yliluonnollisista voimista ja monisyisestä maailmanrakennuksesta ei saa otetta koko elokuvan aikana. On harmi, että tarina luottaa liikaa nuoreen Jakeen, sillä pojan persoonallisuus on keskivertoteinin luokkaa eikä muodostu kiinnostavaksi koko elokuvan aikana.
Mukaan sotketaan hämmentäviä elementtejä, portaaleja, sekä paljon tuijotusta ja huojuvia efektejä, joilla halutaan korostaa maailman murenemisen toivottumuutta. Kyseessä ovat ilmiselvästi suuret panokset, sillä maailman tuhoa haluava Walter, alati mustiin pukeutuva outo pahis, ei kaihda keinoja saadakseen haluamansa. Jaken maailmassa, nykypäivässä, maanjäristykset ravisuttavat maapalloa ja toisaalla lapsia sidotaan tuoleihin kiinni jotta torni saataisiin kaadettua. Sillä torni pitää maailmaa kasassa, ja kahden miehen - Rolandin ja Walterin - välinen valtataistelu lässähtää sekavan juonenkuljetuksen ja efektien alle. Ongelmana ei ole näyttelijöiden suoritukset, sillä McConaughey ja Elba hoitavat roolinsa rutiinilla. Tarinan suoranainen kehnous, sen täydellinen tyhjyys ja kolisevat kuoret yrittävät puristaa yhteen elokuvaan kokonaista maailmaa, ottamatta mistään kiinni kunnolla ja haparoiden näin joka suuntaan sokeana. Se tuo katsojalle niin paljon turhaa, monia sivuhenkilöitä joilla ei ole merkitystä, ja jättää samalla liikaa kertomatta.
Logan Lucky - epäonnisten veljesten sulava ryöstöretki
Lue lisää »
Outo ja siksi niin hurmaava, Steven Soderberghin luotsaama Logan Lucky on hyvin ohjaajansa näköinen. Tankean sarkastisen tuntuisen komedian tunnelmissa kerrotaan tarina ryöstöstä, jossa oikeastaan kenelläkään ei tunnu olevan homma täysin hallussa. Tämä johtaa paitsi hermostuttavan kiperiin tilanteisiin, myös tunteeseen että asiat ovat vaarassa ryöstäytyä hallinnasta hetkenä minä hyvänsä. Tuloksena on outo komedia, jonka parasta antia ovat erinomaiset näyttelijäsuoritukset kautta linjan.
Pohjois-Carolinassa sijaitseva autorata, Charlotte Motor Speedway, on ryöstösuunnitelman kohteena. Jo pelkät tarinan kehykset - autourheilu sekä maalaisseudun hieman junttimainen tunnelma, erottavat elokuvan Soderberghin tyylitellymmistä konnaelokuvista kuten Out of Sight ja Ocean’s Eleven. Samalla tallella on kuitenkin jännite, jota rakennetaan taidokkaan kerronnan kautta: kaksi hieman yksinkertaiselta tuntuvaa veljestä haluaa ryöstää autoradan tulot nerokkaalla suunnitelmalla. Channing Tatumin esittämä Jimmy Logan on avioliitossaan epäonnistunut, jalkansa sodassa menettänyt tunari, joka huomasi työkeikallaan autoradan potentiaalin ryöstön kohteena. Parivaljakon toinen puolisko, Clyde (Adam Driver) taas hoitaa baaria, huolimatta käsiproteesistaan - Loganeita näyttää vaivaavan huono onni, eikä tämä olettamus ole omiaan luomaan uskoa keikan onnistumiseen.
Avuksi houkutellaan vankilassa tuomiotaan istuva Joe Bang (Daniel Craig), jonka viileän intensiivinen vaaleus tekee miehestä melkein tunnistamattoman. Suunnitelmat muotoutuvat tarinan aikana hyvinkin monimutkaisiksi, eikä mistään tehdä ainakaan helppoa: Joe Bang kun istuu parhaillaan vankilassa kaltereiden takana, ja avuksi haettu toinen veljespari Sam ja Fish eivät tunnu myöskään kaupungin nokkelimmilta äijiltä. Yhdistelmä tuntuu mahdottomalta; se on samalla onnistunut, sulava konnakomedia ja melkein Fargomainen tyylittely junttilan elämänmenosta.
Sekalainen, ja näennäisesti hyvin epäpätevä, joukkio lähtee tekemään ryöstöä ja katsoja voi vain seurata avuttomana sivussa hikoillen. Kerrontatyyli on harkitun hidasta ja vähäeleistä, tehden autokilpailun maailmasta nopeine leikkauksineen ja möyrivine moottoreineen sitäkin suuremman kontrastin kahden eri maailman välille. Tarina on epäluotettava väline, sillä se myös valehtelee katsojalle - tarinan laidalla tapahtuu asioita joita ei näytetä, ja käänteet ovat näin jännittäviä ja yllättäviä kiinnostavalla tavalla. Siksi tarina pysyy tuoreena, huolimatta sen toisinaan hyvin rauhallisesta tahdista, jopa siinä määrin, että tankeus ja hitaus tuntuvat liian harkituilta tehokeinoilta.
Logan Lucky on harkittu kokonaisuus, joka nojaa vahvasti ja uskoo näyttelijöihinsä. Erinomaisilla näyttelijävalinnoilla tarinaan on saatu lisäkerroksia, tehden nokkelasta ryöstötarinasta samalla kuvaus ihmisistä joiden uskoisi kurottavan liian korkealle ilman vaadittuja rahkeita. Melkein kahden tunnin kestostaan, sekä rauhallisesta tahdistaan, huolimatta mielenkiinto pysyy yllä koko sen keston ajan - hahmoissa on jotain vastustamatonta, hieman samalla tavalla kuin katsoisi autokolaria jonka tietää tapahtuvan hetkenä minä hyvänsä.
Baby Driver on vuoden hyvän mielen elokuva
Lue lisää »
Vauhtia, huumoria ja erittäin hyvää musiikkia tarjoaa kotiteattereihin saapunut Baby Driver joka on vuoden viihdyttävimpiä elämyksiä. Käsikirjoittaja-ohjaaja Edgar Wright on tunnettu omalaatuisesta tyylistään, ovathan miehen tekeleitä mm. Shaun of the Dead, Scott Pilgrim vastaan maailma ja Hot Fuzz. Ei siis ihme, että nuoresta autokuskista kertova tarina on alusta loppuun täynnä adrenaliinia ja napakkaa sanailua.
Baby (Ansel Elgort) on nuori mies joka osaa ajaa. Siis todella ajaa. Nuorukainen ansaitsee elantonsa (tai maksaa velkojaan, riippuen miten asiaa katsoo) toimimalla pakokuskina ryöstäjille. Ratin takana hän on kaahailun jumala, joka hallitsee autonsa täydellisesti eikä jää sormi suuhun missään tilanteessa. Auton ulkopuolella Baby sulkee maailman pois pitämällä alituiseen kuulokkeet korvillaan, musiikin hukuttaessa muut ulkopuolelle. Tai ainakin näennäisesti, sillä Baby äänittää ympärillä käytyjä keskusteluja, ja tekee näistä remix-nauhoja vanhaan kunnon hipsterityyliin C-kaseteille.
Kevin Spaceyn esittämä Doc on mies ryöstöjen takana, ja pitää Babya rautaisessa otteessaan puskien häntä eteenpäin keikasta keikkaan. Mies on hallitseva mutta samalla huolehtiva, luoden oudon dilemman ympärilleen. Muut eivät välttämättä ymmärrä Babya, sillä alati musiikkia kuuntelevaa miestä on helppo pitää vähän hitaana tai ainakin täysin ulkopuolisena. Herkullisia tilanteita syntyykin isottelevien rosvojen tulkitessa Babyn kykyjä väärin, ja etenevä dialogi sekä toiminta ovat vaivattoman viihdyttävää kerrontaa, jota katsoisi mielellään pidempäänkin. Jon Hamm, Jon Bernthal ja Jamie Foxx pullistelevat, ja luovat samalla hulvattomimpia konnia miesmuistiin.
Toiminta, hienot ajokohtaukset, rapeasti kirjoitetut hahmot ja alati pauhaava musiikki ovat toimiva yhdistelmä, joka ei pysähdy edes vääjämättömiin ongelmiin, joita rosvot tulevat kohtaamaan kerronnan edetessä. Samalla Babyn elämään heitetään hieman vahingossa kaunis Debora (Lily James), joka tuo toisenlaista kiireen tuntua Babyn siirtoihin. Mikään ei voi pysyä hauskana loputtomiin, mutta onneksi elokuva ei menetä vauhtiaan ja fiilistelyään tarinan edetessä vaarallisemmille vesille. Rosvoille annetaan tarpeeksi tilaa ja persoonallisuutta, tehden heistä kiinnostavia ihmisiä joita katsoo mielellään sen sijaan, että odottaa vain näiden häviämistä sankareille. Sillä kuka tässä tarinassa lopulta on sankari, ja miten Babyn tulisi eteen tulevissa elämän risteyksissä reagoida? Huolimatta näennäisestä keveydestään alla on enemmän potkua, ja hahmoista pitää ja välittää yllättäen aidosti. Tämä on tervetullutta, sillä kepeän komedian sijaan katsoja saakin hyvin kudotun kokonaisuuden hienoviritettyä komediaa toimivimmillaan.
Baby Driver ei ole kaahailuelokuva Fast&Furious -elokuvien tyyliin. Totta, se tarjoaa musiikkia ja autoja, mutta tähän yhtäläisyydet jäävätkin. Sen vetovoimana on naseva huumori, täydellisesti valitut näyttelijät ja yllättävät tarinan käänteet. Parasta kuitenkin on, että elokuvan päätyttyä olo on kevyt ja jatko-osaa jää odottamaan innolla.
Annabelle - Creation on jatko-osaksi varsin onnistunut kauhutekele
Lue lisää »
Ohjaaja David F Sandbergin aiempi ohjaus, Lights Out, oli yllättävän onnistunut ja kipristelevä kauhutarina. Annabelle - Creation, joka hiipi kotikatsomoihin vuoden lopun iloksi, on siis ainakin ohjaajansa puolesta hyvissä käsissä. Tämä näkyy lopputuloksessa, sillä elokuva on yllättävän napakka kokonaisuus, joka viihdyttää ja pistää veren kiertämään mukavasti suonissa.
Kauhuelokuvien sarjatuotanto, jatko-osien vääjäämätön marssi, ei tarkoita aina sitä että aiemmat tarinat ovat olleet pakollista nähtävää. Näin ei ole myöskään tämän tarinan kanssa, sillä loogisesti Annabelle: Creation vie katsojan tämän kauhutarinan alkuun. Juoni sijoittuu vuoteen 1957, ja taustana toimii herkullisesti keskellä ei mitään sijaitseva vanha talo. Tänne saapuvat orpotytöt, jotka nunna Charlotten (Stephanie Sigman) johdolla opettelevat elämään uudessa kodissaan. Kodin asukkaat, herra Mullins (Anthony LaPaglia) ja tämän vuoteenomaksi joutunut vaimo Esther (Miranda Otto) ovat vähäsanaisia, hieman rujoja ja salamyhkäisiä, kuten itse suuri talokin. Herra Mullins rakentaa tietenkin nukkeja, ja pariskunta yrittää antamalla kodin orvoille tytöille selviytyä omasta henkilökohtaisesta tragediastaan - oman tyttärensä menetyksestä.
Tyttökatraan keskiössä on nuori Janice (Talitha Bateman), jonka polion runnoma nuoruus on sidottu pyörätuoliin. Kun muut juoksevat ulkona leikkimässä, on Janicen kohtalona tyytyä katsomaan hieman sivummalta - ja joutua samalla outojen tapahtumien todistajaksi.
Kuten kauhuelokuvissa yleensä, eivät vanhat talot ja nuket jätä ketään rauhaan. Annabelle - Creation turvautuu toisinaan hyvin halpoihin säikyttelyihin kovaäänisten paukahdusten avulla, mutta jännitettä tuovat kuolleen tytön oma huone ja sen tunnelma, äidin välttelevä ja mystinen hahmo sekä yliluonnolliset elementit, joihin koko Conjuring-sarja nojaa.
Kun tapahtumat kiihtyvät, on luonnollista kysyä miksi asukkaat vain eivät lähde talosta? Vuoteenomana makaava äiti, surun murtama isä sekä kourallinen nuoria tyttöjä ovat kuitenkin kaikki omalla tavallaan asemassa missä vaihtoehtoja ei ole. Elokuva luottaa sen vahvimpiin elementteihin; visuaaliseen tarinankerrontaan jossa katsojan katse on juuri siellä missä pitääkin. Tummat huoneen nurkat ja avoimet ovet ovat kerta toisensa jälkeen niskakarvat pystyyn nostattavia elementtejä. Liikkumaton nukke hymyineen on aivan yhtä kammottava ja tehokas osa kokonaisuutta: ohjaaja Sandberg tuntee yleisönsä. Vaikka tarinan loppupuolella meno yltyykin varsinaiseksi toiminnaksi, jäävät parhaiten mieleen ne kohtaukset missä mikään ei liiku. Sängyllä istuva nukke pelottaa enemmän kuin yksikään uskonnollisia piirteitä saava kauhuelementti - hiljaisuus huutaa kovempaa kuin tehosteet.
Annabelle - Creation on yllättävän hyvä jatko-osa Conjuring (Kirottu) -elokuvalle. Jo kuuluisaksi tullut nukke saa näin vain lisää vauhtia legendaansa, eikä ole lainkaan varmaa etteikö nukke palaisi katsojien iloksi, tai kauhuksi, kulkemaan omistajalta omistajalle. Elokuva ei tuo genreen mitään uutta, mutta kauhutarinoiden syvässä suossa se on tasapainoisempi ja ehjempi kokonaisuus kuin useimmat jatko-osat viime vuosina.
Personal Shopper on vuoden parhaita elokuvia
Lue lisää »
Ne jotka edelleen elävät menneisyydessä, eivätkä ymmärrä kuinka hieno näyttelijä Kristen Stewart on, täytyy raahautua nykypäivään. Stewart tähdittää yhtä vuoden hienoimmista elokuvista, ja tekee sen niin vaivattomasti, että tuntuu kuin nuori nainen eläisi kameran edessä käsikirjoittamatonta elämäänsä omassa rauhassa katsojan tirkistelyn alla.
Personal Shopper on vaikuttavan hiljainen ja tyyni kertomus Maureenista, jonka elo Pariisissa on täynnä outoja käänteitä. Kummitusmaiset elementit hiipivät tarinaan täysin yllättäen, sillä jo elokuvan nimi viittaa Maureenin ammattiin. Hän ostaa asiakkaalleen vaatteita tämän puolesta, valitsee ne ja toimittaa rikkaan naisen asuntoon liukuen hiljaa ovista sisään ja ulos. Vahvan vastakohdan rahaa tuovalle ammatille luo Maureenin kyky nähdä rajan taakse, aistia henkiä. Pariisissa häntä pitää kuollut veli, jonka antamaa merkkiä tuonpuoleisesta nainen odottaa päivästä toiseen. Merkkiä, joka kertoisi naiselle että kaikki on hyvin ja Maureen voi jatkaa elämäänsä.
Kohtaukset veljen omistamassa talossa, jossa Maureen odottaa veljeään öisin, ovat jännittävästä kummitusmaisesta tunnelmastaan huolimatta täydellisesti linjassa elokuvan vähäeleisen kerronnan kanssa. Kummitustarinaksi juoni ei etene, vaikka hermostuttavia hetkiäkin on - vaihtelevissa teemoissaan juoni pyörii kuitenkin vain Maureenin ympärillä, pitäen kokonaisuuden tiukkana ja houkuttelevana.
Sillä sitä tarina on, houkutteleva. Näennäisesti vähäpätöiset asiat, kuten vaatteiden valinta, tekstiviestien kirjoittaminen sekä päivittäiset rutiinit heräävät Stewartin käsittelyssä eroon tavalla josta ei saa silmiään irti. Ohjaaja Olivier Assaya leikittelee yliluonnollisen ja salassa pidettävän erotiikan avulla luoden katsojalle kuvastoa josta on hankala päästä eroon. Stewartin nostaminen yksinään elokuvan keskelle ilman apuvoimia on erinomainen ratkaisu, ja ainoastaan korostaa Maureenin tilanteen yksinäisyyttä sekä eristyneisyyttä todellisesta maailmasta. Odottamisesta tulee elokuvan kantava teema, sillä naisen elämässä on pysähtynyt, hiljainen maku. Hän käy vain harvoja todellisia keskusteluja kenenkään kanssa, ei tapaa kavereita ja tekee hyvin harvoja asioita - hän piirtää, shoppailee, odottaa. Pysähtynyt tunnelma on samalla koko ajan oudosti eteenpäin juokseva, sillä luullessasi katsovasi kummitustarinaa ymmärrät pian, ettei elokuvassa olekaan kyse siitä.
Personal Shopper on melkein täydellinen tarina surusta, menetyksestä ja osittain sen kieltämisestä. Varsinaista tunnetta ruudulle ei räiskähdä tarinan aikana, tehden siitä sitäkin aidomman kaikessa tukahdutettavuudessaan. Tyylikäs, kaunis ja herpaantumaton tarina vaatii tilaa katsojan elämästä, sillä sitä pitää pysähtyä katsomaan. Toivottavasti mahdollisimman moni löytää aikaa elokuvalle, sillä se on vuoden parhaita.
Dunkirk - vahva Oscar-ehdokas ei päästä irti
Lue lisää »
Vuoden loppu on tunnetusti laatuelokuvien aikaa. Oscar-kisoihin tähtäävä Dunkirk on elokuva, joka ei ajatuksena innosta, sillä se on pohjimmiltaan jälleen kerran toisesta maailmansodasta kertova tarina. Ohjaaja Christopher Nolanin käsissä hyvin yksinkertaiselta kuulostavasta ideasta muotoutuu täysin katsojan mukanaan vievä ja alleen hukuttava elämys, joka on vain palanen sodasta joka on käsitteenä puhki käsitelty.
Dunkirkin paikkana toimii pieni rantakaistale, johon vuonna 1940 on jumiin jäänyt vajaat 400 000 brittiläistä ja ranskalaista sotilasta. Vastapuolen joukot ovat saartaneet sotilaat joka puolelta, ja kuolema tai ainakin antautuminen, tuntuu vääjäämättömältä. Tunnelma puristuu tehokkaasti paitsi eteenpäin juoksevan ajan kulumisen tuntuun, myös fyysisesti rajoittaviin kehyksiin. Toisaalla odottavat vastapuolen sotilaat valmiina ampumaan, taivaalta sataa pommeja ja luoteja niskaan, ja suurimpana vastuksena on myrskyävä ja kesyttämätön meri. Englanti siintää aavan toisessa päässä, saaden sotilaat siristämään silmiään ja näkemään pelastuksen ja lohdun hyvin lähellä, ja samalla täysin ylivoimaisen matkan päässä.
Brittisotilaiden tarinaa kerrotaan useamman hahmon kautta, joista jokainen yrittää selviytyä tilanteesta omalla tavallaan. Yksi joukkio odottaa pienen kalastajaveneen sisällä piilossa vuoroveden nousua, rukoillen että pienen matkan päässä vartioivat saksalaiset eivät tarkasta venettä. Toisaalla Kenneth Branaghin esittämän komentajan avulla nähdään loputon sotilaiden rivi laiturilla odottamassa. He odottavat aluksia, jotka kuljettaisivat tuhannet ja taas tuhannet miehet turvaan, alleviivaten samalla kuinka typerää tuo toivo on. Laiva toisensa jälkeen tuhoutuu, lentokoneen pieninkin ääni saa miehet kyykistymään puhtaan kauhun ottaessa kontrollin, ja vain harva pystyy enää ottamaan ohjia käsiinsä oman elämänsä pelastamiseksi.
Toivottamassa tilanteessa rohkeutta löytyy, eikä aina sieltä mistä odottaisi. Mark Rylancen esittämä Dawson seilaa purjeveneellään päättäväisesti kohti vastapäistä rannikkoa. Kyydissä on kaksi nuorta poikaa, joista toinen on Dawsonin oma poika, sekä merestä mukaan poimittu traumatisoitunut sotilas Cillian Murphyn esittämänä. Veneen tarkoituksena on noutaa Dunkirkistä niin monta miestä kuin mahdollista, sillä suuressa viisaudessaan sotavoimat ovat päättäneet jättää pelastusyritykset vähemmälle, ja uhrata rannalle jääneet miehet säästämällä voimia tuleviin koitoksiin. Mereltä pitkin tuleva odottamaton apu ei ole ainut tarinaa eteenpäin kuljettava kohde. Taivaalla liitää Tom Hardyn esittämä taistelulentäjä, jonka epätoivoisena tehtävänä on suojata rannalla maalitauluina olevia sotilaita vihollishävittäjien tuhoilta. Tilanteen toivottomuus, joka kantaa teemana läpi koko tarinan, sotii vastoin sitä outoa optimismia, joka katsojalla on päällimmäisenä eläessään tarinan mukana.
Dunkirk on kaunis, sekä hiljaisuudessaan, jylisevässä kaaoksessaan että visuaalisessa kerronnassaan. Harmaan sävyt vasten keltaista hiekkaa, meren kiiltävä tuhovoima ja taivaan sini ovat harmoniassa tavalla, joka tekee Dunkirkistä taiteellisemman elämyksen kuin uskaltaisi odottaa. Kaiken päälle heitetään kuitenkin klaustrofobinen tunnelma, sillä pelastusta odotetaan alusten hyteissä, kapeilla laitureilla, pienessä lentokoneen ohjaamossa ja tiukoissa sotilasriveissä rannalla. Loppumattoman hiekan, aavan meren ja kaartuvan laajan taivaan alla kaikki on hyvin pientä, puristavaa ja tukahduttavaa. Lisäksi elokuva on kestoltaan yllättävän lyhyt, tehden jokaisesta minuutista arvokkaan ja harkitusti käytetyn. Yhdistelmä toimii, sillä vaikka meno voi osittain yltyä melodramaattiseksi ja melankolisen sankarilliseksi, on Dunkirk kuitenkin elokuvana elämys jota ei voi jättää väliin.
Atomic Blonde - tyyliteltyä toimintaa neonputkien loisteessa
Lue lisää »
Jos James Bond saataisiin raahattua 2010-luvulle, näyttäisi se toivottavasti hyvin paljon Atomic Blondelta. Elokuvan tähtenä loistaa toimintarooleihin täydellisesti istuva Charlize Theron, jonka esittämä vakooja Lorraine Broughton lähetetään Berliiniin tutkimaan toisen vakoojan kuolemaa. Ensimmäisiltä metreiltä käy selväksi, että amerikkalainen mutta MI6lle nyt töitä tekevä nainen on kovaksikeitetympi kuin yksikään vastaan tuleva mies, ase tai suunnitelma. Tämä kylmän viileä ja äärettömän pätevä asenne kantaa pitkälle, ja sopii hyvin tarinan 1980-luvun maailmanmenoon, aikaan jolloin kylmä sota on loppumaisillaan.
Berliinin muuri on murtumassa, kaikkialla elämää sävyttävät tutut kasaribiisit ja kamera herkuttelee neonväreillä sekä 80-luvun vaatteilla sortumatta kertaakaan lyömään yli niin, että meno tuntuisi naamiaisilta. Tietynlaista ajattomuutta tarinaan tuovat Lorrainen jäätävä tyylikkyys ja tehokkuus, sekä häpeilemättä käytetyt neontyylittelyt, joiden visuaalinen vetovoima on vastustamaton. Berliinissä naista odottaa suoranainen paskamyrsky, jonka keskiössä on James McAvoyn esittämä agentti David. Miehen vastuulla on Berliinin toimiston pyörittäminen, mutta vuodet tuossa turmion kaupungissa ovat syöneet mieheltä moraalin ja hioneet särmät entistä terävämmiksi. Tai siltä ainakin näyttää, sillä tuntuu että jokaisella peliin osallistuvalla hahmolla on omat siirtonsa sekä taka-ajatuksensa, joita tarina yrittää kuljettaa taisteluiden lomassa sotkeutuen toisinaan hieman puuroksi.
Tavallisesta vakoojatarinasta kiehtovaksi Atomic Blonden muuttaa Theron. Naisen tulkinta väsyneestä, hakatusta, kyynisestä ja järkyttävän pätevästä toimijasta on täydellinen. Samalla se korostaa alussa mainitsemani James Bondin tylsyydestä, sekä siitä kuinka vanhanaikainen ja kulunut 007 lopulta onkaan. Atomic Blonde on oma vastauksensa sille, miltä John Wick näyttäisi James Bondin roolissa, jos joku uskaltaisi ikinä tehdä Bondista naisen. Pelkkää taitavaa toimintaa elokuva ei ole, vaikkakin siinä elokuva on herkullisimmillaan. Sofia Boutellan esittämä Delphine tuo omalla tavallaan herkkyyttä tarinaan olemalla Lorrainen yhteys ainakin näennäisesti supervakoojan inhimillisempään puoleen. Hempeilyksi juoni ei kuitenkaan mene, vaan sarjakuvaan perustuva tarina on sykkivä ja napakasti etenevä vakoojaseikkailu, jossa itse juonella ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan edes mitään merkitystä. Suurin osa katsojista olisi täysin tyytyväinen katsoessaan Theronia kaksi tuntia potkimassa vastustajia neonvärien loisteessa ja kasarimusiikin soidessa.
It Comes At Night ei päästä katsojaansa helpolla
Lue lisää »
Maailmanlopun tunnelmissa tehokkaasti viipyilevä, omalaatuinen It Comes At Night ei ole kauhuelokuva josta kaikki genren ystävät pitävät. Ohjaaja Trey Edward Shults on isolle yleisölle tuntematon, ja kyseessä onkin vasta miehen toinen kokopitkä elokuva. Ehkä juuri siksi lähestymistapa, ja itse tarina, ovat niin tuoreita tunnelmaltaan ja visuaaliselta anniltaan, luoden hienon elokuvan joka vaatii kuitenkin katsojaltaan paljon.
Aiheeltaan elokuva käsittelee hyvinkin kulunutta aihetta, maailmanloppua ja zombeja, ainakin niin kuin itse elävistä ihmisistä eroavat elementit käsitin. Juoni kuitenkin kiertää kliseet kaukaa, jopa melkein liiankin kaukaa, sillä osa tarinasta jää mystisen verhon peittoon myös tarinan päätyttyä. Pieni perhe, johtotähtenään perheen isä Paul (Joel Edgerton), elää harkiten rakennettua elämää metsän keskellä, luottaen rutiineihin ja varovaisuuteen. Vihjeet siitä, että perheyksikön ulkopuolella oleva elämä ei ole ennallaan, kasaantuvat hiljalleen matkan aikana ja harmonian rikkoo jo alussa paikalle saapuva pariskunta sekä nuori poika. On sanomattakin selvää, että maailmassa jossa selviytyminen on kiinni myös onnesta kuin luottamuksestakin, ulkopuoliset ihmiset voivat muodostaa yllättävän uhkan nopeasti. Vaihtokauppoja on tehtävä, mahdollisuuksia selviytyä punnittava - elämä on kompromisseja joissa panoksena voi olla oma tai perheen henki.
Näin tarina onkin enemmän painostava tutkielma ihmisistä ja siitä, miten luottamusta haetaan olosuhteissa joissa sille ei ole tilaa. Visuaalisesti hyvin synkkä ja minimalistinen elokuva ei tarjoa katsojalle pureskeltavaa vauhdikkaan toiminnan tai alituisen pelottelun kautta. Tuska ja kauhu tulevat hitaasti kiristyvistä tunnelmista, sekä on toisinaan hämmentävän intiimi tavalla jota on hankala katsoa. Elämä sokkeloisessa talossa jossa ihmiset ovat toistensa läheisyydessä alituisesti, ei tunnu taistelemisen arvoiselta. Siksi jokaista liikettä ja lausetta tarkastelee linssin läpi, ryhtyen melkein ylianalysoimaan salattuja merkityksiä joita elokuvassa luultavasti ei edes ole.
It Comes At Night ei ole kauhuelokuva joka tarjoaa vastauksia. Se ei oikeastaan ole edes kauhuelokuva, vaan painajaismainen dystopia jossa ihmisten elintila kutistuu tarkkojen sääntöjen ja ahtaan tilan väliin. Hiljainen tarina ihmisen mielestä ja miten se venyy paineen alla ei ole kauhuviihdettä levottomille sieluille. Tämä tarina vetää hiljaa mukanaan ja hukuttaa katsojansa jonnekin usvaisen metsän uumeniin, eikä lopulta tiedä mikä tarinassa on totta ja mikä ei.
Sota apinoiden planeetasta: hieno päätös trilogialle
Lue lisää »
Kuka olisi uskonut, että Planet of the Apes -elokuvasarjan uusintakierros olisi näin hieno. Jo pelkästään tapa, millä erilaiset apinahahmot on tuotu eloon valkokankaalle, on hieno esimerkki siitä kuinka paljon CGIlla ja hyvällä hahmomallinnuksella voidaan saada aikaiseksi. Elokuvan päähahmot, apinat, ovat käsinkosketeltavia, tunteita herättäviä sekä myös kolmannen osan, War of the Planet of the Apes - Sota apinoiden planeetasta/i>, ehdottomia tähtiä.
Tarina on edennyt viimeiseen vaiheeseensa, jossa Caesar ( Andy Serkis ) lähtee kostomatkalle. Polttoaineena toimii ihmisten tunkeutuminen, jälleen kerran, apinoiden alueelle ja Caesar on menettänyt perheensä. Puhtaasta kostotarinasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä samalla elokuva tutkii läheltä kuinka ihmisten rakkaus tuhoon sekä ymmärtämättömyys ottaa vastuuta vuosituhansien tekemisistään niittävät satoa. Ihmisten on aika väistyä, ja maksaa velkansa maailmalle. Tätä näkökulmaa ei tungeta elokuvassa katsojan silmille, vaan kerronta kulkee kauniisti apinoiden mukana näiden lähestyessä Woody Harrelsonin esittämän eversti Kurtzin hallitsemaa parakkialuetta. Tästä tantereesta tulee elokuvan tumma ydin, paikka joka kaikuu ihmisten syvintä pahuutta ja varastaa paljon ideoita tutuista Vietnamin sodasta kertovista elokuvista.
Mukaan matkaan tarttuu mykkä nuori tyttö sekä hieman outo apina, jotka omalla tavallaan tuovat herkkyyttä Caesarin tulenpalavaan vihaan, ja luovat samalla uskoa paremmasta huomisesta. Ihmisten menettäessä kykynsä toimia kuten ihmisten oletetaan, tulee apinoista yliotteen saavia - ja samalla inhimillisempiä kuin ihmisistä. Teema tasapainoilee pelon aiheuttaman vihan ja menetyksen rajalla taidokkaasti - ohjaaja Matt Reeves onnistuu pitämään elokuvan kaukana toiminnallisesta räiskeestä lopun tapahtumista huolimatta. Sillä toimintaa on, onhan elokuvassa kyse sodasta. Tarinan tapahtumat on sijoitettu talvisiin maisemiin, joka luo kauniisti kontrastia maailmojen välille tehden kaikesta hieman taianomaista ja yllättävän pehmeää. Näin itse toiminta, sota, ja sen aiheuttama kaaos on hallittua ja omalla tavallaan hyvin etäällä katsojasta. Tämä ei tarkoita etteikö väkivaltaa ja julmuutta tarinassa olisi riittämiin, mutta se kiteytyy napakasti tärkeisiin hillityn agressiivisiin kohtauksiin varsinkin everstin ja apinoiden välillä.
Elokuvan näkökulma, se että tarinaa kerrotaan nimenomaan Caesarin ja muiden apinoiden näkökulmasta, on ainoa oikea ratkaisu trilogian päätökselle. Ihmisistä on tullut toissijaisia toimijoita, dinosauruksia joiden aika on ohi. Ehkä maailmasta löytyy tilaa toisenlaisille ihmisille, ja ehkä valtaan nousevilta apinoilta löytyy enemmän järkeä ja empatiaa muita kohtaan kuin ihmisillä ikinä on ollut. Visuaalisesti herkullinen tarina on erinomainen päätös tarinalle, jonka uudelleen kertomiseen ei moni uskonut. Puhuvat apinat eivät tunnu kiehtovimmilta tarinan kohteilta, rakkaus ja ammattimaisuus mitkä trilogiaan on ammennettu maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin.
Hämähäkkimies saa vihdoin arvoisensa elokuvan
Lue lisää »
Spider-Man eli Hämähäkkimies on siitä kummallinen Marvel-sankari, että valkokankaalle päätyessään hahmo on saanut hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Eikä syyttä. 2000-luvun alussa Sony Picturesin julkaisemat elokuvat olivat hieman tönkköjä Tobey Maguiren tulkitsemana ja Andrew Garfieldin tähdittämät The Amazing Spider-Man sekä sen jatko-osa olivat täysiä floppeja, jotka katsoja unohti hetkessä. Sony ja Marvel ovat kuitenkin saaneet aikaiseksi sopimuksen, joka mahdollistaa nyt Tom Hollandin esittämän hahmon tuomisen Avengersien maailmaan, ja tekee sen huumorilla - tietenkin.
Tom Holland on siitä erikoinen Hämis-näyttelijä, että hän aidosti muistuttaa nuorta koululaista, huolimatta 21-vuoden iästään. Spider-Man: Homecoming ei ole onneksi hahmon syntytarina. Jo Captain America: Civil War esitteli hahmon tyylillä, ja nyt tarina jatkuu siitä mihin tuolloin jäätiin. Peter Parker on ei-niin-tavallinen koululainen, jonka elämän täyttävät kotitehtävät, ystävät, ihastuminen koulukaveriin sekä roistojen nappaaminen kadulta kotitekoisessa asussa. Kuten Marvel-universumia seuraavat tietävät, Tony Stark astuu kuvioihin, ja tuo Peterille tarkemman vision tulevaisuudesta ryhmässä, sekä hienomman, paljon hienomman, puvun.
Itse juoni on mukavan yksinkertainen, ja sopii nuoren miehen ensiaskeleiksi roolissa. Jo alkujaan pelkona on, että Stark (Robert Downey Jr) ottaa liikaa tilaa tarinassa, mutta tämä onnistutaan suitsimaan muutamaan tukea antavaan kohtaukseen elokuvan aikana. Näin elokuvasta muodostuu ennenkaikkea Peter Parkerin, eikä niinkään Spider-Manin, tarina. Ratkaisu toimii, sillä myös vastustaja, Vulture eli Korppikotka (mainio Michael Keaton) on simppeli ja siksi niin tehokas vihollinen. Miehen motiivi, joka nojaa vahvasti “tavallisen ihmisen” elämäntuskaan supersankarien varjossa, on katsojan ymmärrettävissä ja tuodaan selkeästi esille. Huonot viholliset ovat aina olleet Marvel-elokuvien kompastuskivi, mutta tällä kertaa inhimillisestä hahmosta saadaan paljon irti.
Parkerin kasvutarina kulkee Vulturen kintereillä, jäljittäen rosvokoplaa, mutta samalla opetellen elämää sankarin roolissa. On hienoa huomata, että toisin kuin muissa Hämähäkkimies-filmatisoinneissa, itse puku ei lopulta teekään sankaria. Hahmosta jää vaikutelma aidosti innostuneesta nuoresta, jonka suurin motivaatio ei tunnu olevan välttämättä edes oikeus ja järjestys, vaan puhtaasti mukana olemisen ilo.
Tietenkään elokuva ei ole virheetön, vaan pienet asiat ryhtyvät vaivaamaan mitä pidemmälle tarina etenee. Selkeästi nuorelle yleisölle suunnattu seikkailu on sävytetty jatkuvalla, alituisella, Peterin kommentoinnilla johon kuuluvat lähinnä “oh my butt”-vitsit. Marvel luottaa vankasti huumoriin, mutta jossain vaiheessa huumori edellä -metodi on ryhtynyt syömään elokuvien kiinnostavuutta, tehden niistä kertakulutukseen sopivaa viihdettä. Naishahmojen osalta huomio kiinnittyi kahteen sivuosarooliin: Peterin ihastuksen kohde on kiltti ja hyvin sympaattinen Liz (Laura Harrier), joka tuntuu lopulta hyvin tylsältä hahmolta rikkaassa hahmogalleriassa.Zendayan esittämä Michelle onkin huomattavasti kiinnostavampi hahmo, joka ei kuitenkaan saa tarpeeksi tilaa vaan pusketaan sivusta sarkastisia kommentteja heittelevän “erilaisen tytön” rooliin. Elokuva unohtaa, tai sivuuttaa, myös täysin Civil Warissa ilmi tulleen Pepper Pottsin ja Tony Starkin ilmeisen välirikon, ja näiden kahden tarina jatkuu oudosti ilman mitään selittelyjä. Tietenkään asiaa ei tarvitse selitellä, sillä kyseessä on Peter Parkerin tarina ja sellaiseksi se onneksi muodostuu.
Spider-Man: Homecoming on ensimmäinen hyvä Hämähäkkimies-elokuva, ja antaa hahmon nuoruudelle tilaa mellastaa kunnolla. Kyllä, Marvelin alituinen vitsien kylväntä ärsyttää, mutta tarinassa on paljon sydäntä ja pientä toimintaa (lopun kamala lentokone-kohtaus pois lukien), tehden elokuvasta kevyen ja viihdyttävän elämyksen. Enempää ei kai voi tällä hetkellä vaatia.
Jättirobotit hippasilla kun maapallon tulevaisuus on vaakalaudalla
Lue lisää »
Michael Bayn luotsaama Transformers-elokuvasarja jatkaa ryminää ja kulkuaan, vaikka moni ihmetteleekin kuinka näille elokuville riittää katsojia. Transformers: Viimeinen ritari alkaa hämmentävästi Englannista, missä mystinen esine uskotaan velho Merlinin (kyllä, juuri sen Merlinin) ja kuningas Arthurin haltuun jättirobottien toimesta. Tarina kiidättää katsojan kuitenkin pian nykyaikaan, jonne autobotit ja decepticonit näyttävät istuvan hieman paremmin, vaikkakin pistävät edelleen silmään huvittavalla tavalla.
Juoni on sen verran hämmentävä soppa, että siitä ei edes keskittymällä saa selvää. Samalla tuntuu että Bay on heittänyt omalta osaltaan Transformers-tarinoiden tärkeyden romukoppaan, ja tahkoaa rahaa tutuilla kaavoilla välittämättä sisällöstä lainkaan. Tätä tukee se tosiasia, että juoni - niin sekava kuin se onkin - on hyvin tuttu. Ihmiset ovat asettaneet tarkat rajat roboteille eivätkä halua näitä Maahan asustelemaan. Robotit asuvat osittain piilossa ja suuri osa on supervartioiduissa vankiloissa: maassa tuntuu olevan kaikki hyvin. Paitsi kun ei ole. Mystinen voima vetää puoleensa Maan ulkopuolista elämää kiihtyvällä vauhdilla, ja kaaos on pian valloillaan, vaikka ihmiset aina haluavat uskotella itselleen että homma on hanskassa. Ihmiskunnan typeryys on ainoita asioita, joka tarinassa on hyvin todentuntuista ja aitoa.
Autobotteja piilottelee Cade Yeager (Mark Wahlberg) omalla tahollaan, paeten botteja metsästävää erikoisosastoa TRFää. Tuntuu täysin hullulta, että kilttejä, maapalloa ja ihmisiä suojelevia autobotteja sekä yhtä ihmistä ajaa takaa kokonainen erikoisryhmä sotilaita. Samaan aikaan taivaalta sataa decepticoneja ja vankiloista päästetään vapauteen pahantahtoisia robotteja ottamaan kiinni tätä yhtä (!!) miestä. Hommassa ei ole minkäänlaista logiikkaa, mutta en tiedä onko kyse enemmän juonen typeryydestä vai varoittava esimerkki päättävässä asemassa olevien miesten idioottimaisuudesta. Takaa-ajo on valmis, ja samaan aikaan jossain avaruudessa leijailee tarinan pääpahis, joka on yhdistelmä CGItä ja tylsiä uhkailuja.
Se missä Transformers: Viimeinen ritari yllättäen onnistuu on kuvaus. Ei ole salaisuus, että elokuvasarjan budjetti on jättimäinen - n. 250 miljoonaa dollaria. Tämä näkyy hyvin kauniissa kuvauksessa, sillä kamera rakastaa isoja robotteja sekä maailmaa näiden ympärillä. Avaruus näyttää tumman kutsuvalta, ja maapallo hehkuu vehreänä kaikissa väreissä korostaen sen herkkyyttä ja tärkeyttä. CGI on, kuten aina, moitteetonta ja bottien muuttuminen autoista omiksi hahmoikseen on aina kiehtovaa katsottavaa. Elokuva on kaunis kuin karkki, ja se riittänee elokuvasarjan ystäville jos juonella ei ole niin väliä. Ainakin elokuvasta näkee, mihin sen budjetti on mennyt.
On hankala sanoa, miten sarjan viides elokuva ja sen menestys vaikuttavat sarjan tulevaisuuteen. Isommaksi ja visuaalisesti komeammaksi elokuvasarja ei voi enää muuntautua, ja nämä tuntuvat olevan kuitenkin sen tärkeimmät osatekijät. Juonta on vaikea saada enää haltuun, sillä elokuvan lopussa on jo viittaus tulevaan, mutta se ei innosta odottamaan lisää samaa kaunista huttua, sillä tarinassa ei ole mitään tarttumapintaa. Inhimillisiä tarinoita on hankala tehdä robottien varjossa, ja sitä elokuvasarja ei oikeastaan enää edes yritä tehdä. Elokuva toimisi hienosti televisioita myyvässä kaupassa, esittelemässä ruudun kirkkautta, värejä ja kontrasteja - mutta onko näistä enää muuksi kuin visuaaliseksi viihteeksi on kysymys mihin vain Bay itse voi vastata. Tällä hetkellä tuntuu, että mies antaa rahan puhua sillä jostain syystä ihmiset näitä haluavat katsoa.
The Mummy - Cruise juoksee nyt muumion kintereillä
Lue lisää »
Hyvin nihkeän vastaanoton kriitikkojen keskuudessa saanut, Tom Cruisen tähdittämä, The Mummy on Universalin hyväntahtoinen aie lanseerata oma monsteriuniversuminsa elokuvissa. Dark Universen tarkoitus on, tai oli, tehdä tunnetuista klassikkoelokuvista ja -hahmoista elokuvia nykykatsojille. Universalilla ei ole omaa supersankareita pursuavaa elokuvasarjaa, joten haudoistaan on päätetty kaivaa mm. Frankensteinin hirviö, Näkymätön mies sekä The Wolf Man - Ihmissusi. Idea ei ole täysin typerä, mutta The Mummy romuttaa käytännössä kaikki toiveet laadukkaasta elokuvasarjasta, jossa kohteita olisi käsitelty rakastaen. Paljastavaa on myös se, että vuoden 2014 Dracula Untold -elokuvan piti aikoinaan olla sarjan aloittava elokuva, mutta huonon vastaanoton vuoksi The Mummy aloitti sarjan “uudestaan”.
Omanlaiseksi klassikoksi jo muodostunut Muumio vuodelta 1999 on erinomainen elokuva, sekä täysin aliarvostettu. Se huokuu vanhan ajan tunnelmaa, sekä hurttia ja yllättävän terävää huumoria. Erikoistehosteet ovat mukavan pehmeitä, ja siksi suosittelenkin etsimään muumioita kaipaavalle tämän elokuvan iltaa piristämään. Sen eräänlainen reboot-tekele, The Mummy, on täysin toista maata.
Cruisen jo kliseiseksi osaksi muodostuneet adrenaliinia rakastavat sankarit, jotka selviävät mistä vain, on pienin ongelma elokuvassa. Nick Morton (Cruise) tipahtaa kirjaimellisesti keskelle seikkailua. Mies toimii kaksoisroolissa, jossa sodankäynnin ohella hänellä on tapana apurinsa (Jake Johnson) kanssa ryöstellä historiallisia hautoja näiden aarteista. Kaksikon lisäksi tarinaan tupataan kaksi naishahmoa, jotka ovat molemmat omalla tavallaan harmillisen kliseisiä ja tyhjiä. Kaunis Sofia Boutella saa kunnian näytellä Ahmanetia, alkujaan hirviötä joka muistuttaa luukasaa, mutta tietenkin pian lumoavaksi hirviöksi muuttuvaa muumiota. Ahmanet jahtaa ja manipuloi, pelottelee ja kylvää tuhoa ympärillään pitkin Englantia, jonne muumion arkku on toimitettu. älyllisempää puolta tulkitsee Annabelle Wallisin esittämä Jenny, jolta puuttuu kaikki kyvyt selviytyä mistään ja jonka rooli jää kauniin karkin asteelle. Tämä on kaukana Rachel Weiszin esittämän Evie Carnahanin topakasta naisesta Muumiossa, ja korostaa entisestään elokuvien välistä eroa.
Jonnekin tarinan ja kaaoksen väliin tungetaan Russell Crowe Tohtori Jekylinä, ja elokuvan muita hahmoja on oikeastaan mahdotonta edes muistaa. Tarinan ongelmaksi kun muodostuu joka suuntaa leviävä juoni, joka ei oikeastaan ole juoni lainkaan. Harvoin olen törmännyt käsikirjoitukseen, joka kopioi nähdyistä tarinoista kaikki herkut eikä osaa järjestää niitä loogiseen järjestykseen. Puhumattakaan siitä, että hahmoissa olisi karisman hiventäkään. Henkilöhahmojen pinnallisuus on sekä toiminta- että kauhuelokuvissa suuri vääryys, sillä kuinka katsoja voi välittää selviääkö päähahmo, jos tästä ei välitä tipan tippaa?
Visuaalisesti melko komean mutta pröystäilevän oloinen The Mummy on erikoistehosteiden helvetti. Se satsaa niin paljon kaaoksen ja mystisyyden luomiseen, että vetoavan tarinan peruselementit ovat hukassa - kiinnostava juoni, hahmot joiden puolesta jännittää sekä kyllä, jännitys. The Mummy ei nimittäin pelota kertaakaan, ja erikoistehosteinen muumio konttaamassa pitkin hautuumaata ei nyt yksinkertaisesti enää pelota ketään. On hankala sanoa, mitä suunnitellun elokuvasarjan muille osille tulee tapahtumaan tämän kaaoksen jälkeen, mutta toivotaan että hakkuutalkoot möyhäilyn kanssa ovat kovat.
Alien: Covenant - näistä örkeistä ei pääse eroon millään
Lue lisää »
Moni nostalgian kourissa pyörivä Alien-elokuvien fani pettyi karvaasti Alien: Prometheus -elokuvaan. Visuaalisesti upea elokuva sai huonon vastaanoton, osittain täysin aiheetta. Samoissa teemoissa, sekä osittain hahmoissa pyörivä Alien: Covenant tarjoaakin enemmän puhdasta örkkikauhuilua, mutta ammentaa paljon suurempia kokonaisuuksiaan juuri Prometheuksesta. Näin elokuvasta muodostuu omituinen yhdistelmä onnistunutta tarinankerrontaa ja hieman hölmöä toimintaa - Alien -elokuvien ystävät ovat ymmärrettävästi hieman hämillään.
Juoni sijoittuu jonnekin noin 11 vuotta Prometheuksen jälkeiseen aikaan, jolloin kaikki meni karvaasti vikaan. Covenant on avaruusalus matkalla kohti uusia maita. Sen tehtävänä on kuljettaa parituhatta siirtomaan asuttajaa kohteeseensa, ja pätevän tuntuisen miehistön mukana matkustaa myös hyvin tutulta näyttävä synteetti Walter (Michael Fassbender). Walterin lisäksi etualalle nousee miehensä menettänyt Daniels (Katherine Waterston), joka näyttää tummaa kiharaa tukkaansa myöten kiusallisesti Ellen Ripleyltä. Alus poikkeaa reitiltä saatuaan signaalin jostain avaruuden uumenista, planeetalta joka tuntuu asumiskelpoiselta. Kuten usein näissä tarinoissa käy, huonot päätökset johtavat kaaokseen ja kuolemaan.
Planeetalta, joka tuntuu haluavan napsia miehistön yksi kerrallaan jo tarinan alussa, löytyy toinen synteettinen hahmo. David, Prometheuksen tapahtumista selviytynyt synteetti, odottaakin yllättynyttä joukkoa planeetalla, luoden ympärilleen hyytävän mystisen tunnelman. Fassbender esittää luonnollisesti myös Davidia, ja näiden kahden väliset kohtaukset ovat suorastaan lumoavaa katseltavaa. Elokuva onnistuu johdattamaan katsojan tarinan alussa pitkin perinteisen oloista Alien-seikkailua. Kauhu hiipii paikalle sulavasti ajoittamalla; tapahtumat avautuvat kerros kerrokselta yhdessä planeetan salaisuuksien kanssa. Ensimmäiset todelliset toimintakohtaukset ovat ehtaa klassikkokamaa, ja sitä mitä katsoja näiltä elokuvilta yleensä odottaa.
Tarinan kompastuskiveksi osoittautuu ohjaaja Ridley Scottin sekä käsikirjoittajien ainainen halu selitellä xenomorphien ja legendaarisen tarinan alkuperää. Se ryhtyy kaartelemaan kesken tapahtumia Prometheuksen lailla tarustoissa ekä ihmisyyden ja olemassaolon syvemmissä syövereissä tarinaa hidastavalla paatoksella. Tämä ei välttämättä olisi huono asia, ellei teemoja olisi käsitelty jo tuskallisen perusteellisesti edellisessä osassa.
Toimintakohtaukset toimivat kuin rasvattu, mutta jälleen kerran aluksen miehistön typeryys koituu suurimman osan kohtaloksi. On vain ajan kysymys, milloin katsojat heräävät vaatimaan fiksumpia hahmoja, ja milloin näissä tarinoissa lopetetaan typeryys-kaaos -akselin ylihyödyntäminen. Kauhusta ja toiminnasta tulee ennalta-arvattavaa, ja tarinan lopussa hallitsematonta sekä hieman tylsää katsottavaa. Parhaimmillaan Covenant on hiljaisen alun lumotessa katsojansa kauniilla kuvastollaan, hiljaisuuden tukkiessa korvat samalla ensimmäistä iskua odottaen.
Baywatch luottaa kauniisiin ihmisiin eikä tarinaan
Lue lisää »
Moni nostalgian kourissa pyörivä Alien-elokuvien fani pettyi karvaasti Alien: Prometheus -elokuvaan. Visuaalisesti upea elokuva sai huonon vastaanoton, osittain täysin aiheetta. Samoissa teemoissa, sekä osittain hahmoissa pyörivä Alien: Covenant tarjoaakin enemmän puhdasta örkkikauhuilua, mutta ammentaa paljon suurempia kokonaisuuksiaan juuri Prometheuksesta. Näin elokuvasta muodostuu omituinen yhdistelmä onnistunutta tarinankerrontaa ja hieman hölmöä toimintaa - Alien -elokuvien ystävät ovat ymmärrettävästi hieman hämillään.
Juoni sijoittuu jonnekin noin 11 vuotta Prometheuksen jälkeiseen aikaan, jolloin kaikki meni karvaasti vikaan. Covenant on avaruusalus matkalla kohti uusia maita. Sen tehtävänä on kuljettaa parituhatta siirtomaan asuttajaa kohteeseensa, ja pätevän tuntuisen miehistön mukana matkustaa myös hyvin tutulta näyttävä synteetti Walter (Michael Fassbender). Walterin lisäksi etualalle nousee miehensä menettänyt Daniels (Katherine Waterston), joka näyttää tummaa kiharaa tukkaansa myöten kiusallisesti Ellen Ripleyltä. Alus poikkeaa reitiltä saatuaan signaalin jostain avaruuden uumenista, planeetalta joka tuntuu asumiskelpoiselta. Kuten usein näissä tarinoissa käy, huonot päätökset johtavat kaaokseen ja kuolemaan.
Planeetalta, joka tuntuu haluavan napsia miehistön yksi kerrallaan jo tarinan alussa, löytyy toinen synteettinen hahmo. David, Prometheuksen tapahtumista selviytynyt synteetti, odottaakin yllättynyttä joukkoa planeetalla, luoden ympärilleen hyytävän mystisen tunnelman. Fassbender esittää luonnollisesti myös Davidia, ja näiden kahden väliset kohtaukset ovat suorastaan lumoavaa katseltavaa. Elokuva onnistuu johdattamaan katsojan tarinan alussa pitkin perinteisen oloista Alien-seikkailua. Kauhu hiipii paikalle sulavasti ajoittamalla; tapahtumat avautuvat kerros kerrokselta yhdessä planeetan salaisuuksien kanssa. Ensimmäiset todelliset toimintakohtaukset ovat ehtaa klassikkokamaa, ja sitä mitä katsoja näiltä elokuvilta yleensä odottaa.
Tarinan kompastuskiveksi osoittautuu ohjaaja Ridley Scottin sekä käsikirjoittajien ainainen halu selitellä xenomorphien ja legendaarisen tarinan alkuperää. Se ryhtyy kaartelemaan kesken tapahtumia Prometheuksen lailla tarustoissa ekä ihmisyyden ja olemassaolon syvemmissä syövereissä tarinaa hidastavalla paatoksella. Tämä ei välttämättä olisi huono asia, ellei teemoja olisi käsitelty jo tuskallisen perusteellisesti edellisessä osassa.
Toimintakohtaukset toimivat kuin rasvattu, mutta jälleen kerran aluksen miehistön typeryys koituu suurimman osan kohtaloksi. On vain ajan kysymys, milloin katsojat heräävät vaatimaan fiksumpia hahmoja, ja milloin näissä tarinoissa lopetetaan typeryys-kaaos -akselin ylihyödyntäminen. Kauhusta ja toiminnasta tulee ennalta-arvattavaa, ja tarinan lopussa hallitsematonta sekä hieman tylsää katsottavaa. Parhaimmillaan Covenant on hiljaisen alun lumotessa katsojansa kauniilla kuvastollaan, hiljaisuuden tukkiessa korvat samalla ensimmäistä iskua odottaen.
Jumalainen Wonder Woman on supersankarielokuvien parhaimmistoa
Lue lisää »
Naispuolisia supersankareita ei juuri elokuvien pääosissa näe. Viimeisimpinä muistoina ovat Elektra (2005) sekä Catwoman (2004), jotka molemmat olivat suoraan sanottuna melkoista kuraa, keskittyen niin paljon hahmojensa seksikkyyteen että itse tarinan kehittäminen jäi täysin puolitiehen. Onneksi Patty Jenkinsin ohjaama Wonder Woman on täysin toista maata, kohoten yhdeksi parhaimmista supersankarielokuvista koskaan.
Elokuva aloittaa huimalla tavalla kuvaten amatsonien, naissotureiden, elämää piilossa olevalla Themysciran saarella. Vahvojen naissotureiden tapa taistella on kauniisti koreografioitu elämys, jota olisi katsellut vaikka koko elokuvan ajan. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin kirjaimellisesti rysähtää taivaalta Steve Trevorin (Chris Pine) muodossa, ja sekoittaa saaren rauhallisen elämän. Diana (Gal Gadot), kuningatar Hippolytan tytär, haluaa lähteä keskelle sotaa Trevorin matkassa, kukistaakseen sodan jumala Areksen, joka Dianan teorian mukaan on vastuussa Eurooppaa möyhentävästä sodasta. Kaksikon matka jatkuu Lontoon kautta keskelle sotaa Belgiaan, mukanaan rähjäinen ryhmä mainioita apureita - tuloksena on yhtä lailla tarina Dianan kasvusta sankariksi kuin siitä, kuinka toivo ihmiskunnan hyvyydestä ei sammu tiukimmassakaan paikassa.
Dianan kasvutarina saarella esitetään ihastuttavasti elokuvan alussa, maalaten kuva nuoresta naisesta joka kyvyistään huolimatta on hyvin naivi. Tämä lapsenuskoisuus korostuu entisestään Dianan päätyessä Lontooseen, maailmaan jossa miehillä on kaikki valta ja naisen paikka jossain muualla kuin näkyvillä yhteiskunnassa. Steve Trevorin hahmo tukee taidokkaasti Dianan tarinaa, viemättä kertaakaan valokeilaa päähahmolta, vaan olemalla humoristinen mutta myös lämmin apuri naisen raivatessa tietään kohti maaliaan. Siinä missä elokuva onnistuu parhaiten, on supersankarin synnyn kuvaus. Lujasti ihmisten hyvyyteen uskova Diana voisi olla jopa turhauttavan kirkasotsainen auttaessaan tielle osuvia sodan runtelemia ihmisiä. Tahdin kiihtyessä juuri tämä toiveikkuus on lopulta se, joka tekee Dianasta niin rakastettavan. Suinpäin vaaroja kohti syöksyvä nainen ei suunnittele, vaan tekee, jopa uhkarohkeasti. Siksi taistelukohtaukset sotatantereella ovat nautinnollista seurattavaa, sillä ne ovat erinomainen yhdistelmä temppuja ja tukivoimien luomaa perinteistä tulivoimaa. Ainoastaan lopussa, Dianan kohdatessa odottamansa suurimman vastustajan, elokuva sortuu supersankarielokuvien perisyntiin, ja hukuttaa paljon aikaa liian suuriin raameihin.
Hyvistä aikeista huolimatta Diana itse jää yllättävän yksiulotteiseksi hahmoksi, pelastajaksi ja voittamattomaksi luonnonvoimaksi, jonka kauneutta muistetaan korostaa elokuvan kulun aikana moneen kertaan. Tästä voi osittain syyttää peräti neljää mieskäsikirjoittajaa, jotka tuntuvat niin ihastuneen hahmon lumoavuuteen, että ovat unohtaneet antaa tälle muutakin syvyyttä kuin hyvin yksiraiteisen uskon pahan kukistamiseen. Diana tuntee paljon, mutta se kohdistuu usein ulospäin. Itse nainen jää harmittavan ohueksi kuoreksi, eikä persoonalle anneta tilaa tarpeeksi. Wonder Woman on kuitenkin inspiroiva sekä aitoja kaatava teemoissaan sekä tarinankuljetuksessaan. Siinä on DCn supersankarielokuville tyypillisiä piirteitä rikkaan värityksen ja tietyn synkkyyden kautta, mutta kaiken yläpuolelle nousee positiivinen sävy, joka raivaa tilaa uudenlaisille elokuville. Sivunäyttelijät ovat taidokkaasti valittu kokoelma vahvoja naisnäyttelijöitä, kuten jumalaiset amatsonit Connie Nielsen ja Robin Wright sekä Doctor Maruta näyttelevä Elena Anaya. Erinomaista työtä tekee myös Pine, joka antaa kaikkensa tukeakseen Gadotin hienoa hahmoa. Onko Wonder Woman kaikkien aikojen paras supersankarielokuva? Kenties ei, sillä pienimuotoisemmalla kerronnalla itse hahmosta ja tämän persoonasta olisi saatu esiin paljon enemmän. Onko Wonder Woman tärkein supersankarielokuva? Vastaus on luultavasti kyllä.
Hienot näyttelijät hulvattomassa luotisateessa
Lue lisää »
Yksinkertaisista ideoista syntyy toisinaan erinomaisia elokuvia, mutta Free Fire -elokuvaa katsoessa tuntuu, että homma on vedetty vähän turhankin minimaaliseksi. Ohjaaja Ben Wheatley on monitasoinen tarinankertoja, jonka elokuvissa usein väkivalta on läsnä hyvin alleviivaavalla tavalla. Nyt vallan on saanut pyssyillä heiluttelu ja luotien singahtelu, ja varsinainen juoni tuntuu jääneen hieman lapsipuolen asemaan.
Tarina johdattaa katsojat 1970-luvulle, missä naamakarvoitus on kuningas ja polyesteri kiiltää. Puvustus on ottanut ajankohdasta kaiken irti, ja erinomainen näyttelijäkaarti Cillian Murphyn, Sharlto Copleyn, Sam Rileyn, Brie Larsonin ja Armie Hammerin johdolla onkin hukutettu mitä moninaisimpiin ajankuvan merkkeihin. Tuntuu kuin katsoisi julkkiksia menossa naamiaisiin, eikä itse tarina varsinaisesti häivytä vaikutelmaa.
Asetelma on yksinkertainen: varastorakennuksessa tapaavat IRAlle aseita ostavat irlantilaiset sekä aseita kauppaavat keplottelijat. Asekauppias Vernon on ensinäkemältä viekkaan oloinen käärme, mutta varsinainen kaaos alkaa hyvin sattumanvaraisesta tapahtumasta eikä suinkaan kahden vastapuolen suunnitellusta petoksesta. Epäonninen yhteentörmäys aiheuttaa varastossa hässäkän jossa luodit viuhuvat ja huumori kukkii. Kohta on jo melko epäselvää kuka ampuu ja ketä, sekä kuka on kenenkin puolella - tästä eivät tunnu olevan täysin perillä toisiaan sohivat rikollisetkaan ja näin soppa on hulvaton kaaos ilman mitään suuntaa.
Valitettavasti juuri tämä suunnan puuttuminen vaikuttaa myös tarinankerrontaan. Luotien lentämistä jaksaa katsoa vain tietyn aikaa, samoin hidasta hivuttautumista kohti turvaa jota useampikin yrittää luotisateessa harrastaa. On suoranainen ihme, että ohjaaja ja leikkaaja pysyvät kärryillä kuka ampuu ketäkin, ja kenen pitäisi olla etenemässä kohti seuraavaa “juonenkäännettä”. Siitä puuttuu tietynlainen lopullinen napakkuus ja purevuus, jota olisi voitu lisätä hyvien hahmojen vielä hauskemmilla repliikeillä. On vaikea uskoa, että sama ohjaaja on luonut myös tyylitellyn High-Rise -elokuvan, sillä visuaalisesti ero on kuin yöllä ja päivällä. Kaikki on hiekkaista ja veristä, suttuista ja täysin päämäärätöntä. Kertaalleen Free Fire on messevä makupala toiminnan ystäville, mutta täysin tyhjä juoni jättää paljon auki.
Viihdyttävä tulkinta tutusta kuningas Arthurin tarinasta
Lue lisää »
King Arthur: Legend of the Sword on hämmentävällä, ja virkistävällä, tavalla ohjaajansa
Charlie Hunnamin kankeahkosti esittämä Arthur on alkuun hieman turhankin röyhkeä nuori mies, joka on kasvanut prostituoitujen kasvattamana oppien kadun lait. Näin pikkurikollisen kovaa kuorta (mutta tietenkin hyvää sydäntä) kantava moniosaaja on kerännyt ympärilleen uskollisen joukkion konnia ja kelmejä, joiden elämä muuttuu kertaheitolla yllättävän nopeasti. Arthurin isältä vallan napannut kuningas Vortigern (mainiosti ilkeä Jude Law) hermostuu merestä löydetystä Excalibur-miekasta. Miekka ei irtoa kivestä, kuten legendan tuntevat tietävät, ja jäljittääkseen miekan oikean omistajan kaikki sopivan ikäiset miehet raahataan paikalle kokeilemaan "onneaan". Arthurin pakomatka, sekä samalla polku kohti valtaistuinta, alkaa rytinällä ja samalla elokuva kadottaa rouhean kuorensa upoten CGI-höttöön.
Vastahakoinen sankari voi olla vetovoimainen vain tietyn hetken, ja pian Arthurin niskoitteleva asenne ryhtyy tuntumaan yksinkertaisesti pitkäpiimäiseltä. Mainiot sivuhahmot nousevatkin paljon mielenkiintoisemmiksi ja moniulotteisemmiksi henkilöiksi. Näyttelijäkaarti on ilahduttavan moninainen, ja rikkoo peribrittiläisen fantasiafilmatisoinnin kaavaa tehokkaasti. David Beckhamin olisin tosin itse jättänyt väliin tästä filmatisoinnista, ja lisännyt Jason Stathamin temppuilemaan pieneen sivuosaan jonnekin kaupungin kattojen ylle. Arthur itse uppoaa liian tuttuun "the chosen one" -muottiin, joka hyvin harvoin onnistuu luomaan kiinnostavia henkilökuvia tai yllättäviä juonikuvioita. Valitettavasti elokuvan harvat naishahmot on kirjoitettu hyvin vakaviksi, ja näin tarinan rentous ja huumori lepäävät täysin mieshahmojen varassa. Maagia näyttelevä Astrid Berges-Frisbey on kiinnostava Merlinin kasvatti maailmaa manipuloivana taiturina, mutta naisen rooli jää sivussaseisojaksi miesten rynniessä kohti taisteluita.
Lopulta rempseä tulkinta legendasta onnistuukin tuhoamaan itsensä tunkemalla kuvaruudun täyteen erikoistehosteita, jotka vielä tarinan alussa pysyivät jotenkuten hanskassa ja loivat jopa kauniita kehyksiä jotka antoivat luvan odottaa paljon. Kaikkea on liikaa, liian suurta ja sekavaa, litistäen Ritchien kieltämättä mielenkiintoisen näkökulman turhan metelin ja hässäkän alle. Suitsimalla ankaralla kädellä Hollywoodille niin tyypillistä lopputaistelun kokoa ja pituutta King Arthur: Legend of the Sword olisi voinut olla hauska ja melko onnistunutkin tarina kauniisti kuvattuna vastahankaisista sankareista ja tutuista hahmoista uusissa kuorissa. Kuka opettaisi tekijöille, että suuri ei ole aina kaunista?
Toimiva trilleri herkuttelee tärkeillä elementeillä
Lue lisää »
Ihonväri asetetaan heti alussa yhdeksi tarinan kulmakiveksi, kun Chrisin työkaveri varoittaa tätä menemästä valkoisen tytön vanhempien taloon, ja teema saa herkullisia makuja pitkin matkaa. Perheen taloa pyörittävät tummaihoiset palvelijat, mutta vanhempien liberaali asenne ja vakuuttelut siitä, ettei se ole "sitä miltä näyttää", tuntuvat heti korvaan ylenpalttiselta suvaitsevaisuuden vakuuttelulta ilman mitään todellisuuspohjaa.
Kaikessa elää vahvasti menneen ajan tuntu, ja Chris tuntee astuneensa outoon näytelmään vaikka tyttöystävä itse näyttää olevan autuaan tietämätön oudosta tukahtuneesta ilmapiiristä. 'Musta on muodissa', kuten perheen järjestämässä juhlassa nasevasti todetaan, ja tämä toimii alkusoittona hyytävälle tapahtumaketjulle joka suurelta osin tuntuu kuin unelta. Sellaiselta, jossa juostaan pakoon sydän pampattaen, mutta maa on kuin liisteriä etkä etene lainkaan.
Tarina on toimiva sekoitus valkoista liberaalia hurlumheitä, jossa halutaan esittää hyviä tyyppejä koska äänestettiin Obamaa, ja tarkkanäköistä yhteiskunnallista kritiikkiä trillerimuodossa. On odotettavissa, että perheen kuoren alta paljastuu kerros kerrokselta mitä oudoimpia asioita - kauhuelementit uivat tarinaan pikkuhiljaa niin ettei sitä alussa edes huomaa tule. Tarinan käänteet toimivat, sillä tarinan alkupuolta leimaava tönkkö kohteliaisuus ja oudon pakottava tunnelma muokkaavat hyvän pohjan räjähtävälle loppupuoliskolle.
Get Out ei keksi kauhugenren pyörää uudestaan, vaan osaa hyödyntää sen parhaita elementtejä tehokkaasti uudessa ympäristössä. Samalla sen teemat mustaihoisen asemasta Yhdysvalloissa on jopa hykerryttävän hauskasti sidottu itse tarinan pelottavampiin lankoihin. Lopputuloksena on viihdyttävä ja mukavasti yllättäväkin kauhutarina, jossa kauhuelementit onneksi vasta lopussa saa hieman tunnelmaa latistavan fyysisen muotonsa.
Kimalteleva satu sopii romantiikkaa kaipaaville
Lue lisää »
Kuten useimmat tietävät, Belle ei oikein istu pienen kotikylänsä raameihin. Tyttö rakastaa lukemista, sanoo “kiitos ei” kaikkein komeimmalle kosijalleen ja haaveilee seikkailuista. Kaukana metsässä kopea ja ylpeä prinssi on joutunut nielemään katkeraa kalkkia, ja tämän linna sekä palvelusväki joutunut synkän taian valtaan. Prinssistä (Dan Stevens) on taiottu hirviö, ja loput ihmiset ovat muotoutuneet puhuviksi kyntteliköiksi, teekupeiksi ja muiksi normaaleiksi esineiksi.
Samalla kun Luke Evansin muikeasti näyttelemä Gaston yrittää kääntää Bellen pään ja saada tämän vaimokseen, joutuu Bellen isä sattumalta lumotun linnan ja tämän hirviön vangiksi. Vaihtokauppana Belle päätyy asumaan tummasävyiseen linnaan ja ihastuu pikkuhiljaa hirviöön, jonka kovan kuoren alla sykkiikin ihastuttava sydän. Jos nyt jätetään pois katkerimmat analyysit siitä, mitä tämän kaltaiset sadut opettavat nuorille tytöille - siitä kuinka jokainen pahakin mies on pohjimmiltaan hyvä kunhan kohtaa oikean naisen, ja kuinka naisten tehtävä on kasvattaa miehistä kunnollisia, on Disneyn tunnelma kohdillaan tässä elokuvaversiossa. Linna ja sen ympäristö ovat lumoavan kauniita, puvut upeita ja digitaalisesti lisätyt satuhahmot herttaisine erikoispiirteineen hauskoja. Kaikki kimaltaa ja on satumaiselle alkuperälleen kunniaksi.
Koska kyseessä on musikaali, purskahtavat hahmot tuon tuosta spontaanisti lauluun. Parhaimmillaan kappaleet ovat esimerkiksi Gastonin kuunnellessa pubissa muiden ylistämistä, sillä itserakas hahmo nyt on yksinkertaisesti täydellisen naurettava ja nautinnollinen. Lauluissa on sitä aitoa vanhanaikaisuuden tuntua, mistä suosituimmat musikaalit ammentavat vuosikymmeniä kestävän vetovoimansa. Synkkyys on vain pintaa, ja pääpaino on herttaisessa kerronnassa ja rakkaustarinassa. Onneksi imelimmältä menolta säästävät myös hauskat sivuhahmot, kuten Josh Gadin tulkitsema LeFou, joka on auttamattomasti rakastunut Gastoniin.
Beauty and the Beast on onnistunut satukertomus kuluneesta tarinasta. Sen pelastavat taitavat näyttelijät ja kimalteleva kerronta, sekä maltti pitää ylipitkän toimintakohtaukset kurissa. Satu voi olla tuttu, mutta romantiikan nälkäisille tästä riittää ihasteltavaa kyllä hetkeksi.
Ryhmä Rämä on koossa taas
Lue lisää »
Elokuvan ensimmäiset minuutit ovat myös koko tekeleen parhaat. Taustalla soi ELOn Mr. Blue Sky ja tuttu tiimi taistelee hengestään kauniin hidastetuin liikkein ja taitavin leikkauksin ryyditettynä. Shown varastaa tässä vaiheessa Baby Groot, joka valloittavalla olemuksellaan on avauskohtauksen ehdoton tähti. Samalla avauskohtaus määrittelee koko elokuvan: kaikki on silmiä kirvelevän värikästä, vauhtia on sata lasissa ja puolivillaisia vitsejä heitellään ammusten lomassa. Neljä sankaria, Star-Lord Peter Quill (Chris Pratt), Drax (Dave Bautista), Gamora (Zoe Saldana) ja Rocket (äänenä Bradley Cooper) joutuvat hankaluuksiin pienen kömmähdyksenm, tai varkauden, vuoksi. Gamoran sisko Nebula (Karen Gillan) hallussaan he pakenevat kostoa janoavaa Ayeshaa, joka on palkannut Yondun (Michael Rooker) nappaamaan vääryyttä tehneen nelikon kiinni. Takaa-ajo on valmis, mutta kapuloita rattaisiin ja täysin sivuraiteelle tarinan vie Peter Quillin perhesuhteet.
Areenalle astuu Peterin isä, lievästi mahtipontinen olento Ego, jota esittää vaivattoman lipevästi Kurt Russell. Peter saa tietää syntyperästään, ja tiedon mukana tulee paljon tuskaa sekä kaaosta - ja tietenkin toimintaseikkailuille uskollisesti, vaaroja. Samalla tarinan eteneminen pysähtyy oudosti kesken, ja tunnelma on muusta elokuvasta poiketen seesteisen - tylsä. Perheteema kantaa muutenkin läpi Vol 2 -elokuvan yllättävällä tavalla. Toiminnan ja huulenheiton väliin on saatu ujutettua enemmän tunnetta kuin edelliseen osaan. Nebula ja Gomorra käyvät omaa taisteluaan siskoksina, jossa kateus ja katkeruus nostavat rumia päitään. Peterin suhde Egoon on omalla tavallaan etualalla, mutta tärkeäksi nousee myös Peterin kasvattaneen Youndun asema, kenties jopa tärkeämmäksi. Siksi elokuva tuntuukin hieman epätasaiselta vaihtelulta toiminnan, aidon välittämisen ja huumorin sekavassa vyyhdissä, eikä se osaa päättää ottaako itsensä hetkellisesti vakavasti vai ei.
Kaikista hahmoista kuoriutuu esiin myös epämiellyttäviä piirteitä, eivätkä nämä niin sanotut sankarit nyt koskaan ole puhtoisia olleetkaan. Nelikon keskeiset välit rakoilevat, ja välillä tuntuukin että koko homma hajoaa käsiin jo alkumetreillä. Kinastelu on yllättäen hyvin tuskaista katsottavaa, ja toisinaan elokuva tuntuu jopa hieman tylsältä. Tämä on yllättävää, sillä Guardians on tullut tutuksi huumoristaan ja siitä, ettei se ota itseään liian vakavasti. Epäonnekseen elokuva tukehtuu lopussa supersankarielokuville niin tyypilliseen toimintaähkyyn. Loppupuolen taistelu on niin täynnä palasia, liikkuvia osia ja tapahtumia, että kaikenlainen logiikka karkaa ikkunasta kauan ennen lopputekstejä. Meno muuttuu puuduttavaksi, sillä ihminen jaksaa katsoa räjähdyksiä ja samoja kiperiä tilanteita vain tietyn aikaa. Loppukohtaus venyy ja paisuu, kunnes jäljelle jää enimmäkseen tyhjän makuinen tähtisade - eikä katsoja muista enää tarinasta mitään muuta.
Kaunis dystopia on täynnä terästä
Lue lisää »
Hienoin ja kehittynein näistä kyberneettisistä ihmeistä on kaunis Mira, joka toimii osana terrorismin vastaista yksikköä. Tehokkaan kuoren alla, jossain syvällä koneen sisällä, kuiskailee kuitenkin Miran toinen minä joka kuorii tietään pinnalle tarinan edetessä.
Paljon närää elokuvan tekovaiheessa herätti kanadalaisen Johanssonin valinta japanilaiseksi hahmoksi, eivätkä moitteet osuneet harhaan. Hahmon nimi ja menneisyys ovat vahvasti sidoksissa Japaniin ja alunperin hahmo on näin kirjoitettu. Valkoihoisen Johanssonin valintaa ei voi oikein millään perustella, sillä Hollywoodistakin olisi löytynyt äärettömän päteviä naisia roolia tulkitsemaan. Valkopesu nousee yhä useammin tapetille, ja elokuva on yksi viimeisimpiä kohun aiheuttajia. Johanssonin ulkomuoto on muutettu elokuvassa hyvin “aasialaiseksi”, tai sellaiseksi millaiseksi Hollywood haluaa japanilaisen hahmon tulkittavan. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että alkuperäisessä mangassa nainen ei ole erityisesti perinteistä japanilaista mangahahmoa muistuttava. Vaikka itse olisin toivonut esimerkiksi Pacific Rim -elokuvan Rinko Kikuchia Miraksi, hoitaa Johansson roolinsa ilmeettömän tyynesti, eli robottimaisesti. Muut näyttelijät ovat melkeinpä statisteja, vaikkakin Game of Thronesista tuttu tanskalainen Pilou Asbæk on Batouna mainio lisä hahmogallerissa, tuoden jopa ripauksen inhimillisyyttä koneiden keskelle.
Parhaimmillaan elokuva on luodessaan tarinaa tulevaisuudesta visuaalisesti. Synkkä ja samalla kertaa komea, huolitellut kuvakulmat ja kiiltävät pinnat ovat yhdessä niin lumoavia, että pienen onttouden itse tarinassa antaa anteeksi. Ghost in the Shell ei ole huono elokuva, mutta kuten niin usein tulevaisuuden kuvauksissa, se nojaa liikaa tekniikalla kikkailuun ja sen myötä pakollisesti mukana tulevaan tunnekylmyyteen. Näin päällimmäiseksi tunnelmaksi jääkin kauneus, joka on petollisen täydellistä ja tyhjää, vaikka tarina haluaa vakuuttaa että sisällä sykkivä sielu voittaa teräksen.
Romanttista fantasiaa hyvin tutuissa kuorissa
Lue lisää »
Tarinan pääosassa on nuori ja kaunis Luce Price (Addison Timlin), joka saapuu sisäoppilaitokseen ja tutustuu sen epäilyttävän erikoisiin oppilaisiin. Luce itsekään ei ole aivan sitä miltä näyttää, mutta tarinaan lisätään nuoren naisen lisäksi kokoelma nuoria, jotka näyttävät jakautuvan "hyviin ja pahoihin" melkeinpä itsestäänselvästi. Joukkiosta erottuvat pian Lucea kiusaavat, ja tämän puolella olevat oppilaat, ja kaikki seuraa harmillisen tuttuja uria alusta loppuun.
Tarinan idea, se että maan päälle joutuneet enkelit hengaavat sisäoppilaitoksessa oppilaita esittäen, on elokuvan selkeimpiä elementtejä eikä sitä piilotella käänteenä missään vaiheessa. Kaikki muu onkin hieman tutisevan näyttelemisen ja ennalta-arvattavan juonikuljetuksen vuoksi yksitoikkoisen sekavaa tarinaa, joka ei innosta missään vaiheessa. Mukana on myös kliseinen kolmiodraama, kun Luce joutuu "valitsemaan" pahan karismaattisen pojan Camin (Harrison Gilbertson) ja ilmiselvän hyvän puolen edustajan, Danielin (Jeremy Irvine) väliltä. Tämäkin valinta on niin tylsän itsestäänselvä, että ihmetyttää kuinka tämäkin tarina on päätynyt valkokankaalle. Mieleen tulee väistämättä toinen epäonnistunut filmatisointi, Lumoava kirous (Beutiful Creatures), joka voidaan niputtaa Fallenin kanssa samaan kasaan fantasiahömppää.
Koko tarinassa ei ole mitään yllättävää, ellei paria pientä käännettä oteta lukuun. Nuoret näyttelijät tekevät parhaansa, mutta käsikirjoituksen pökkelömäisyys ja moneen kertaan nähty tylsähkön romanttinen juoni ovat niin tuttua kauraa, että edes näyttelijöiden freesi kauneus ei tätä elokuvaa pelasta. Toisinaan hienoihin visuaalisiin kohtauksiin solahtava elokuva on sitä itseään: se sopii romantiikan nälkäisille fantasian ystäville, jotka eivät halua yllättyä mistään. Kirjasarjan toinen osa, Torment, on ollut myös suunnitteilla elokuvaksi. On kuitenkin epäselvää, tuleeko näin tapahtumaan johtuen Fallenin saamasta nuivasta vastaanotosta.
Avaruuskauhuilua klaustrofobisissa tunnelmissa
Lue lisää »
Mustaa tervamöykkyä alkuun muistuttava eliö osoittaa pian loogisen ajattelun sekä itsenäisen tahdon merkkejä. Sen sijaan ihmiset ovat tässä tarinassa hyvinkin typeriä, mikä aiheuttaa päänsärkyä katsojalle. Yleisenä oletuksena lienee, että avaruusasemalle pääsee olemalla alansa huippu sekä näin ollen vähintäänkin äärettömän älykäs henkilö. Ikävä kyllä kaikki logiikka lentää ikkunasta suoraan synkkään avaruuteen, kun eliö ryhtyy taistelemaan omasta elintilastaan. Ihmiset tekevät typeriä virheitä melkein ensimmäisistä vaaran sekunneista lähtien, eivätkä oikeastaan missään vaiheessa skarppaa oman henkensä, sekä maapallon tulevaisuuden, ollessa kyseessä.
Näyttelijäkaarti on pätevä ja ilahduttavan monipuolinen. Jake Gyllenhaal ja Ryan Reynolds vetävät rutiinilla omat osansa, mutta Hirouyki Sanadan kokemat kauhut ovat tässä leffassa vertaansa vailla. Välillä hyvinkin graafiseksi yltyvä kuvasto aiheuttaa selkäpiissä inhon väristyksiä, tuoden mukavasti perinteistä avaruuskauhua klaustrofobiseen suljettuun tilaan. Rebecca Ferguson avaruusasema ISSn karanteenipäällikkönä yrittää pitää käsistä lähtevän kauhun ja kaaoksen kurissa, mutta epäonnistuu täydellisesti.
Tehokkaimmillaan Life on luodessaan kauhukuvia avaruusaseman kapeilla käytävillä, kellon tikittäessä loppuun ja olion kasvaessa sekä koossa että voimissaan voittamattomaksi eliöksi. Sen sokea tahto selvitä hengissä on jyräävää, ja siksi elokuva toimiikin ollessaan veitsen terällä ihmisten paetessa. Hieman yllätyksetön lopputulema, vaikkakin ilahduttava, osoittaa että Lifessa on ainesta. Ikäväkseen se muistuttaa niin montaa muuta avaruuskauhuilua sisältävää seikkailua, että varsinaisesti mitään uutta tai genreä virkistävää ei katsojalle jää käteen.
Life on hyvä esimerkki siitä, kuinka liian tyhmäksi kirjoitetut hahmot voivat viedä katsomisesta maun. Pätevämmällä ihmisten toiminnalla, sekä antamalla näille todellinen mahdollisuus pienen möykyn edessä Life olisi kenties osannut olla, uskallanko sanoa, realistisempi. Ei näin tyhmiä ihmisiä oikeasti avaruuteen lähetettäisi.
High-Rise paljastaa ihmisen sisäisen hulluuden kauniisti
Lue lisää »
Kun lievästi jo alunperin sekaisin olevien ihmisten tarkasti hallittuun elämään tulee säröjä - tässä tapauksessa viallisen ja temppuilevan pilvenpiirtäjän muodossa - lähtee homma nopeasti liukumaan kohti anarkiaa. Käänne ei tule yllätyksenä, vaan tarinan alusta asti on selvää että lopussa odottaa täydellinen kaaos ja välinpitämättömyys. Hulluus alkaa hitaasti, samalla tavalla kuin tappava myrkky ui ihmisen elimistöön ja vaikuttaa hitaasti sisältäpäin kenenkään huomaamatta. Roskakuilu ei toimi, joten roskat jätetään käytäville mätänemään, asujien välille rakentuu kuin tyhjästä jännitteitä jakaen ihmiset asuinkerroksen mukaan luokkiin, sähköt reistailevat mutta kukaan ei näytä haluavan tehdä asialle mitään. Suoranainen välinpitämättömyys on omalla tavallaan vain antautumista apatialle ja samalla sisällä heräävälle raivolle, jossa oma angsti puretaan suoraan pilvenpiirtäjään ja sen asukkeihin.
Vaikka tuntuu että tarina etenee hitaasti kohti kaiken valtaavaa tuhoa, on väkivallan ilmestyminen tarinaan kuitenkin hyvin äkkinäistä. Se tarttuu katsojaan jo ensimmäisissä ruuduissa ja väijyy taustalla ripotellen vihjeitä tulevasta mitenkään siloittelematta. Tarina kävelee suorin jaloin suoraan lopulliseen näytökseen, pistäen ihmiset taantumaan luolamiesten tasolle, hakaten, tappaen ja sivaltaen niin asukkaita kuin itse taloakin.
Visuaalisesti High-Rise on kylmän kaunis ja tyylitelty utopia, jossa kaikuvat moderni elämä yhdessä 1960-luvun omalaatuisen tyylin kanssa. Hiddleston istuu rooliinsa täydellisesti kontrolloituna ja komeana miehenä, jonka pinnan alla kytee täysin toisenlainen ihminen. Näyttelijäkaartia täydentävät hyvää työtä tekevät Luke Evans, Sienna Miller, Elisabeth Moss ja Jeremy Irons, joiden hahmojen moninaisuus tuo vaihtelua kaaokseen seinien sisäpuolella.
Ulkomaailma tuntuu kaukaiselta, jopa utopistisen etäiseltä, mutta ihmismielen syvimpiä selviytymiskeinoja tutkiva tarina ei olekaan täydellisen realistinen ihan tarkoituksella. Voimme toistaa itsellemme, etteivät tapahtumat ole mahdollisia, ja silti katsoa ympärillemme ja ajatella miten lähellä totuutta herkän kontrolloidun yhteiskunnan hajoaminen pienessä kuplassa voisikaan silti olla. Siksi tarina toimii, vaikka tyyli ajaakin sisällön ja sen tarkemman tutkimisen edelle. High-Rise on kiinnostava ja otteessaan pitävä, vaikka sen tapahtumat voivatkin aiheuttaa lähinnä henkistä pahoinvointia.
Jättimäinen Kong viihdyttää toiminnallaan
Lue lisää »
Skull Islandille matkaava seurue koostuu sotilaista, tutkijoista sekä jostain syystä valokuvaajasta. Tarkoituksena on kartoittaa saarta räjäyttelemällä, mikä on jo itsessään niin tuhoava ajatus, että luontoa ja eläimiä arvostava katsoja toivoo porukalle pikaista loppua. Ihmisen tuhovimma vain korostuu elokuvan edetessä, vaikka samalla halutaan osoittaa hentojen hahmojen kautta myös perinteistä hyvyyttä ja suojeluhalua. Brie Larsonin esittämä valokuvaaja on tarinan pakollinen naishahmo, ja harmittavasti täysin turha tarinassa. Yhtään mielenkiintoisempia eivät ole muutkaan ihmiset, kuten Tom Hiddlestonin esittämä Conrad, jonka pitäisi olla ilmeisesti tarinan sankari. Hyvää ja erinomaista näyttelijäkaartia vahvistavat hulluuden alkulähteille suuntaava Samuel L. Jacksonin kenraali sekä ainut syvempiä tuntoja esiin tuova, saarella kauan oleillut Marlow (John C. Reilly). Hahmojen kohtaloksi jääkin reunustaa tarinaa ja viedä sitä eteenpäin, hukaten hyvät näyttelijät puhuviksi päiksi.
Miljoonaluokan budjetilla rakennettu seikkailuelokuva tuntuu b-luokan monsteripätkältä, ja sanon tämän hyvänä asiana. Se ymmärtää vahvuutensa, ja panostaa paljon toimintaan ja järkyttävän suureen Kongiin, kevyesti pilvenpiirtäjän kokoiseen. Siinä missä Kong on ennen ollut suurehko hahmo, pistää elokuva suunnitelmat uusiksi luomalla niin jättimäisen hahmon että lentokoneet ovat vaarassa. Tarina ei ota itseään turhan vakavasti vaan tuhlaa hahmoja oikealle ja vasemmalle, antaen sujuvan toiminnan vyöryä hahmokehityksen yli. Keskenään napit vastakkain joutuvat ihmisryhmät tappelevat samalla kun saaren muut mystiset oliot ovat kantapäillä henkeä uhkaamassa. Näin korostuu ihmisen typeryys ja teemasta olisi saanut irti paljonkin jos elokuva olisi malttanut pysähtyä.
Itse saari, Kong sekä siellä asustelevat muut lajit ja monsterit ovat elokuvan ehdottomasti parasta antia. Tarina lataa pohjaa elokuvan lopussa nähtävälle kurkkaukselle tulevaisuuteen, ja siihen mitä Kongille ja henkiin jääneille ihmisille kenties on luvassa. Toiminta näyttää hienolta, ja oliot on luotu rakkaudella yksityiskohtia säästelemättä. Tässä eläinten maailmassa ihmiset ovat statisteja, ja hyvä niin. Kliseisimmät viittaukset ja kuluneet Vietnamin sota -elokuvien teemat olisi voinut jättää väliin, sillä vaikka ne luovat kehyksen ajankohdalle, on nämä biisit ja värisävyt koettu liian moneen kertaan. Kong elää parhaiten jyrisemällä syrjäisellä saarella kauniin luonnon hurmatessa katsojansa, ja ymmärtäessään että tätä meininkiä ei kannata katsota liian vakavassa mielentilassa.
Logan - erilainen supersankaritarina
Lue lisää »
Tarina sijoittuu jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen, jossa Loganin kohtalona on hoitaa haperoitunutta Professori Xää (Patrick Stewart) tämän mielen ja ruumiin rapistuessa päivä päivältä. Meksikon kuuma ja hiekkainen ympäristö luovat kuvan maailmanlopun tunnelmista, ja omalla tavallaan se sitä näille kahdelle entiselle sankarille onkin. Taakse ovat jääneet muut ryhmän jäsenet, legendat ovat siirtyneet sarjakuviin ja mutantit kadonneet suurimmaksi osaksi maan päältä kokonaan.
Paitsi että eivät täysin. Uutta virtaa ja sykettä kaksikon elämään tulee rysäyksellä nuoren tytön muodossa. Hiljainen tyttö (erinomainen Dafne Keen) omaa taitoja, joita voi vain tuijottaa suu auki. Taistelukohtausten ytimessä ovatkin taidokkaat koreografiat ja sapelimaisten terien viiltävä kaari. Veri lentää ja elokuva ansaitsee K-18 merkintänsä tuomalla ruutuun aitoa rujoutta näyttämällä mitä Wolverinen terät oikeasti saavat aikaan, ilman lapsille sopivampaa pehmennettyä kuvastoa. Elokuvan ensimmäinen toimintakohtaus on niin räjähtävä, että katsoja ryhtyy odottamaan aina vain suurempaa ja komeampaa. Onneksi tarina ei kuitenkaan anna periksi normaalille supersankarielokuvien sudenkuopalle, vaan kuljettaa juonta ja taisteluita maltillisesti sekä uskottavasti - pöhöttymistä ja kyllästymistä ei näin tapahdu. CGI pidetään tiukasti kurissa, ja tapahtumissa - niin outoja kuin ne ovatkin - on aitouden tuntua, mikä mutanttien maailmassa, ja supersankarielokuvissa, on harvinaista.
Logan on myös tärkeä elokuva, ja omalla tavallaan merkkipaalu supersankareista kertovien tarinoiden joukossa. Siitä puuttuu kokonaan paisuteltu mahtipontisuus ja täysin ylilyövät taistelukohtaukset. Sen sankarit ovat haavoittuvaisia huolimatta näennäisestä kuolemattomuudestaan ja sisimmältään hyvin herkkiä kyynisen kuorensa alla. Se jättää kysymyksiä avoimeksi, ottamatta minkäänlaista kantaa X-Menin maailmaan tämän elokuvan ulkopuolella. Miksi Wolverinella on jälleen adamantiumia sisällään, vaikka Wolverine-elokuvassa Logan menetti metallikyntensä? Tarina viittaa kintaalla jatkumoille (kuten X-Men -elokuvilla muutenkin on tapana), ja korostaa näin täydellistä irtautumistaan tutusta tarinankaaresta. Logan elää omassa maailmassaan missä sijaa armolle ei näytä olevan. Samalla sen vanhentunut sankari on sydäntäsärkevän aito, eikä katsojan silmäkulmat pysy kuivana tarinan loppuun saakka.
John Wick palaa vahvempana, ja pelastaa toimintaelokuvan
Lue lisää »
Eläkkeelle jo kertaalleen yrittänyt palkkatappaja ei näytä saavan rauhaa, vaan miehen lahjat ovat kovassa kysynnässä miehen omista suunnitelmista riippumatta. Katsojan sydän värähtää säikähdyksestä, kun Wick astelee ruutuun mukanaan koira. Tämä karvakaveri on viattomasta ulkoasustaan huolimatta merkittävä osa Wickin hahmoa, sillä edellisessä osassa menetetty koiranpentu oli oleellinen tekijä pistäessään monta ratasta liikkeelle. Niinpä katsoja seuraa hieman huolestuneena tapahtumia koiran ympärillä ja rukoilee parasta.
Onko syytä huolestua koirasta, kun Wickin ympärillä lentävät luodit ja veri tursuaa? Koiran merkitys Wickin viimeisenä siteenä ihmisyyteen ja pitäytymiseen elämän syrjässä kiinni on alleviivaavaa, mutta toimii kaikesta huolimatta. Miehen elämä on kamalaa, ja jokainen valonpilkahdus on otettava vastaan kiitollisena. Wick raahataan eläkkeeltä takaisin töihin räjähdysten saattelemana, vedoten aikoinaan annettuun verivalaan, ja soppa on valmis. Se, kuka miehen kohteena on ja kuinka alamaailman pyörät pyörivät, tuntuu melkein toissijaiselta. Miehen koira ja tämän auto, jota haetaan sen uusilta haltijoilta sellaisella antaumuksella että oksat pois, luovat kehyksen sille mikä Wick on oikeasti miehiään. Tarinan muut osat; työ, kohde, kontaktit, ovat vain sumuisia hahmoja Wickin taustalla. Kun juoni kietoutuu jonnekin myyttisten palkkamurhaajien legendojen pauloihin, eksytään kauas siitä mikä tekee elokuvasta toimivan. Lokaatioiden levitessä pois kiinteästä keskiöstä Wickin kotiseudulla hajoitetaan samalla tiivistä tunnelmaa turhaan tuomalla suuren maailman tuntua pienen porukan tappeluun.
Lukuisissa sivuhahmoissa onkin hieman sulattelemista vaikka näiden motiiveja onkin kiinnostavaa seurata. Hahmot ovat sarjakuvamaisia ja ennakoitavia, vaikka näyttelijäkaarti koostuu erinomaisista näyttelijöistä. John Wick: Chapter 2 on Reevesin taidonnäyte, ja sellaisena se pysyy ensimmäisestä minuutista viimeiseen. Mies tiukassa mustassa puvussa esittää omaa balettiaan, jota ryydittävät Reevesille ominaiset selkeät ja konstailemattomat, harhaanjohtavan yksinkertaisilta näyttävät taistelukohtaukset. Neonvärit ja siloitellut pinnat, alati liikkuva toiminta ja ilmeetön sankari ovat John Wickin tavaramerkkejä, ja resepti toimii toistamiseen erinomaisesti. Tämä ei ole aivotonta toimintaa, vaan jokainen ruutu ja liike on tarkkaan harkittua taidetta, mikä vain korostaa hyvän toimintaelokuvan tekemisen vaikeutta. Onneksi meillä on John Wick, ja onneksi häntä esittää Keanu Reeves, mies joka pelasti toimintaelokuvan omilta kliseiltään.
Ei pelota niin paljon kuin toivoisi
Lue lisää »
The Ring, vuonna 2002 ilmestynyt japanilaisen Ringun amerikkalainen versio osui aikoinaan kauhun ytimeen napakasti. Se poiki aikoinaan jatko-osan, ja Hollywoodin perinteiden mukaisesti minkään kassoja kilisyttävän ei anneta maata haudassaan ikuisuuksia. Siksi tänä vuonna ilmestynyt Rings onkin löyhänlainen jatko-osa edellisten elokuvien tapahtumille, hieman uudelta kantilta katsottuna.
Mutta ei kenties tarpeeksi uudelta. Elokuva esittelee modernin teknologian syöpymisen vanhaan kauhutarinaan hieman oudolla tavalla. Se haluaa toisintaa ja kopioida tapahtumaa, luoda tapahtumaketjuja joita nykyajan ihminen uskoo pystyvänsä hallitsemaan. Samalla siinä on paljon samaa: Samara-tyttö joka vainoaa videon katsoneita, sekä paljon legendan (jälleen kerran) selvittämistä ja selviytymistaistelua.
Hieman oudosti elokuvassa on useampi alku, ja tarina puuroutuu siksi turhan kevyeksi kokonaisuudeksi jo alussa. On hankala ymmärtää kuka elokuvan keskimmäinen hahmo on, kunnes kamera malttaa ryhtyä seuraamaan Juliaa (Matilda Lutz), joka leimataan tarinan sankarittareksi. Julian poikaystävä Holt (Alex Roe) on yliopisto-opinnoissaan sekaantunut kyseenalaiseen projektiin, jota johtaa The Big Bang Theorysta tuttu Johnny Galeckin näyttelemä Gabriel.
Tarina haahuilee turhan paljon epäolennaisuuksien äärellä, eikä osaa tarttua niihin pieniin yksityiskohtiin jotka tuntuivat mielenkiintoisilta. Se, miten Gabrielin rakentama projekti toimii, miten nuoret katsovat videon ja siirtävät näin kirousta eteenpäin sekä sen vaikutus elämään siirretään sivuun parilla vilauksella seinällä olevista ajastimista. Samoin päähahmo Julia, sekä oikeastaan kaikki muutkin, jäävät kevyiksi kuoriksi joista emme opi elokuvan aikana oikeastaan mitään. Miksi juuri Juliasta tulee tarinan sankari, miksi Samara viestii tälle nuorelle naiselle aikomuksistaan? Kuvasto uppoutuu paljolti välähdyksiin videonauhasta, kärpäsistä, uskonnollisista kliseistä ja tummanpuhuvista pimeistä nurkista.
Tämä temppuilu voi toimia ihmisille, jotka eivät ole nähneet alkuperäistä elokuvaa, oli kyseessä sitten japanilainen alkuperäisteos tai sen erinomainen amerikkalainen versio. Samara itsessään on yhtä tehokas hahmo kuin ennenkin, mutta tyttö vesittyy kauhustelemaan taustalla samalla elokuva yrittää säikytellä katsojaa äänitehosteilla, tehden normaaleista asioista muka-pelottavia. Kauhuelokuva joka turvautuu turhaan säikyttelyyn, ei ole koskaan aidosti pelottava. Kauhun tunne tulee mystiikasta, kulmassa seisovasta pimeydestä ja siitä mitä ennen ei ole koettu. Valitettavasti Rings hukkaa modernin teknologian tuomat mahdollisuudet tehdä uutta tarinaa, ja tarrautuu joka suuntaan tempoilevassa kevyessä juonessa kliseisiin. Tarinan loppu ei anna Samaralle kenties rauhaa, ainakaan tavalla jota jo toivoisi.
Hulvattominta huumoria pitkiin aikoihin
Lue lisää »
Lego Batman -elokuvan alkuasetelma on hyvin yksinkertainen. Gotham on täynnä toinen toistaan ovelampia pahiksia, ja Batmanin työnä on päivästä toiseen kangeta vihulaisia telkien taakse. Työt on tehty sen verran tehokkaasti, että Barbara Gordonin (Rosario Dawson) ottaessa poliisilaitoksen johtaminen haltuunsa isältään, ei yön ritarille tunnu olevan enää töitä - Barbara passittaa Batmanin katsomoon rikoksen torjunnassa sillä homma kuuluu poliiseille. Samaan aikaan Batmanin kenties suurin ja tunnetuin vihollinen, Jokeri (Zach Galifianakis) potee syvää kaipausta yhteenottoihin viittasankarin kanssa, ja tuntee itsensä loukatuksi Batmanin ilmoittaessa että näiden kahden välinen vihanpito ei eroa millään tavalla muista matseista. Jokeri haluaa olla se suurin ja paras vihollinen, ja on valmis tekemään mitä tahansa osoittaakseen Batmanille näiden kahden suhteen olevan erikoinen, merkityksellinen.
Tuloksena on kaaosmaista menoa, joka naurattaa alkumetreistä lähtien. Will Arnettin Batman on parhaita viittasankarin tulkintoja koskaan, sillä se yhdistää komedian Bruce Waynen hyvin yksinäiseen hahmoon humoristisella tavalla. Vuorosanat tippuvat hahmon suusta napakan monotonisesti, kiteyttäen täydellisesti kaiken sen mistä Batmanissä on kyse.
Wayne kaikessa dramaattisuudessaan ja muka-itsenäisyydessään on mainiota seurattavaa - varsinkin kun miehellä on tukijoukkoina liuta perheenjäseniä ja apureita, vaikka tietenkin yön ritari toimii aina yksin. Mukamas.
Huumori osuu maaliinsa, vitsit ovat nasevia ja sopivat hahmoilleen tarkkanäköisen napakasti. Vihollisia ja apureita tulvii kentälle siinä määrin, että ainoastaan todelliset populaarikulttuurin tuntijat pysyvät täysin kärryillä tapahtumissa ja vitseissä - mutta juuri siinä elokuvan tenho piileekin. Justice League rientää Batmanin apuun, vaikkei tämä sitä halua, ja vastustajia löytyy Sauronista Voldemortiin ja Harley Quinniin. Ruudussa on siis tunkua, mutta napakka huumori ja hyvä rytmitys pelastavat täydelliseltä hurrikaanilta. Tuloksena on vuoden hauskimpia elokuvia, joka ei todellakaan ole tarkoitettu ainoastaan lapsille. Lapsilta suuri osa vitseistä meneekin täysin ohi, kun taas aikuiset viihtynevät tarinan parissa täysin eri syistä. Lepakkomies on saanut arvoisensa elokuvan, ja yllättäen se onkin Lego-maailmasta.
Tyylikäs kertomus kaivautuu syvälle
Lue lisää »
Amy Adamsin taidokkaasti näyttelemä Susan elää kalliissa lasitalossa jossain Los Angelesin kukkuloilla näennäisesti täydellistä elämää. Gallerian omistajana työskentelevä nainen on tottunut shokeeraamaan ihmisiä taiteen kautta, mutta talon sisällä kaikki on tyylitellyn kliinistä ja varovaista. Pariskunta, jonka toista osapuolta näyttelee Armie Hammer, kiertää toisensa kohteliaan etäältä täyttäen yhteiselon minimikriteerit vaivalla. Avioliitto on kriisissä ja sitä pitää yllä vain pelko epäonnistumisesta ja tietynlainen yläluokkainen kohteliaisuus.
Susan saa entiseltä poikaystävältään, herkäksi leimaamaltaan Tonylta (Jake Gyllenhaal) kirjan luonnoksen. Lahjaksi, tai enemmänkin Tonyn omaksi tavaksi purkaa mennyttä suhdetta ja antaa takaisin osa tuskasta jota suhteen päättyminen aikanaan miehelle aiheutti. Kirjan tarina on elokuvan toinen puoli, jossa Gyllenhaalin esittämä mies perheineen kohtaa pahuuden tyhjällä maantiellä. Aavikolla perhe kangetaan tieltä miesten toimesta joihin kukaan ei koskaan halua törmäävänsä, mutta ei varsinkaan yöllä keskellä ei-mitään. Perheen vaimo Laura (Isla Fisher) ja tytär Helen (Ellie Bamber) napataan mukaan, ja Gyllenhaalin esittämän isän epätoivoinen matka kohti päätepistettä alkaa.
Tarinan katsominen on tuskallista ja toisinaan ahdistavaa, sillä avautuvat tapahtumat on esitetty taidokkaan realistisesti. Michael Shannonin esittämä sheriffi, joka auttaa isää etsimään perhettään, kerää potin kotiin täydellisellä tulkinnallaan omalaatuisena ja keinoja kaihtamattomana lainvalvojana. Kaksi tarinaa kulkee rinta rinnan, kun omassa rapistuvassa linnassaan Susan lukee kammottavaa tarinaa, laskien sen välillä käsistään pystyäkseen jälleen hengittämään.
Kuinka paljon ex-poikaystävä Tony kostaa Susanille omassa kirjassaan, kuinka paljon hän purkaa tuntojaan tarinaan - kuten kirjailijoilla on tapana - jää katsojan päätettäväksi. Mitenkään hienovaraisesti tätä yhteyttä ei korosteta, mutta sen vaikutukset ulottuvat pidemmälle kuin vain kirjan sivuille. Susan kohtaa oman elämänsä kirjan sivuilta ja vaikka Tony jää tarinassa etäiseksi, on hän alati läsnä naisen viileän huolitellun ulkokuoren murentuessa. Nocturnal Animals on tyylitellyn kaunis, kuten vain sen ohjaaja Tom Ford (A Single Man) osaa kuvistaan tehdä. Näyttelijät ovat huippuluokkaa, ja tuloksena on mielen sopukoihin jäävä trilleri joka ei välttämättä kuitenkaan kerro mistään. Siksi se on niin lumoava, se pitää otteessaan mutta on katsojan päätettävissä nauttiiko siitä puhtaana tunnelmapalana, vai antaako sen kaivautua syvemmälle.
Ihastuttava La La Land vie mukanaan
Lue lisää »
Pianomusiikki, herkät balladit ja särisevän energinen jazz rytmittävät tarinaa Sebastianista (Gosling), joka haaveilee oman jazzklubin avaamisesta. Musiikkityyli on hukkumassa nykymaailmassa, ja mies kaihoilee hyvän musiikin ja omalla tavallaan nostalgisten vanhojen aikojen perään. On ehkä hieman ironista, että valkoinen Gosling on valittu saarnaamaan jazzin merkityksestä ihmisille, mutta se ei tarkoita etteikö hahmo toimi.
Omalaatuisen hauskaa menoa tasapainottaa ihastuttava Stonen esittämä Mia, joka on tahollaan yhtä kunnianhimoinen kuin Sebastian. Näyttelijäksi haluava nainen etsii omaa paikkaansa raadollisella alalla, ja törmää mieheen ajankohtana joka tuntuu hyvin epäsopivalta naisen suunnitelmille. Gosling ja Stone ovat täydellinen pari, eikä ihme että he ovat näytelleet yhdessä ennenkin. Crazy Stupid Love - Hölmö hullu rakkaus ja Gangster Squad -elokuvissa yhdessä esiintyneiden näyttelijöiden välinen kemia on nähtävissä, ja sitä La La Land hyödyntää häpeilemättä. Amerikan kultamurut ovat katsojille samalla kertaa samaistuttavia että täysin tavoittamattomissa olevia näyttelijöitä, joita haluaa nähdä aina uudestaan.
Ihastus ja rakkaus on tarinassa käsinkosketeltavaa, mutta koska tämä on musikaali ja rakkaustarina yhdistettynä kunnianhimoisiin ihmisiin - on tuloksena pakko olla myös suruja. Elokuvan tummemmat sävyt tulevat hyvin esiin lauluissa, niin kaipaus kuuluisuudesta kuin rakkaudesta ja ymmärretyksi tulemisestakin. Katsojan sydänalaa kuristaa, ja melkoista pokkaa vaaditaan jos pieni kyynel ei silmäkulmasta valu tarinan aikana.
La La Land on malliesimerkki musikaalista, joka uudistaa genreä sopivasti menemättä liiallisuuksiin. Se kumartaa ja antaa paljon kiitosta menneiden kulta-aikojen suureellisille elokuville, mutta uskaltaa tehdä pienestä kaunista yhtä tehokkaasti. Elokuvan jälkeen olo on melko tyhjä, sillä laulut tekevät tehtävänsä. Sielu on vedetty mankelin läpi, ja samalla kertaa tekee mieli ostaa steppikengät sekä mennä tunneille, ja hautautua itkemään elämän kohtalon käänteitä.
Mökillä ei ole taaskaan mukavaa
Lue lisää »
On siis melkein turhaa sanoa, että elokuva ei tarjoa oikeastaan mitään uutta tai tuoretta tarinaan tai genreen. Cabin Fever tuotti aikoinaan muutaman jatko-osan, jotka ovat kekseliäisyydessään kuitenkin masentavan samankaltaisia keskenään.
Joukko nuoria suuntaa mökille, tavoitteenaan viettää rentouttava viikonloppu keskellä metsää. Wifiä ei ole, ei myöskään televisiota, joten nuoriso käyttää aikansa ryypäten ja seksiä harrastaen. Hahmoja ryhtyy inhoamaan melko aikaisessa vaiheessa, sillä ainakin joukon ylimielisin tyyppi, asetta varomattomasti heilutteleva videopelejä harrastava urpo, aiheuttaa hämminkiä alkuminuuteilla. Loput katraasta, joiden nimiä on turha edes mainita, ovat sekoitus varomatonta naiviuutta ja nuoruuden välinpitämättömyyttä. Eipä siis aikaakaan kun mökin ovea kolkuttelevat vaarat saavat joukkion sekaisin.
Mukana ovat alkuperäisversiosta kaikki tutut elementit. Yksi nuorista passitetaan vajaan sairastamaan, verta lentää joka suuntaan ja vainoharhaisuus iskee joukkioon kuin leka. Ihmiset jakautuvat uskottavasti eri leireihin, joku haluaa suojella itseään eristämällä itsensä, kun taas jotkut haluavat auttaa virustartunnan saaneita ilmiselvästi uhraamalla itsensä ottamalla kontaktia mätäneviin ihmisiin. Yksikään hahmoista ei keksi minkäänlaista keskitietä jota kulkea, ja katsoja tietää koko porukan olevan tuhoon tuomittu.
Mukana on paljon turhaa säikyttelyä, johon nojaaminen tarkoittaa ainoastaan sitä etteivät tekijät usko itse tarinan olevan tarpeeksi ahdistava. Sitähän se ei ole, sillä harva kauhugenren ystävä ei ole Cabin Feveria nähnyt tai tiedä sen juonta. Lisäksi leffaan on tungettu masentavasti seksuaalista kuvastoa nuoria mieskatsojia “ilahduttamaan”. Onkin jännä miten mieshahmot vain yskivät verta ja kärsivät, mutta naisilta irtoaa lihaa intiimeistä paikoista ja heitä kuvataan täysin alasti. Tämä viimeistään vesittää minkäänlaisen kuvitelman siitä, että tässä tehdään kauhuleffaa tosissaan. Parodiaksi tästä ei ole, sillä elokuvassa ei ole huumoria eikä hersyttäviä hetkiä. Edes paikkakunnan ns. punaniskat eivät ole lopulta kovin uhkaavia vaan ainoastaan järkeviä landepaukkuja jotka tietävät kyllä mistä kana kusee.
Niinpä Cabin Feverin uusintaversio jää itselleni täydeksi mysteeriksi. Miksi tämä elokuva oli tehtävä? Kauhugenre kaipaa uudistusta, ja sitä ovat tarjonneet mainiosti viimeaikaiset menestykset kuten It Follows, The Babadook ja Get Out. Kun useat elokuvat jäävät tekemättä rahoituksen vuoksi, on hankala ymmärtää miksi tämä on koettu tarpeelliseksi tarinaksi tehdä uudestaan? Silti, tähän tarttuvat kenties ihmiset jotka eivät ole nähneet alkuperäistä, tai haluavat vain elää saman tarinan melkein ruutu ruudelta uudelleen. Ainakin se laittaa mökkilomailun vähän epämiellyttävään valoon, mikä sopinee hyvin kesäisen Suomen tunnelmaan.
Taidokasta toimintaa assassiinien matkassa
Lue lisää »
Siksi en tällä kertaa edes yrittänyt pitäytyä neutraalina, vaan katsoin elokuvan melko suvereenisti fanilasit päässä. Michael Fassbender hyppää - oikeastaan kirjaimellisesti - tarinan sankarin Callum Lynchin kaapuun rytinällä. Tarinankaari eroaa peleistä, ja kokonaisuus on omanlaisensa tulkinta assassiinien ja temppeliritarien välisestä taistosta. Lynch joutuu mutkien kautta Asbergo -nimisen yrityksen haltuun, koekaniiniksi, elämään edesmenneen salamurhaajan historiaa uudelleen Animukseen kytkettynä. Animus on jättimäinen mekanismi, joka siirtää käyttäjän dna-pätkien avulla kokemaan mennyttä - tarkoituksena on löytää ihmiskunnan kohtalon kenties muuttava esine. Lynchin esi-isä Aguilar de Nerhar (Fassbender) taiteilee ja etenee akrobaattimaisesti historiallisessa Espanjassa, samalla kun jättimäinen koura kannattelee Lynchia modernissa laitoksessa nykypäivässä.
Eteneminen on yllättäen jopa hieman hitaan oloista, ottaen huomioon kuinka täyteen toimintaa se on kuitenkin pakattu. Tarinaa rytmittävät taidokkaat parkour-kohtaukset ja taistelut, mutta toisaalta tarina jumittaa ja antaa samalla tilaa kömpelölle mystiikalle. Toiminta on hengästyttävää - hahmot juoksevat seiniä pitkin ja loikkaavat alas korkealta; aseina käytetään miekkoja, ampuma-aseita ja tikareita sekä tärkeää piilotettua terää. Samalla toiminta on elokuvan kirkkain helmi, sillä se on selkeälinjaista ja kaunista. Siksi Assassin’s Creed on erityisen vaivatonta ja viihdyttävää katseltavaa, vaikka katsoja voikin pudota kärryiltä itse tarinan taustojen omituisuuden vuoksi. Taustat ovat monimutkaisia ja niille annetaan kyllä tarpeeksi tilaa, mutta siitä huolimatta pelejä pelaamaton voi olla hukassa legendojen ja nykyajan pahisten kanssa koska toteutus ontuu.
On selvää, että pelaajat ja tavalliset elokuvan ystävät tulevat näkemään elokuvan hieman eri tavalla. Itselleni juoni ja tarinan maailmat sekä hahmot olivat tuttuja ja kiehtovia. Näyttelijäkaarti tekee varman hyvää jälkeä - Marion Cotillard, Jeremy Irons ja Brendan Gleeson ovat ammattilaisia, elokuvan teho ei ainakaan kaadu huonoihin valintoihin. Onko tarinassa tarpeeksi apetta seisoakseen omilla jaloillaan, ilman pelien luomaa viitettä? Tuntuu, että tarina olisi voitu aloittaa vielä enemmän perusteisiin uppoutumalla, sillä paljon hienoa historiaa ja assassiinien maailmaa jäi kokematta. Pienestä sekavuudesta huolimatta Assassin’s Creed ja varsinkin sen toimintakohtaukset toimivat hyvänä viihteenä: kaiken ei tarvitse olla ydinfysiikkaa, syviä tunteita ja taiteellista draamaa.
Will Smith haahuilee lapsensa menettäneenä isänä
Lue lisää »
Smithin esittämä Howard on karismaattinen ja itsevarma johtaja, jonka firmalla menee hyvin. Elämän raiteiltaan vie lapsen kuolema ja miehestä tulee kuori, joka kolisee tyhjää tummuutta sisältä päin. Howardin yhtiökumppanit, joista jokaisella on omatkin ongelmansa kannettavina, eivät pysty pitkään katsomaan kuinka firma kaatuu pala palalta kuten dominoketjut, joita Howard rakentelee työpäiviensä aikana. Vertaus elämän kaatumiseen ja dominoihin on hieman liiankin ilmiselvä, ja kaikessa muussakin kerronnassa on hyvin kädestä pitäen selittävä maku.
Näyttelijäkaarti on vaikuttava, ja siksi elokuva tuntuukin enemmän laskelmoidulta projektilta kuin tarinalta siitä kuinka suru ottaa ihmisen valtaansa. Yhtiökumppanit Kate Winsletin, Michael Peñan ja Edward Nortonin esittäminä tekevät tasaisen laadukasta työtä, mutta kenenkään elämä ei aukea katsojalle kovin syvällisenä huolista riippumatta. Kolmikko keksii palkata avukseen näyttelijöitä, jotka kohtaavat Howardin ikäänkuin sattumalta. Surussaan Howard on kirjoittanut kirjeitä kuolemalle, rakkaudelle sekä ajalle, ja näyttelijöiden tehtävänä on esittää näitä hahmoja, uskotella Howardille heidän olevan todellisia.
Toisella laidalla Keira Knightleyn, Helen Mirrenin sekä nuoren Jacob Latimoren esittämät näyttelijät aiheuttavat Howardille päänvaivaa, mutta missään vaiheessa ei tunnu siltä että keinot olisivat kovin tehokkaita. Siinä missä ihmisen ajattelisi kenties hakeutuvan psykiatrille nähdessään kuoleman kävelevän vastaan ja ryhtyvän juttusille, Howard ottaa kaiken vastaan pontevasti protestoiden mutta samalla alistuen. Huolimatta käsikirjoittajien yrityksistä rakentaa lihaa tarinan ihmisten ympärille on kaikessa turhauttava tyhjyyden tuntu. Howardin kohtalosta ei tule välitettyä, vaikka miehellä on vaikeuksia kohdata edes lapsensa menettäneiden ihmisten kriisiryhmän terapistia.
Kaikenkattava kauneus olettaa että katsoja ei ymmärrä itsestäänselviä asioita. Se ottaa kädestä ja kuljettaa, luottaa liikaa karismaattisiin näyttelijöihinsä ja hukkaa potentiaalin viimeistään sokeriseen lopputulemaan. On melko käsittämätöntä, että näin hienosta näyttelijäkaartista ei saada irti enempää - hahmot ovat kalpeita karikatyyrejä, ja elämänmakuinen draama jää kokematta. Osa dialogista on suorastaan vaivaannuttavaa, eikä aitouden tunnetta tule. Smithin tyhjä katse ei kosketa, eikä edes orastava toivo jaksa kohottaa mielialaa katsojan rinnassa. Elokuva haluaa olla koskettava, mutta onnistuu olemaan enemmänkin turhauttava ja vailla todella mielenkiintoisia käänteitä.
Taidokkaiden näyttelijöiden täydellistä sanailua
Lue lisää »
Elokuvan ohjaaja Denzel Washington esittää Troy Maxsonia, miestä joka toisinaan muistelee turhautuneella kaiholla kunnian päiviään erinomaisena baseball-pelaajana. Miehen sanoista tippuu nasevasti tulkintoja rasismista ja rakenteista jotka pitivät Troyn nuoruudessa tummaihoiset pelaajat omissa liigoissaan. Ammattilaisuudesta ja suurista rahoista ei voinut edes haaveilla. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, aikaan jolloin amerikkalainen yhteiskunta on hitaasti kääntymässä - hyvin hitaasti - mutta Troy ei halua edes kuulla oman poikansa suunnitelmista suunnata yliopistoon amerikkalaista jalkapalloa pelaamaan. Perheen toinen poika on jazzmuusikko, ja tarina pyörii yllättävän hyvin pienen piirin kesken pitäen suurelta osin taloa ja pihaa näyttämönään.
Perheen sydän on Viola Davisin Oscarin arvoisesti näyttelemä Rose, joka kestää miehensä kotkotuksia ja mielipiteitä yleensä kärsivällisesti. Hän vastaa miehensä verbaaliseen höykytykseen samalla mitalla, ja dialogi kulkee vaivatta näiden kahden äärettömän taitavan näyttelijän välillä nautinnollisesti. Troyta ajaa myös syyllisyys, sillä suuria puheita ja hetkittäisiä alkoholin huuruisia hetkiä saattelee myös aikoinaan tehdyt valinnat elämän varrelta. Perhe on köyhä, ja talokin on hankittu hyödyntämällä Troyn veljen Gaben (Mykelti Williamson) veteraaniavustuksia.
Elämä kulkee omaa rataansa tarinassa, jossa tapahtuu paljon ihmisten eleissä ja tapahtumien taustalla. Toimintaa elokuvassa itsessään ei juurikaan ole, vaan mennyt värittää puheita ja eleitä tässä hetkessä häiriten ja tunkeutuen niin rauhalliselta tuntuvaan elämään. Tulkinnan teatterimaisuus ja dialogiin paljon nojaava kerronta ei tunnu raskaalta, sillä täydellinen näyttelijäkaarti hurmaa ja kiertää katsojansa vaivatta lauseillaan. Fences tuntuu iättömältä ja samalla hyvin vanhanaikaiselta. Perhesuhteet ovat herkkiä ja samalla tulenarkoja, sillä tarinan keskeisin hahmo Troy tuntuu mieheltä joka voisi räjähtää huonon päivän sattuessa. Armoitettuna tarinankertojana ja sanaseppona mies kuitenkin peittää tämän hurmaavan sanaryöpyn alle, ja on omalla tavallaan kuin itse juoni. Paljon sanoja ja kultaista tunnelmaa, vaikka pinnan alla tapahtuu koko ajan paljon enemmän.
Tyypillinen sankaritarina korostaa sodan rumuutta
Lue lisää »
Hacksaw Ridge - aseeton sotilas -elokuvassa Andrew Garfield esittää toiseen maailmansotaan mielivää maalaispoika Desmond Dossia. Lääkintämieheksi tähtäävän sotilaan sotamatkan tiellä on kuitenkin pieni mutta - Doss on uskonnoltaan adventisti ja kieltäytyy kantamasta tai käyttämästä asetta. Kieltäytyminen aiheuttaa luonnollisesti ongelmia jo koulutusvaiheessa, ja yksikön kersantti Howell (Vince Vaughn) karjuu ja uhkailee saadakseen miehen luovuttamaan.
Doss on kuitenkin päätöksessään järkähtämätön - halu pelastaa henkiä kuoleman keskipisteessä on palava, eikä halua himmennä edes rakastuminen kotikaupungin sairaalaan sairaanhoitajaan Dorothyyn (Teresa Palmer). Kotona kipuilee Hugo Weavingin taidokkaasti esittämä isä, jonka pääkopassa kummittelevat edellisen sodan aiheuttamat traumat. Isä saarnaa autuaasti ja usein sodan ja väkivallan mukanaan tuomasta tuskasta, mutta kurittaa toisella kädellään koko perhettä.
Doss joukkioineen marssitetaan helvettiä muistuttavalle Okinawan saarelle. Elokuvan toinen puolisko täyttyykin pommeista, silmittömästä ampumisesta, lentävästä hiekasta ja ruumiin palasista. Sota on rumaa ja tässä ohjaaja Mel Gibson on parhaimmillaan - koordinoimassa toimintaa ja kaaosta. Itse taistelu on yhtä sekavaa kuin todellisuudessa, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtuu ja missä. Vääjäämättömän tappion häälyessä horisontissa miehet vetäytyvät, paitsi tietenkin tarinan keskipiste Doss.
Doss jää taistelukentälle, ja pelastaa yksinään tarinan mukaan noin 75 jälkeen jäänyttä sotilasta. Samalla hän rukoilee jumalaa antamaan voimia pelastaa vielä yhden sotilaan, ja urakasta tuleekin tahdon voimalla toimiva tuskainen taival. Doss maalataan peräänantamattomaksi, urheaksi ja vailla syntejä olevaksi tekijäksi, jonka syvä halu auttaa pistää miehen kulkemaan kiven läpi. Menossa ja tunnelmassa on ylidramaattisia sävyjä ja paljon tunteiden maalailua, mutta se ei pohjimmiltaan tee Dossin urakkaa yhtään vähemmän vaikuttavaksi, sillä sitä se on.
Hacksaw Ridge on sotaelokuvana hyvin tavallinen. Sen paras anti on itse tarinan idea ja kauneus jonka se luo helvetin keskelle. Samalla se on hieman tönkkö ja niin kaavamainen, että se laittaa toivomaan sotaelokuvien määrän dramaattista vähenemistä. Mitä elokuva, ja maineeltaan ryvettynyt Gibson, haluavat elokuvalla kertoa, on hieman mysteeri. Paljon tunnetta hukkuu kaaokseen ja poseeraamiseen, mutta onneksi itse sankaritarina siloittelee suurimman ärtymyksen maton alle.
Kun komedia ei naurata
Lue lisää »
Tuttu kolmikko aloittaa taipaleensa Jaajo Linnanmaan esittämän Tuomaksen polttareista. Ontuvasti menestyvän levyn julkaissut laulaja on astumassa avioliiton auvoisaan satamaan, ja tämä on erinomainen tekosyy miehille lähteä sikailemaan kunnolla. Yllättävintä lienee se, että suuri sikailu ei tapahdukaan polttareissa vaan hautajaisissa. Aku Hirviniemen ‘Nippe’ taiteilee kipuilevana suomalaisena miehenä keskiverrossa elämässään ja Sami Hedbergin Antti Kulmala etsii sitä oikeaa.
Pääosaan nousee kikkeli. Sen niminen hahmo kun kuolee polttareissa, ja miehen hautajaisista saadaan irti hupia koskemalla kuolleen mieheen vehkeeseen. Sillain kivasti huumoria tehden ja hihitellen. Luulisin tämän naurattavan vain ihmisiä jotka eivät ole moista elävässä elämässä nähneet, mutta olen ollut ennenkin väärässä. Sanaa kikkeli toitotetaan läpi elokuvan, kuten pieni lapsi joka on oppinut uuden tuhman sanan eikä suostu lopettamaan sen hokemista.
Elokuvan naiset ovat tämän leffan huumorin mukaisesti juuri sellaisia vääränlaisia. On strippareita, nalkuttavia vaimoja tai tyttöystäviä jotka kohtelevat miehiään kuin pikkulapsia, sekä tiukkapipoisia akkoja. Ei ihme että Kulmalan Antti löydä naista sillä eihän näistä ole näkemään ison miehen kuoren alle, ja löytämään sieltä kultakimpaletta. Siis jos kultakimpaleeksi lasketaan pihi lasta muistuttava aikapoika, joka innostuu aina naisen nähdessään. Hän ei ole kranttu, kuka tahansa nainen kelpaisi - imartelevampaa kehystä tuskin voi riiaukselle rakentaa.
On sääli, että suomalaisesta komediasta puhuttaessa mieleen ei tule mitään muuta kuin Luokkakokous. Alastomuutta, vitsejä jotka ovat kuluneet puhki jo 70-luvulla ja ennalta-arvattavuutta. Tuloksena on komedia joka ei naurata hetkeäkään, ja lopputekstien oheen laitetut “huonot otokset” vahvistavat että hauskaa taitaa olla ainoastaan tekijäporukalla. Kaiken tämän sanottuani uskon, että tämä(kin) arvio otetaan suosituksena, sillä suuri yleisö näyttää elokuvista pitävän.
Arrival - vuoden hienoimpia elämyksiä
Lue lisää »
Ohjaaja Denis Villeneuve on taidokas tarinankertoja, jonka maltillinen johdatus läpi tapahtumien on sukua hänen edellisille erinomaisille elokuvilleen Sicario ja Vangitut (Prisoners). Arrivalissa tilaa saa yksilö, joka tuntuu koko maailmaa koskevissa tapahtumissa yhtä aikaa itsekeskeiseltä sekä hyvältä ratkaisulta. Yksilön valinnat ja teot saavat merkityksen uuden tuntemattoman äärellä ja siksi Arrival on kaikessa hiljaisuudessaan niin toimiva.
Suuret toimintakohtaukset ja kaaos loistavat poissaolollaan, ja katsoja näkee tapahtumat Banksin kautta, siirtäen fokuksen suurilta osin pois muusta maailmasta. Se tuo myös muukalaiset näin paljon keskeisempään osaan, ja kerrankin etsitään vastausta kysymykseen miksi. Tarina laittaa uskonsa ihmisiin tavalla joka tuntuu jopa epärealistiselta ja naivilta. Maiden johtajat herkkine liipaisinsormineen ovat näissä tarinoissa usein epäkiinnostavia ja masentavan todellisia tekijöitä. Arrival viipyilee melkein sadunomaisessa kuplassa, jossa tosielämä on sosiaalisen median ärsyttävä saapuneen ilmoituksen äänimerkki.
Heptapodit, nuo oudot ja menneen maailman eläimiä muistuttavat muukalaiset, tuodaan ruutuun hitaasti lonkero kerrallaan. Arrival on tieteiselokuvaksi ihastuttavan tyhjä räjähdyksistä, toiminnasta ja nopeista leikkauksista. Kuva viipyilee ja elää samassa tahdissa heptapodien kanssa, ja pakottaa niin Banksin kuin katsojankin pysähtymään. Kaikkea saattelee Jóhann Jóhanssonin luoma musiikki, jonka kummitusmainen kaiku on vieras yhdistelmä alkukantaisia törähdyksiä ja tunnelmapaloja vailla kouriintuntuvaa kokonaisuutta. Se on yhtä vieras kuin avaruudesta saapuneet oliot, ja kietoo elokuvan täydelliseksi elämykseksi.
Hitaasti etenevä kerronta, jonka harmoniaa hermostuneet armeijan miehet ja maailman johtajat yrittävät rikkoa tehokkaasti, leikkautuu lopussa terävästi. Se luo jännitettä, jonka purkautumista katsoja seuraa huolestuneena, sillä kyseessä on muutakin kuin maapallon kohtalo. Nykyinen maailmanpolitiikka tarjoaa vastauksia elokuvan esittämiin kysymyksiin mm. ilmastonmuutoksen ja maahanmuuton muodossa. Siksi Arrivalin käsitys ihmisyydestä, siitä mitä me olemme valmiita kohtaamaan ja mitä olemme valmiita uhraamaan, tuntuu liian optimistiselta.
Arrival on pienimuotoisuudessaan ja kauneudessaan yksi vuoden hienoimpia elokuvia. Sille pitää antaa tilaa ja aikaa, mutta se palkitsee katsojan murskaavalla tavalla viimeisten minuuttien aikana.
Rogue One kulkee vakaasti alkuperäisen Star Wars-trilogian tunnelmissa
Lue lisää »
Tarina kulkee Felicity Jonesin esittämän Jyn Erson mukana, kun nuori nainen lähtee melko epätoivoiselta näyttävään taistoon Imperiumia vastaan. Naisen isä (Mads Mikkelsen) on vankina Imperiumin kynsissä, työnään rakentaa Kuolemantähti joka näyttelee suurta osaa elokuvasarjassa myöhemmissä tapahtumissa. Naisen sisu ja taistelutahto, sekä tietynlainen melkein jedimäinen peräänantamattomuus on tarttuvaa. Kapinalliset ymmärtävät pian projektin vaarallisuuden, ja liittyvät mukaan matkaan joka näyttää pitkälti tuhoon tuomitulta. Imperiumi on suuri, varustelu ylivoimaista ja kapinallisia tähän verrattuna vain kourallinen. Elokuvasarjaa seuraavat kuitenkin tietävät, että näissä tarinoissa sydän kantaa pitkälle.
Imperiumilta karannut lentäjä (Riz Ahmed), sekä Diego Lunan esittämä Cassian ovat vain osa ydinjoukosta, joka koostuu mielenkiintoisista hahmoista. Tässä lepääkin elokuvan vetovoima, sillä jokaisella hahmolla on merkittävä osansa juonessa ja hahmot ovat sympaattisia ja inhimillisiä. Sokea munkki Chirrut Imwe (Donnie Yen) ja tämän aisapari Baze (Wen Jiang) sekä sarkastisen terävä ja todennäköisyyksiä hilpeällä äänellä lateleva droidi K-2SO täydentävät joukkion, joka kulkee kohti varmalta näyttävää tuhoa kinastellen ja taistellen. Tiimissä on tuttua henkeä, joka on samalla kertaa hyvin ennalta-arvattavaa ja turvallista.
Tarina ei olisi kuitenkaan mitään ilman vastapuolta, ja elokuva onnistuu täydentämään hahmogalleriaa hyvillä pahiksilla. Tietenkin kaiken keskellä seisoo dramaattisen ja äkkipikaisen oloinen Darth Vader, mutta karismansa puolesta Ben Mendelsohnin Krennic voittaa saappaan potkun mitalla tämän taiston. Mies huokuu hiljaista varmuutta ja ylimielisyyttä, mikä on helppo yhdistää Imperiumin johtaviin voimiin.
Visuaalisesti Rogue One turvaa paljon hiekkaan, hiljennettyihin sävyihin ja rujouteen. Sen maailma on kaatumaisillaan pahan vallan alle, köyhyys ja epätoivo näkyvää, ja tyrannien rautainen koura puristaa kapinallistenkin toivoa lujalla otteella. Tästä huolimatta erikoistehosteissa ei ole säästelty vaan ilmataistelut ovat mukaansa tempaavia jännittävine käänteineen ja ympäröivä maailma täynnä yksityiskohtia kuhisevaa elämää. Tarina loikkii toisinaan turhan nopeasti kepeämmästä hetkestä toiseen, ja haluaa lisätä toimintaa toisinaan turhaankin sanailun väliin. Samalla se tuntuu juuri siksi aidolta ja alkuperäiseltä - hieman kotikutoiselta ja herttaiselta. Elokuvan viimeinen kolmannes on melkein puhtaasti toimintaa, joka jättää ihmiskohtalot ja tunteet sivummalle. Tarinaan tulee kiireen ja epätoivon tuntu, ja olisikin outoa keskittyä pohtimaan suurempia kokonaisuuksia kun tällä joukkiolla on vain ja ainoastaan yksi tehtävä edessä.
Pääsävyiltään Rogue One eroaa päätarinasta. Se on tummempi ja epätoivoisempi, ja samalla hahmot tuntuvat paremmin kirjoitetuilta. Se todistaa jälleen kerran, että suurta scifi-tarinaa voi helposti kannatella nainen keskeisimmässä roolissa tukenaan hyvin laaja-alainen ja diversiteetti näyttelijäkaarti. Vaikka elokuva on ennenkaikkea tarina Tähtien sodan faneille, kurkistus päätarinan taustoihin ja historiaan, voi siitä nauttia puhtaasti viihteellisenä toimintanakin. Parhaimmillaan se kuitenkin toimii ehdottomasti niille, jotka ovat Tähtien sota-elokuvansa katsoneet, tuntevat maailman ja sen päähahmot, sillä heille elokuva on tehty. Muuta on edes turha väittää, sillä yksittäisenä tarinana se ei ole tarpeeksi kiinnostava, ilman linkkiä suurempaan, tunteita herättävään kehykseen.
Ihastuttavan maaginen tarina vie mukanaan
Lue lisää »
Ujon ja lempeän tuntuinen Newt Scamander (Eddie Redmayne) saapuu Yhdysvaltoihin mukanaan salkullinen täynnä ihmeellisiä otuksia. New Yorkissa tunnelma on kuitenkin kepeästä 20-luvusta huolimatta painostava. Taikamaailman ihmiset piilottelevat olemassaoloaan, tiukat lait säätävät elämistä ja kaikessa on nuhraantuneen tiukan painostamisen maku. Eloa ei paranna mystisten pimeiden voimien voimistuminen, tai tämän liikkeen yhden tunnetuimman hahmon Gellert Grindewaldin pakomatka.
Newt törmää pian tavikseen, Jacobiin (Dan Fogler), jonka yllättävällä avustuksella mies ryhtyy jahtaamaan salkusta karanneita otuksia. Niin ystävällisiä ja vaarattomia kuin nämä oliot ovatkin, osaavat ne silti aiheuttaa harmia tarpeeksi jotta touhu kiinnittää MACUSAn (Magical Congress of the United States of America) huomion. Ainakin virallisesti hyvien puolella taistelevat taikamaailman vartijat, etunenässä Colin Farrellin esittämä Graves, jahtaavat miehiä kun nämä taas jahtaavat olioita. Tuloksena on iloinen sekamelska, jonka päällimmäinen vire on kuitenkin yllättävän tumma. Oliot ovat hurmaavia, näistä hupaisimpana vesinokkaeläintä muistuttava varas, joka tunkee vatsataskuunsa kolikoita ja jalokiviä sen minkä kerkeää. Eläimiä katsoessaan voi ainoastaan ihastella Rowlingin käsittämätöntä kykyä luoda uutta, ja olla kiitollinen huvittavasta meiningistä mikä siitä koituu.
Mutta se tummuus. Toisinaan kepeästä vauhdista huolimatta, jota edesauttavat flirttaileva Queenie (Alison Sudol) ja huomattavasti kurinalaisempi Tina (Katherine Waterston), tarinan väritys, ympäristö ja teemat ovat Rowlingille tyypillisesti vakavia. Taivaalla siintää kaiken tuhoava suuri uhka, jossa yksilöillä ei juuri ole sanansijaa saati vapautta. Newt haluaa suojella eläimiään hinnalla millä hyvänsä, ja hahmosta tulee hetkessä rakastettava ja helposti samaistuttava. Jossain välimaastossa elävät noituutta paholaisen houkutuksina parjaavat lahkolaiset, joiden keskellä nuoret eivät saa olla omia persooniaan ja joutuvat näin helposti houkutelluksi vaaralliseen seuraan. Tämän kaiken voi helposti yhdistää nykyisen maailman tilanteeseen, ja se toimii erinomaisesti kauniin synkkää New Yorkia vasten.
Elokuva esittelee tarinan hahmot ja sen maailman, joka ei tunnu olevan kuitenkaan kovin kaukana Hogwartista. Kaikkea kuitenkin leimaa pieni kiire, sillä hahmoja on paljon, ihastuttavia olioita on kassikaupalla (ja katsoja haluaa nähdä niitä lisää) sekä tapahtumia on liikaa. Siksi elokuva toisinaan harppoo ja kiiruhtaa, mutta keskittyy taas toisaalla turhaan toimintaan ja taisteluihin jotka olisi voinut esittää pienemmälläkin volyymilla. Tuntuu että tarinasta jää luultavasti uupumaan pieniä olennaisia yksityiskohtia, ja hahmot jäävät joiltakin osin harmittavan pintapuolisiksi. Tämä korostuu erityisesti siinä liian pienessä ruutuajassa, jonka Farrellin esittämä Graves saa.
Tämä ei kuitenkaan onnistu haittaamaan sitä nautintoa, joka elokuvaa ja sen maailmaa katsoessa tulee. Jos olet Harry Potterin ja taikojen sekä ihmeellisten otusten ystävä, on tämä elokuva ihastuttava elämys. Parhaimmillaan se huvittaa ja viihdyttää, sekä antaa uskoa tulevaan. Rowling kun on ilmoittanut, että elokuvasarjasta tulee viisiosainen. Tällä hetkellä päätös tuntuu erittäin hyvältä.
Toimiva trilleri jonka sankarittaresta on hankala pitää
Lue lisää »
Avioeron jälkeen hataralle sivupolulle elämänsä kanssa ajautunut Rachel (Emily Blunt) matkaa päivittäin töihin saman talorivistön ohi. Vapisevat kädet, suttuinen habitus ja selvästi nähtävissä oleva epätoivo tekevät pian naisesta epämiellyttävää seurattavaa, sillä Rachel elää unelmiaan toisen naisen kautta. Tämä nuori ja kaunis nainen asuu niissä taloissa, joita Rachel vahtaa jokapäiväisellä matkallaan. Paitsi että Megan (Haley Bennett) ei ole talorivistön ainut seurattava nainen. Toisessa päässä asuva Anna (Rebecca Ferguson) elää kirjaimellisesti Rachelin elämää uuden aviomiehensä Tomin (Justin Theroux) kanssa.
Kolmen naisen elämä kietoutuu jo alkumetreillä yhteen, esitellen tyyliltään kolme täysin erilaista naista. Vaikka tarina seuraa eniten Rachelia ja tämän uppoutumista yhä syvemmälle muiden elämään kun nuori Megan katoaa, on muilla naisilla oma sanottavansa elokuvassa. Rachel on tarinan eteenpäin vievä voima, ja samalla sen vaarallisimmalta tuntuva elementti. Kuinka uskottava onkaan reunoistaan hitaasti ratkeava alkoholisoitunut nainen ja tämän kuvitelmat. Katsojalle asetetaan kiusallinen asema haluta selvittää kadonneen naisen mysteeri ja kokea myötähäpeää Rachelia kohtaan samanaikaisesti.
Parhaimmillaan elokuva esittää naiset hyvin aidosti. Yksikään nainen ei ole samanlainen, mutta näitä yhdistävät odotukset ja varsinkin miesten kuvitelmat siitä millainen naisen pitäisi olla. Tarina käsittelee naisia yksilöinä, mutta tuhertuu hieman trillerimäisissä elementeissään turhaan toistoon ja liialliseen vihjeiden tiputteluun. Tästä huolimatta Nainen junassa on pätevä trilleri, varsinkin niille jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Sen kantava voima on kuitenkin Emily Blunt, joka tekee täydellistä työtä naisena jolta on viety kaikki uskottavuus. Elokuvien naispäähahmot ovat harvoin näin epämiellyttäviä edes yrittämättä. Rachelin heikkous ja haparoivuus, järjetön käytös ja kompastelu eivät ole kaunista katsottavaa, mutta siinä on hyvä pohja trillerille.
Luova ja hieno tarina kuluneessa zombiegenressä
Lue lisää »
Tarinassa on hermostuttavan tuttu tunne koululaitoksesta, mutta opin sijaan näitä lapsia odottaa lohduton tulevaisuus. Nuori Melanie (Sennia Nanua) tuntuu eroavan muista oppilaista terävällä huomiokyvyllään, aurinkoisella luonteellaan sekä taidolla hillitä ja hallita itsensä muita lapsia paremmin. Tämä luo välittömästi Melanien ja katsojan välille yhteyden, joka kantaa läpi elokuvan. Se kantaa, vaikka tytöstä paljastuu piirteitä joita ei millään tahdolla voi pitää viehättävinä. Askeettinen tukikohta toimii vain alkulaukaisuna matkalle, jolle Melanie joutuu yhdessä Gemma Artertonin esittämän Helenin, lapsia tutkivan tohtori Caroline Caldwellin (Glenn Close) sekä armeijaa edustavan Paddy Considinen esittämän sotilaan kanssa.
Maailma tukikohdan ulkopuolella on kammottava. Jännitystä rakennetaan vastaantulevista raahustavista ihmisistä, joiden silmien loiste on sammunut viruksen mukana jättäen jäljelle ainostaan mätäneviä ja liikkuvia ruumiita. Vaikka kyseessä on pitkälti selviytymistaistelu- sekä tarina, kokoaa elokuva piirin ympärilleen keskittymällä ryhmän harvalukuisten ihmisten välisiin jännitteisiin ja epäluuloihin. Tietynlainen kotikutoisuus leimaa yleisilmettä, vaikka apokalyptinen maailma onkin hyvin uskottava. Aitous johtuukin juuri siitä, että valtavat efektit ja tietokoneella tehdyt animaatioihmeet loistavat suurimmaksi osaksi poissaolollaan. Kaikessa on rouhea aitouden ja epätoivon tuntu, lipsumatta kuitenkaan kehnon visuaalisen kerronnan puolelle.
The Girl With All the Gifts on hieno elokuva. Se rakentaa uutta kuluneen zombiegenren päälle aidolla tavalla. Sen harmaa maisema on lohduton eikä anna juuri toivoa tulevasta, ja vahva näyttelijäkaarti tukee tarinaa hienosti. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on amerikkalaisia genreveljiään toimivampi, sillä hylätyn maan pinnalla seisovat kuitenkin ihmiset - ne joiden varaan koko elokuva laittaa paitsi panoksensa, myös maailmansa tulevaisuuden.
Don’t Breathe - toimivaa kauhua jossa hiljaisuus huutaa
Lue lisää »
Don’t Breathe onnistuu rakentamaan hyvän jännitteen todella yksinkertaisen kehyksen sisälle. Kolme nuorta murtautuu sokean veteraanin taloon ryöstääkseen sen. Suunnitelma on hiippailla sisään, nukuttaa mies kotitekoisella kaasulla ja putsata nurkat. Asiat eivät mene tietenkään näin, vaan mies herää. Sokeudestaan huolimatta, tai juuri sen vuoksi, seuraa piinaava kissa- ja hiirileikki, jossa hermot ovat pinnassa. Jännitys ottaa kaiken energian irti sokean miehen hyvästä kuulosta, sekä tämän tehokkaasta kyvystä pistää teinit matalaksi. Hiippailu pitkin lukittua taloa, missä yksikin rasahdus voi viedä henkesi, toimii kauhuelokuvan elementtinä hyvin.
Elokuva on osittain hyvin hölmö, sillä järkyttävän pätevä veteraani on omalta osaltaan vain kotinsa puolustaja. Tai on ainakin siihen asti kunnes tarina saa hieman oudompia käänteitä kellarissa sijaitsevan salaisuuden vuoksi. Suorassa käsirysyssä jännite menettää heti puolet tehostaan, mutta nerokkaasti taloa pitkin kulkeva äänetön pakomatka, suuren rottweilerin väistely ja äkillisesti ilmestyvä Stephen Lang veteraanina aiheuttavat tehokkaita sätkyjä ja hermostuneita hetkiä. Elokuvan pääosaa näyttelevä Jane Levy on juuri niin pieni ja sisukas kun kauhuelokuvan naispääosan esittäjän olettaakin olevan. Tyttö ei pääse helpolla, vaan piinaava matka tuntuu pitkältä ja tuskalliselta. Tarinan kaksi poikaa jäävät hieman hengettömiksi statisteiksi, eikä heidän kohtaloaan tule edes jännittäneeksi tarinan aikana. Elokuva haluaa alussa kertoa nuorten surkeista kotioloista tai perhetilanteesta, mutta kaikki panokset laitetaan kuitenkin itse talon tapahtumiin. Näin selviytymistarinana se kompastuu alun heikkouteen, sillä jos hahmoista ei välitä, on tuloksena vain kauhun tunteen odottaminen.
Don’t Breathe on kuitenkin hyvä kauhuelokuva, ja pistää olkapäät korviin sopivin väliajoin. Se onnistuu rakentamaan jännitystä ja ahdistusta sopivasti, eikä elokuvaa katsoessa ainakaan pääse helpolla. Se todistaa jälleen kerran sen, että yksinkertainen on kaunista jos idea on hyvä.
Kauhea kaaos kellon tikittäessä loppuun
Lue lisää »
Robert Langdonin rooli on Hanksille hyvin kiitollinen. Mies on karismaattinen olematta komea, fiksu olematta pröystäilevä - hänestä on helppo pitää kuten näyttelijästä itsestään. Infernon alkumetreillä Langdon löytää itsensä sairaalasta muistinsa menettäneenä. Tapahtumat palautuvat mieleen häilähtelevinä välähdyksinä, ja miestä hoitanut lääkäri Sienna Brooks (Felicity Jones) on oudon sopiva ja kätevän nerokas toimimaan miehen apurina.
Siksi hälytyskellot soivatkin pitkin matkaa, ja Inferno luottaa lujasti katsojan omaan vainoharhaisuuteen. Kaikkia voi epäillä, kaikki miestä takaa-ajavat hahmot ovat sopivasti kieron tuntuisia hyvin alleviivatulla tavalla. Pakomatka kohti biologista asetta jossakin päin maailmaa on täynnä kiperiä tilanteita, symbolien ja arvoitusten tulkitsemista sekä kiirettä. Samalla tarinan punainen lanka, joka piirtyi hyvin selvänä tarinan konnan, Ben Fosterin esittämän Zobristin, paasatessa maailman ylikansoituksesta videolla - se lanka hukkuu valkoiseen kohinaan.
Tarinasta on nimittäin hyvin hankala saada otetta - arvoitukset eivät ole tarpeeksi mielenkiintoisia, ja tuntuu että symboliikka tarinan vetonaulana on loppuun kulutettu ja kaluttu idea. Maailmassa ei ilmeisesti ole tarpeeksi mysteerejä, jotta juonesta olisi tullut mielenkiintoisempi.
Kellon tikittäessä eteenpäin mysteereihin ei myöskään voi kuluttaa kunnolla aikaa, vaan koko ajan juostaan ja väistellään luoteja. Siksi Inferno on enemmän toimintaan hukkuva kaaos, jonka juoni on melkeinpä toissijainen. Elokuvan viimeinen toimintakohtaus on puhdasta kaaosta, joka kuvaa koko yhteenliimailtua tarinaa täydellisesti - siinä ei ole päätä eikä häntää, logiikasta puhumattakaan.
Todellista keskustelua siitä, onko Zobrist oikeassa vai väärässä, ei käydä. Sen sijaan pommin pysäyttäminen on ainut eteenpäin ajava voima, ja sitä saatellaan irti toisistaan olevilla keskusteluilla ja teorioilla. Jos elokuva olisi pysähtynyt ja katsonut luomiaan mystisiä johtolankoja rauhassa, sekä antanut tilaa keskustelulle siitä mikä on tarpeen ihmiskunnan pelastamiseksi, olisi katsojalla voinut olla huomattavasti mielenkiintoisempi tarina katsottavana. Inferno menee helpoimman kautta, luottaen Dan Brownin kirjojen vetovoimaan, sekä siihen että Hanks Langdonina on kaivattu hahmo jota maailma kaipaa.
Outo tarina - eikä välttämättä hyvällä tavalla
Lue lisää »
Ensin luulin katsovani eräänlaista Marttyyrit-elokuvan amerikkalaista versiota, mutta Rapture-elokuvassa homma muuttuu pian tätäkin oudommaksi. Noomi Rapacen näyttelemä yksinhuoltajaäiti kidnapataan tien vierestä ja kyyditetään parhaat päivänsä nähneeseen laitokseen. Renee on matkan ajan sidottu, joten laitoksen sijainti on hänelle mysteeri. Alun eristäytyneisyys luo mukavasti jännitettä, joka hukataan myöhemmin kömpelöön juoneen. Käytävällä nainen näkee toisen ihmisen samanlaisiin paareihin sidottuna, ja vieresessä huoneessa asustaa mies joka puhuu Reneelle ilmastointikanavan kautta. Muuten seuraa pitävät oudon tyynet ja kliinisellä tavalla asiastaan innokkaat tutkijat. Muuta sanaa heistä on hankala käyttää, kun huoneeseen raahataan tutkimusinstrumentteja, joita kukaan ei halua nähdä edes painajaisissaan.
On selvää, että laitoksen henkilökunta etsii jotain mystistä, jotain näiden siepattujen ihmisten sisältä, mutta asiat avautuvat rullalta hyvin hitaasti. Jossain hikisen kidutuspornon ja trillerin välimaastossa heiluva tarina on outo. Lisäksi se on toisinaan suorastaan huvittava. Kekseliäs Renee kun kaikessa nokkeluudessaan tekee outoja ratkaisuja, joita katsoja ei pysty ymmärtämään millään tasolla. Suusta pääsee epäuskova röhähdys katsojan seuratessa naisen seikkailuja. Siksi juoni tuntuu heppoisesti kyhätyltä, sekä eräänlaiselta kasalta ideoita jotka on haluttu tuoda elokuvaan mukaan. Logiikka ontuu, mutta niin ontuvat näyttelijätkin. Hyvinkin lahjakkaat Rapace ja Peter Stormare ovat elokuvassa huonoimmillaan. Tästä voi suurimmalta osin syyttää käsikirjoitusta, jonka sivuliikkeet ottavat sellaisia loikkia että katsojaa ryhtyy naurattamaan. Ellei välillä kuvottaisi - elokuva kun leikittelee peloilla. Samalla täytyy kuitenkin korostaa, että vaikka elokuva tuo paljon kidutuselementtejä tarinaan, ei siinä koskaan lipsuta varsinaisen silpomisen puolelle.
Elokuvassa on aineksia herkullisiin yhteentörmäyksiin, ja eräänlaisen uusioperheen kasvukipuihin. Hieman humoristisemmalla otteella Never Go Back olisi voinut olla hyvä ja kiinnostava elokuva miehestä, joka kulkee omia polkujaan kunnes ei kulje. Erinomaisten mahdollisuuksien sijaan tarina kulkee jääräpäisesti totutulla polulla, antaen Jack Reacherin puhua vain nyrkeillään ja naisten käyttää aivojaan. Tuloksena on ikävä kyllä niin keskinkertainen ja yllätyksetön toimintaelokuva, että sen puhti loppuu ennen viimeistä kuvaa.
Viimeisen kolmanneksen aikana Rapture ottaa jyrkän käänteen jonnekin sfääreihin, ja tarinasta aukeaa “totuus”. Ja se on elokuvan lähtökohtiin verrattuna niin kaukainen, että tulee tunne kahdesta täysin erillisestä elokuvasta. Se mikä tutkijoiden motiivi on, tulee selväksi, mutta kaikki muu jääkin katsojan oman mielikuvituksen varaan. Epäonneksi elokuva pitää myös melko epämääräisistä lopuista, sillä juuri kun tarina voisi muuttua kiinnostavaksi ja kuvata äidin ja pojan suhdetta muuttuneessa todellisuudessa, se himmentää valot ja jättää katsojan istumaan pimeään.
Jack Reacher palaa ja Tom Cruise juoksee
Lue lisää »
Jack Reacher tallaa omia polkujaan - protagonisti on kaikkien kliseisten yksinäisten sankareiden summa. Tien päällä kulkiessaan polku johdattaa miehen kuitenkin hieman yllättäen hyvin lähelle konseptia, jota löyhimmillään voisi kutsua perheeksi. Armeijassa korkeassa virassa ole Cobie Smuldersin esittämä Susan Turner, johon Reacher on pitänyt puhelimitse yhteyttä, joutuu salaliiton uhriksi. Nainen kiidätetään pikaisesti odottamaan oikeudenkäyntiä, ja ilmassa voi tuntea suurten rattaiden pyörivän taustalla. Reacher kiiruhtaa apuun, mutta törmää samalla toiseen hahmoon - nuoreen tyttöön Samanthaan (Danika Yarosh), jota väitetään miehen tyttäreksi.
Tarina ei kuitenkaan hidastu tai poikkea totutusta toimintatrillerista, vaan katsojien onneksi elokuvan naishahmot ovat yhtä päteviä (elleivät pätevämpiä), kuin Reacher. Kukaan ei jää tässä tarinassa rannalle soittelemaan, vaan ovia potkitaan, nimiä kysellään ja vyyhtiä avataan pakenemalla armeijan poliiseja paikasta toiseen juosten. Kun Tom Cruise on kyseessä, juoksemista voi olettaa olevan paljon, vaikka mies puskee jo 55-vuoden ikää. Ikä ei miestä hidasta, ja toisinaan hahmossa nähdään pilkahduksia paljon syvemmistä tunteista - jossain Reacherin kuoren alla on aito ihminen, jonka toimintakohtaukset onnistuvat kuitenkin aina hautaamaan tehokkaasti alleen.
Elokuvassa on aineksia herkullisiin yhteentörmäyksiin, ja eräänlaisen uusioperheen kasvukipuihin. Hieman humoristisemmalla otteella Never Go Back olisi voinut olla hyvä ja kiinnostava elokuva miehestä, joka kulkee omia polkujaan kunnes ei kulje. Erinomaisten mahdollisuuksien sijaan tarina kulkee jääräpäisesti totutulla polulla, antaen Jack Reacherin puhua vain nyrkeillään ja naisten käyttää aivojaan. Tuloksena on ikävä kyllä niin keskinkertainen ja yllätyksetön toimintaelokuva, että sen puhti loppuu ennen viimeistä kuvaa.
Elokuva ei ole epäonnistunut. Se on ainoastaan tuttu ja turvallinen. Tällä kertaa kaiken nähnyttä katsojaa voi harmittaa, sillä ainesta paljon parempaan oli tarjolla. Näin Jack Reacher jatkaa yrmeää taivaltaan kohti autioita teitä - sillä eihän kukaan odota tämän sankarin varsinaisesti koskaan ottavan pysyvää osoitetta.
Neiti Peregrinen omalaatuisten hahmojen kerho
Lue lisää »
Taloon täynnä kummallisia lapsia päädytään Jaken (Asa Butterfieldin) kautta. Jaken isoisä kuolee mystisissä olosuhteissa, ja saadakseen asialle eräänlaisen päätöksen matkaa hän isänsä kanssa syrjäiselle saarelle Walesiin. Saarella on yksi pubi, jonka yläkerrassa he asuvat, ja Jake törmää pian lapsiin jotka kuljettavat pojan kohti salaisuuksia. Eva Greenen herkullisen ylilyövästi näyttelemä Miss Peregrine pyörittää kotia lapsille jotka ovat eriskummallisia. Osa kyvyistä on vaarallisia, tai hyödyllisiä, riippuen siitä miltä kantilta asiaa katsoo. Jaken vastapariksi ja oppaaksi valikoituva Emma (Ella Purnell), leijailee taivaalle ilman lyijykenkiään kun taas toiset lapset osaavat herättää esineitä henkiin, kasvattaa kasveja nopeasti tai vaikka päästellä suustaan ampiaisia. Kaikki lapset esitellään nopeasti, ja kehenkään ei kerkeä tutustumaan kunnolla.
Se on sinänsä ihme, sillä tarina pyörii yhden päivän ympärillä. Miss Peregrine on lahjoiltaan erityinen. Hän on yksi monista naisista, jotka pystyvät luomaan luupin paikan ympärille. Niinpä lapset elävät samaa päivää uudestaan ja uudestaan, vuodessa 1943. Päiväni murmelina-teemaan lisätään koulumainen kova kuri, joten X-Menin lahjakkaat lapset saavat kilpailijan tästä omituisen otusten kerhosta. Lapsia ja luuppia uhkaavat hirviöt, jotka Samuel L Jacksonin esittämän Mr. Barron johdolla haluavat tunkeutua ympäri maailmaa ripoteltuihin turvallisiin luuppeihin - ja tuhota lapset erikoisella tavalla. Heillä on syynsä, mutta kaikki tämä selitetään elokuvassa hyvin sekavasti, ja se keskittyy enemmän ihastelemaan omaa nokkeluuttaan ja visuaalista herkkyyttään.
Pienestä sekavuudesta ja pintapuolisuudesta huolimatta elokuvasta jää vääjäämättä hieman hurmaantunut olo. Se johtuu lastenkodin narisevista nurkista, erityislaatuisista hahmoista jotka on repäisty satojen tarinoiden sivuilta ja tunnelmasta, joka onnistuneita nuorten tarinoita leimaa. Ei Neiti Peregrinen koti eriskummallisile lapsille mitään uutta fantasiagenreen tuo, mutta hämmentävän säntäilyn ja puolivillaisen juonen keskellä on kuitenkin ihastuttava tarina, jonka pariin haluaisi jäädä viipyilemään. Ehkä tarinan ongelma on itse Jakessa, tuossa hyvin keskiverrossa ja tylsässä “sankarissa”, joka tasaisuudessaan asettaa jälleen kerran saman kysymyksen: miksi päähahmo on jälleen kerran niin tuttu ja turvallinen?
Café Society - tyyliä ja kimallusta vanhan Hollywoodin tyyliin
Lue lisää »
Café Society tuntuu eräänlaiselta välityöltä, nostalgiamatkalta menneisyyteen. Jopa kirjaimellisesti, sillä se sijoittuu 1930-luvun Yhdysvaltoihin ja jakaantuu Hollywoodin ja Allenin rakastaman New Yorkin välille. Iän myötä Allen itse on siirtynyt pysyvästi kameran taakse, mutta hänen hermostunut energiansa ja tavanomainen ulkomuotonsa on silti läsnä, tällä kertaa tarinan päähahmon, Jesse Eisenbergin esittämän Bobby Dorfmanin, muodossa. Mies on haparoiva, puhuu paljon eikä koskaan tule voittamaan palkintoa fyysisistä uroteoistaan. Bobby matkaa Los Angelesiin työskentelemään setänsä Phil Sternin (Steve Carell) juoksupoikana. Kotona New Yorkissa odottaisi ura isän firmassa jalokivikauppiaana, mutta nuorta miestä houkuttelevat unelmakaupungin valot ja loistelias elämä. Bobby rakastuu Kristen Stewartin ihastuttavasti esittämään Vonnie-tyttöön, mutta kaunotar on myös suhteessa aviossa olevan miehen kanssa.
Allenin lempiaihe, ihmissuhteet, ovat etualalla tässäkin tarinassa. Vonnie tempoilee hieman hailakan oloisesti kahden miehen välillä, kun Bobby maalailee pilvilinnoja taivaalle unelmoiden perhe-elämästä New Yorkissa. Nuori mies on pettynyt Los Angelesiin, sen alituiseen auringonpaisteeseen ja näennäiseen tyhjyyteen. Tässä puhuu enemmän ohjaaja/käsikirjoittaja itse, jonka rakkaus kotikaupunkiinsa on aina ollut selvästi esillä miehen töissä. Vonnie valitsee kuitenkin toisin, ja Bobby muuttaa takaisin itärannikolle veljensä uuden railakkaan yökerhon vetäjäksi. Veli Ben (Corey Stoll) on ehta gangsteri, ja yökerhon alkutaival kaikkea muuta kuin puhtoinen - perheen keskinäinen kemia pyöriikin herkullisesti kunnollisen perhe-elämän ja kaaoksen välimaastossa, missä silmät ummistetaan räikeimmiltä rikoksilta.
Bobby rakastuu, niin paljon kuin toisen perään haikaileva mies nyt yleensä voi - ja rakentaa itselleen täydelliseltä näyttävän elämän täynnä menestystä. Tarinaa esiin kaivaessaan katsoja ymmärtää myös, ettei Café Society kerro oikeastaan mistään. Sen tarkoitus on kenties kertoa Bobbyn ja Vonnien tarina, mutta liikkuu niin paljon muualla - herkullisemmissa sivuhahmoissa - ettei sen punaisena lankana toimiva romanssi erotu tapahtumista tarpeeksi. Enemmän se onkin Bobbyn tarina, nuoren miehen joka ei koskaan tunnu olevan täysin tyytyväinen elämäänsä. Ikävä kyllä elokuva ei ole tarpeeksi hauska, sen vitsit vähissä, ja sen hailakka charmi nojaa paljolti sivuhahmojen varaan. Siellä olisikin ollut enemmän ainesta mehevään komediaan, mutta nyt tuloksena on puoliksi lämmin kasvutarina joka ei koskaan rävähdä käyntiin. Se on tyylikäs, hillitty ja hieman beige - kuten Café Societyn asiakaskunta
Terävä trilleri on protagonistinsa näköinen
Lue lisää »
Kenties syy hiljaisuuteen on tarinan päähenkilössä, Edward Snowdenissa. Tämä hillitty ilmiantaja, joka vuoti tiedotusvälineille tuhansia salaisia asiakirjoja työskenneltyään ensin kauan erinäisissä keskeisissä rooleissa, on nörttimäisen maidonvalkeuden ilmentymä. Vähäeleinen käytös, mieto ulkoasu ja hieman väritön persoona eivät yksinkertaisesti voi herättää paljon tunteita, ja onneksi niitä ei turhaan lähdetä keksimäänkään. Kun tarina pyörii paljon tietotekniikan, Snowdenin alati kasvavan epäilyksen ja kalvavan omantunnon ympärillä, on tuloksena melkein pakostakin hieman harmahtava tarina. Suuria nousuja ja laskuja, tunteenpurkauksia tai jännitysmomentteja ei yksinkertaisesti pääse syntymään.
Tämä ei tarkoita, etteikö tarinassa tapahtuisi mitään. Elokuva koostaa yhteen Snowdenin uran, ja ottaa askeleita kohti huippupistettä. Joseph Gordon-Levitt on erinomainen valinta ulkoisesti hyvin tavallisen it-ammattilaisen rooliin. Tunne tulee silmistä, jotka pälyilevät, arvioivat ja laskelmoivat. Eleet muistuttavat paljon esikuvastaan, ja kenties juuri tämä samankaltaisuus pitää osaltaan katsojan koukussa. Samalla näytetään kuitenkin myös miehen toinen, leikillisempi puoli, joka on jäänyt paljolti tapahtumien varjoon.
Kiireen ja vaaran tuntua tarinaan halutaan tuoda uutistoimittajilla, joille Snowden kertoo tarinaansa hotellihuoneessa. Ihan turhaan mies ei hermoile, sillä perässä olevat tahot ovat vastustajina siitä tehokkaimmasta päästä. Silti kerronta ei turvaudu juurikaan musiikilla kikkailuun tai temppuihin kiristääkseen ruuvia, vaan antaa tarinan kertoa asiansa rauhassa. Tämä voi osaltaan olla myös elokuvan heikkous, sillä siitä puuttuu se intohimo mikä Stonen elokuville on hyvin ominaista. Ja samalla se on hyvin protagonistinsa näköinen.
Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä, jos katsoja on seurannut uutisia lainkaan viimeiseen kolmeen vuoteen. Elokuvan voi ottaa hillittynä koosteena tapahtumista, joka summaa yhteen kaiken hyvin neutraalisti ja kliinisesti. Vakaalla kerronnalla se onnistuu kasvattamaan jännitettä juuri sopivasti, ja lopputuloksena on jämäkkä ja kiinnostava henkilökuva yhdestä maailman tunnetuimmasta miehestä. Samalla se herättää katsojissa terveellisen määrän vainoharhaisuutta, ja moni hamuilee teippiä eteisen kaapista.
Sympaattinen komedia väsyneistä äideistä
Lue lisää »
Bad Moms sukeltaa ennakkoasetelmiltaan hyvin perinteiseen äitiyden kehykseen. Mila Kunisin esittämä Amy on täydellinen äiti, ja uupunut sellainen. Aika menee osa-aikaisessa työssä, kuskaamassa kakaroita joka paikkaan, tekemässä ruokaa ja eväitä, ja osallistumalla koulun vanhempainyhdistyksen joka ikiseen turhakkeeseen. Mies venyttelee kotona, tekee vähän töitä eikä osallistu arkeen millään tavalla. Kuulostaa masentavan tutulta asetelmalta.
Tarinan pääosiin nousee lopulta kolme hyvin erilaista naista, jotka kaikki omalta osaltaan ovat rooliensa vankeja. Siinä missä yksi on täysin miehensä tyrannian alla elävä hiirulainen, on toinen huithapelimainen miestennielijä. Hahmot ovat liioiteltuja ja karikatyyrisiä, mutta samalla tarkkanäköisiä. Suurimman ongelman naisten elämälle asettavat naiset itse. äitiyden myötä oma persoona ja mielipiteet on siirretty syrjään, ja kuvitteellisten yhteiskunnan vaatimusten alle luhistutaan vääjäämättä. Kaiken kruunaa Christina Applegaten esittämä tyrannimainen Gwendolyn, joka johtaa koulun vanhempainyhdistystä rautaisella otteella.
Kapinahenki herää kun on tarpeeksi uupunut. Sitä toivoisi kaikille, jotka turhaan räpistelevät vaatimusten ristiaallokossa. Tuloksena on toisaalta hyvin lapsellinen rellestämisputki, jossa viedään hälläväliä-asenne sata lasissa toiseen äärilaitaan. Pohjimmiltaan Bad Moms on kuitenkin yllättävän sympaattinen, kun taakse jätetään pakolliset montaasit villistä ja vapaasta menosta. Se kaivaa totuuksia naisten elämästä, ja on parhaimmillaan hauska ja tarkkanäköinen. Paras huumori irtoaakin juuri hahmojen keskinäisestä kanssakäymisestä, sekä arkielämän tapahtumista. Kunis, Kristen Bell ja Kathryn Hahn ovat erinomaisia valintoja päärooleihin - he uskaltavat näyttää myös tavallisilta, sekä naurettavilta.
Bad Moms on elokuva kaikille naisille, jotka tuntevat epäonnistuneensa äiteinä. Se on hyvä elokuva myös naisille, jotka pusertuvat paineen ja odotusten alla. Ei se täydellinen opas ole nutturan löysäämiseen, mutta kaikessa vilpittömässä hauskuudessaan siinä on totuuden jyvä.
Tuttu ja turvallinen länkkäri karismaattisilla näyttelijöillä
Lue lisää »
Toisinaan tuntuu, että länkkärit itsessään ovat menneen talven lumia, ja niitä tekevät vain menneisyyteen kaipaavat miesohjaajat. Koko genre on vanhahtava, ja tarinat liian tuttuja sekä samankaltaisia. The Magnificent Seven ei onnistu uudistamaan genreä, eikä edes tätä tarinaa odotetulla tavalla. Visuaalinen ilme on hyvin uskollinen vanhoille länkkäreille, beigeä väritystä ja kuvakulmia myöten.
Katsoja odottaa jonkinlaista uutta otetta, modernia näkökulmaa ja kekseliästä tapaa kuvata tätä aikaa. Sen sijaan elokuva tarjoilee melkein väsyttävän kliseistä äänimaailmaa, sillä musiikki on suoraan länkkäreiden oppikirjasta. Karismaattisista näyttelijöistä yritetään ottaa irti mahdollisimman paljon, ja maskuliinisuutta korostetaan kuvakulmilla sekä hyvin perinteisillä tapahtumilla. Tarinan ainut merkittävä naishahmo, Haley Bennettin esittämä Emma, pistetään paikalleen hienovaraisesti ottamalla tältä kivääri pois.
Hiekka pöllyää, hevoset hirnuvat ja komeat miesnäyttelijät kiristelevät leukaperiään. Innovatiivinen ote puuttuu elokuvasta, vaikka nyt olisi ollut mahdollisuus tehdä jotain todella hienoa. Siksi The Magnificent Seven jää turvallisen ja tutun kerronnan reunamille huutelemaan. Länkkärien ystävät pitävät tarinasta varmasti, mutta tietenkin herää kysymys miksi elokuva piti sitten tehdä? Uudelle sukupolvelle katsojia jotka eivät jaksa katsoa alkuperäistä? Vai länkkärien ystäville jotka haluavat aina sitä tuttua ja samaa tyyliä vuodesta toiseen? En keksi vastausta; mutta tuntuu että tekijöillekin se on mysteeri.
Todella upeeta kultaseni
Lue lisää »
Edina (Jennifer Saunders) ja Patsy (Joanna Lumley) ovat selvinneet hengissä noin 60-vuotiaiksi. Vastoin kaikkia ja kaikkien odotuksia. Arkielämä kulkee samoilla raiteillaan - Edina pyörittää PR-toimistoaan, ja Patsy, no, tekee jotakin muodin parissa. Naiset viettävät edelleen aikansa juhlissa nuorien ja kauniiden ihmisten kanssa. Jano olla tekemisissä kuuluisuuksien kanssa ei ole hävinnyt minnekään, mutta tarina saa käänteen Edinan aiheuttaessa vahingossa supermalli Kate Mossin kuoleman.
Näin tarina lähtee hieman oudoille urille, marssittaen esiin tosielämän julkkiksia ja sotkien mukaan ulkomaan matkan jossa ei oikeastaan ole mitään järkeä. Tarinan hyppääminen Ranskaan on hieman outo ratkaisu, sillä juoni kulkee normaalista sekoilusta sivuraiteille. Naiset ovat aina olleet parhaimmillaan terävän yhteiskuntakritiikin parissa - sillä sitä sarja on toisinaan ollut. Se kaivaa esiin teemoja ikuisesta nuoruudesta, yhteiskunnan kaksinaismoralismista ja siitä minkä ajatellaan olevan sopivaa aikuisille naisille. Hahmot ovat aina lyöneet rankasti yli, mutta juuri siksi pointti on mennyt perille kovimpiinkin päihin. Nyt etelän auringon alla juokseminen menee enemmän kehnon tahmaisen helpon komedian puolelle, mistä puuttuu se rakastettava purevuus.
Onneksi aika ei ole pyöristänyt Edina ja Patsyn kulmia, vaan naiset ovat yhtä hirveitä kuin ennenkin. He edelleen kulkevat vastavirtaan aina vain tasapäistyvämmässä maailmassa, missä twiitti on tärkeämpi kuin huolella kirjoitettu artikkeli, ja kuuluisaksi voi tulla aivan muista ansioista kuin lahjakkuudesta jollakin alalla. Tässä kehyksessä me tarvitsemme edelleen näitä naisia, ja tuntuukin siltä että ei heitä kukaan pysäytä. Absolutely Fabulous ei välttämättä ole paras mahdollinen versio näistä naisista, ja se on hieman sovitteleva ja julkkisten varassa paljon lepäävä. Silti, nämä hahmot ottaa ilolla vastaan, vaikka skumppa voikin olla jo vähän väljähtänyttä.
Häätunarit Havaijilla
Lue lisää »
Mike (Adam Devine) ja Dave (Zac Efron) ovat veljeksiä jotka pyörittävät tequila-businestä. Häissä miehillä on tapana hullaantua täysin, ja mopon lähtiessä käsistä juhlat kuin juhlat ajautuvat kaaokseen. Poikien sisaren häiden lähestyessä koko perhe pyytää heitä käyttäytymään kunnolla. Loogisin askel siihen on hankkia kunnolliset ja kunnialliset häädeitit. Naisilla kun on ilmeisesti ollut kautta historian pistää miehet kuriin, ja näin elokuva ojentaa katsojalle vanhahtavan käsityksen sukupuolirooleista. Ikävä kyllä seuralaisiksi valikoituvat Tatiana (Aubrey Plaza) ja Alice (Anna Kendrick), jotka nappaavat ilmaisen matkan Havaijille keplottelemalla ja valehtelemalla persoonistaan. Häihin saapuu siis neljä ihmistä, jotka elokuvan tarina luokittelee täysin keskenkasvuisiksi ja hallitsemattomiksi. He ovat toistensa peilikuvia, ja halutaan uskoa että he itseasiassa ansaitsevat toisensa. Naisetkaan eivät ole kilttejä miehien kouluttajia, ja sen pitää olla hauskaa.
Loppu onkin yhtä hääjuhlaa. Havaijin kauniissa ympäristössä häävieraat juhlivat, syövät, juovat ja neljä sankariamme aiheuttavat hämminkiä hyvin pienimuotoisesti, kunnes kaikki tietenkin kaatuu niskaan. Halutaan luoda onnettomia tapahtumaketjuja sekä hauskoja onnettomuuksia, mutta mikään ei oikein naurata. Syy ei ole näyttelijöiden, mutta tuntuu että heiltäkin on terävin pilkkakirves hukassa. Vitsit ontuvat, samoja piirteitä toistetaan loputtomiin, ja joka ikinen tapahtuma elokuvassa on täysin ennalta-arvattava. Vitsien keskinkertaisuuden antaisi vielä anteeksi, mutta kun tulee tunne että kaiken on nähnyt jo aiemmin, ei tarinaan jaksa keskittyä.
Romantiikkaa halutaan tunkea mukaan kuvaan, ovathan päähahmot nuoria ja kauniita. Romanttinen tunnelma on kaukana itse häistä, mutta suurimmalta siirapilta välttyäkseen katsoja on valmis kompromissin tekemään. Temput ovat vähissä. Koko “huumori” rakennetaan kolmen vitsin ympärille ja näyttelijät hakkaavat niitä uudestaan ja uudestaan, kunnes katsojan aivot turtuvat tarpeeksi. Tämän jälkeen on turha yrittää enää edes erottaa, missä kohtaa juonta ollaan menossa. Kaikki kun on yhtä tunarointia ja selkeästi huonojen tyyppien selviytymistaistelua.
Puukkohippasilla suomalaisessa metsässä
Lue lisää »
Juoni hapuilee taustojaan tietenkin Bodom-järven tunnetusta murhasta, jota fiilistelemään tämäkin nuorisojoukko lähtee. Jokainen tietää, mitä tapahtuu kun nuoret lähtevät telttaretkille mutta se estä ketään kuitenkaan lähtemästä. Koskaan. Muutenhan näitä elokuvia ei olisi, ja kirpakka säntäily metsän pimeydessä piristää kummasti.
Telttaretkelle suuntaavat Mikael Gabrielin ja Santeri Mäntylän esittämät pojat, jotka ovat onnistuneet houkuttelemaan mukaansa kaksi tyttöä. Atte (Mäntylä) on outo tyyppi, joka haluaa käydä läpi kymmenien vuosien takaista murhaa itse tapahtumapaikalla. Elias puolestaan on selkeästi kiinnostuneempi muunlaisesta viihdykkeestä, eli Mimosa Willamon ja Nelly Hirst-Geen esittämistä tytöistä.
Katsojaa kuljetetaan näennäisesti tuttuja polkuja, kunnes veri alkaa roiskua. Ja se roiskuu kauniisti, sillä kuvaus ja tunnelma ovat elokuvassa tarkkaan harkittuja ja tyyliteltyjä. “Miten tähän jouduttiin” -tyyliset takaumat avautuvat kireältä vyyhdiltä kun selviytymisleikki alkaa. Musta metsä piilottelee synkkiä salaisuuksia ja vaaroja, mutta tarina pysyy hyvin kasassa eikä hajoa käsiin säntäilyn alkaessa.
Tarinoissa joissa kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, tai mihin katsojan ennakko-odotukset johdattavat on aina jotain kieron mielihyvää tuottavaa. Bodom onnistuu tavoitteissaan, ainakin jos tarkoitus on tarjota jännittävää teinikauhuilua ja osoittaa, että Suomessakin osataan tehdä hyviä asioita kun oikea tekijä löytää materiaalinsa. Siinä missä ohjaaja Taneli Mustosen Luokkakokous oli kammottava tekele, lunastaa Bodom paljon odotuksia täysin toisenlaisissa tunnelmissa.
Erilainen, omalaatuinen Captain Fantastic
Lue lisää »
Näennäisesti alkeellisissa oloissa elävä Cashin perhe on omalla tavallaan siunattu. Metsän siimeksessä asusteleva perhe metsästää, viettää aikaa yhdessä nuotion ympärillä kitaraa soitellen ja keskustellen - kaukana modernin yhteiskunnan ulkopuolella, sekä teknologiaa vältellen. Perhe on tiivis yksikkö, ja sen jäsenet fiksumpia kuin keskiverto tallaaja, joka nuorena viettää aikaansa liitutaulua tuijottaen oppimatta mitään. On hankala laittaa hintalappua tällaiselle idyllille, missä ihmiset kasvavat keskustellen, rakastavan perheen ympäröimänä. Samalla se on haavekuva, jonka myös Cashit itse tulevat huomaamaan.
Ben Cash (Mortensen) kasvattaa perhettään, joka koostuu kuudesta lapsesta, tarttumalla elämään kiinni molemmin käsin. Perheen äiti on joutunut jättämään perheen taakseen. Bipolaarinen äiti on joutunut turvautumaan nykytieteen tarjoamiin hoitomahdollisuuksiin, ja tämän menehtyminen ajaa perheen pois metsistä, kohti äidin perhettä ja modernia kaupunkikuvaa. Yhteentörmäys ei ole kaunis.
Metsissä asuvassa perheessä, ja lapsien viattomuudessa on jotain hyytävää. Se muistuttaa kuinka paljon kasvatus ja ympäristö muokkaavat ihmisiä. Tietämättömyys siitä, miten normaaliksi koettu yhteiskunta toimii, on samalla hurmaavaa ja masentavaa. Miten pärjätä maailmassa, jossa rajat ovat hyvin selvät ja kaikki toimii nappia painamalla? Tarina asettelee vastakkain paitsi perheen isän ja tämän edesmenneen vaimon nuivasti boheemiin elämään suhtautuvan suvun, sekä perheen lapset ja vastaan tulevat nuoret. Nykyelämässä tiukasti kiinni olevat ihmiset, eli me, tunnumme äkkiä kankeilta ja sokeilta.
Kulttuurien yhteentörmäys on kuitenkin myös hauskaa katsottavaa, ja elokuvaa värittää hipahtava tunnelma erilaisesta ryhmästä. Se on nostalginen ja taidokkaasti kerrottu road movie, ja leikittelee katsojan käsityksillä oikeasta ja väärästä. Onko Ben maailman paras isä, vai johtaako hän ideologiassaan lapsensa tielle jolla he eivät nykymaailmassa voi pärjätä? Captain Fantastic on ihastuttava ja ajatuksia herättävä, sen teemat iänikuisia. Samalla se on hieman täynnä itseään, viljelemällä viittauksia kirjallisuuteen sekä parempaan elämään ‘systeemin ulkopuolella’. Mutta lopulta valinta onkin katsojan. Lumoutuako fantasiasta jossa voit kytkeytyä irti verkosta, vai ärsyyntyä ihmisistä jotka muista välittämättä kulkevat rehellisesti omia polkujaan.
Suicide Squad kolisee, mutta osittain ontosti
Lue lisää »
DC:llä on ongelma, ja elokuva tuo niistä esiin kipeimmin olennaisen. Sanon tämän turhautuneena, sillä olen vannoutunut DC-fani.Valitut ohjaajat ja käsikirjoittajat yrittävät liikaa ja luottavat suuriin eleisiin. He eivät ymmärrä hienojen hahmojen pystyvän kantamaan tarinaa ilman turhaa tilkettä, jolla yritetään harhauttaa katsojan huomio pois siitä tosiasiasta, että hahmokehitys, juoni, viholliset sekä toiminta kolisevat tyhjyyttään. Ohjaaja/käsikirjoittaja David Ayer on tehnyt hienoa työtä elokuvissa End of Watch (Poliisit) ja Training Day, mutta suuren toimintaspektaakkelin äärellä hän on hukassa.
Hahmojen onttous ei ole näyttelijöiden vika – kankeasta dialogista, ohuesta henkilökemiasta sekä 80-luvun vitseistä on rehellisesti vaikea saada aikaiseksi sujuvaa kokonaisuutta. Huumori tuntuu kankealta, mikä onkin käytännössä totta. BvS: Dawn of Justice -elokuvan huono vastaanotto johti uudelleen kuvattaviin kohtauksiin Suicide Squadin kulisseissa, yrityksenä tehdä tarinasta hauskempi ja lisätä toimintaa. Tummanpuhuvasta ja kenties alunperin terävämmästä tarinasta sukeutuu lopulta vesitetty K-12 kompromissi, joka ei ole hauska eikä särmikäs. Alhainen ikäraja on vienyt hampaat haiden suusta tehden DC:n pahiksista puolivillaisia poseeraajia, joiden suhteen ei ole mitään pelättävää. Jos jokin elokuva, niin Suicide Squad olisi kaivannut K-18 merkintää ja raakaa toimintaa.
Margot Robbien esittämän Harley Quinnin hulluutta korostetaan väsymiseen saakka. Kiinnostavan hahmon suhde Jared Leton esittämään Jokeriin on tarinan kannalta täysin toissijainen, ja Jokeri tuntuu olevan mukana elokuvassa koska näin vain pitää olla. Tämä on sääli, sillä ontto ja huojuva Jokeri on omalla tavallaan uskollisin fyysinen tulkinta siitä Jokerista jonka itse tunnistan sarjakuvista. Elokuva tekee tietoisen päätöksen pitää Jokeri, sekä Ben Affleckin esittämä Batman taka-alalla, yrittäen antaa tilaa itse ryhmä rämälle. Robbie sen sijaan voitti roolistaan parhaan toimintaelokuvan näyttelijättären Critic’s Choice-palkinnon viime sunnuntaina.
Muut hahmot eivät kuitenkaan saa yhtään enempää henkistä kasvutilaa. Kaikki ovat kiinnostavia, mutta elokuva ei pysähdy tarpeeksi antaakseen katsojalle aikaa fiilistelllä tai tutustua niihin. Will Smithin Deadshot näyttää hyvältä, mutta armoton palkkamurhaaja heltyy heti tyttären itkiessä isin perään. Pahuus pyyhkäistään pois kun vain “on tarpeeksi hyvä motiivi.” Diablo (Jay Hernandez) on perheensä tappanut liekkimeri, synnintunnoissaan pyöriskelevä hahmo, jonka haluaa vain kuolevan. Se mitä Jai Courtneyn Boomerang ja Killer Croc (Adewale Akinnuoye-Agbaje) edes tekevät tarinassa, jää mysteeriksi. Tarinalla on niin kiire korostaa hahmojen äärimmäistä pahis-asennetta, että näiden persoonat jäävät pimennon peittoon asearsenaalia lukuun ottamatta.
Kaikki pahikset marssitetaan jämäkästi järjestykseen kun tarinan varsinainen paha akka, Viola Davisin esittämä Amanda Waller, osoittaa että kuten tosielämässä myös sarjakuvissa aidosti vaaralliset ihmiset pitävät jakkupukua. Teräksenkova ja säälimätön nainen saa resuisen joukon tuntumaan larppaajilta, ja tätä epäsuhtaa peitellään räjäyttelemällä tavaroita ja sinkoamalla Gotham hehkuviin neonväreihin ja luoteihin.
Tässä sopassa keitettynä ei ole ihme, että uudelleen ja uudelleen suuntaa hakeva Suicide Squad on lopulta hajanainen uhittelueepos vailla taidokkaita taistelukohtauksia sekä syvempää ymmärrystä hahmoista; jo nämä kaksi laatikkoa ruksimalla tuloksena olisi ollut edes viihdyttävä kokonaisuus. Hienot hahmot haudataan neonpinkin kimalteen ja paukkeen alle, ja käteen jää kasa glitterpölyä joka maistuu tuhkalta. Tämä on sääli, sillä tarinalla on potentiaalia ja hahmot kiinnostavampia kuin sarjakuvatarinoissa yleensä.
Ihastuttavaa kasaritunnelmaa ja liian kireitä shortseja
Lue lisää »
Talollinen yliopisto-opiskelijoita viettää viimeisiä päiviä ennen uuden kauden alkua, tutustuen toisiinsa ja nauttien vapaudesta. Pojat kuuluvat baseball-joukkueeseen, joten päivät kuluvat treenien ja juhlimisen iloisessa sekamelskassa. On melkein mahdotonta summata mistä tarina kertoo, sillä todellisuudessa se ei kerro oikeastaan mistään. Aikaa kulutetaan puhumalla, juomalla, pelaamalla pingistä ja elämällä. Se kuvaa haikeudella aikaa ennen sosiaalista mediaa ja joka suunnasta tulvivaa informaation virtaa.
Toki elokuvan ote 80-lukuun on ihastuttavan pehmeä, mutta samalla hyvin tarkkanäköinen. Eleet, puheenaiheet, vaatteet ja käytös ovat tarkkaan harkittu kokonaisuus jota Boyhood -ohjaaja on hionut loputtomiin. Siksi kaikki tuntuu tutulta. Vaikka vaatteet ja hahmojen ulkoasu voi herättää hilpeyttä, ovat ne samalla aito osa mennyttä maailmaa - sitä johon toisinaan haluaa kontata takaisin.
Tarina seuraa Blake Jennerin esittämää Jakea, komeaa mutta sopivan herkkää tulokasta. Talo täyttyy toinen toistaan suuremmista persoonista, joista jokaisella on oma tyylinsä ja tapansa. Nuoret miehet hakevat paikkaansa joukkueessa ja talossa; uusi ystäväpiiri koettelee rajojaan ja huulenheitto on typerän keskenkasvuista. Hahmogalleria ulottuu Wyatt Russellin esittämästä hippimäisen rennosta Willoughbysta Tyler Hoechlinin lyhytpinnaiseen ja itsevarmaan McReynoldsiin, tuoden tarinaan muhkeutta kiinnostavien ihmisten kohdatessa toisensa myös hyvin naurettavilla tavoilla.
Everybody Wants Some on ihastuttavan rento ja tapahtumista tyhjä elokuva. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Kaikki odottavat opiskelujen ja baseball-kauden alkua. Elävät elämäänsä. Omalla tavallaan se on alkusoitto, teatterilava ennen näytelmän alkua. Ja juuri siksi niin toimiva. Nautitaan tekemättömyyden houkuttelevasta keveydestä.
Tasainen oikeussalidraama ei yllätä
Lue lisää »
Ramsay toimi ennen murhaa uhrin, Boone Lassiterin (Jim Belushi), asianajajana. Nyt hän puolustaa tämän poikaa oikeudessa, joten ratkaisu tuntuu hieman oudolta. Mutta niin tuntuu tarinassa kaikki muukin. Miken puhumattomuus haluaa lisätä tapaukseen mysteerin tuntua, ja katsoja odottaa kiinnostuksella mikä syy paljastuu pojan mykkyyden takaa. Kyynisempi katsoja voi samalla pohtia, onko sillä edes mitään tekemistä tapauksen tai motiivin kanssa. Pojan syyllisyyttä voi epäillä ensi metreiltä saakka, mutta samalla tarina yrittää saada katsojan epäilemään juuri tätä, luoden epäilyksen kierteen jonka lienee pitäisi olla tarinan viehätyksen ydin.
Itse toteutus ei paljoakaan eroa yhdestäkään keskiverrosta perusdraamasta. Oikeussalissa ei käydä läpi suuria tunteita, ja kaikessa on tukahdutetun puhumattomuuden tuntu. Todistajat tuntuvat kieroilta, leskiäiti ei vakuuta täysin olemuksellaan vaikka on selkeästi hiljaiseksi peloteltu uhri vuosien takaa, ja asianajaja Ramsay lipuu läpi tapauksen teeskennellyllä puoliteholla.
Takaumat ovat mielenkiintoisinta katsottavaa tarinassa, jonka oikeussalikohtaukset ovat hiljaisia kuin seisova vesi. Belushin mesoaminen puutarhakutsuilla on kiusallista katsottavaa ja maalaa kuvan äärettömän epämiellyttävästä miehestä, joka kenties ansaitsikin saada puukon rinnuksiinsa.
Se mikä The Whole Truthissa turhauttaa kuitenkin eniten, on taustojen läpikäynnin ja keskeisimpien hahmojen pintapuolisuus. Katsoja on periaatteessa valamiehistössä istuva jäsen, jolle ei kerrota kuin keskeisimmät faktat tapauksesta. Niinpä lopun käänteet eivät onnistu edes yllättämään tai aiheuttamaan innostusta, koska matka tähän pisteeseen on jo turruttanut mielen tasaisella, värittömän kliinisellä kerronnallaan.
Elokuva löytää kuitenkin katsojansa. Jos oikeussalidraamat tai kenties Keanu Reeves kiinnostavat, ei elokuvan katsominen mene täysin hukkaan. Toisaalta, täysin tunnistamattomaksi muuttunut Zellweger sekä ilmeetön Reeves istuvat rooleihinsa oudolla tavalla hyvin - hahmojen eleissä on juuri niin paljon eloa kuin elokuvan käsikirjoitus vaatiikin.
Täyslaidallinen toimintaa ja huumoria avaruuden keskellä
Lue lisää »
Star Trekin uusi tarina, jota tähdittää Chris Pinen esittämä Kirk, on saapunut kolmanteen osaansa. Kahta edellistä osaa vaivannut pieni epätasaisuus ei ole tehnyt elokuvista yhtään vähemmän nautinnollisia. Ne ovat viihteellistä toimintaa joka on tuonut ilmiölle uusia faneja, ja itse olen ottanut elokuvat vastaan innolla. Uusimmassa tarinassa, Star Trek Beyond, kohdataan jälleen kerran valtaa ja tuhoa hamuava pahis. Tämä ei yllätä ketään, sillä Star Trek-elokuvat tuntuvat kulkevan melko jääräpäistä suoraa rataa esitellen yhden vastustajan per elokuva.
Tällä kertaa vihulaisen saappaisiin astuu tunnistamattomaksi maskeerattu Idris Elba, jonka missio on tuhota Federaatio syistä jotka tihkuvat kliseitä. Mutta ei se mitään. Toiminta on sujuvaa, ja huulenheitto miehistön kesken on nokkelaa ja hyvin ajoitettua. Vauhtia on niin, että vaivaannuttavia filosofisia keskusteluja ei ryminän keskellä paljon käydä. Tietenkin kaiken pohjalla on, tai pitäisi olla, miehistön yhteenkuuluvuuden tunne, käsitys toveruudesta. Kirk ja tämän suhteet Spockiin (aina erinomainen Zachary Quinto) sekä äreään Bonesiin (täydellisesti rooliin istuva Karl Urban) jäävät aina ikävästi taka-alalle. Kuitenkin Star Trek on aina ollut yhtä paljon tarina Enterprisen miehistöstä ja näiden välisistä suhteista, kuin avaruuden tutkimisesta ja seikkailuista. Ongelma on, että elokuvissa rajallinen aika on valjastettu enemmän toiminnan näyttämiseen, ja näin mitään varsinaisia tunnesiteitä ei synny.
Tämä ei tarkoita, etteikö Star Trek Beyond olisi hyvä elokuva. Se on. Hahmot on kaivettu esiin hyvin, nostaen etualalle näiden naurettavimmat piirteet. Henkilöiden välinen kemia on käsinkosketeltavaa ja kaikesta tulee tunne, että tämä miehistö ( ja näyttelijät) viihtyvät yhdessä. Outo maailma avautuu herkullisissa väreissä ja oudoissa yksityiskohdissa, ja siitähän tässä on kyse.
Seikkailusta, uusista maailmoista ja toiminnasta. Niinpä uudet Star Trek-elokuvat ovat osa nykyistä trendiä joka haluaa viihdyttää ja tehdä suuria asioita kovalla paukkeella. Se voi unohtaa pienet vivahteet, ja perimmäiset ihmistunteet ja motiivit tekojen takana, mutta sitä ei tarvitse harmitella. On toisaalta turhauttavaa, että näin hyvää näyttelijäkaartia, jota täydentää Zoe Saldana ja Simon Peck, ei käytetä hyväksi antautumalla kunnolla tutkimaan kiehtovien hahmojen tarinaa. Tänä vuonna onnettomuudessa menehtynyt Anton Yelchin osoittaa, että menetys sarjalle on suuri - Pavel Chekovia ei tulla jatkossa elokuvissa näkemään, vaan hahmo korvataan kokonaan uudella.
Haluaisin kuitenkin antaa hurlumhei-meiningin anteeksi, sillä Star Trek Beyond viihdyttää, naurattaa ja auttaa unohtamaan kenties omat murheet sopivasti pariksi tunniksi - ja se voi olla juuri se mitä nyt kaivataan.
Näytetään keittiökalusteille lekaa
Lue lisää »
Demolition alkaa tavalla joka on tuttu kaikille. Gyllenhaalin esittämä Davis menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa, ja tapahtumasta alkaa elämän uudelleen arviointi. Onneksi, katsojan ja tarinan kannalta, Davis ei käsittele suruaan ja menetystään turhan monista elokuvista tutulla kliseisellä tavalla. Mies lukkiutuu ja katsoo paljon sisäänpäin, muuttuu zombiksi, mutta menettää samalla viimeisetkin rippeet siitä häveliäisyydestä mikä ihmisiä leimaa. Tietynlainen välinpitämättömyys muiden mielipiteistä on vapauttavaa, ja puhtaasti tältä kantilta katsottuna elokuva on virkistävä kokemus keittiöpsykologiaa.
Davis tutustuu sattumalta, eräänlaisen kirjeenvaihdon kautta, yksinhuoltajaäitiin (Naomi Watts) sekä tämän teini-ikäiseen poikaan jolla on omat ongelmansa. Kolmikon ympärille rakentuu pieni omalaatuinen ystävyyssuhde, hyvin epävakaa ja perinteet kaukaa kiertävä. Mustan huumorin avulla rakennetaan tapahtumaketjua, jossa oletettavasti tervehdytään ja halutaan siirtyä eteenpäin kaikkia kolmea vaivaavista ongelmista.
Demolitionista muodostuu kahtiajakoinen katselukokemus. Näyttelijät rypevät realistisen hillitysti oman elämänsä mutalammikossa. Samalla Gyllenhaal päästelee höyryjä ulos kohtauksissa, joista jokainen on joskus unelmoinut. Kukapa ei haluaisi ottaa lekaa ja pistää kaiken palasiksi, menettää hermonsa kunnolla ja siirtyä eteenpäin. Tarina ei koskaan ota täydellistä irtiottoa genrestään, vaan se tuntuu kollaasimaiselta kuvaukselta siitä miltä tragedian jälkeen pitäisi tuntua. Turralta. Hallitsemattomalta. Huumorin avulla Demolitionista tulee viihdyttävä katselukokemus, mutta se ei onnistu jäämään mieleen pyörimään samalla tavalla kuin esimerkiksi ohjaaja Jean-Marc Valléen edelliset elokuvat Wild sekä Dallas Buyers Club.
Maratonin arvoinen Yövahti
Lue lisää »
Tarina sijoittuu aikaan ja paikkaan jossa tunnelmat ovat ruudinkuivia. Kairon kaduilla mellakoidaan, kaikkialla on alkavan kaaoksen vire ja tulee tunne, että olisi parempi siirtyä kaduilta syrjään. Tämän kaiken keskellä kävelee kohti Nefertiti-hotellia Jonathan Pine (Tom Hiddleston), joka huokuu tiettyä brittiläistä tyyneyttä ja tyylikkyyttä. Nämä ominaisuudet ovatkin hotellin yövastaavana toimivan miehen kulmakiviä; kohteliaisuus, tietynlainen etäisyys ja ammattimaisuus.
Miehen elämään heitetään perinteinen kaunis nainen joka kantaa mukanaan dokumentteja, jotka eivät kestä päivänvaloa. Pine sotkeutuu mukaan vyyhtiin, jossa kansannousu halutaan tukahduttaa keinolla millä hyvänsä. Hän ottaa yhteyttä tuttuun mieheen konsulaatissa, herrasmiehenä tarjoaa naiselle turvapaikkaa syrjäisessä talossa, ja kaaos pääsee valloilleen.
Pine on komea, mutta kameleonttimainen. Hänestä on hankala saada otetta, sillä kohteliaisuus ja tyyneys toimivat aseina joilla mies tuntuu pärjäävän maailmassa, jossa henkivartijoilla on aseet ja suurmiehillä likaiset jauhot pussissa. Hän muuntautuu tilanteiden mukaan vaivattomasti, ja ui yhä syvemmälle kansainvälisen rikoksen ja juonittelun maailmaan kun tarina saa yhä uusia käänteitä. Pian herää kysymys siitä, tunteeko katsoja Jonathan Pinea lainkaan. Oikea vastaus on jossain epämääräisen muminan välimaastossa, sillä tulee tunne että katsojaa johdatetaan tahallaan harhaan.
Tarina kulkee läpi vuosien, näyttäen hieman yllättäen Pinen toimivan yövastaavana täysin toisessa maassa, toisessa hotellissa. Juokseeko mies tapahtumia pakoon, vai onko kyseessä harkitusti aseteltu tapahtumaketju? Vastapuolen pelurina toimii Hugh Laurien esittämä Roper - vastenmielinen mies, joka esiintyy hyväntekijänä. Toiminta hiippailee koko ajan kulisseissa, tunkeutuen ajan mittaan Egyptin kaduilta hotellin sisäpuolelle, Pinen elämään, kunnes seuraamukset ja vääjäämätön kohtalo ovat vain kosketuksen päässä.
Yövahti rakentaa jännitettä taidokkaasti, ja kuljettaa tarinaa rauhassa. Se ei sovi hötkyilevälle mielelle, eikä katsojalle joka haluaa kaiken heti. Sen tunnelma on yhtä tyylikäs kuin Pinen tyyni ulkokuori brittiläisen yläluokkaisine vivahteineen. Kaikesta huokuu tarkkaan asetellut askeleet ja menneiden aikojen nostalginen kaiku. Aika jolloin herrasmiehet vielä osasivat tehdä täydellisen martinin, ja pelastivat neidot pulasta. Yövahti on trilleri, joka lainaa vaikutteita modernilta James Bondilta. Kopio se ei kuitenkaan ole, vaan tarinana paljon monimutkaisempi ja salaperäisempi.
Väkivaltainen ja kaunis The Neon Demon
Lue lisää »
The Neon Demon kertoo nuoresta ja viattoman kauniista Jessestä (Elle Fanning), joka suuret unelmat silmissään liukuu pitkin muotimaailman vaarallisia katuja. Nuoren naisen mielessä hänen ainut kykynsä on näyttää kauniilta, ja tätä hän on valmis hyödyntämään viimeiseen pisaraan asti. Muotimaailma, tai kuten voisi ajatella laajemmassa kaavassa koko maailmaa, ei ole naisille kaunis paikka. Naiset niputetaan yhteen muottiin, arvotetaan ainoastaan ulkonäkönsä perusteella ja pieninkin lipsahdus johtaa minäkuvan välittömään murenemiseen. Tätä teemaa kehystävät kolme muuta naista, jotka muistuttavat monen tarinan kolmea noitaa. Auliisti siipensä alle nuoren Jessen ottava Ruby (Jena Malone) on maskeeraaja; nainen joka luo elävistä sekä kuolleista lumoavia kokonaisuuksia silmille nautittavaksi. Taustalla häilyvät uhkaavien seireenien tavoin Gigi ja Sarah; melkein kloonimaiset ja nukkemaiset kaunottaret jotka ovat kauneusalan tuotteita puhtaimmillaan. Kertakäyttökulttuurin uhrit, kolme naista, ovat kaikki olleet Jessen asemassa. Jessen, jolle nuoruuden voimalla kaikki näyttää tippuvan syliin vaivatta.
The Neon Demon haluaa kertoa nuoren naisen matkan läpi kuvitteellisen metsän täynnä vaaroja, jossa naiivius ja herkkyys riisutaan sapelinterävillä kynsillä kunnes jäljelle jää vain raato. Taustalla on suurempia teemoja naiseuden käsityksestä, sekä vahva feminiininen vire siinä missä ohjaajan Only God Forgives oli ylilyövän maskuliininen. Näissä naisissa ei ole mitään herkkää, vaan aikeet ja voima on ainoastaan kätketty tyhjän kiiltävän kuoren alle, piiloon. Jessestä kasvaa elokuvan aikana jotain muuta. Oliko nuoren tytön sisällä koko ajan tämä uusi olento odottamassa, vai tekeekö elämä kaikkine vaatimuksineen ihmisistä sopeutuvia petoja?
Cliff Martinezin modernin sykkivä musiikki säestää tarinaa osuvasti. Se, kuten itse kuvauskin, on täynnä aaltoilevia neonvärejä, raakuutta ja salaisuuksia. Kauneus ja kuolema kulkevat tarinassa käsi kädessä, tehden elokuvasta samalla kertaa nykyaikaisen ja ikivanhan. Sen näennäinen raakuus, tai teemat, eivät sovi kaikille. Ohjaajan elokuvien ystäville The Neon Demon on unohtumaton ja täydellinen elämys, joka vie mennessään. Se on yksi vuoden parhaista, tai ainakin unohtumattomimmista elokuvista, jos se löytää oikean katsojan tarinalleen.
Naapurisopu taas koetuksella
Lue lisää »
Bad Neighbours 2 -elokuvan ongelma on lähinnä se, että se on jatko-osa. Ajan kanssa on jo totuttu siihen, että taso ei ainakaan nouse. Poikkeuksia on, mutta useimmiten täysin jossain muussa genressä kuin komediassa. Vanhat tutut ensimmäisestä osasta ovat mukana. On Seth Rogenin ja Rose Byrnen esittämä pariskunta Radnerit, jotka uhmaavat mukavasti pariskuntiin yleisesti liitettyjä kliseitä. Normaalilta tuntuvien, villinpuoleisten aikuisten esittäminen lipsahtaa yleensä noloilun ja liioittelun puolelle, ja niin tekee tämäkin elokuva. Se ei aivan pysty löytämään sopivaa tasapainoa realistisen aikuisuuden jossa ei olla tiukkapipoja, ja nolon dildon heiluttelun välimaastossa. Silmänruokaa tarjoaa myös tuttuun tapaan Zac Efron, jonka esittämä Teddy on elämässään hieman hukassa. Mies osaa bailaamisen, mutta muuten arkielämän kyvyt ovat hakusessa.
Radnereiden naapuriin muuttaa tällä kertaa sisarkunta, Chloë Graze Moretzin johdolla, ja näin yritetään kääntää vanhat sukupuolikäsitykset päälaelleen. Naapurit, nuoret opiskelijat, ovat edelleen äänekkäitä ja riehakkaita. Tämä aiheuttaa rutiinimaista skismaa naapureiden välille, mutta elokuva vetää tämän sotatilan täysin läskiksi ja liian yli. Käytetyt metodit ovat rehellisesti sanottuna ällöttäviä, ja tuntuukin että kekseliäisyys on loppunut käsikirjoittajilta kesken. Tai kenties tarinan tyhjää kolinaa yritetään peittää kehnoilla yrityksillä shokeerata, mikä puree elokuvaa omaan nilkkaansa.
Elokuvassa on kuitenkin myös hulppeita ja aidosti hauskoja hetkiä. Kun Rogen juoksee maha rytkyen ihmisjoukon läpi, ja Efron esittelee omaa pyykkilautaansa samalla kun kisataan arvokkaan laukun sisällön omistajuudesta, ollaan mukaansatempaavan toimintakomedian ytimessä. On harmi, että näitä hetkiä on harvassa ja useimmiten huumori nojaa vahvasti teoriaan että ruumiineritteet ovat hauskoja ja alkoholilla läträäminen automaattisesti johtaa hulvattomiin tilanteisiin.
Sanomaltaan elokuva on yllättävän, ja ilahduttavan, feministinen. Tai se ainakin haluaa olla. Nuoret vihaiset naiset ovat omalta osaltaan masentavan stereotyyppinen käsite siitä mitä feminismi on, ja miten sitä pitäisi esittää. Efronin Teddy ottaa asian esiin huomattavasti taidokkaammin, mistä johtuukin että nuori mies on oudoin hahmo koko tarinassa. Mutta tästä ei kannata valittaa; niin kauan kuin Efronin paita pysyy poissa päältä, elokuva saavuttanee tavoitteensa.
Melkein täydellinen supersankarielokuva
Lue lisää »
Siinä missä Captain American fanit ovat pitkään odottaneet Steve Rogersin (Chris Evans) ja Bucky Barnesin (Sebastian Stan) kunnollista jälleennäkemistä (onhan sitä pedattu melkein kahden elokuvan verran), on se vain pieni osa tarinaa. Samalla ystävyys on kuitenkin se kantavin osa, sillä Rogersin lähteminen sotaan, supersankariksi muuttuminen sekä taistelun jatkaminen on pitkälti ollut tämän ystävyyden ansiota. Samalla menneet elokuvat ovat iskostaneet katsojan päähän sen, kuinka Stark kantaa kaunaa Kapteenille - on kantanut koko ikänsä. Syynä tähän on tietenkin Howard Starkin ja Rogersin ystävyys, sekä Tonyn eeppinen isäsuhde, joka on nakertanut miehen sielun löyhäksi kuin reikäjuusto.
Avengersit halutaan valvonnan alle. Selityksenä käytetään viimeaikaisia taisteluita, joissa on menetetty ihmishenkiä ja pistetty tannerta matalaksi antaumuksella. YK:n alaisuuteen tiimin ohjaava laki ei mene mene kaikille purematta läpi. Tony Stark kieriskelee tunnontuskissaan, ja sen enempää miettimättä siirtyy lain puolelle. Stark ei haista palaneen käryä, vaikka fiksu mies onkin. Rogers sen sijaan tajuaa, että luovuttamalla määräysvallan muille Avengersit voidaan ohjata tehtäviin joita he eivät halua tehdä. Samalla evätään pääsy apua tarvitseviin paikkoihin, jos YK näin päättäisi. Fiksumpi katsoja myös ymmärtää, että YK:n lakien valmisteluun menee vuosia - hihasta muka vetäistyssä paperipinossa haiskahtaa kusetus. Steve Rogers ei luota enää moneen - eikä Hydran ja S.H.I.E.L.Din jälkeen pitäisikään.
Näin kaksi miestä päätyy eri puolille aitaa. Steve Rogers on aina ollut A-luokan jääräpää joka ei polvistu isompiensa edessä. Stark puolestaan ei pysty ajattelemaan asioita loppuun saakka, ja näin Avengersit jakautuvat kahtia. Samalla Bucky Barnes, tai Winter Soldier, ilmestyy kartalle ja soppa on valmis. Alkaa ajojahti, jossa kostoretkelle Barnesin perään veren maku suussa lähtee T’Challa (Chadwick Boseman), mies joka vielä minuutti sitten vaati Avengerseille valvontaa. Ilmeisesti harkinta ja valvonta koskevatkin siis vain muita. Tilanne kiristyy äärimmilleen; Steve Rogers seisoo kuin seinä Bucky Barnesin sekä tätä jahtaavien ihmisten välissä. Onko kyse todellakin YK:n asettamasta laista, vai haluaako tarina kertoa enemmän ystävyydestä ja siitä mihin asti se venyttää toiminnan rajat? Elokuvan markkinointi haluaa uskotella, että tarina kertoo Iron Manin ja Captain American keskinäisestä sodasta. Se on kuitenkin kaukana siitä.
Ettei tarina menisi liian vakavaksi, tuo Marvel tuttuun tapaansa menoon aimo annoksen huumoria muiden hahmojen muodossa. Tosin 17-vuotias Wanda (Elisabeth Olsen) on lukittu luksusmaiseen asuntoon Visionin (Paul Bettany) valvonnan alle, samalla kun Tony Stark värvää teini-ikäisen Peter Parkerin (Tom Holland) sotatantereelle. Näistä teini-ikäisten ongelmallisista kohtelumalleista huolimatta Hawkeye, Falcon, Black Widow, War Machine ja Ant-Man pitävät huolen että rennot lauseet lentävät ja toiminta ovat Avengers-elokuville tyypillisen sulavaa ja kaunista. Toimintakohtaukset ovatkin Civil Warin helmi. Niissä on yksinkertaisuutta ja näyttävyyttä, joista moni toimintaelokuva voisi ottaa mallia.
Hieman laitamilla, näennäisesti Avengersien keskinäisen kärhämän ulkopuolella, häärää tarinan pahis. Daniel Brühlin esittämä Zemo on jälleen kerran osoitus siitä, että hyvän vastustajan paras ase on inhimillisyys. Kosto on hyytävämpi motiivi kuin kaikki megalomaaniset maailmanvalloitusyritykset ikinä. Zemo onnistuu tavoitteissaan iskien kiilaa miesten väliin yksi isku kerrallaan. Lopputuloksena on hajallaan oleva tiimi, jonka jäsenet ovat kukin matkalla kohti tuntemattomia polkuja. Steve Rogers, mies josta elokuvan piti kertoa, laskee alas kilpensä ystävänsä vuoksi. Sen saman kilven jonka hän vuosikymmeniä sitten poimi ylös samaisen ystävän takia. Ympyrä sulkeutuu, jättäen samalla kaikki ovet auki. Civil War on viihdyttävä ja toimiva supersankaritarina - typeryyksistään huolimatta Avengers-poppoon paras. Sen tehtävä on esitellä paljon hahmoja, johdattaa katsoja kohti uusia seikkailuja, ja samalla osoittaa että pohjimmiltaan Steve Rogers on vain mies joka tekee kaikkensa todellisten ystäviensä puolesta.
Herkullinen toimintakomedia kimaltelee beigen kaikissa väreissä
Lue lisää »
Ohjaaja/käsikirjoittaja Shane Black on tunnettu parivaljakkoihin keskittyvistä tarinoista, niistä joissa kaksi vastakohtaista yksilöä iskevät vähän aikaa päitä yhteen kunnes huomaavat että yhteistyö on parempi vaihtoehto. Tappava ase, Viimeinen partiopoika ja Kiss Kiss Bang Bang ovat kaikki paitsi erinomaisia toimintakomedioita, myös oppiesimerkkejä tästä dynamiikasta.
Vaikka tarina haluaa esittää miesten olevan hyvin erilaisia, on heillä myös jotain yhteistä. Yksityisetsivänä toimiva Holland March (Gosling) ei ole kenties täysin terävimmästä päästä, eikä urhein mies kimaltelevassa Hollywoodissa. Nuoren tytön yksinhuoltajana hän on kuitenkin täyttä kultaa, ja ajankuvasta poiketen naisille kohtelias ja korrekti mies. Ihmisiä rahasta hakkaava Jackson Healy (Crowe) puolestaan rujakoi autuaasti ja pelottomasti siinä missä March on hieman arkajalka. Tai kenties vain taitavampi väistelemään luoteja. Mutta myös Healyllä on sydän paikallaan kun kyse on muista kuin rikollisista. älkää käsittäkö väärin - eivät nämä miehet mitään prinssejä ole. Mutta kun tarina pyörii 70-luvun pornobisneksen ja kuolleen tähden Misty Mountansin tapauksen ympärillä, korostuu miesten jonkinlainen moraalinen selkäranka mukavasti.
Tarinan charmi pyörii pääosin erinomaisesti kirjoitettujen päähahmojen varassa. Pienet yksityiskohdat ja tapahtumat luovat juonta jota on nautinto seurata. Maskuliinisessa uhoamisessa on hurtti säätämisen maku, ja pieni hapuilu sekä epävarmuus tuovat realistista makua mustaa huumoria sisältävään tarinaan. Tässä ei herkutella hienoilla ja hiotuilla koreografioilla, vaan meno on enemmänkin kaaosmaista toimintaa jossa onnella on suuri merkitys.
The Nice Guysin maailmassa mitään ei oteta kovin vakavasti. Pornotähdet ovat pornotähtiä, eikä kukaan hurskastele playboymaisissa bileissä moraalin perään. 70-luku näyttäytyy kimalteleva diskopallona jossa lapset jätetään välillä hieman oman onnensa nojaan, jossa naisten paljaat rinnat eivät vielä ole kauhistus ja jossa aseilla ammuttaessa ei paljon kysellä siviiliuhrien perään. Ajankuva on osuva, ja samalla tarpeeksi ylivedetty - sen tunnistaa keksityksi maailmaksi jossa on juuri sopivasti oikeaa elämystä seassa, ja siksi se tuntuu tuskallisen aidolta.
Murskaavat aallot pistävät teinit taistelemaan ihmiskunnan puolesta
Lue lisää »
Chloë Grace Moretzin esittämä Cassie selviää alkyrymäkästä, jossa maailma sellaisena kuin sen tunnemme rutistetaan pieneksi palloksi ja alkeellisemmat selviytymiskeinot otetaan käyttöön. Avaruusoliot putkahtavat taivaalle täysin yllättäen - asia joka aina hämmästyttää itseäni näissä tarinoissa - mutta siellä ne tyypit taas luuraavat. Kaaosta seuraa olioiden valtakausi sillä tuntemamme teknologia on rampautettu, ja ihmiset joko pakenevat ns. vuorille tai joutuvat vangiksi. Saapumista seuraa neljä lamauttavaa ja tappavaa sekä tuhoa levittävää aaltoa, jotka lanaavat infrastruktuurin ja ihmiset säälittä maihin. Tarinan alku on hyvä esimerkki siitä, kuinka helppoa ihmiskunta olisikaan saada kaaoksen valtaan.
Viidettä aaltoa odotellessa ihmiset saavat edes joten kuten viimeinkin itsensä kasaan. On hieman huvittavaa, miten näissä tarinoissa nuoret pistetään etulinjaan taistelemaan, mutta ratkaisu on aina ollut tervetullut. Omalla tavallaan uutta maailmanjärjestystä laatiessa tuntuukin, että keski-ikäiset valkoiset miehet ovatkin viimeinen asia jota uusi maailma kaipaa. Samalla saadaan aikaiseksi nuorille suunnatussa elokuvassa itsenäisyyden ja vanhemmista eroon pääsemisen tuntu - vaikka aikuisuus tuleekin tarinassa kohdalle melko traumaattisella tavalla.
Nuoret kouluttavat itsensä taistelijoiksi, ja luvassa on melko kliseistä kokoelmaa taisteluun valmistavista treeneistä sekä pakollinen teiniromanssin poikanen. Siinä missä 5th Wave onnistuu hieman paremmin verrattuna esimerkiksi Nälkäpeliin tai Outolintuun, on romanssin ja sen kaaren pienuus. Romantiikkaa on ilmassa, mutta katsoja ei edes odota kahden ilmiselvän sulhasehdokkaan välillä tehtävää valintaa. Maailmanlopun tunnelmissa etenevä tarina ei myöskään tällaisia kaipaa, ja on helpottavaa huomata että se ei nouse tarinassa etualalle.
Parhaimmillaan tarina on kulkiessaan pitkin hiljaisuutta, metsissä selviytyen ja aalloista seuraavia tuhoja tarkastellen. Taistelun noustessa etualalle tulee tarinaan hieman enemmän kulmaa, sillä viriävät romanssit ja mystiset maalaispojat uhkaavat pysäyttää sankarittaren tarinan kokonaan. Lopputuloksena on kuitenkin hyvistä ideoista huolimatta hyvin keskinkertainen scifiseikkailu, jossa nuoret kertovat ihmiskunnan tarinaa. Sen kaava on liian tuttu, sen kulmat ja käänteet - jopa ne yllätykset - ovat arvattavissa jos elokuvia on katsonut tarpeeksi. Siitä huolimatta se on hyvä välipala dystopiatarinoista kiinnostuneille, eikä ainakaan pistä nukahtamaan sohvalle. Toisinaan se on jo riittävästi.
Omalaatuinen ja hiipuileva mysteeri
Lue lisää »
Elokuvan alkupuoli, kokonaiset viisi minuuttia, ottaa askeleensa tuntuen normaalilta trilleriltä. Pieni poika on kidnapattu ja uutista levitetään kidnappaajan kuvaa näyttämällä televisiokanavilla. Tähän normaalius sitten loppuukin. Käy ilmi, että Alton on asunut hengellisessä kommuunissa, joita myös kulteiksikin kutsutaan. Kidnappaaja on Altonin isä ja poika on itsessäänkin omalaatuinen persoona. Siniset uimalasit päässä istuva poika lukee auton takapenkillä sarjakuvia, ja seuraavassa hetkessä outo valonsäde sinkoaa silmistä paljastaen pojan olevan jotain muuta.
Alton omaa mysteerisiä voimia. Ja tämän vuoksi lahko haluaa taikaesineensä takaisin. Alkaa pakomatka jossa Altonin vanhemmat seisovat napit vastakkain paitsi lahkon, myös viranomaisten kanssa. Lain kouraa edustaa herkimmillään Adam Driverin esittämä NSAn tutkija Sevier, jonka nuoruus ja aitous ovat hyvin linjassa Altonin persoonan kanssa.
Kerronta hapuilee jossain scifimäisen tehoste-elokuvan ja pienimuotoisemman perhedraaman välimaastossa. Efektejä on sopivasti, mutta tarinallisesti se on vahvimmillaan pienissä hetkissä. Michael Shannonin esittämä isä on keskeisimmässä roolissa poikaansa suojellessaan, ja näiden kahden välinen tarina tuntuu melkein oudon vahvalta, sillä mukana on myös Kirsten Dunstin esittämä äiti. Koko elokuva tuntuukin oudon miesvetoiselta, ottaen huomioon että tarinan keskiössä on pieni poika. Siis lapsi, jota jahtaavat poliisit ja uskonlahko, mutta naiset ovat hiljaa kuin vanhoillisessa seurakunnassa konsanaan. Siksi elokuva menettää otettaan todellisuudesta. On vaikea kuvitella äidin olevan täysin taka-alalla tällaisissa tapahtumissa, tarina siirtää äidin täysin syrjään ja luo näin epäuskottavan tyhjiön. Se syö uskottavuutta juonelta jossa toisenlaiset voimat kertovat tarinaansa pojan kautta, missä satelliitti tippuu taivaalta tuhoten bensa-aseman ja missä mysteeri ja yliluonnolliset elementit kulkevat käsi kädessä. Kerrontaa vaivaa myös hitaus, hiipuilu ja tunnelmointi. Tämä ei ole itsessään huono asia, vaan asioille ja tuntemattomalle annetaan aikaa kasvaa. Juuri sen vuoksi elokuva vaatii katsojalta myös oikeanlaatuisen mielentilan siitä nauttiakseen. Kiire ja levottomuus on jätettävä taka-alalle, jotta Midnight Specialista saa irti sen mitä ohjaaja on tarkoittanut.
Lisää tilaa hyytäville kuningattarille
Lue lisää »
Sadut ja fantasiatarinat ovat ongelmallisia kuten useimmat toimintaelokuvat; ne eivät onnistu yllättämään. Elokuvan kuvasto on yhdistelmä Lord of the Rings-elokuvia ja Narniaa, joka tuo mielikuvan yleisesti hyväksytystä maailmasta jossa kaikki tunnetut satujen hahmot elävät oudosti rinnakkain toisessa todellisuudessa. Elokuvan tarina kertoo sekä metsästäjä-Ericin menneisyydestä, että Lumikki ja metsästäjä-elokuvan jälkeisestä ajasta, valottaen metsästäjien syntytarinaa, ja tietenkin keskeistä teemaa eli rakkautta.
Juuri tämä rakkaustarina on se, mihin elokuva kompastuu. Tarinan vahvimmat naishahmot on pyöräytetty kiltisti teeman ympärille. Charlize Theronin julmankaunis Ravenna on häivähdys tarinan taustalla, ja haluaa muka-naiselliseen tyyliin vain kukistaa Lumikin tämän kauneuden vuoksi. Ravennan sisko Freya (Emily Blunt) särkee sydämensä, ja naisesta kasvaa julma hallitsija jonka päällimmäinen teesi kaikessa tekemisessä on lyöty “rakkaus kusee”-leimalla. Kaksi parasta naishahmoa ovat siis hyvin yllätyksettömästi pahoja, ja rakkautta vailla. Tästä eivät kliseet pahene ja elokuva heittää hahmojen potentiaalin ojaan.
Toisaalla Eric ja tämän nuoruudenrakkaus Sara (Jessica Chastain) kohtaavat traagisen kohtalon nuorina, ja tämä määrittelee pitkälti tarinan kulkua. Suurin osa itse elokuvasta on kuvastoa Hemsworthin metsässä samoilemisesta, ja mukaan liittyy kaikenkarvainen joukkio tukijoita kuten saduissa aina. Tämä veijarikokoelma haluaa kukistaa pahan ja etsiä kadonneen kuuluisan peilin Lumikin käskystä. Tarina lässähtää ja pysähtyy pienestä huumorista huolimatta, sillä elokuvan voima on ehdottomasti kahdessa kuningattaressa, eikä näitä hyödynnetä kunnolla. Näiden kahden jäätävän pahisnaisen rinnalla Eric ja sekava kääpiöjoukkio eivät ole kovin inspiroivia - eivätkä he tuo tarinaan mitään uutta. He tuntuvat suorastaan laimeilta. Antakaa meille kahdesta kuningattaresta kertova fantasiatarina, jossa potkitaan surutta heikompia takapuolille ja missä jää ja tuli hallitsevat maata. Kertokaa tarina epätodennäköisestä sankarista (vaikka metsästäjä-Ericistä), joka häärii sissijoukkionsa kanssa taustalla, rakentaen omaa tarinaansa, viemättä kohdevaloa pois aidosti kiinnostavilta hahmoilta. Antakaa meille yllätyksellinen fantasiakertomus missä naiset eivät ole katkeria kauneuden tai rakkauden takia, vaan puhtaasta kunnianhimosta, hulluudesta tai siksi, että he ovat asemaansa kasvaneet. Antakaa meille kerrankin satutarina missä naiset eivät vihaa toisiaan vain siksi “että he ovat naisia”, vaan motiivit ovat syvemmällä, jossakin todellisessa.
Näiden puutteiden vuoksi Huntsman: The Winter’s War tuntuu köykäiseltä ja kliseiseltä satutarinalta joka on tehty puhtaasti rahan vuoksi. Se on harmitonta viihdettä, jos pystyy olemaan huomioimatta sen myrkyllisen asenteen hahmojaan kohtaan. Tämä on sääli, sillä hahmoissa on tulta ja tuppuraa, mutta sitä ei päästetä rehellisesti valloilleen.
Erikoinen Hardcore on yllättävä elämys
Lue lisää »
Hardcore on musiikkivideoiden ohjaajana kannuksensa hankkineen Ilya Naishullerin esikoisohjaus. Tarina kulkee Henryn mukana, jonka polku alkaa kliinisestä laboratoriosta ja jatkuun paukkeen ja toiminnan säestämänä läpi erilaisten vaiheiden kohti totuutta. Henryä on paranneltu mekaanisilla osilla, kuin Deus Ex-pelin protagonistia konsanaan, ja näin näemme kaiken Henryn silmien kautta. Tästä erikoisesta ensimmäisen persoonan näkökulmasta johtuen kokemus on puhtaan pelimäinen - mutta tottumattomille myös huimaava ja kenties hieman sekava. Kamera heiluu, kohdentaa välillä minne sattuu Henryn kompuroidessa pakoon, ja hytkyy liikkeen mukana juostessa.
Pohjimmiltaan tarinassa ei ole paljoakaan järkeä. Pahikset jäljittävät Henryä ja tämän koomista lisäpuhdettta tuovaa apuria (Sharlto Copley). Sankari nähdään juoksemassa pitkin käytäviä, ampumassa, etenemässä nopeasti park-our tyyliin, sekä lähitaisteluissa joissa veri todellakin lentää ja suolet pursuavat. Juonta ympätään mukaan toispuolisissa keskusteluissa, sillä Henry ei pysty puhumaan. Hardcore on väkivaltainen elokuva sarjakuvamaisella tavalla - se ei mässäile lentävillä kaarilla, mutta kaikki näytetään ketsuppia säästelemättä - ja ketsuppia kuluu paljon. Ajojahdin takana on tietenkin superpahis, oudon albiinomainen ja maaninen Akan (Danila Kozlovsky), jonka yllättävät supervoimat takaavat sen, että lopussa on elokuvan tyylille uskollisesti myös viimeinen pomotappelu.
Elokuva seuraa näin loogisesti pelien kaavaa tuoden taisteluita, uusia aseita, esteitä, vähäpukeisia naisia, huumoria ja eeppisen vastustajan katsojan silmien eteen. Koko komeus on kuvattu GoPro-kameroilla, joista yksi ja useimmiten käytetty on asetettu Henryn näyttelijän päähän. Laite telineineen osoittautui painavaksi, ja Henryä onkin elokuvan aikana näytellyt noin 10 eri henkilöä. Sankari voi olla kuka tahansa, ja katsojalle jää tunne että on nähnyt ainakin jotain hyvin erikoislaatuista. Hardcore on yllättävän toimiva elokuva, joka on mannaa pelaajille, mutta jota voi suositella huoletta kaikille muillekin toiminnan ystäville - kunhan vatsa kestää veren lennätyksen. Sen tahti on melko hengästyttävä, ja tylsiä tai kuolleita hetkiä ei tule. Se on loppumaton kilpajuoksu kohti paljastuksia ja totuutta, vaikka samalla tulee tunne että lopulta itse juonella ei ole mitään väliä.
Supersankaruuden kova hinta
Lue lisää »
Ohjaaja Zack Snyder kärsii edelleen megalomaniasta, joka laittaa hänet lisäämään liikaa tavaraa kaikkiin tarinoihinsa. Tuloksena on ylitsevuotava huttu, jossa on liikaa meteliä, toimintaa, ja yksi äärettömän hölmö supervihollinen. Parhaimmillaan elokuva on kohdistaessaan huomionsa Batmanin ja Supermanin hahmoihin, ollessaan hiljaa ja kurkistaessaan kulissien taakse. Elokuva hurmaa myös visuaalisuudellaan - kaiken metelin keskeltä pilkistää todella kauniita kohtauksia, ja on sääli että Snyder ei malta pysähtyä niihin.
Tarina keskittyy sankaruuteen, sekä siihen liittyvään vastuuseen. Man of Steel-elokuvan viimeinen puolituntinen kummittelee heti tarinan alussa, kun Bruce Wayne (erinomainen Ben Affleck), todistaa tuhoa maankamaralta. Ihmiskunta jakautuu kahtia. Osa vaatii Supermanin päätä vadille ja osa palvoo tätä messiaana. Wayne kuuluu ensimmäiseen ryhmään, haluten kostaa tälle menetyksensä, mutta kokien myös punaisessa viitassa heiluvan sankarin olevan vaarallinen. Batman kulkee pimeillä kujilla, kun taas Superman raahataan senaatin eteen kuulusteltavaksi, keskelle parrasvaloja. Ristiriidasta huolimatta miesten päämäärä on sama - auttaa ihmisiä.
Superman, tai Clark Kent, jota esittää rooliin täydellisesti istuva Henry Cavill, ei ole maailmalle mitään velkaa. Osa katsojasta toivookin, että mies eläisi itselleen ja unohtaisi liian painavan vastuun joka pelastajan osaksi aina koituu. Ihmiskunta ei ole valmis vierasperäisiä vierailijoita varten, ja ennen kaikkea, ihmiskunta on kiittämätön ja arka. Lopulta elokuva ei kuitenkaan kerro lainkaan kahden supersankarin sarvien kolistelusta, sillä uhka tulee ulkopuolelta.
Rennosti ylinäyttelevä Jesse Eisenberg Lex Luthorina on epäillyttävä hahmo ensimmäisestä sekunnista lähtien. Jokainen tietää miehen aikeet, jokainen tietää mihin tarina johtaa, sillä Luthorin mukana olo on takuu ongelmista. Rikas kakara, jonka isä on onnistunut kasvattamaan tästä sekavan mielipuolen, ei kaihda mitään keinoja kukistaakseen supersankarit. Joillekin tämä Lex voi olla liikaa, mutta juuri karikatyyrimäinen tulkinta supervihollisesta toimii elokuvassa, jossa mitään ei voi ottaa kovin vakavasti. Ei, vaikka Supermanin ja Batmanin ilmeet muuta kertovatkin. Lex Luthor on keskenkasvuinen poika, joka haluaa aiheuttaa kaaosta, kerätäkseen voitot (tai maailman) taskuunsa.
On sääli, että Cavilille annettu hyvinkin epäkiitollinen rooli jumalallisena Supermanina on niin tönkösti kirjoitettu. Siinä ei päästä pintaa syvemmälle. Hetkittäin näemme mielessä pyörivän kaaoksen, Kal-Elin epäröinnin, joka säälittä hukutetaan toimintaan ja meteliin seuraavassa sekunnissa. Affleck on erinomainen valinta Bruce Wayneksi, vaikka tämän Batman onkin melkein samasta puusta veistetty kuin aiemmatkin. Hahmossa on kypsyyttä ja aikuisuutta, sellaista karismaa jota Waynen hahmossa ei liiemmin ole aikaisemmin ollut.
Ikävä kyllä Snyderilla lähtee hienon alun jälkeen mopo käsistä komeasti. Tarina kulkee poukkoillen asiasta toiseen, taholta kolmannelle, luoden rikkonaisen kokonaisuuden. Elokuvan valopilkuksi nousee Gal Gadotin Wonder Woman, joka tekee näin debyyttinsä ennen Justice League-elokuvaa. Hahmo on kykenevä, särmikäs ja vaarallinen. Eeppiseksi tarkoitettu kohtaaminen kammottavan megahirviön kanssa, sankarien taistellessa rinta rinnan, kaatuu siihen yksinkertaiseen asiaan että liika on liikaa. Taistelukoreografiasta ei ole jälkeäkään, vaan oliota mätetään kaikella mitä löytyy. Niinpä lopusta rakentuu nyrkkitappelu vailla järkeä ja kauneutta, vailla toiminnan lumoa.
BvS: The Dawn of Justice on hyvin ohjaajansa näköinen. Se ei uskalla viipyä tunteissa, eikä kaivautua supersankareiden viittojen alle. Ei ainakaan siinä määrin kuin hienot hahmot ansaitsisivat. Se ei ole myöskään hyvä toimintaelokuva, sillä toiminta on kaaosmaista ja vailla hienoja yksityiskohtia. Toisinaan hyvin kaunis kuvaus antaa vihjeitä siitä, mitä elokuva olisi voinut olla, ja mikä potentiaali heitetään hukkaan.
Kaikesta tästä huolimatta itselleni elokuva oli hyvä kokemus, sillä rakastan tarinan hahmoja. Se ei ole kaltaiselleni fanille liian pitkä, eikä tylsä. Elokuva onkin tehty faneille; lause jota esimerkiksi ohjaaja kuuluttaa usein. Toivoisin kuitenkin, ettei faneja aliarvioitaisi - näissä supersankareissa on potentiaalia niin paljon taidokkaampaan tarinankerrontaan. Haluaisin, että meille tarjottaisiin parasta mahdollista.
Taidokas Room tiivistää maailman pieneksi
Lue lisää »
Tarinaan hiipivät kauhuelementit äidin oman tarinan ja taustan myötä. Brie Larsonin esittämä Joy (joka voitti roolistaan naispääosa-Oscarin) on elänyt siinä “toisessa maailmassa”. Hän elää siis tietoisesti vankina, yrittäen ylläpitää normaalia ja positiivista elämänasennetta poikansa vuoksi. Juuri tämä toiveikkuus, kyky siirtää fyysinen maailma ainoastaan asenteen ja suojelunhalun avustuksella jonnekin taka-alalle, on se mikä erottaa elokuvan kauhusta. Sen teemoina ovat positiivisuus ja toivo, tahto nousta tilanteen yläpuolelle.
Vankeinaan kaksikkoa pitää Sean Bridgersin esittämä Old Nick, joka huolehtii heistä omalla tavallaan - ollen ainoa kytkös normaaliin maailmaan. äidin tausta pilkahtelee miehen vierailujen aikana myös tunnelmassa, sillä kaikesta vakuuttelusta huolimatta Jack pelkää miestä. Juuri tämä näkökulma, pienen pojan tunne siitä, että jokin on väärin, vaikka sitä ei näytetä, luo elokuvaan melkein painajaismaisen alavireen. Kauhut piileskelevät nurkissa, äidin selän takana ja tämän mielessä, melkein kosketeltavissa.
Jack saa kuitenkin tietää, että huoneen ulkopuolella on täysin toinen maailma. Maailma täynnä muita ihmisiä ja eläimiä, luontoa ja valoa. Maailma, joka on niin paljon suurempi kuin neljä seinää. Huone tuntuu kaikesta piilotetusta traumasta huolimatta turvalliselta kohdulta, kololta johon kaivautua tuntematonta maailmaa turvaan. Matka kohti maailmaa tuntuu kuitenkin vääjäämättömältä.
Paitsi hienot roolisuoritukset, suuri määrä kiitosta kuuluu muulle tekijätiimille. Emma Donoghuen romaaniin perustuva, ja naisen kirjoittama käsikirjoitus, on hienovarainen eikä laiskuuttaan lipsu puhtaan terrorisoinnin puolelle missään vaiheessa. Ohjaaja Lenny Abrahamson ja kuvaaja Danny Cohen ovat osanneet kiteyttää yhteen huoneeseen kokonaisen maailman - tehden pienestä tilasta kaiken paljastavan teatterilavan. Room osoittaa, että tunteita ja ahdistusta nostattavaan elokuvaan ei tarvita suuria räjähdyksiä, takaa-ajolla täytettyjä kohtauksia eikä edes väkivaltaa. Kaikesta huolimatta Room ei ole trilleri, vaan tarina päättäiväisyydestä, sekä toivosta, joka pystyy siirtämään vuoria.
10 Cloverfield Lane onnistuu yllättämään
Lue lisää »
Tarinan vetovoima on siinä, että jokainen voi vetää jo ensimmäisistä minuuteista omat johtopäätöksensä näkemänsä perusteella. Elokuvaa myydään trillerinä/kauhukertomuksena, ja tällaisena se alkaakin. Se on myyty katsojille Cloverfieldin (2008) jatko-osana - elokuvan, joka näppärästi toteutti “found footage”-tyyliä tarjoillen eräänlaisen godzilla-hirviöiden invaasion. Näin katsoja automaattisesti sijoittaa tarinan samaan ajankohtaan, vaikka ympäristö ja tapahtumat ovat hyvin kaukana New Yorkin kaaottisista kaduista ja avaruusolioista.
Mary Elizabeth Winstead esittää nuorta naista nimeltä Michelle, joka pakenee solmulle mennyttä elämäänsä. Ajaessaan autolla kohti tuntematonta radiosta tulvii epämääräisiä vihjeitä tapahtumasta joka on sekoittanut maan. Näin tarina sidotaan ensimmäiseen osaansa, vaikka tarinan edetessä tuntuukin että ainoa elokuvia yhdistävä tekijä on juuri ajankohta. Suurin osa tarinasta tapahtuu yllättävän auto-onnettomuuden jälkeen täysin suljetussa tilassa, maanalaisessa bunkkerissa. Tunnelma on klaustrofobinen, ja katsoja seuraa Michellen yrityksiä selvittää, onko todellinen uhka sisällä vai ulkona. Ihmismieli kiertyy automaattisesti vapauden tunteen ja turvallisuuden halun välisen taistelun ympärille. Vanha sanonta suo siellä, vetelä täällä on iskulause, jonka voisi kirjoittaa suoraan otsikon alle. Tunnelma bunkkerissa ei välttämättä ole täydellinen, mutta mitä ulkona oikein tapahtuu?
Omassa pienessä maailmassaan elävä Howard (erinomainen John Goodman) on vastavoima, josta ei heti osaa sanoa mikä miehen pistää tikittämään. Tilanne bunkkerissa kiristyy hetki hetkeltä, ja katsojan hermot ovat koetuksella tarinan edetessä. Elokuva käyttää hienosti hyväkseen mysteerin, tuntemattoman uhkan sekä salaisuuksien vetovoimaa, sillä katsojalle tarjottu informaatio tuntuu manipuloidulta ja piilotetulta. Katsoja tuntee olevansa yhtä hukassa kuin Michelle, ja näin rakentuu herkullinen ja äärimmäisen toimiva trilleri yksinkertaisista aineksista.
On sanomattakin selvää, että 10 Cloverfield Lane onnistuu ahdistamaan ja yllättämään. Lopulta ei ole täysin varma mitä sitä tuli katsottua, mutta tarinan loppu on kaiken hikoilun väärtti. Kyseessä on napakka, taidokkaasti kirjoitettu ja yllättävä kauhutarina, joka erottuu huonojen jatko-osien suosta helposti edukseen.
Hail, Caesar! pyörii nostalgiassa kieli poskessa
Lue lisää »
Hahmoja tungetaan kuvastoon tasaisella tahdilla. On George Clooneyn esittämä filmitähti Baird Whitlock, jonka taidoissa oikeasti on toivomisen varaa, mutta jota ihaillaan taidokkaana näyttelijänä, yhtenä suurimmista. Whitlock on keskellä eeppisen Jeesus-draaman kuvauksia, kun mies kidnapataan mielenkiintoisella tavalla. Kadonnut filmitähti aiheuttaa harmaita hiuksia studion ongelmia ratkovalle Eddie Mannixille (Josh Brolin), jonka päivät tuntuvat olevan tulvillaan kompastuskiviä. Näyttelijät, nuo luovat taiteilijat, tuovat mukanaan kaaoksen jota selvittämään tarvitaan raudanlujaa tahtoa. Mannix onkin tarinan vakaasti paikallaan oleva keskus, kun Channing Tatumin tulkitsema näyttelijä Burt Gurney kulkee omaan suuntaansa, Scarlett Johanssonin DeeAnna Moran on suurissa ongelmissa pyöristyvän vatsansa vuoksi ja journalistit utelevat asiattomuuksia. Päälle heitetään vielä melko lahjaton näyttelijänalku, joka halutaan puherooleihin - Hobie Doyle (Alden Ehrenreich) on söötti ja herttainen, mutta sopii paremmin heiluttelemaan lassoa länkkäreissä. Terve järki ei auta - elokuvien tekeminen on täynnä kipeitä kompromisseja.
Kaikki kietoutuu kieli poskessa tehdyksi vyyhdiksi, jossa polut sekä kulkevat toistensa yli eivätkö kohtaa lainkaan. Hail, Caesar! tuntuu ajoittain kaaosmaiselta komedialta, jonka onnistuu pitämään kiinnostavana erinomaiset näyttelijät sekä selkeästi ironinen ote alaa kohtaan. Hahmoista huokuu ymmärrys siitä, kuinka naurettavasta ammatista on kyse. Samalla mukana on herkullista tunnelmaa ajasta jolloin “filmitähdet olivat todellisia tähtiä”. Vanhahtava kuvasto, nopea dialogi ja ylinäytteleminen ovat palapelin osasia, joista rakentuu hersyvä komedia - hyvässä ja pahassa. Hail, Caesar! ei ole omia suosikkejani Coenin veljesten tuotannossa, vaikka se erinomainen omalla tavallaan onkin. Se polveilee moneen suuntaan, pysyen kuitenkin pääjuonensa äärellä vaikka summaaminen siitä mistä elokuva oikeasti kertoo onkin melko turhauttavaa. Se tarjoilee huvittavia kurkistuksia maailmaan jota ei enää ole, aikaan jossa kommunismi ja glamouri iskevät sarviaan yhteen tavalla joka ansaitseekin humoristisen vivahteen. Lopulta kuitenkin tuntuu, että punaisena lankana kulkeva juoni on vain tekosyy - elokuva haluaa vain herkutella menneen ajan kuvastolla, ja antaa näyttelijöille vapaat kädet esittää karikatyyrejä sata lasissa.
Hurmaava ja hulvattoman hauska Zootropolis
Lue lisää »
Pienet söpöt eläimet, kirkkaat värit ja hyvin Disneymäinen lähtöasetelma, jossa kaikki on mahdollista kenelle tahansa kunhan tarpeeksi yrittää - eli amerikkalainen unelma - saa animaatiossa hauskan ja tarkkanäköisen käsittelyn. Kyseessä ei olekaan superimelä lapsille suunnattu satu, vaan astetta napakampi ja terävämpi kertomus peräänantamattomuudesta.
Tarina lähtee seuraamaan Judy Hoppsin tarinaa, tämän matkaa pienestä maalaiskylästä poliisiksi suureen Zootopiaan. Judy olisi helppo leimata naiviksi ja tunnolliseksi sankariksi - varsinkin kun tämän sukupuoleksi on valittu mitenkään yllätyksettömästi tyttö. Judyn söpöys, kanimaisuus, sekä tyttöys, tuovat esiin tarinan kulman seksismistä ja rasismista - nätti ei voi olla fiksu, eikä tyttö urhea. Judy viittaa kintaalla ennakkoluuloille, joita suuri kaupunki sekä poliisivoimat ovat täynnä. Luonnolliseksi aisapariksi pupulle kannoille iskeytyy kettu Nick Wilde, jonka kyyninen asenne ja maailmankansalaisen elkeet kätkevät herkemmän sielun sisälleen. Pikkukonna joutuu vahingossa Judyn seuraksi mysteeriä selvittämään, ja kaksikon seikkailu on paitsi hauska, myös opettavainen kuitenkaan saarnaamatta tai pitämättä kiinni kädestä.
Vanhemmille katsojille Zootropolis antaa paljon nauramisen aihetta. Mukana on runsaasti viittauksia elokuviin sekä stereotypioihin jotka menevät nuoremmilta katsojilta täysin yli hilseen. Siksi elokuva toimii monelle katsojalle, ja monella eri tasolla. Sen karkkimainen kuvasto voi olla melkein liikaa, mutta napakka dialogi ja hauskat tapahtumat kuljettavat onneksi tarinaa vaivatta eteenpäin. Näin tuloksena ei ole väreistään huolimatta kimaltavaa optimismia tulviva Disney-tarina, vaan yhteiskunnan rakenteita, ennakkoluuloja ja toivoa käsittelevä elokuva joka on puettu herkän söpöön ulkokuoreen.
Yhdistelmä toimii. Zootropoliksen voi napata huoletta mukaan kuka tahansa, sillä sen ylisöpöt hahmot ja hulvattoman kekseliäät kuvaukset eläimistä osuvat lasten nauruhermoon. Elokuva tulee positiivisena yllätyksenä kaltaiselleni ihmisille, joka suurimmalta osin välttelee animaatioita. Zootropoliksen maailma on yllättävän synkkä, kun tarinaa katsoo oikealta kantilta. Sen sarkastisuus puree oivasti aikuisen katsojan huumorihermoon, varsinkin kohtauksessa jossa kaksikko vierailee autorekisterikeskuksessa. Jokainen, joka on kärsinyt virastossa hitaasta palvelusta, ymmärtänee sankareidemme tuskan katsellessaan tiskin takana työskenteleviä laiskiaisia.
13 Hours on partoja ja muskeleita
Lue lisää »
13 hours perustuu tositapahtumiin, jotka on siloiteltu ja muokattu elokuvamaiseen kerrontaan sopiviksi. Tapahtumapaikkana toimii kaiken järjen mukaan äärimmäisen vaarallinen Benghazi, jossa joukko yksityisiä urakoitsijoita (eli palkkasotureita) saapuu turvaamaan CIA:n majapaikkaa ja sen henkilöstöä. Lähtökohdiltaan tarina on jännitystä aiheuttava - John Krasinskin esittämä Jack Silva ja tämän virkaveljet eivät ole sotilaita, eivätkä näin omaa sananvaltaa operaatiossa. Tämä aiheuttaa ylimääräistä jännitettä sekä ratkaisevia käännekohtia tarinan edetessä, nostaen turhautumisasteen täysin uudelle tasolle.
Ympäröivä kaupunki sekä kaksi erillistä amerikkalaisten suojapaikkaa törmäävät eräänä yönä syyskuussa 2012. Yhdysvaltain suurlähettiläs sekä tätä turvaava erillinen joukkio viittaavat kintaalla kokeneiden palkattujen miesten varoituksille, ja soppa on valmis. Tapahtumat ovat yhdistelmä ylimielisyyttä, varomattomuutta sekä oman aseman pönkittämistä; kaikesta tulee mieleen kuinka tämäkin tarina olisi voitu välttää ilman turhaa miehistä pullistelua.
Lopputuloksena on uuvuttava väsytystaistelu, jossa paikalliset joukkiot hyökkäävät aaltoina kohti amerikkalaisten majapaikkaa jonka katolla palkatut miehet taistelevat uupumusta ja luoteja vastaan, CIA:n henkilökunnan värjötellessä sisätiloissa. Tapahtumissa olisi paljon varaa henkilökehitykselle, tunteille ja oivalluksille, mutta käsikirjoitus oikoo kulmat suoriksi tekemällä tarinasta yksiviivaisen toimintatarinan. Sen suurinta polttoainetta ovat miehekkäät parrat ja suuret lihakset, joita toki katsoo mielellään. Mutta katsojan mieleen voi jäädä kummittelemaan tilanteen aito kauheus, jota elokuva ei onnistu koskaan tavoittamaan. Kourallinen miehiä puolustamassa pientä aluetta odottaen auringonnousua, tukijoukkoja, pientä ihmettä - vihollisten tulviessa joka suunnalta uudestaan ja uudestaan. Toiminnasta huolimatta elokuva ei onnistu aiheuttamaan jännitystä, nostamaan odotuksia tai huolehtimaan edes miesten hyvin epätodennäköisestä selviämisestä. Kaikessa on ruudin ja aseöljyn vahva maku, joka lanaa alleen kaikki vivahteet, luottamalla yksinkertaiseen kerrontaan ja olettaa että se riittää.
Viihdyttävä ja hurtti Deadpool osuu maaliin
Lue lisää »
Nykyisin tuntuu että joka toinen tekele on supersankaritarina tai sarjakuviin muuten perustuva, mutta Deadpool osoittaa että turhan rypistelyn ja perinteiset sankaritarinat voi tehdä hyvin omalaatuisella tavalla. Suuri kiitos tästä kuuluu tietenkin itse hahmolle, sillä Deadpool ei ole koskaan ollut niitä vakavimpia supersankareita alunperinkään. Alkuperäänsä kunnioittaen elokuva tekee pilkkaa suurimmasta osasta sankarikliseitä, kuten vihollisista, sankareiden maskuliinisesta heteroseksuaalisuudesta, naisista jotka ovat kuvassa vain koristeena sekä järjettömistä tarinankäänteistä. Tuloksena on herkullisen hekottava leffakokemus, joka ei sovi tosikoille.
Deadpool, mainiosti Ryan Reynoldsin tulkitsemana, aloittaa tarinansa “normaalina” palkkatappajana Wade Wilsonina, kunnes syöpä ajaa miehen epätoivoisen diilin äärelle. Tuloksena on rujo ja runneltu Deadpool, päästä varpaisiin maskiin kääritty anti-sankari, joka puhuu suoraan kameralle, on erinomainen taisteluissa ja jonka särkynyt sydän on sarkastista kultaa täynnä.
Hyvää vastapainoa Reynoldsin showlle tuo päävihollinen Ajax (Transporter Refueledista tuttu Ed Skrein) sekä Deadpoolin puolelle asettuvat “halvemmat X-Menit”. Elokuvan kunnollinen ymmärtäminen vaatiikin tietynlaista pohjatietoa muista sarjakuvaelokuvista, sillä huulenheitossa viitataan X-Men-elokuviin sekä Reynoldsin omiin seikkailuihin genren parissa. Kaikesta tästä rakentuu hurmaava sotku, jota ryydittävät viihdyttävät ja nopeat taistelukohtaukset.
Homma heitetään välillä lekkeriksi, ja meno on täysin kieli poskessa tehtyä. Itse tarina kuitenkin pysyy napakasti kasassa, eikä anna periksi - löysiä vitsejä ja turhia tilkkeitä ei löydy. Mukana on myös rakkaustarina, kuten kai sankareista kertovissa elokuvissa nykyään pitää olla jostain syystä. Omalaatuisuudellaan Deadpool eroaa genressä, ja tällä kertaa edukseen. Se ei ole vakavasti otettava elämys, mutta hakkaa komediana suurimman osan kilpasiskoistaan kahden luodin mitalla. Ikäraja K-16 takaa sen, että verta ja ammuksia ei ole säästelty. Väkivalta näytetään väkivaltana; ratkaisu jonka soisi ulottuvan muihinkin supersankarielokuviin, turhan siloittelun sijaan. Sillä sileä ja kiltti Deadpool ei ole - onneksi.
Viipyilevän eroottinen Carol
Lue lisää »
Viipyilevän viettelevä tunnelma kulkee katsojan mukana koko matkan. Avioeroa läpikäyvä Carol (Cate Blanchett) tapaa jouluostoksillaan myyjänä toimivan, nuoren ja viattoman tuntuisen Theresen (Rooney Mara). Naisten välinen ikä- ja kulttuuriero korostuu asuissa, käytöksessä sekä alkuasetelmassa - Carol on rikas, viileän harkittu ja vanhempi. Hapuilevampi Therese huokuu nuoruutta ja kokemattomuutta, kotona odottava poikaystävä ei yht’äkkiä tunnukaan päämäärältä, jota kohti naisen kohtalon on määrä kulkea. Carol unohtaa - tai jättää tarkoituksella - hanskansa kaupan tiskille. Naisten varovaisesti tunnusteleva ystävyys lähtee liikkeelle näennäisen sattumanvaraisesti.
50-luvun ilmapiiri ei ole omiaan samaa sukupuolta olevien ihmisten rakkaudelle. Yhteiskuntaa säätelevät paitsi ymmärtämättömät lait, myös normit jotka huokuvat ihmisten puheista, katseista ja käytöksestä. Carol ja Therese tuntuvat liikkuvan omalla kiertoradallaan, samalla pidättäytyen muille ihmisille auliisti myönnetyistä julkisemmista rakkaudenosoituksista. Hidas, utuinen tunnelma värittää naisten kanssakäymisiä, ollen samalla eroottisempi ja täydellisempi kuin suorasukainen kuvaustapa, johon katsojat ovat rakkaustarinoissa tottuneet. Blanchett on viimeistä piirtoaan myöten täydellinen ilmestys, intohimoaan pidättelevä, tyylikkään hillitty viettelijätär, joka tuntuu uponneen vastustamattomaan pyörteeseen nuoremman Theresen muodossa.
Tarinaa sekoittavat Carolin aviomies Harge (Kyle Chandler), joka tuo mukanaan ajankuvansa ennakkoluulot ja vihan agressiivisuuden muodossa, sekä Carolin hyvä ystävä Abby (Sarah Paulson), joka edustaa toista ääripäätä. Tarinassa jossain keskellä vilahtaa myös Carolin lapsi; ohimenevä ja unohdettava hahmo, jossa korostuu Carolin elämän vääryys ja odotusten aiheuttamat otetut harha-askeleet.
Kuten koko tarina, jää loppu katsojan mieleen pyörimään, hapuilemaan kohti jotain parempaa ja herkkää omassa elämässä. Rakkaus on erilaista, ja silti samanlaista, riippumatta siitä kuka tarinaa kertoo ja ketkä sen keskellä elävät.
Tyylikäs ja kiehtova tarina pakkomielteestä
Lue lisää »
Elokuvan visuaalinen tyylikkyys ja yksinkertaisuus muistuttaa hyvin paljon Applen tuotteita, mikä tuskin on sattumaa. Steve Jobs, mies jonka ainutlaatuinen lahja oli ennenkaikkea iskeä oikeaan markkinarakoon, löytää parhaat tekijät sekä rakentaa tuotteita jotka vetoavat kuluttajaan, ei ollut helppo mies. Tästä lienee kaikki, ystävät ja kilpakumppanit, ovat yhtä mieltä. Tarina tunkeutuu miehen elämään, lähtien vuodesta 1984, ja rakentaa tarinaa uusien lanseerausten kautta. Kaikki tapahtuu ennen ratkaisevia tilaisuuksia, lavan takana, hyvin teatterimaisessa tilassa ja kohtauksissa. Kuten näyttelijät jotka valmistautuvat astumaan lavalle, tarinan Steve Jobsin elämä on käännekohdissaan juuri suurten tuotelanseerausten äärellä.
Ratkaisu on kiehtova. Miehen maailma esitetään virtajohtoina, ongelmina jotka ratkaistaan viime hetkellä,ihmisinä joita kohdellaan kylmästi - miehen kaikki intohimo kohdentuu teknologiaan. Ihmiset ympärillä ovat esteitä tai mahdollisuuksia, ja Jobsin robottimainen suhtautuminen näihin toisinaan tuskaista katseltavaa. Samalla se on juuri sitä mitä odotamme. Elokuva luo mielikuvan miehestä, joka astelee määrätietoisesti kohti omaa kohtaloaan, ihmissuhteet ovat pieni, kenties harmillinen, osa tuota matkaa. Michael Fassbenderin luoma Jobs on paras jota elokuvissa on nähty. Miehen luoma viileä habitus, älykkäät silmät ja viiltävät vaatimukset ovat kontrolloituja ja vähäeleisiä - eräällä tavalla miehen luomien tuotteiden jatke.
Lämpöä ja todellista järjen ääntä Jobsin elämään tuo hienon roolisuorituksen tekevä Kate Winslet markkinointipäällikkö Hoffmanin roolissa. Nainen seisoo Jobsin takana ja vieressä kuin kallio, valoa ja normaaliutta tuovana elementtinä tarinassa, joka kertoo miehestä ja tämän pakkomielteestä.
Steve Jobs on terävä ja tarkkanäköinen kuvaus miehestä, jonka legenda lienee suurempi kuin totuus. Siitä huolimatta tarina on juuri sellainen, miksi me sen kuvittelemme. Nopea, nokkela dialogi yhdistettynä visuaaliseen yksinkertaiseen tyylikkyyteen on esikuvansa näköinen ja onnistuu yksinkertaisuudellaan ja harkituilla kohtauksillaan tempaamaan mukaansa ensiminuuteista lähtien.
Viipyilevän taidokas kertomus hetkestä
Lue lisää »
Anton Corbijnin ohjaama Life kertoo kahdesta miehestä, joista huomattavasti tunnetumpi on Dane Dehaanin esittämä James Dean. Robert Pattinson esittää tätä valokuvannutta Dennis Stockia, miestä jonka kuvat ovat kuuluisia - kuvia jotka ovat puhtainta Deanin ympärille kietoutunutta legendaa. Miehet tapaavat täysin sattumalta. Dean, jonka tähti ei ole vielä syttynyt, muistuttaa angstista teiniä, joka on lukenut Sieppari Ruispellossa-kirjan yhden kerran liikaa. Vähäeleinen, sarkastisesti hymyilevä ja alleviivatun syvällinen hahmo väistelee paparazzin hommia tekevän Stockin lähestymisyrityksiä puolivillaisesti. Stock haluaa mahdollisuuden kiivetä valokuvaajan uran hatarilla askelmilla ylöspäin. Tuntematon, mutta ilmiselvästi karismaattinen näyttelijä tuntuu täydelliseltä kohteelta sekä pääsylipulta seuraavaan kerrokseen.
Tarina keskittyy Life-lehdessä ilmestyneen kuvaesseen kuvausajankohtaan. Miesten välille syntyy hauras ja hapuileva ystävyyssuhde. Eedenistä Itään odottaa juuri ensi-iltaansa, Dean on ehdolla Nuori Kapinallinen-elokuvan tähdeksi - kuuluisuus odottaa oviaukossa, ikäänkuin pysähtyneenä oikeaa hetkeä odottaen. Samalla tavalla tarina ei varsinaisesti etene, vaan viipyilee hetkissä herkullisesti.
DeHaanin tulkitsemana Dean on kauempana siitä mielikuvasta fyysisesti mitä odottaisi. Piirteet ovat kohdillaan, hiukset kiehkuralla otsalla, silmälasit nenällä, mutta aitous tulee enemmän vaisuista eleistä ja harjoitellusta välinpitämättömyydestä. Pattinson, kenties valokuvaajana toimineen ohjaaja Corbijnin avustuksella, tuo esiin hienosti sen kuinka valokuvan ottaminen rikkoo aidon hetken, joka kerta. Kamera tunkeutuu miesten väliseen kanssakäyntiin, hajottaa tunnelman ja pitää näin miehet aina hieman erillään toisistaan. Toisaalta, Hollywood-elämän keskellä ei näytä siltä, että aitoja ihmissuhteita tai ystäviä on kenelläkään jaettavaksi asti. Vastahakoinen filmitähti Dean on juuri sellainen tässä tarinassa kuin me olemme uskoneetkin. Etäinen, hiljainen ja tarkoituksellisen syvällinen; harjoiteltu vastalause kaikelle sille mitä Dean palkataan esittämään filmitähden elämän luovassa koneistossa.
Kiharainen kidnappaus joka ei mene putkeen
Lue lisää »
Juuri käänteiden vuoksi, ja tunteen ettei kaikki ole koskaan sitä miltä näyttää, lopullisena makuna suuhun jää mukava maku. Huolimatta siitä, että lähtökohdat ja näennäiset tapahtumat ovat hyvin tuttuja rikoselokuvien ystäville, on elokuvassa jotain joka pistää kuitenkin istumaan vakaasti sen ääressä koko kestonsa ajan. Neljä kaverusta päätyy tekemään velkojensa maksuksi kidnappaus-keikan paikallisen rikospomon pyynnöstä. Jo tämän pitäisi herättää nuorten miesten aivoissa epäilyksiä kyvyistään toimittaa tehtävä kunnialla loppuun, sillä miesten taustassa ei ole mitään joka valmistaisi heitä minkäänasteiseen rikolliseen toimintaa. Homma meneekin melkoiseksi säätämiseksi, josta tarina repii huumoria myös mustanpuhuvin sävyin.
John Travolta pranssailee rikollispomona maneereineen, jotka ovat tuttuja lähinnä Kummisetä-elokuvista. Se toimii, mutta on samalla huvittavan yliampuva. Tämä ei tarkoita, etteikö siitä voisi nauttia - jos unohtaa turha rypistelyn, voi hahmoista löytää paljon hauskuutta. Ovatko hahmot tuoreita ja originaaleja? Eivät. Mutta sujuvaa ja kevyttä rikoskerrontaa on moneen makuun, ja tässä näyttelijöiden väliset kemiat toimivat tehokkaasti. Huvittavinta on, että shown meinaa varastaa itse kidnapattu, Marques (Edi Gathegi), jonka suu käy koko ajan. Palatus ja piikittely käyvät kokemattomien kidnappaajien hermoille ja iskee napakasti syvälle miesten epävarmuusalueelle. Tuloksena on hetkittäin herkullista komediaa mustan rikostarinan keskellä.
Elokuvan ongelmaksi muodostuu juoni, joka on omalla tavallaan liian tuttu. Miehekkäitä rikostarinoita on maailma täynnä, ja omalta osaltaan Criminal Activities ei onnistu tuomaan genreen mitään uutta tai edes erilaista katsantokantaa. Siinä on kuitenkin herkullinen näyttelijäkaarti, kun Michael Pitt, Dan Stevens, Christopher Abbot ja Rob Brown joutuvat navigoimaan tiensä läpi kiharaisen kidnappausdraaman. Siksi se tuntuu harmittomalta ja viihdearvoltaan yllättävän täyttävältä - sopivan helpolta kesäiltaan.
Nyrkkeily nostattaa tunteita
Lue lisää »
Tarinan ytimen muodostaa Rocky Balboa, joka on vuosikymmenten saatossa muodostunut eräänlaiseksi peräänantamattomuuden ikoniksi länsimaisessa viihteessä. Sylvester Stallone ui rooliin ja vanhemman sekä astetta raihnaisemman miehen vaatteisiin vaivatta. Stallone on ja tulee aina olemaan omalla tavallaan meille elokuvien ystäville juuri Rocky. Nuoruutta ja vimmaa, sekä tarinan kiistatonta tähteä esittää kuitenkin Michael B. Jordan, Apollo Creedin avioton lapsi, joka on kasvanut Creedin lesken rautaisen huolehtivassa otteessa. Nuoren miehen veri sykkii nyrkkeilylle, ja taakse jäävät lupaava ura normaalissa 9-17 työssä, sekä nuoruuden maisemat Los Angelesissa. Kehään ja sen mestariksi hinkuva Adonis, Donny, etsii käsiinsä Rockyn ja suostuttelee pikkuhiljaa hivuttamalla vanhan konkarin valmentamaan itseään.
Ohjaaja Ryan Googler on itse vasta 29-vuotias, ja Creed hänen toinen täyspitkä elokuvansa. Mies on suunnilleen saman ikäinen kuin Stallone aikoinaan tehdessään ensimmäisen Rocky-elokuvan käsikirjoitusta. Kenties nuoruus onkin pohja jolta on hyvä ponnistaa, kun kerrotaan sankarin syntytarinaa - ainakin kaava toimii.
Matka on Donny kasvumatka - kasvaminen eroon isänsä varjosta sekä oman itsensä löytäminen, mutta samalla se on myös yllättävän herkkä tarina kahden miehen ystävyydestä. Rocky taistelee omalla tahollaan myös iän tuomien haasteiden mukana. Kerronta ei kuitenkaan lipsu imelyyden eikä liiallisen melodramaattisuuden puolelle, mikä pelastaa paljon. Kaikessa on harmaan betonin, hien, veren ja nyrkkeilysalin jytkeen vankka tunne. Siinä missä Rocky-elokuvat ovat ensimmäisen, vuoden 1976 Rockyn, jälkeen lipsuneet aina kohti enemmän ja enemmän suurta ja kimaltelevaa mahtipontisuutta, on Creedissä tuotu takaisin omanlainen realismi sekä pienimuotoisuus. Realismi ulottuu myös Jordanin suoritukseen. Mies taistelee elokuvassa itse; haaste joka vaati koko kuvausryhmältä kuukausien sitoutumista miehelle sopivan taistelutyylin löytymiseen, treenaamiseen sekä riskeihin. Panostaminen on kannattanut, sillä ottelukohtaukset ovat täydellisiä jännityspaloja joissa kamera hiipii iholle.
Tarkoituksena on ojentaa valtikka eteenpäin, sillä Rocky Balboa on tarinansa kertonut. Hurjaan kuntoon itsensä pumpannut Jordan onkin uuden ajan taistelija, vaikkakin kliseisesti rankan lapsuuden omaava, silti omassa ajassaan tiukasti elävä eikä suinkaan ojassa kasvanut katujen kingi. Juonenkäänteet, treenimontaasit ja lopun mestaruusottelu ovat palikoita joista melkein jokainen urheiluelokuva on rakennettu, mutta Creedin kohottavat hieno henkilökemia, uusi päähahmo sekä kyllä, Rockyn legenda, joka siirretään näin eläkkeelle kehän reunalle mitä sopivimmalla tavalla.
Intensiivinen, erinomainen The Big Short
Lue lisää »
Elokuva ei kaihda totuuksia. Se kertoo suoraviivaisen rehellisesti kuinka pankit keinottelevat ja manipuloivat markkinoita ja ottavat riskejä jotka kaadetaan tavallisen kuluttajan niskaan. Rikkaat rikastuvat ja keskiverto Meikäläinen kärsii nahoissaan pankkien täysin holtittoman käytöksen. Mikään tässä ei ole uutta katsojalle joka on seurannut uutisia tällä vuosituhannella. Kuitenkin yllättävän harvoin näistä totuuksista tehdään uutisia; ne mainitaan ohimennen lehtiartikkeleissa, ja työnnetään maton alle pikaisesti. Elokuvan tarina elää maailmassa jossa pankit ovat kaiken yläpuolella ja nousevat aina jaloilleen samalla kun kuluttaja kaatuu lainataakkansa alle ja menettää kotinsa.
Hahmot noukkivat kylmää dataa löytämistään raporteista, rakentaen pikkuhiljaa trilleriä kohti tummaa loppua. Tuntuu kuin katsoisi kauhunäytelmää - ilman että kukaan oikeastaan pystyy tekemään yhtään mitään. Samalla teknistä ja kuivahkoa numeropohjaista aihetta on kevennetty näyttelijöillä, jotka vääntävät katsojalle rautalangasta mitä termit tarkoittavat. Ratkaisu on koomisen hauska, mutta avaa myös helpottavasti käsitteitä joita näyttelijät tarinan edetessä käyttävät. Sillä kyse on rahamarkkinoista, asioista jotka eivät avaudu meille kaikille ihan helposti. Tämä ei tarkoita etteikö tarina olisi seurattavissa - päinvastoin. Katsoja vedetään mukaan intensiivisellä tunnelmalla ja hienolla kerronnalla.
Tarinan päähahmoina näyttelevät Christian Bale, Ryan Gosling, Steve Carell ja Brad Pitt, joista jokainen tekee hienoa työtä kiinnostavissa rooleissa. Tarinan sijoittuminen 2000-luvun alkuun on hieman hämmentävää, sillä osittain elokuvan väri- ja asustemaailmaa mukailee kaukaisempaa aikaa, tuoden ripauksen nostalgiaa raa’an finanssimaailman meiningille.
The Big Short on hyvä elokuva. Sen katsomista voi huoletta suositella kaikille jotka nauttivat hyvin rakennetuista tarinoista ja vakaasta näyttelijätyöstä. Siinä on sopivia ripauksia komediaa aiheestaan huolimatta, mutta päällimäiseksi tunteeksi jää kuitenkin tarinan loputtua ahdistus ja viha. Tämä on maailma missä elämme, joten osittain tuntuu kuin katsoisi hidastettuna suurta auto-onnettomuutta. Eikä katsoja oikeastaan tavallisena kuluttajana ole edes sivussa jalkakäytävällä katsomassa, vaan kaiken keskelllä, suurimmassa rysäyksessä.
Tumma ja hauska tuhkimotarina
Lue lisää »
Elämän mullistavat ideat voivat olla yksinkertaisia. Joy keksii mopin jota ei tarvitsee vääntää kuivaksi käsin. Ahaa-idea syntyy mitä arkisimmalla tavalla - Joy polvillaan luksusjahdin kannella siivoamassa läikkynyttä punaviiniä, kun muut kilistelevät taustalla edelleen lasejaan. Asetelmassa kiteytyy Joyn koko elämä. Entinen aviomies asuu edelleen Joyn kellarissa, äiti on sulkeutunut huoneeseensa saippuaoopperansa ääreen ja isä palaa kotiin erottuaan ties kuinka monennesta naisesta. Perheen täydentää pari lasta ja Joy raataa, siivoaa, huolehtii ja ennenkaikkea laittaa itsensä aina viimeiseksi. Nainen joka unelmoi suuria ja jonka kyvyt ja mielikuvitus pystyisivät niin paljon enempään, hukkaa itsensä arkeen - ja ennenkaikkea, antaa näin käydä. Asetelma vihastuttaa ja on samalla masentavan normaali.
Joy on tuhkimotarina, joka laittaa uupuneen äidin taistelemaan oman tulevaisuutensa puolesta tv-shopin kameran eteen. Tarina haluaa työntää Joyn veden alle, yrittäen uudestaan ja uudestaan lannistaa sisukkaan naisen, jonka vastoinkäymisistä ei näytä tulevan loppua. Samalla se esittää perheen yksikkönä joka vetää henkilöitä alaspäin, riippakivenä, mutta myös voimavarana. Perheestä tulee kiikkulauta, realistinen kuvaus hieman kaaosmaisesta sakista, josta ei lopulta tiedä pitäisikö sitä rakastaa vai vihata.
Samalla tavalla kuin Joy myy ideansa kokonaiselle kansakunnalle, ohjaten naisen samalla kohti menestystä, nostaa Lawrence herkän sisukkaalla tulkinnallaan elokuvan helposti yhdeksi nautinnollisimmista katselukokemuksista vähään aikaan. Tarinassa on purevuutta ja huumoria, mutta myös perinteisen altavastaajan sankaritarinan suurempia kaikuja. Joysta jää yksinkertaisesti hyvä mieli joka voimaannuttaa. Jo se on itsessään hyvä syy katsoa tämä herkullinen tumma komedia.
Luminen länkkäri ei sovi kaikille
Lue lisää »
Hitaasti etenevä länkkäri sijoittuu hieman harvinaisemmin tavattuun maastoon ottaen huomioon elokuvan teeman - purevan kylmään ja runsaslumiseen Wyomingiin. Tapahtumat pistetään yhteen matkaa tekevään vankkuriin, sekä pieneen kapiseen baariin. On hankala edes erotella mikä vähistä tapahtumista on tarinan pääjuoni, sillä mateleva tarinankaari polveilee vain vähän. Kaikki lepää erinomaisten näyttelijöiden harteilla, Kurt Russell, Samuel L. Jackson, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins ja muut herkuttelevat hahmoilla häpeilemättä. Vaikka kerronta etenee kohti vääjäämätöntä yhteenottoa, on kaikessa tervassa juoksemisen maku. Tarantino haluaa kertoa perinteistä lännentarinaa kasvattamalla jännitettä, mutta hitauden tuntu ei ole terävää tai edes kiinnostavaa - katsoja ei oikeastaan odota lopulta enää mitään.
Elokuvan pituutta ei voi puolustella loogisilla mittareilla - mieleni hapuilee syitä kasvattaa tarinaa tyhjänpuhumisella. Sekalainen joukko hahmoja on suljettu pieneen tilaan, lumimyrskyn raivotessa ulkopuolella. Käydyt keskustelut ovat aikaa tappavia, vaikka välillä katsojalle ja muille hahmoille tiputellaan tiedonjyviä siitä miten väistämätön tuleva loppu onkaan. Kaikilla on hermot pinnassa, aseet lanteilla sormia odottaen ja kello tikittää eteenpäin masentavan hitaasti.
The Hateful Eight-elokuvasta puuttuu Tarantinon normaali hurtti huumori. Siinä on yritystä, mutta oikeasti mikään ei irrota varsinaista ilahtunutta hekotusta kuten miehen elokuvilla on tapana. Kaikki syvyys on itse hahmoissa, jotka tunnutaan pistetyn ainoastaan kameran eteen kuluttamaan aikaa kunnes pakollinen ylimittainen leffamittari on täynnä.
Missä mentiin vikaan, sitä on hankala sanoa. Luminen länkkäri on saanut myös paljon kehuja, tarinasta on haluttu löytää syvyyttä jota itse en näe. Tarantinon perinteisemmän heilumisen ystäville elokuva voi olla pettymys, kenties joku ihastuu juuri tähän tyyliin. Itselleni melko merkitystä vailla oleva, vähän tapahtumia sisältävä elokuva ei ollut se mitä halusin, tai odotin räväkän tyylittelyn mestarilta. Mutta älkää uskoko vain minun sanaani, katsokaa itse.
Pistäisin rahani likoon valaan puolesta
Lue lisää »
In the Heart of the Sea kertoo, kuinka joukko valaanpyytäjiä lähti merille vuonna 1820, ja sai tuta miltä tuntuu kun vastassa on vastustaja jota ei voi voittaa. Tarina alkaa Ben Whishawn esittämän kirjailija Herman Melvillen saapuessa kuulemaan tarinaa tapahtumista hengissä selvinneen merimiehen kertomana. Kirja osoittautuu tunnetuksi tarinaksi nimeltä Moby Dick, joka on sekoitus fiktiota ja tositapahtumia.
Elokuva on täynnä jännitettä, vaarallisia tilanteita ja urheaa miehistä taistelua. Mutta itse aihe, valaanpyynti, on niin ladattu sekä vastenmielinen, että väkisinkin katsoja ryhtyy pitämään sormia ristissä valaan puolesta. Tarinaa markkinoidaan seikkailuna, sankaritarinana. Sitä se onkin, sillä toivon valaan selviävän ja lanaavan alleen koko venekunnan viimeistä miestä myöten. Myös hienosti pääosaa vetävän Chris Hemsworthin. Laivalastillinen miehiä keihäineen ja koukkuineen iskee surutta kiinni valasparviin, teurastaa nämä öljyn vuoksi ja kanta vähenee. Tässä ei ole mitään sankarillista, ei mitään ihailtavaa. Tarina miehet on maalattu sankareiksi, itse odotan innokkaasti heidän ainoastaan menehtyvän. En usko että tämä oli Howardin päämäärä.
Elokuva herkuttelee hienolla kuvauksella. Meri siintää kauniisti, ajankuva on herkän taiturimaista ja aitoa. Parhaimmillaan elokuva on näyttelijöiden ollessa hahmojensa parissa fyysisesti lopussa. Kaikki muu onkin rytinää ja taistelua, verta ja huutoa. Mutta ei jännittävällä tavalla, sillä suuren valaan selviytyminen pinteestä tuntuu kaikkein tärkeimmältä.
Harmillisesti seikkailu tuntuu paitsi julmalta, myös hieman vanhahtavalta. Tunne siitä että tämänkaltaisia tarinoita on nähty paljon, eikä mitään suurta wow-elämystä synny, turhauttaa. Merellistä myrskyä ja seikkailua esittää paljon paremmin esimerkiksi vuoden 2000 Meren raivo (The Perfect Storm). Siinä taistellaan myrskyä vastaan, ei viatonta luontokappaletta.
Lopulta taistelu valaan kanssa muuttuu taisteluksi itseään sekä omia fyysisiä rajoitteitaan vastaan. Miehistö vähenee, kuihtuu ja tarina muuttuu armollisemmaksi - se odottaa lopullista ratkaisua siitä kuka on jäljellä kävelläkseen pelastusveneistä pois.
Star Warsin uusi tuleminen, parempana kuin koskaan
Lue lisää »
Voisi sanoa, että voima on jälleen vahva sillä Star Wars: The Force Awakens tuntuu siltä vanhalta tutulta ystävältä, jota elokuvasarjan ystävät ovat kaivanneet vuosia. Mikään nykyisessä maailmassa ei ole ennallaan, sillä Luke Skywalker on kadonnut kuin tuhka tuuleen Jedin paluun jälkeen, universumia hallitsee rautaisella otteella fasistinen First Order, ja jedeistä ei näy jälkeäkään.
Elokuva rakentuu elementeistä, jotka ovat ihastuttavan nostalgisia, ja osista jotka ovat virkistävän uusia. Tarina on höystetty huumorilla, kukkaan puhkeavilla ystävyyssuhteilla ja toivolla. Sen parasta antia ovat ehdottomasti kaksi täydellistä ääripäätä. Huumoria, hauskuutta ja nokkelaa nokkavuutta tuova uusi robotti BB-8, joka rullaa suoraan katsojan sydämeen. Robotista ei voi olla pitämättä, ja käsittämättömän ilmeikäs metallipallo uhkaa varastaa koko shown. Toisella reunalla seisoo uhkaavana, mutta karismaattisena tarinan näennäinen pahis, Kylo Ren mustanpuhuvassa kaavussaan. Adam Driver esittää punaista valomiekkaa heiluttelevaa pimeän puolen ritaria, jonka vaikeudet käsitellä agressioitaan kypsästi luovat sekä hauskoja että dramaattisia hetkiä tarinan keskelle. Kylo Ren hyppää kertaheitolla omaksi suosikkipahikseksi Star Wars-saagassa, tehden Darth Vaderista hieman kömpelön ja vanhahtavan hahmon. Mutta makuasioita, makuasioita.
Tarina täyttyy hurmaavista ja mielenkiintoisista hahmoista, mutta hyvän käsikirjoituksen ja ohjauksen ansiosta sekavuus ja kaaos pystytään välttämään hienosti. Tarinan keskiöön nostetaan hienolla tavalla kerrankin naishahmo. Daisy Ridleyn Rey on rojua keräävä selviytyjä, jonka sisällä Voima tuntuu jylläävän tavalla jota ei osata odottaa. Muut hahmot täydentävät herkullisesti uutta maailmaa; Han Solo on kenties vanhentunut, samoin kuin Leia, mutta legendojen näkeminen paitsi kuristaa kurkkua, sitoo myös eri elokuvat yhteen taitavasti. John Boyegan stormtrooper-hahmo Finn sekä Oscar Isaacin Poe Dameron takaavat sen, että jatkossa on lupa odottaa hienoja juonenkuljetuksia kiperissä tilanteissa. Hahmoista on helppo pitää, ja mikä parasta, myös pahikset - Kenraali Hux ja Kapteeni Phasma - ovat kiinnostavia.
Näyttelijöissä on vaihtelua, tuoreuden tuntua ja laaja-alaisuutta tavalla mitä edelliset elokuvat eivät ole onnistuneet tavoittamaan. Mielenkiintoisten fantasiahahmojen ja robottien lisäksi on ymmärretty että laaja universumi sisältää erinäköisiä ihmisiä, sukupuoli ei määrittele roolia, ja tarina sisältää hahmoja joiden taustat ja temperamentti eivät kenties olekaan niin yksioikoisia - vaan monikerroksisia. Kaikkea ryydittää täydellinen tekninen toteutus, ja Star Warsin maailma elää ja sykkii hienompana kuin koskaan. Tästä nyt ei paljon fantasiamaailman elokuvakokemus parane.
Sliipattua adrenaliinimenoa - uudestaan
Lue lisää »
Remake eli elokuvien uudelleen tekeminen on aina ollut itselleni tarkoitukseltaan hieman hämäräksi jäänyt puoli elokuvateollisuudesta. Otetaan elokuva, oletettavasti hyvin menestynyt tai kulttistatuksen omaava, ja tehdään se uusiksi - hahmoja ja juonta myöten. Miksi ei vain katsota uudestaan vanhaa elokuvaa? Aika ei ole mennyt alkuperäisen elokuvan ohi; siinä on Patrick Swayzen kuoleman jälkeen tiettyä katkeransuloista nostalgista vetovoimaa. Mutta uusiksi meni, ja tarinaan otettiin “tuoreita” näkökulmia tuomaan mukaan modernia elämänmenoa.
Uusi Point Break haluaa kertoa katsojalle tarinan luonnosta, sen mahdista ja nykymaailman katastrofaalisesta tilasta. Ainakin osittain, sillä adrenaliiniaddiktien seikkaillessa hienoissa maisemissa tehden järjettömiä temppuja luonto esittäytyy lähinnä visuaalisena kehyksenä. Päähahmot ovat samat. Johnny Utah (Luke Bracey) omaa traagisen menneisyyden ja haluaa nalkittaa konnia vakuuttaakseen itselleen olevansa nyt “hyvien puolella”, vietettyään nuoruutensa hypäten vaarasta toiseen. Toisella puolella aitaa seisoo rahaa rikkailta ryöstävä joukkio, joka vastoin kaikkea logiikkaa antaa rahat köyhille. Modernit Robin Hoodit suorittavat ryöstöt uhkarohkeita temppuja hyödyntämällä, ja Utah on juuri oikea mies soluttautumaan porukkaan - onhan hänellä (kuten todettua) traaginen tausta täynnä ekstreme-urheilua. Konnajoukkion johtaja on Bodhi (Edgar Ramirez), joka tuo jo ennestään buddhamaiseen hahmoon vielä asteen enemmän poppamiehen karismaa. Mies on tyyni, puhuu paljon maapallosta ja mielen tasapainosta. Joukkio tuntuisi epämääräiseltä kasalta maailmanparantajia ja hippejä, elleivät he käyttäisi hieman epäilyttäviä keinoja tasatakseen vaakaa. Ekoterroristeissa voi olla maapallon tulevaisuus.
Huolimatta juonellisista muutoksista tarina kulkee hyvin tuttuja polkuja. Utah ja Bodhi ystävystyvät, ja tarina muuttuu kollaasiksi tempauksia. Koska elokuva haluaa nojata vahvasti ekstreme-urheiluun on hieman hämmentävää huomata etteivät temput ole varsinaisesti ennennäkemättömiä. Mikään ei loksauta leukoja auki, eivätkä parhaimmatkaan liitokohtaukset nostata adrenaliinitasoa katsojassa. Se tuntuu liian turvalliselta ja kontrolloidulta siinä missä alkuperäinen elokuva oli rosoinen ja villi - hyvässä ja pahassa.
Kenelle? Toiminnasta pitäville jos ja kun haluat pistää aivot narikkaan ja katsoa siloiteltua menoa yhdistettynä messiaaniseen sanomaan maailmanparantamisesta.
Point Break ei ole huono elokuva, jos unohtaa mitä se alunperin lupasi. Meininkiä ja menoa löytyy, mutta ei sen enempää kuin mistään muustakaan nykyisestä toimintaelokuvasta. Sen kompastuskivi ovat liian tutut hahmot, joten katsoja tietää miten tarina etenee. Itse kaipaan aikaan jolloin surffikohtauksia ei terästetty CGI:llä ja Reeves ja Swayze istuivat rannalla vieretysten, kasvot auringosta palaneina.
Kuuma keittiö, kylmä tunnelma
Lue lisää »
Kotiteattereihin ilmestynyt Liekeissä (Burnt), on hieman toista maata. Se nojaa hyvinkin vahvasti kliseisiin joita me kaikki olemme rokkitähden lailla kohdeltavista huippukokeista kuvitelleet. Sen tähtenä riehuu ja masentuu Bradley Cooper, jonka esittämä Adam Jones on entinen huippukokki, tunnettu temperamentistaan sekä lahjakkuudestaan. Raskas työ, railakas vapaa-ajan vietto ja huumeet ovat vetäneet maton miehen jalkojen alta. Syntien sovitukseksi mies hautaa itsensä avaamaan ostereita, kunnes on aika palata maailman huipulle, ja ryhtyä metsästämään kolmea Michelin-tähteä.
Tarina sijoittuu Lontooseen, luoden kylmän minimalistisen taustan aiheelle joka tunnetaan dramaattisuudestaan. Jones kerää omaa supertähti-ryhmäänsä kuin konnalaumaa keikalle, homma menee melkein montaasimaiseksi tarinoinniksi laittaen miehen tielle vähäisiä ongelmia. Totuus kuitenkin on, että suurimmat ongelmat ovat Jonesin oman pään sisällä, täydellisyyden tavoittelun ahdistuksessa sekä tietenkin muiden vastustuksessa. Dramatiikkaa haetaan kilpailijoiden ja pienten epäonnistumisten kautta, mutta ei unohdeta aina niin tärkeää romanttista virettä, joka pistää Sienna Millerin melko turhaan sivuosaan. Elokuva tuntuukin olevan täynnä hyviä näyttelijöitä, kuten Daniel Brühl, Emma Thompson ja Uma Thurman, jotka menevät täysin hukkaan pienissä sivuosissa.
Elokuvan pitäisi olla tarina rakkaudesta ruokaan, mutta kakaran lailla kiukutteleva superkokki tuntuu lähinnä ongelmaiselta ja hemmotellulta tähdeltä josta puuttuu kuitenkin intohimon palo. Tai, elokuva haluaa esittää kiukuttelun intohimona, pistäen kokit traagisten taitelijoiden nykyvastineiksi. Rakkautta ja omistautumista halutaan osoittaa riehumalla ja huutamalla, vaikka itse elokuva tuntuu kolkolta ja kollaasimaiselta. Siitä puuttuu se lämmin tunnelma jonka itse yhdistän keittiöön, eikä ratkaisu tehdä kliinisen tuntuista sankaritarinaa oikein ole minun makuuni.
Kenelle? Kaikesta huolimatta Liekeissä on mukavan vaivatonta katsottavaa, joka ruuasta kiinnostuneille ja sujuvaa viihdettä kaipaaville antaa varmasti tarpeeksi tilkettä viihdyttääkseen.
Se on täydellisen harmiton, sisältäen turhaan vanhanaikaisen kliseisiä hahmoja kehystämään tarinaa joka varmasti olisi ollut onnistuneempi jos se ei nojaisi niin vakaasti kuluneeseen käsitykseen siitä, millaisia hahmoja näissä tarinoissa pitäisi olla. Ahkeran Googlailun ansiosta petyin myös siihen, että tarinassa käytetyt ohjenuorat siitä kuinka ravintolaan saapuvan “Michelin-tarkastajan” bongaa, ovatkin täyttä puppua. Eikö mihinkään voi enää luottaa?
Truth asettaa paljon kysymyksiä myös journalismin nykytilasta
Lue lisää »
Siksi Truth-elokuvan asetelma tuntuu ajankohtaiselta, mutta samalla armottomalta. Amerikkalaisen legendaarisen ajankohtaisohjelman, 60 Minutes II, julkaisi tarinan tuolloin presidentiksi pyrkivän George W. Bushin armeijaurasta. Siitä kuinka mies keplotteli itselleen, muiden avustuksella, uran palveluksessa - tekemättä juurikaan töitä tai olematta paikalla.
On selvää, että tällainen “hyökkäys” ei jää rikkaan ja vaikutusvaltaisen vesan joukoilta huomioimatta. Koneisto lähtee liikkeelle, ja selviää, että osa asian vahvistavista dokumenteista on “ehkä väärennetty” tai “ei voida 100% todistaa aidoiksi.” Alusta lähtien on selvää, että uutistoimituksen väki on elokuvan tekijöiden mielestä oikeassa, riippumatta muutamasta hatarammasta todisteesta ja faktan tarkistamatta jättämisestä huolimatta. Katsoja on valmis uskomaan tämän, sillä maailmaa nähnyt ihminen ymmärtää kyllä miten asiat hoituvat näissä kuvioissa. Väitteissä lienee vinha perä, mutta Bushin joukkiot sekä myös CBS haluavat tehdä toimittajista varoittavan esimerkin kaikille, jotka haluavat tuoda totuutta julki. Varsinkin, kun sadoista todisteista yksi tai kaksi ei ole täydellisen vedenpitäviä.
Tutkiva journalismi on kuoleva taiteenlaji. Me elämme ajassa jolloin otsikoiden klikit ovat sisältöä tärkeämpiä, ajassa jolloin julkkisnaisen vilahtanut rinta on kiinnostavampi kuin ilmastonmuutos. Näin ei pitäisi olla. Me edelleen luotamme painettuun sanaan. Me luotamme siihen, että se mitä kirjoitetaan, on totta. Me luotamme toimittajiin. Meidän ei pitäisi, sillä nykyinen media on täynnä virheellistä tietoa, tyhjäpäisyyttä sekä suoranaisia valheita. Siksi toimittajien kohtelu ajassa, jolloin tietoon uskottiin, tuntuu kovalta.
Mikä oli totuus? Venkoiliko Bush itselleen armeijauran jota ei oikeastaan ollut? Haluan sanoa että kyllä. Truth, kuten myös myöhemmin kotiteatterijulkaisuun tuleva erinomainen Spotlight, kertovat äärimmäisen tärkeän tarinan informaatiosta. Henkilökohtaisesti haluan takaisin maailmaan, jossa julkaistu informaatio on oikeaa, tutkittua sekä tarkistettua. Journalismia joka on vailla poliittista päämäärää, puolueetonta ja laittaa ihmisen itse ajattelemaan asioita. Nämä piirteet puuttuvat ajastamme jo melkein kokonaan - edistys ei aina ole hyvä asia.
Kenelle? Poliittisista trillereistä ja tarinoista pitäville ihmisille. Katsoja joka viihtyy asiallisen, dialogivetoisen elokuvan parissa, eikä odota aktiivista ja jännittävää toimintaa ruudun täydeltä.
Sisällissodan jaloista betoniviidakkoon
Lue lisää »
Dheepan ei ole poikkeus. Sen Sri Lankasta Ranskaan pakolaisina väärillä passeilla matkanneet tarinan keskushahmot heitetään uuteen maahan, ja uusiin tilanteisiin, armotta. Asetelma on hyvin ajankohtainen. Dheepan (Antonythasan Jesuthasan), Sri Lankan sisällissodassa sotinut mies, sulautuu valtavaan pakolaisvirtaan yhdessä hänen vaimoaan esittävän Yalinin (Kalieaswari Srinivasan) ja muka-tyttären Illayaalin kanssa. Silmissä siintää parempi tulevaisuus, mutta todellisuudessa taistelu jatkuu, ainoastaan hieman eri muodossa.
Talonmiehenä uudessa asuinmaassaan Dheepan kunnostaa taloja, pitää asialliset välit aluetta hallitseviin rikollisjengeihin ja yrittää sopeutua uuden perheensä kanssa maan tapoihin ja vieraaseen elämään. Vaimo Yalin saa töitä kodinhoitajana, ja pieni perheyksikkö hitsautuu yhteen herkästi, opetellen kieltä vieraiden ihmisten keskellä. Perhettä tarkastellaan yksilöä tukevana keskuspisteenä, mutta toisilleen vieraat ihmiset aiheuttavat myös yhteentörmäyksiä kun uudessa elämässä ainoat tutut ihmisetkin ovat ventovieraita. Yhteenhitsautuminen vie aikaa, ja tapahtuu hitaasti seinien sisäpuolella, ihmisten etsiessä tukea toisistaan.
Väkivalta, kuten aina Audiardin ohjauksissa, on läsnä. Aluetta hallitsevat vastenmieliset jengit valvovat kaikkea, ja tilanne kiristää Dheepanin sodassa vaurioitunutta mieltä. Hienovarainen ja melkein hiipivän rauhallinen kerronta kärjistyy tarinan lopussa. Yhteentörmäykseltä tuskin pystyy välttymään, jos omaa elintilaa ja turvallisuutta sohitaan, varsinkin kun vastassa on paljon kokenut mies Sri Lankasta. Elokuva käsittelee yhtä paljon siirtolaisuutta kuin perheen yhteyden olemusta, mutta on kaikessa hillitty ja vähäeleinen.
Kenelle? Elokuva sopii ihmiselle jotka nauttivat hyvästä tarinankerronnasta, todellisesta elämästä ja yhteiskunnallisista teemoista. Dheepan ei ole tarinana viihdyttävimmästä päästä, koska sen teemat ovat aitoja ja koskettavia - teemoja joita jotkut meistä eivät halua käsitellä rentoutuessaan. Taidokkuudessaan se tarjoaa kuitenkin ajattelevalle ihmiselle, jotka nauttivat laadukkaasta eurooppalaisesta elokuvasta, hyvän kokemuksen jota voi lopun väkivallasta huolimatta suositella herkimmillekin.
Taksissa istuessa avautuu koko maailma
Lue lisää »
Suomesta käsin katsottuna on toisinaan hankala ymmärtää, että vapaus tehdä asioita ei ole kaikille samanlainen itsestäänselvyys. Vuonna 2010 ohjaaja Panah nimittäin tuomittiin Iranissa kotiarestiin - kieltäen tätä tekemästä elokuvia, eli harjoittamasta ammattiaan 20 vuodeksi, sekä puhumasta toimittajille. Häneltä evättiin myös mahdollisuus lähteä maasta, rajoittaen entisestään mahdollisuuksia tehdä rakastamiaan elokuvia, ja jopa osallistua Cannesin elokuvajuhlille. Vuonna 2011 miehen ohjaus This Is Not a Film jouduttiin viemään salaa Cannesiin, kuljettamalla se rajan yli kakun sisälle usb-tikulle ladattuna ja piilotettuna. Kun ajattelemme vapaasti koneillamme kulkevaa informaatiota, ja sitä kuinka nauttimaamme viihdettä ei kontrolloida ja valvota - tuntuvat tällaiset vastoinkäymiset vierailta. Ne ovat kuitenkin täyttä tosielämää joissakin maailmankolkissa.
Aikana jona Panahilta on kielletty elokuvanteko, on hän onnistunut tekemään niitä kuitenkin kolme. Tämä uusin, Taxi Teheran on hyvin elämänmakuinen ja pienimuotoinen tarina teheranilaisista. Kaikesta välittyy aitouden ja improvisoinnin maku, vaikka on ymmärrettävä että tapahtumat sinällään ovat ohjattuja. Ohjaaja itse, taksikuskin roolissa, puhuu harvoin. Leppoisan oloinen ja rento Panah antaa ihmisten puhua politiikasta, vapaudesta sekä ihmisarvosta - teemoista joita miehen elokuvat usein käsittelevät.
Iranin tiukat lait asettavat oudolta tuntuvia rajoitteita ja sääntöjä elokuvanteolle. Miltä pahis saa näyttää, ja millaisia nimiä sankareilla saa olla. Taide tuntuu toissijaiselta, elokuvat on kahlittu propagandan ja tietynlaisen agendan sisälle, joita rohkeat ihmiset maan sisällä yrittävät murtaa. Samalla tarina avaa ihmiskunnan kirjavuutta. Takapenkille istuu niin piraattielokuvien myyjä kuin taikauskoinen naiskaksikkokin. Ihmiskirjo on samanlainen kuin meillä täällä Suomessakin, mutta näitä tarinoita ei näe tarpeeksi usein ymmärtääkseen että loppujen lopuksi meitä löytyy joka maasta joka lähtöön.
Taxi Teheran on hauska. Vaikka se tapahtuu periaatteessa vain yhden taksin sisällä, antaen asiakkaiden kertoa tarinoitaan, on se viihdyttävä ja nokkela, täynnä elämänmakuista rosoutta ja näin se jättää jälkeensä lämpimän tunteen, ja kunnioituksen riskejä ottavista ihmisistä.
Tempun hienous korostuu vasta hiljaisuudessa
Lue lisää »
Ohjaaja Robert Zemeckisin tarina alkaa unelmasta, ja päättyy sen toteutumiseen. Kerronta on yhdistelmä nostalgisia takaumia, kun Petitiä esittävä Joseph Gordon-Levitt kertoo elämästään ja hulluista suunnitelmistaan. Pariisissa mies aloittaa uransa, hioo taitojaan nuorallakävelyn todellisen taitajan Papa Rudyn (Ben Kingsley) johdolla, ja ihastuu tietenkin naiseen. Kyseessä voisi olla hyvin perinteinen “seuraa unelmiasi” tarina, mutta elokuvan viimeinen 30 minuuttia pelastaa paljon, tarjoten uudenlaista ja koukuttavaa jännitystä ilman turhia efektejä ja kikkakonsteja. Nuoralla kävely, hurjassa korkeudessa ilman vaijeria, kun sattuu olemaan järkyttävän jännittävää.
Petit kertoo suoraan katsojalle elämästään ja taipalestaan kohti järkeä uhmaavaa tempausta hullulla ranskalaisella aksentilla korostetulla englannilla. Kaikesta tulee mieleen hieman lapsellinen ja sadunhohtoinen tarina, kun menneisyyden Pariisi kuvataan kullanhohtoisena ja nostalginen musiikki saattelee päähahmoja kohti vaarallista tempausta. Tarinan ote on dokumenttimainen, sillä kaikista takautumistaankin huolimatta, sen tarkin fokus on alituisesti tempauksen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Ja hyvä niin. Vastoinkäymisiä on paljon, mitään lupia sen tekemiseen ei ole, ja välillä tarina onkin kollaasi veijarimaisista konnatarinoista - temppu ja kuinka se tehdään.
Itse temppu, kävely edestakaisin korkealla kaupungin yllä, tuntuu kaikkea järkeä uhmaavalta. Samalla se on ehdottomasti elokuvan kohokohta, helmi, jota katsoessaan uppoutuu tarinaan tavalla jota alkupuolisko ei onnistu toteuttamaan.
The Walk ei herkuttele dramatiikalla. Se ei tee yllättäviä zoomauksia korkeuksista kohti kaupunkia eikä yritä herättää katsojaa koko ajan turhilla “läheltä piti” -tilanteilla. Se on aidon tuntuinen tempauksen kuvauksessaan, ja siksi alun melkein satukirjamainen ote tuntuu täysin toiselta elokuvalta. Se vaihtelee myös visuaalisen kerrontansa puolesta, tuoden tempauksen ajan, kylmän metallisen vaijerin ja New Yorkin alla avautuvan kaupungin kylmänä ja realistina esiin - vastakohtana menneisyyden pehmeälle Pariisille. Parhaimmillaan tarina on Petitin ollessa yksin vaijerilla, suuren kaupungin avautuessa alla, päällä pelkkää tyhjää. Kerronta rauhoittuu ja keskittyy, pureutuu olennaiseen ja siihen mistä tarinassa on pohjimmiltaan kyse. Korkealla metelin ja kaaoksen yllä tarina onnistuu viimein korostamaan tempun hienoutta, jättämällä pulinan ja turhat krumeluurit menneisyyteen.
Viipyilevä animaatio sekoittaa fantasiaa ja todellisuutta
Lue lisää »
Tarina kertoo nuoresta Anna-tytöstä, jonka vanhemmat kuolivat tytön ollessa hyvin nuori. Elokuva tarttuu arkailematta vaikeisiinkin aiheisiin, kuten nuoren mielen herkkään haavoittuvuuteen - Anna on masentunut, sekä terveydentilaltaan haavoittuvainen. Kuten niin usein tosielämässäkin tuntuu olevan, paikanvaihto on katalysaattori, joka sysää jumiutuneen tytön elämän jälleen eteenpäin. Matka on kasvamista aikuiseksi, elämässä eteenpäin meneminen oleellista selviytymiselle. Raikasta meri-ilmaa hengittämään ja astmaansa parantamaan lähetetty Anna löytää pian hylätyn talon rannikolla. Talosta löytyy vaalea nuori tyttö, Marnie, jonka kanssa ystävyys ryhtyy kukoistamaan välittömästi. Kahden nuoren tytön välillä kerrottu tarina tuntuu melkein romanttiselta.
On kuitenkin alusta asti selvää, että Marnie ei ole tavallinen tyttö. Tarina onkin sekoitus fantasiaa ja kummitustarinaa, kun se kulkee pitkin Annan omaa elämää kohti parantumista. Uudet ystävät karkoittavat yksinäisyyden, ja tätä myöten masentuneisuuden. Alkuaikojen itsetuhoiset ajatukset ja alistuneen oloinen Anna kasvaa tarinan aikana, ja on matkalla kohti itsenäisempää ja itsevarmempaa nuorta naista. Mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat keskenään, kun elokuva ajaa hahmot oudosta tilanteesta toiseen, eikä katsoja voi olla täysin varma mikä on todellista ja mikä unimaailmaa.
Toisinaan tuntuu, että tarinassa ei ole tarpeeksi puhtia. Se viipyilee ja jopa hidastelee, ehkä herkutellen liikaa mystiikalla ja ystävyydellä. Tuloksena on tunne ajan pysähtymisestä, mikä on omalla tavallaan nokkela tapa kuvata tarinan keskusta - nuorta ystävyyttä joka ylittää aikaa ja ulottuvuuksia. Ennenkaikkea Marnie - Tyttö ikkunassa jättää jälkeensä rauhallisen, vaikkakin hieman lohduttoman tunnelman, sillä tarinan loppu voi pistää katsojien silmäkulmat kostumaan. Kaunis ja taidokas animaatio on aitoa Studio Ghibliä. Sen rauhallinen kerronta tuudittaa nauttimaan tarinasta joka ei hötkyile eikä häiritse. Samalla se on tasaisuudessaan jopa hieman turruttava, ja vaatii aidosti oikean ajan jolloin siitä voi rauhoittua nauttimaan.
Tumma rakkaustarina viettelee kauneudellaan
Lue lisää »
Kaikesta säikyttelystä huolimatta Crimson Peak on tarina viettelystä, naiseudesta sekä rakkauden turmiollisesta vaikutuksesta – jos sen näin haluaa tulkita. Katsoja voi upottaa itsensä kauhutarinaan jos tätä kaipaa, mutta parhaimmillaan se on kun antaudutaan tukahdutetulle erotiikalle.
Kauhukirjailijaksi halajava Edith Cushing (Mia Wasikowska) tuntuu neitsytmäisessä viattomuudessaan helpolta palalta, kun brittiläinen baroni Thomas Sharpe saapuu sisarensa kanssa kaupunkiin hakemaan rahoitusta hankkeelleen. Hillityn, mutta ilmiselvästi vaarallisen viettelevän ulkokuorensa alla Sharpe (Tom Hiddleston) on hiljainen saalistaja, joka kietoo nuoren naisen pauloihinsa vaivatta. Kaikki tuntuu jopa liian helpolta. Edith on perhonen joka lentää liian lähelle liekkiä. Elokuva hyödyntääkin perhosteemaa läpi tarinan, tuoden sen kuvastona esiin ja alleviivaa niiden kaunista rujoutta, lyhyttä elämänkaarta joka loppuu kylmän tullen. Metaforamaista talvea tulkitsee Jessica Chastainin esittämä sisar Lucille, joka huokuu jäistä kontrollia. Jääkausi saavuttaa huippunsa kun nuoripari saapuu Sharpen perheen kotiin, kartanoon Englannissa, keskelle hyistä nummea.
Lahoava, goottiromantiikkaa huokuva kartano kätkee sisäänsä nuoren rakkauden naivia toivoa sekä kauhua. Edith toivoo mieheltään paljon, saaden vastaukseksi sääntöjä ja paljon yksinoloa. Taustalla nakertaa tunne, että kaikki ei ole sisarusparin kodissa kohdallaan. Lumi leijailee kartanon katon läpi, luoden kuvan tukahduttavasta kylmyydestä. Se ulottuu paljon Lucille-sisaren maneereja pidemmälle. Verenpunainen savi tunkeutuu seinien läpi; se tuntuu elävältä, antaen talolle elävän sykkeen joka tukahduttaa nuoren naisen. Näin tapahtuukin, sillä Edithin persoona halutaan haudata, seksuaalisuus pitää kurissa, kunnes hän on täyttänyt tarkoituksensa. Kummitusmaisemmat elementit nostavat päätään, vaikka nuorta naista seuranneet yliluonnolliset elementit ovat olleet aina läsnä tämän elämässä.
Del Toro puhuu paljon mielikuvien kautta, tehden satutarinasta kivulian kauniin. Punainen savi ja valkoinen lumi luovat kontrasteja tarinassa, jossa heräilevä seksuaalisuus kohtaa vakiintuneempia kauhun elementtejä herkästi ja taitavasti. Perinteistä säikyttelyä ei ole kuitenkaan unohdettu - sillä on oma paikkansa Del Toron kummitustarinoissa
Thomas ja Lucille Sharpin kontrolloiduissa hahmoissa on kuitenkin samaa kytevää kauhua, luoden napakan sielun talolle – osaset istuvat toisiinsa, talo ja sisaruspari hengittävät samassa tahdissa. Wasikowskan Edith on ihastuttavan herkkä ja sisukas, luoden Hiddlestonin kanssa herkullisen vastakohtien parin – jännite purkautuu valkokankaalle herkullisesti, tehden kerrankin seksistä genren sisällä kiehtovaa.
Parhaimmillaan Del Toro on luodessaan kauneutta, tummasävyistä kauhua, jota intohimo käyttää polttoaineenaan. Tavanomaisemmat digitaaliset kauhuelementit joita elokuvassa on liikaa, tuntuvat turhilta. Ne tuovat nykyajan täysin turhaan tarinaan joka väreilee kauniisti ollessaan kynttilänvalossa hiljaa, verenpunaisten seinien sykkiessä menneen ajan tunnelmaa. Efektit tuntuvatkin ronskeilta, tunkeilevilta – Crimson Peakin maailma haluaa olla paikallaan, vaarallisella kauneudellaan vietellen.
Tämä mummola ei ole perinteisimmästä päästä
Lue lisää »
Shyamalan tuli aikoinaan tunnetuksi erinomaisista, aivoja nyrjäyttävistä sekä hämmentävistä elokuvistaan kuten Kuudes aisti, Signs ja The Village - Kylä. Tarinat olivat taidokkaita ja yllättäviä, mutta tämän jälkeen meno muuttui liian oudoksi, ennalta-arvattavaksi sekä yksinkertaisesti mielenkiinnottomaksi. Tarinoista tuli liian suuria, kunnianhimoisia ja laskelmoituja. The Visit vakuuttaa siitä, että ohjaajalla on vielä paljon sanottavaa, sillä elokuva on kotoisan pienimuotoinen ja tarpeeksi kompakti toimiakseen hankalassa ja kuluneessa “dokumentti”-genressä. Paluu perinteisempään trilleri-kerrontaan, pois fantasian maailmasta, on helpotus ainakin minulle.
Tarinan kaksi teini-ikäistä sisarusta passitetaan isovanhempien hoteisiin - isovanhempien joita kumpikaan nuorista ei ole ennen tavannut. Aloitteleva dokumentaristi Becca (Olivia DeJonge) kuvaa kaikkea mikä liikkuu, toivoen vierailuista tulevan materiaalin olevan voittoainesta tulevaan dokumenttiin, ja tästä koostuu elokuvan visuaalinen osuus heilahtelevine kameroineen ja outoine tapahtumineen. Rap-tähden urasta haaveileva veli Tyler (Ed Oxenbould) ei ole sisarustaan ovelampi, sillä vaikka kaksi teini-ikäistä ovat kasvaneet populaarikulttuurin maailmassa, kumpikaan ei huomaa minkään olevan vialla idyllisessä mummolassa. Juna-asemalta teinit noutavat isovanhemmat asettavat rajoja viikon yhteisasumiselle. Kellariin ei saa mennä, eikä oman huoneen ulkopuolella liikkua puoli kymmenen jälkeen iltaisin. Isoäiti näyttää kärsivän pahimman laatuisesta unettomuudesta haahuillen pitkin käytäviä keskellä yötä alasti eikä isoisäkään ole ihan täysillä kaliibereilla toimiva yksilö. Kaikessa on pieni sumuisuuden tuntu - kaikki toimii, mutta tapahtumia katsotaan ikäänkuin lasin lävitse, näkemättä ihmisten todellista luonnetta.
Tästä huolimatta kestää kauan, että nuoret ymmärtävät ryhtyä selvittämään tapahtumia sillä itsestäänselvimmällä tavalla - eli käyttämällä Beccan kameraa. Jännitettä haetaan näin turhan kauan aikaa, ja protagonistit turhauttavat katsojaa hölmöydellään. Mutta tapahtumat ryhtyvät onneksi etenemään mukavan hyytävällä tahdilla kohti katsojaa, ja aiheuttavat mukavia säpsähdyksiä ja epämiellyttävää tunnetta katsojan takaraivossa. Säikytellessään kunnolla The Visit onnistuu lunastamaan takaisin pienimuotoisen trillerin asettamia odotuksia, sillä elokuvaa katsoessa saa myös mukavia vilunväristyksiä.
The Visit ei ole täydellinen, sillä se naurattaa välillä tahtomattaan. Ehkä tämä onkin hyvä, sillä harva asia maailmassa on yhtä nautinnollista kuin hirtehisen huonot kauhuelokuvat silloin tällöin katsottuna. En väitä että The Visit on huono, suosittelen sitä kaikille kauhuelokuvien ystäville. Mutta se hihityttää, herkullisesti. Ainut mikä aiheuttaa todellisen pettymyksen, on se tosiasia että ohjaajan ensimmäisiä töitä tunteva katsoja kaipaa maagista mystiikkaa, hiipivää kauhua ja mysteerejä mitä Shyamalan on pystynyt joskus meille tarjoamaan. Perinteinen kauhusäikyttely ja toiminta on toisinaan hyväksi, mutta taidokkaita, luihin uivaa tummaa pelkoa tuovia tarinoita on maailmassa liian vähän. Toivokaamme että mies löytää vielä takaisin näiden tarinoiden pariin.
Everest hytisyttää kotisohvalla asti
Lue lisää »
Vuorikiipeilyä on esitetty elokuvissa usein hyvin dramaattisessa valossa, ja syystä. Tämä tarina ei ole yhtään helpompi, vaikka jännitys rakennetaankin perinpohjaisesti ja hitaasti, ilman suuria efektejä. Jylhät maisemat, lumi ja huipulle pääsemisen mahdollistavan kelin odottelu, ja tätä myöten myös hupeneva aika luovat yhdessä jännityksen johon ei tarvita keinotekoisia elementtejä. Maisemat ovat huikeat - ne on kuvattu aidoilla paikoilla niiltä osin kuin mahdollista, vuorikiipeilijöiden kuten suomalaisen Veikka Gustafssonin raahatessa kameroita mukanaan. Huipun saavuttaminen hinnalla millä hyvänsä on palo näiden ihmisten rinnassa tavalla, jota harva meistä ymmärtää. Kiipeilijät laittavat tarinassa itsensä, henkensä alttiiksi, ja kulkevat vapaaehtoisesti hyytävässä ilmassa paikassa, jossa ihmisellä ei oikeastaan pitäisi olla mitään sijaa.
Tämä periksiantamattomuus on se, mikä ajaa ihmiset eteenpäin vaikka pistävä viima iskee kasvoihin, kylmyys jäytää jäseniä ja pian näyttääkin siltä että huipun saavuttaminen on mahdotonta. Elokuvaa katsoessa tulee kylmä. Samalla joutuu ihmettelemään näiden ihmisten näennäistä hulluutta. Kaksi kilpailevaa kiipeilijäryhmää ovat vuorella kun kaikki tuntuu menevän pieleen. Katsoja voi seurata vilttiin kääriytyneenä kotisohvalla kun Everest näyttää miksi vuorta pidetään legendaarisena. Ei ole juonta paljastavaa todeta, että kaikki eivät vuorelta saavu takaisin - eihän tarinaa olisi kerrattu useaan otteeseen ellei siinä olisi traaginen käänne joka ihmisiä kiinnostaa.
Everest on kaunis, ja samanaikaisesti julma tarina ihmisen halusta valloittaa paikkoja sekä ylittää itsensä, testata omia rajojaan. Näyttelijäsuoritukset ovat aitoja, ja kaarti tekee parhaansa, tuoden kylmän käsinkosketeltavaksi teemaksi. Mukana ovat mm. Jake Gyllenhaal, Jason Clarke, Josh Brolin, Sam Worthington ja Emily Watson.
Herkullisen hauska mutta jännittävä avaruusseikkailu
Lue lisää »
Andy Weirin erinomaiseen The Martian-kirjaan pohjautuva Yksin Marsissa kertoo Mark Watneysta (Matt Damon), joka päiväkirjamaisen lokinsa kautta avaa tapahtumia ja selviytymistaistelua. Mies käyttää sisukkuuttaan, kekseliäisyyttään ja runsaasti mustaa huumoria yrittäessään selviytyä tilanteesta mikä näyttää rehellisesti sanottuna lohduttomalta.
Ridley Scottin ohjaama elokuva onnistuu kiteyttämään kaiken sen, mikä avaruusseikkailuissa yleensä on parasta. Se kietoutuu yhden miehen ympärille, kiristäen vaijeria hitaasti kun aika ja ruokavarat tuntuvat hupenevan uhkaavaa tahtia. Maan päällä NASA tiedemiehineen haluaa tuoda miehen takaisin Maahan, mutta millä hinnalla ja millä keinoilla? Watneyn astronauttiystävät taas matkaavat aluksessaan takaisin kohti kotia, tietämättöminä miehen selviämisestä hengissä.
Yksin Marsissa on Robinson Crusoe-tarina, Matt Damonin lähinnä puhuessa itsekseen, katsojille sekä videokameralle. Ilahduttavan poikkeuksena avaruustarinoille siitä puuttuu melodramaattinen pauhu sekä avaruusoliot ja turha mystiikka. Watney on kyynärpäitään myöten realistisesti kiinni omassa ulosteessaan, yrittäessään kasvattaa ruokaa planeetalla missä minkään ei pitäisi kasvaa.
Kukaan ei ole niin yksin kuin ainut mies kaukaisella planeetalla, mutta samalla tartutaan ihmisyyden peruskysymyksiin. Vaikka päällisin puolin tarina keskittyy selviytymiseen, hengissä pysymiseen, on siinä kuitenkin vankka tunnelma kenties vielä jostain ahdistavammasta – täydellisestä eristäytymisestä. Avaruus on ääretön ja maalannut aina hyvän taustan tarinoille riskistä ja omillaan olosta. Kuinka yksinäiseltä siis täytyykään tuntua miehestä, joka on planeetan ainut asukas?
Watneyn näkyvin ja suurin ongelma on hyvin yksinkertainen. Kuinka pysyä hengissä vuosia planeetalla jossa mikään ei kasva, missä elämää ylläpitävät happea ja vettä tuottavat laitteet on suunniteltu tekemään osansa muutaman kuukauden ajan, sekä saamaan pieni ruokavarasto riittämään kunnes seuraava lento Marsiin saapuu, vuosien päästä.
Elokuvan paras elementti on huumori. Yksinäisen miehen ainoat viihde-elämykset koostuvat miehistön jälkeen jättämien henkilökohtaisten tavaroiden aarrekasoista. Saalis on lohduton ja hermostuttava – kuinka kauan pystyt kuuntelemaan 70-luvun discoa tulematta hulluksi? Kun NASAn aivoriihet pohtivat kuinka monta viikkoa Watney pysyy hengissä, mies heiluttaa vasaraa kiroten The Bee Geesin tahtiin. Traaginen tilanne hymyilyttää herkullisesti.
Yksin Marsissa ei ota genreään täydellisen vakavasti, joka osoittautuu myös elokuvan pelastajaksi. Se sysää syrjään vanhat kliseet tiukkojen tilanteiden ja avaruusjargonin arvokkuudesta – kyseessä on ihmishenki, mutta asiaa lähestytään sisukkuuden ja mustan huumorin kautta. Se on kuitenkin myös asiaa tutkineiden asiantuntijoiden mukaan yllättävän tarkka ja mahdollinen – lukuunottamatta olosuhteita joiden vuoksi mies alunperin päätyi planeetalle yksin heilumaan.
Kun Mark Watney ajaa Roverilla pitkin punaisen planeetan pintaa, ABBAn Waterloon soidessa taustalla, ollaan matkalla kohti onnistunutta ja yllättävän herkkää tarinankerrontaa.
Taas juostaan - hiki valuen
Lue lisää »
Thomas (Dylan O’Brien) lyöttäytyy pian yhteen nuoren Ariksen (Jacob Lofland) kanssa, joka näyttää pojalle näennäisesti turvallisen laitoksen pimeämmän puolen. Vainoharhaisuus nostaa päätään, kun Thomasille käy ilmi kuka laitosta johtaa, mihin nuoria tarvitaan ja mikä kaikkien heidän kohtalonsa näyttää olevan. On aika juosta, paeta, ottaa kohtalo omiin käsiinsä, ja niinpä nuoret jälleen kerran ovat pakomatkalla. Tällä kertaa maastona ei ole monimutkainen, vaarallisia olioita piilotteleva kivilabyrintti vaan kuuma ja kaaottinen aavikoitunut erämaa. Postapokalyptisessa maailmassa aurinko on polttanut maan tuhkaksi, suurin osa ihmisistä on joutunut säteilyn ja mystisen sairauden uhriksi ja loput ihmiskunnasta eivät ole moraaliltaan parhaasta päästä.
Labyrintti - Aavikkokokeet jatkaa edellisen osan teemaa loikaten suoraan kiitoradalle. Mahdottomalta tuntuvia vastustajia, pääasiassa järjestöä nimeltä PAHA, vastassa on kourallinen nuoria, joiden ainoat aseet tuntuvat olevan oma nokkeluus sekä nopeat jalat. Ensimmäisen osan ihmiskokeista selvinneet sankarit hyppäävät paistinpannusta suoraan tuleen. Aavikkokokeet on, kuten usein trilogioissa tuntuu käyvän, eräänlainen välijakso. Tämä ei tarkoita etteikö luvassa olisi toimintaa ja tarinan maailmaa avaavia paljastuksia, sillä taustat avautuvat sitä mukaa kun ne selviävät hieman pihalla oleville nuorille. Mutta samalla paahteessa selviytyminen on eräänlainen siirtymätarina labyrintista ja ihmiskokeista kohti viimeistä taistoa joka tuntuu lähestyvän vääjäämättömästi.
Tarina ottaa vapauksia, ja poikkeaa huomattavasti lähdemateriaalistaan. Toinen osa johdattaa Thomasin ja tämän ystävät erilaiselle polulle kuin mitä kirjan teoriat tarjoavat. Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta samalla se noudattaa enemmän esimerkiksi Nälkäpelin ajatusmaailmaa. Se laittaa nuoret taistelemaan omasta vapaudestaan tyranniaa ja suurempiaan vastaan tavalla joka tuntuu jo hyvin tutulta.
Nuori näyttelijäkaarti virkistävästi vaihtelevine hahmoineen on hitsautunut yhteen perheeksi, eikä yhdenkään hahmon toivoisi jäävän tantereeseen makaamaan hiekkapölyn laskeuduttua. Mutta näin voi käydä - Aavikkokokeiden maailma tuntuu lohduttomalta ja etäiseltä eivätkä kaikki voi selvitä tarinan loppuun saakka.
Hurmaava bromance on katsomisen arvoinen
Lue lisää »
The Man From U.N.C.L.E. on bromance parhaimmasta päästä, ja se perustuu samannimiseen tv-sarjaan kultaiselta 60-luvulta. Päähahmoina tarinassa pyörivät kaksi täysin vastakohtaista miestä. CIA-agentti, entinen mestarirosvo, sulava ja sliipattu Napoleon Solo (Henry Cavill), sekä neuvostovakooja, järkälemäinen ja vakava Illya Kurakin (Armie Hammer). Itä ja länsi törmäävät herkullisesti yhteen 60-luvulle sijoittuvassa tarinassa, jossa natsitiedemiehen tytär Gabi Teller (Alicia Vikander) lupaa johdattaa miehet isänsä jäljille.
Elokuvan ote on herkullisen kepeä ja flirttaileva. Ajankuvan mukaisesti menoa rytmittävät italialaiset pophelmet yhdessä Roberta Flackin ja Solomon Burken kappaleiden kanssa. Moitteettoman tyylikkäiden asujen, ajoneuvojen ja kauniiden lokaatioiden kanssa kokonaisuus on ennenkaikkea harkitun tyylikäs. Se huokuu hienosti myös Bond-henkeä, varsinkin Napoleon Solon kohdalla. Mies on armottoman siloiteltu ja välinpitämätön, mutta eroaa aikalaisestaan siinä että tämä tuntuu hurmaavan naiset työnsä puolesta. Mieluummin Solo istuisi espresso-kuppinsa kanssa katukahvilassa ihastellen omia kalvosinnappejaan, kuin kaatamalla naisen toisensa perään. Illyan tukahdutettu säntillisyys on täydellinen vastapaino Sololle, ja yhdessä miehet pelastavat maailman naljaillen, kinastellen, ammuskellen ja laukoen kaksimielisyyksiä.
CGI-tehosteiden ja räminän aikakautena vanhanaikainen agenttiseikkailu tuntuu yllättävän rauhoittavalta sekä ehjältä kokonaisuudelta. Se tuo mieleen sarjat joita itse katsoin lapsena televisiosta, ja nostalgian tunnetta on hankala välttää. Meno kuitenkin pidetään modernin kiireisenä ja toimintaa riittää ruudun täydeltä niin, että varsinaisia suvantokohtia ei tule. Se kiirehtii hitaasti, hauskuuttaa yllättävästi ja tyydyttää vaativammankin katsojan esteettistä silmää. The Man From U.N.C.L.E. ei yritäkään olla tv-sarjaa korvaava tarina, vaan aloittaa kärsivällisesti alusta esitellen pelaajat. Samalla katsoja ihastuu koko kolmikkoon auttamattomasti, eikä juonen aukoista ja hieman hatarasta tapahtumaketjusta oikein jaksa välittää.
Cavillin ja Hammerin välinen kemia on käsinkosketeltavaa, ja tätä hurmaavaa ystävyyttä haluaa ehdottomasti lisää. Tuleeko tarinalle jatkoa? Ainakin näyttelijät toivovat niin, itse liityn tähän kuoroon laulamaan kunnes Solo ja Kuryakin iskevät jälleen jääräpäiset päänsä yhteen.
Joskus pitää vain antaa biitin viedä
Lue lisää »
Olen hieman eri mieltä. Sen pääosassa komeilee (kirjaimellisesti) Zac Efron, joka muutaman ärsyttävän komedian jälkeen on päätynyt taas rooliin jossa miehen monipuolisuudesta saadaan hieman enemmän irti. Efron on siitä hankala tapaus, että komean kuoren alla on potentiaalisesti aidosti lahjakas näyttelijä, mutta hän päätyy usein kevyisiin rooleihin kevyissä tarinoissa. Suosittelen kuitenkin katsomaan esimerkiksi The Paperboyn (2012), ja näette vilauksen siitä millaisia elokuvia Efronin pitäisi tehdä.
Tällä kertaa Efron näyttelee 23-vuotiaasta DJ:tä, joka raataa päivät epäkiitollisessa toimistohommassa joka muistuttaa moraaliltaan enemmän rikosta kuin rehellistä leivän ansaintaa. Illat Cole soittaa keikkoja klubeissa pikkurahasta. Alalla kilpailu on kovaa, eikä levynpyörittäjiä erota toisistaan. Ellei, kuten Cole haluaa tehdä, pysty tuottamaan sitä yhtä kappaletta joka nostaa tämän muiden yläpuolelle. Hittiä, joka pistää jalat liikkumaan ja miehen uralle josta tämä voi vain haaveilla.
Esiin astuu niljakas ja menestynyt James (Wes Bentley), joka ottaa Colen siipiensä suojaan. Nuoren uran ohjaaminen on hyvä tapa uransa huipulla olevalle Jamesille saada hieman lisää ihailua, sekä pönkittää omaa egoaan tekemällä “hyvää”. Se missä tarina kompastuu, kuten yleensäkin, on tarpeettoman romanttisen elementin tuomisessa tarinaan. On täysin itsestäänselvää että nuori Cole ihastuu mentorinsa tyttöystävään. Tukeutumalla tuttuihin juonikuvioihin elokuva lässähtää potentiaalisesti kiinnostavasta elektronisen musiikin maailmaan sukeltavasta tarinasta keskinkertaisemmaksi hyvän fiiliksen tarinaksi. Yhden biisin metsästys, tunnelman hakeminen ja rytmikkään musiikin anatomia ovat tarinan parhaita elementtejä. Tyhjyys tulee kliseistä ja yllätyksien puutteesta.
Kaikki ei ole kuitenkaan menetetty. Vaikka juoni on pelkkää näkkileipää, eivätkä näyttelijäsuoritukset sinällään ihastuta erinomaisuudellaan, on We Are Your Friends-elokuvassa monia hyviä koukkuja. Sen musiikki tarjoaa letkeän taustan leppoisaan viikonloppuun, ja tapahtumat ovat yksinkertaisuudessaan helpottavia. Ei, tämä elokuva ei keksi musiikkielokuvaa uudestaan. Mutta se rentouttaa, tarjoaa silmänruokaa, ja tarjoaa mukavan turvallisen opetuksen tarinan lopussa. Sillä kaikkein tärkeintä on oman tiensä kulkeminen, omalle itselleen rehellisenä pysyminen. Pössyttelyn ja juhlimisen kaaosmaisen vyöryn jälkeen elokuva sentään tajuaa pysähtyä edes tähän. Ennalta-arvattavaa kyllä, mutta täysin harmitonta ja viihdyttävää menoa siitä huolimatta.
Muulla ei väliä, kunhan koira selviää
Lue lisää »
Sota, lentävä veri ja suolet, erotarinat - antakaa tulla. Mutta antakaa koirille aina onnellinen loppu, tai minä en katso.
Max kertoo koirasta, jonka elämä on rakentunut Yhdysvaltain armeijan ympärille. Merijalkaväen koirana Afganistanissa Max on nähnyt paljon, mutta luottaa uskollisesti käsittelijäänsä Kyleen. Kuten sodassa usein käy, Max haavoittuu ja tämän isäntä Kyle ei koskaan palaa kotiin. Tarina kotiin palaavasta traumatisoituneesta koirasta voisi olla näin sydäntä raastava kertomus toipumisesta, sekä sodan arvista, uskollisen lemmikin näkökulmasta. Mutta elokuva heittää mukaan kourallisen teinejä, sekä mitä oudoimman rikosvyyhdin joka kiedotaan Afganistanin tapahtumiin heppoisella tavalla.
Näin tarina muuttuu enemmän teinijännäriksi, jossa leikitään isojen miesten kanssa Viisikkoa, eikä tämä ajatus nyt tunnu hyvältä tosielämässä lainkaan. Mutta koska kyseessä on elokuva, jännitystä rakennetaan sopivasti uhkailemalla, aseita vilauttelemalla, ja mikä pahinta, laittamalla Max-koira vaaralle alttiiksi. Traumatisoitunut hauva ystävystyy käsittelijänsä Kylen pikkuveljen kanssa, ja kaverusten välille kehittyy vankka side. Tätä venytetään ja testataan nuorten jännitysleffoista tutuilla elementeillä, mutta hermoni ovat riekaleina vain koiran kohtalon vuoksi.
Max-koiraa esittävä belgianpaimenkoira malinois nimeltä Carlos on mahtava. Todellinen tähti. Koirasta ei säteile söpöä karvaenergiaa, mikä on nappivalinta, sillä armeijan koiran on oltava valpas ja tarvittaessa vaarallinen. Koirat valitaan tarinoihin yleensä hellyyttävyyden, kumppanuuden ja jopa söpöyden vuoksi. En muista äkkiseltään toista koiraelokuvaa tämän, sekä ikuisen suosikkinini I Am Legendin lisäksi, jossa koirahahmossa ei luotettaisi varsinaiseen hellyyttävyyteen. Max on toimija, protagonisti, joka vie tarinaa omalta osaltaan eteenpäin itsenäisesti, jättäen söpöilyt kellariin. Kaksivuotias Carlos löytyi etsintöjen jälkeen Kentuckysta, ja tästä alkoi kolmen kuukauden mittainen koulutusjakso, jolloin koiran kanssa treenattiin viisi kertaa viikossa. Carlosin lisäksi kuvauksissa käytettiin viittä muuta samanrotuista koiraa stunteissa.
Vaikka tarinassa esimerkiksi koirien jahtikohtaukset näyttävät hurjilta, pidettiin kaikista koirista äärettömän hyvää huolta. Takaa-ajokohtausta varten, jossa Maxia jahtaa kaksi Rottweileria, kuvattin yksi koira kerrallaan. Elokuva onkin saanut korkeimman mahdollisen arvosanan eläinten kohtelusta kuvauspaikalla American Humane Associationilta. Voin vakuuttaa, että tarinalla on onnellinen loppu. Ikävä kyllä Max-koira on elokuvan kohokohta, sillä itse tarina on keskinkertainen ja täynnä tuttuja käänteitä ja kliseitä. En anna sen himmentää Maxin tähteä, mutta tämä hieno hahmo olisi voinut olla osana ainutlaatuisempaakin tarinaa.
Kun kauhu ei onnistu pelottamaan
Lue lisää »
Sinister II on jatko-osa vuonna 2010 ilmestyneelle Sinisterille, joka oli paitsi hyytävä, myös melko napakka ja hyvä kauhuelokuva. Menestystä halutaan ymmärrettävästi hyödyntää, pistämällä tittelin perään numero kaksi, ja käyttämällä samaa vainoajaa ja teemoja uudessa tarinassa. Siinä missä edellinen osa osasi hyödyntää katsojan pelkoja asettamalla perheen taloon jolla oli epämääräinen maine, tuntuu uusi maalaistila jo lavastetusti kohtalon kulisseilta. Kellarista löytyvät filmikelat, jotka pyörivät edellisessäkin osassa, ovat sisällöltään karmaisevia. Paha tarttuu jälleen kerran lapsiin, ja tätä kautta yritetään kehittää jännitettä kauhun, lapsista huolehtimisen ja selviytymisen välille.
Perhe koostuu äidistä ja kahdesta pojasta, mutta sympatiani ovat harvoin lasten puolella kauhutarinoissa. Koska talossa asustavat pahat henget eivät riitä kasvattamaan jännitysmomenttia tarpeeksi korkealle, on mukaan lisätty perheongelmia; äiti on paossa lasten isää ja väkivaltainen mies tuo lisää ongelmia jo muutenkin pulassa olevalle perheelle. Ratkaisu tuntuu hieman hölmöltä, sillä kotiväkivalta ja paossa oleva perhe ovat teemana täysin toisenlaisen elokuvan polttoaineita. Mutta talossa temmeltävät henget imevät voimaa konflikteista, joten mitä enemmän ongelmia, sen parempi. Tämä tuntuu olevan tarinan logiikka. Tapahtumia yritetään selittää tutkimalla nauhoja ja vastaavia tapahtumia ympäri maailmaa, mutta homma menee yleiseksi pulputtamiseksi eikä “legenda” jaksa innostaa. Käsikirjoituksesta puuttuu kyky kasvattaa jännitystä; intensiteetti ja mysteeri ovat kadoksissa.
Ensimmäiseen osaan tarinan sitovat sekä filmikelat ja jossain syvällä piilossa lymyävä pääpaholainen. Lisäksi tarinaan on raahattu mukaan edellisestä osasta tuttu yksityisetsivä, jota en tosin itse muistanut ollenkaan. Siinä missä ensimmäinen osa oli taidokas, ja nosti niskakarvat pystyyn eräillä taidokkaasti rakennetuilla kohtauksillaan, turtuu katsoja nopeasti Sinister 2:n menoon. Ensimmäisen säpsähdyksen jälkeen varjoja näkee joka paikassa, eikä tarina ymmärrä että se mitä ei näe on usein pelottavampaa. Lopulta meno laantuu perinteiseksi säntäilyksi ympäri taloa, eikä katsojaa oikein jaksa enää kiinnostaa miksi näin tapahtuu ja kuka selviää hengissä.
Sinister 2 on malliesimerkki kauhuelokuvien jatko-osasta jota ei pitäisi tehdä. Se hyödyntää edellisen osan menestystä, ja sortuu laiskaa käsikirjoitukseen, vanhan kierrättämiseen ja kaikkiin kliseisiin mitä kauhuelokuvista löytyy. Se antaa kauhuelokuville huonon maineen, vaikka tänäkin vuonna erinomaisia helmiä on ollut tarjolla paljon.
Iskut uppoavat tehokkaasti
Lue lisää »
Moni varmasti on samaa mieltä kanssani siitä, että jotkut urheiluelokuvat ovat yksinkertaisesti hienoja, vaikuttavia, inspiroivia tai kiinnostavia. Jokainen meistä on nähnyt Rockyn, ja puristanut rystyset valkoisena penkinsyrjää sisukkaan Rocky Balboan kohtaloa katsellessa. Nyrkkeily on ominta maaperää glorifioiduille tarinoille - Kuin raivo härkä/Raging Bull (1080), on klassikko. Million Dollar Baby (2004), Taistelija / The Fighter (2010), Cinderella Man (2005) ja Warrior ovat menestyneitä, ja kehuja keränneitä tarinoita. Mutta osaavat sitä muutkin. Amerikkalaisille rakas baseball on tehnyt lajin tunnetuksi kaikille. En ole koskaan nähnyt yhtä ainutta baseball-ottelua, mutta tiedän säännöt ja lajin suurimmat legendat. Kevin Costner rakastaa lajia, tästä ovat todisteena Unelmien kenttä (1989), Vamppi ja veteraani (1988) sekä Rakkaudesta peliin (1999). Mutta osaavat muutkin; Brad Pittin tähdittämä Moneyball (2011) on taidokas tarina rakkaudesta lajiin.
Parhaat elokuvat urheilusta, nyrkkeilyn lisäksi, olen löytänyt kuitenkin amerikkalaisen jalkapallon parista. Vaikka itse laji on lähinnä seisoskelua, taktikointia ja harjaantumattoman katsojan silmään hidastempoista, rakentuvat tarinat ovat intensiivisiä ja dramaattisia. Any Given Sunday /Minä päivänä tahansa (1999), Friday Night Lights (2004), Remember the Titans / Titaanien taistelu (2000), Jerry Maguire - elämä on peliä (1996), We Are Marshall (2006) ja The Longest Yard / Luunmurskaajat (1974) ovat kaikki elokuvia, joita katsoessa unohtaa katsovansa elokuvaa urheilusta. Se on taito jota on pakko ihailla; sillä urheiluelokuvien runsaus paljastaa myös paljon kliseitä ja sudenkuoppia.
Juuri dvd:lle ja blu-raylle ilmestynyt Southpaw kertoo elokuviin niin hienosti istuvasta nyrkkeilystä. Tarina on pohjimmiltaan hieman kliseinen, sillä Jake Gyllenhaalin hurjasti esittämä Billy Hope on lähtöisin kehnoista oloista. Mies on raivannut raivolla tiensä nyrkkeilymaailman huipulle, tukenaan rakastava vaimo ja joukko huoltajia, managereita ja ystäviä. Voittamaton Hope on urallaan eräänlaisessa käännekohdassa, mutta traagiset tapahtumat suistavat miehen elämän täysin raiteiltaan. Ojaan on pitkä matka, jos lähtökohta on korkealla. Elämän uudelleen kasaaminen, kun kaikki mahdollinen on mennyt pieleen, tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä.
Vaikka Southpaw on rakennettu melko ennalta-arvattavista urheilun sankaritarinan kliseistä, on Gyllenhaalin suoritus jo yksinään näkemisen arvoinen. Mies on hurjassa kunnossa, ja vuosi vuodelta hienompia roolisuorituksia tekevä näyttelijä on yhtä aikaa rikkinäinen, koskettava ja raivokas hahmo, jonka puolesta pitää sormia ristissä loppuun saakka. Mielenkiintoista on, että Gyllenhaalin roolin piti ensin mennä räppärinä paremmin tunnetulle Eminemille, mutta mies keskittyikin kuvausaikana musiikkiin. Ratkaisu tuntuu oikealta, sillä ilman Gyllenhaalia elokuva olisi hyvin keskiverto. Sen huutava sydän on Gyllenhaalin loistava suoritus, jota latistavat kliseet ja tuttu juoni. Siitä huolimatta huomaan jälleen kerran lumoutuvani tarinasta - urheiluelokuvissa on outoa taikaa.
Menetetyt tilaisuudet ahdistavat supersankareita
Lue lisää »
Uusimman, tänä vuonna ilmestyneen Fantastic Four-elokuvan uudelleen lämmittelyn valossa menneet kevyet seikkailut tuntuvat ihastuttavan nostalgisilta. Se missä uusin elokuva epäonnistuu pahiten on dynamiikan luominen; henkilökemia ja perheen tuntu ovat kadoksissa. Jäljelle jää viisi kieltämättä hieman outoa hahmoa jotka toimivat tahoillaan, hääräävät kykyineen sankareina ja kasvavina vihollisina, mutta menosta puuttuu sekä uskottava rosoisuus että huumori.
Mielenkiintoista on nuori näyttelijäkaarti, joka tuo omalla tavallaan piristysruiskeen tarinaan joka sijoittuu paljolti tieteen maailmaan, ja näin ollen kuvittelisi hahmojen olevan vanhempia. Hienoja roolisuorituksia viime aikoina tehnyt Miles Teller esittää Reed Richardsia, neroa, joka yhdessä Suen (Kate Mara) ja Viktor Von Doomin (Toby Kebbel) kanssa ryhtyy rakentamaan laitetta joka muuttaa kaiken.
Koska elokuvan teemat ovat hyvin teknisiä, ja käsittelevät eri ulottuvuuksissa matkustamista, näyttelijöiden nuoruus tuntuu tekaistulta. Tarinaa halutaan kertoa nuoremmille, mutta samalla hahmoista puuttuu elämän tuomaa patinaa, ja homma on hyvin kirkasotsaisen selkeää. Koska kyseessä on selkeästi syntytarina, on harmillista että hahmojen esittelyyn ja taustoihin ei kuitenkaan käytetä aikaa lainkaan. Nuoruus menee hukkaan. Tarinaan hieman myöhemmin liittyvät Johnny Storm ja Ben Grimm, jotka ovat hahmoina mielenkiintoisia, tuntuvat jäävän osaltaan statisteiksi.
Siinä missä katsoja voi nauttia efekteistä, toiminnasta ja suoraviivaisesta viihteestä, Fantastic Four menettää mahdollisuutensa kertoa hahmojen tarina. Miksi he ovat keitä he ovat, miten ryhmän dynamiikka toimii ja kuinka he ovat kasvaneet yhdessä aikuisiksi. Kaikki on hyvin pintasiloiteltua ja kovaa, hirvittävän tummaa ja ahdasta. Sankareilta puuttuu tunne, motiivit ja lopuksi, sielu. Puhumattakaan epäloogisista jatkumoista, ja siitä että tarina ei kerro puoliakaan hahmojen kyvyistä.
Voisi kuvitella, että tämäntyylisten tyhjien sankaritarinoiden aika sarjakuvaelokuvien osalta on jo ohi, että ne ovat kehittyneet. Mutta Fantastic Four todistaa, että uudelleenkäynnistämällä sarjan ei tuloksena aina ole parempaa. Syy lienee osittain siinä, että Fantastic Four on edelleen kaukana kotoaan, Marvelista, suuren asiaa ymmärtämättömän studion kynsissä. Voiko mikään pelastaa näitä supersankareita? Kenties olisi parasta lopettaa yrittäminen.
Ihanaa, viipyilevää romantiikkaa
Lue lisää »
Far from the Madding Crowd iskee napakasti romantiikan kaipuuseen. Se esittelee itsenäisen ja fiksun Batsheba Everdeenin (Carey Mulligan), jonka rento ja itsevarma elämänasenne on tarinan kuvaamaan ajankohtaan hyvin miesmäinen. Nainen elää itselleen, seuraa omia unelmiaan, ja tämä luo kontrastin hänen ja kolmen miehen välille herkullisella tavalla.
Batsheba ei karta rakkautta, mutta hän ei tarvitse miestä. Yhteiskunnan normit asettavat tietyt rajat, joiden sisällä sopivaa aviopuolisoa voi etsiä, mutta hän on onnekkaassa asemassa. Hänellä on ylellisyys olla suostumatta ensimmäiseen kosintaan. Mennäpä naimisiin rakkaudesta, intohimosta, eikä siksi että vaihtoehtoja ei ole.
Mulliganin Batsheba ei jää tyhjäksi itsenäiseksi kuoreksi, vaan tämä hengittää, työskentelee, flirttailee sekä epäröi. Tuntee niin että tuuli humisee korvissa, elää niinkuin jokaisen pitäisi elää. Onkin hieman hullua, että viktoriaaniseen aikakauteen, 1870-luvulle sijoittuva tarina esittelee näin ihailtavan ja nykyaikaisen naishahmon. Siis vahvemman kuin mitä nykyelokuvissa usein näkee. Miehinen, teollistuva maailma iskee sarvia tämän naisen maailman kanssa, ja halut ja tuntemus oikeasta sekoittuvat niin että tuleva rakkaus on lopulta kaikessa kauneudessaan melkein tuhoava.
Miesroolit tukevat Batsheban tarinaa, tuoden käänteitä ja murheita, kuten elämään kuuluu. Matthias Schoenaerts (Luihin ja ytimiin, The Drop) on jämerä työläinen, jonka tarina kulkee käsi kädessä pitkin elokuvaa naisen kanssa. Mukaan tulevat myös Michael Sheenin esittämä rikas William Boldwood sekä nuori ja hurmaava Tom Sturridge kersantti Troyna. Miesten erilaisuus, niin elämänasenteessa kuin suhtautumisessa sankarittareen, luovat tarinaan aaltoja, joiden mukana katsoja nautinnollisesti kelluu.
Kaikkea tuskaisaa romantiikkaa ja hidasta etenemistä värittää rikas ja rehevä kuvaus. Englannin maaseutu aukeaa katsojalle juuri niin kauniina kuin tällaiselta tarinalta voi odottaakin. Far from the Madding Crowd on ihana ja herkkä romanttinen pala menneisyyttä, jota jokainen kaipaa toisinaan räimeen ja hektisen nykymenon keskelle.
Bloggaajaa voi seurataTwitterissä, Snapchatissa: raksuk ja Instagramissa.
Pieni sankari voi tehdä suuria tekoja
Lue lisää »
Mutta kuten sankaritarinoissa usein käy, Langin elämä sekoaa kertaheitolla tämän päätyessä outojen kiemuroiden kautta käyttämään pukua, joka muuttaa Langin kokoa dramaattisesti. Kutistava teknologia, jonka on kehittänyt S.H.I.E.L.D.-aikoinaan tiedemies Hank Pym (Michael Douglas), on yhtä aikaa hyödyllinen ja vaarallinen. Aina löytyy ihmisiä jotka haluavat käyttää teknologiaa vakoiluun ja sotaan. Ja sitten löytyy ihmisiä, kuten Pym ja Lang, yhdessä Pymin tyttären Hopen (Evangeline Lilly) kanssa, jotka tekevät kaikkensa estääkseen teknologian joutumisen vääriin käsiin. Tuloksena on outo, mutta toimiva seikkailu, jossa hyödynnetään kekseliäästi muuttuvia mittasuhteita, sekä tämän tuomia taistelutekniikoita.
Jos kuvittelet, että muurahaisella ratsastava pikkuruinen mies ei ole kiinnostava, kannattaa harkita uudelleen. Oman charminsa tarinaan tuovat hahmot; Scott Langin sekalainen kaverijoukko on kaikessa rosoisuudessaan hulvaton, eikä Hope jää avuttomaksi statistiksi taka-alalle. Ant-Man on Marvel-universumin huumorintuoja, Peter Quillin eli Star-Lordin ohella. Ei sillä, etteikö esimerkiksi Avengers-elokuvissa olisi naurua tuovia elementtejä, mutta Ant-Man on, kiperistä tilanteistaan huolimatta, ennenkaikkea hauska elokuva. Maailma jossa vihollisia sataa ulkoavaruudesta, radioaktiivinen aine kehittää vihreitä jättiläisiä, ja supersotilaita kasvatetaan ruiskeilla samalla kun asgardilainen jumala paiskoo vasaraansa, muurahaisella ratsastava minisankari ei olekaan niin omituinen näky.
Scott Lang voi olla entinen rikollinen, mutta hän on myös mies jolla on sydän paikallaan. Ehkä hieman kiero, mutta nokkela ja rakastava sydän kuitenkin. Useimmilla Marvel-sankareilla ei ole varsinaista perhettä, saati jälkikasvua, joten tämän dynamiikan tuominen mukaan elokuvaan tekee tarinasta myös astetta pehmeämmän. Lang puolustaa yhtä lailla perhettään sekä tyttärensä tulevaisuutta, kuin maailmaa. Mutta Avengersit kolkuttelevat oven takana; mikä on ymmärrettävää sillä tarina sijoittuu Age of Ultronin jälkeiseen aikaan. Avengersit ovat läsnä, matkalla kohti keskinäistä sotaa, eikä kenelläkään ole ylellisyyttä jäädä sivuun.
Ant-Man on pienimuotoinen sankarielokuva, joka on huomion arvoinen. Paitsi että se toimii jatkumona Marvel-universumissa, on se myös harmiton ja lämminhenkinen sankariseikkailu. Ei yhtä iso ja jylhä kuin Avengers-veljensä, eikä yhtä traaginen ja tumma kuin Kapteeni Amerikka, mutta piristävä lisä sankareiden katalogiin. Scott Lang palaa valkokankaille jo ensi keväänä, Captain America 3: Civil War -elokuvassa. Sitä ennen toivon että Langin hahmo hurmaa monta katsojaa puolelleen - joskus pieni on todellakin kaunista.
Kun unelmien tyttö katoaa
Lue lisää »
Quentin (Nat Wolf) on lyhyen elämänsä aikana ollut ihastunut ainoastaan yhteen tyttöön, naapurissa asuvaan Margo Roth Spiegelmaniin (Cara Delevinge). Margo on melko lailla kaikkea sitä mitä Quentin ei ole; suosittu, kaunis, villi ja vapaa luonne. Quentin viettää aikansa pienen ystäväpiirinsä kanssa, katsoen tyttöä kaukaa sillä lapsuusvuosien ystävyys on vaihtunut etäiseksi moikkailu-suhteeksi lukiossa. Onneksi pojan ystäväpiiri on mielenkiintoinen ja suorastaan huvittava; tuoden muuten niin keskiverron pojan tarinaan hieman hohtoa.
Margosta puhutaan koulussa paljon. Tyttö katoaa päiväkausiksi, kertomatta etukäteen menoistaan, ja palaa aina kotiin uuden huhumyllyn saattelemana. Kunnes eräänä iltana hän kiipeää Quentinin ikkunasta sisään, johdattaen tämän hauskalle kostoretkelle ympäri kaupunkia. Quentinin mielestä ilta on hänen elämänsä paras. Seuraavana päivänä Margo on jälleen kadonnut.
Ja Margo pysyy kateissa. Hän ei palaa kouluun, ei soita vanhemmilleen, ei ota yhteyttä kavereihinsa. Quentin, joka ei pysty unohtamaan tyttöä, ryhtyy selvittämään mitä on tapahtunut, ja seuraa pieniä johtolankoja, joita Margo tuntuu jättäneen jälkeensä. Teinien etsintäretkessä on enemmän kysymys riskien ottamisesta, kasvamisesta, sekä valinnoista joita nämä joutuvat tekemään Margoa etsiessään. Samalla voidaan puhua koiranpentumaisesta rakkaudesta, mutta kuten pian käy selväksi, Margo ei välttämättä ole se tyttö joksi Quentin on hänet halunnut kuvitella.
Paper Towns – Arvoitus nimeltä Margo korostaakin virkistävästi hieman piiloon nuortenelokuvissa jäänyttä teemaa. Ihmiset rakentavat haavekuvistaan omassa mielessään mielikuvia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ehkä Margo ei haluakaan olla se ihailtu tyttö jota kaikki pystyvät kuvaamaan ainoastaan sanalla “cool”. Varsinkin teini-iän tiimellyksessä, kun ihmiset hakevat kiivaasti omaa identiteettiään, kuka pystyisi vastaamaan toisten ihmisten odotuksiin ja mielikuviin? Etsintäretken aikana Quentin oppii ymmärtämään enemmän sitä, millainen ihminen hän on itse, kuin mitä Margo haluaa katoamisellaan sanoa. Lopulta tarina ei ole Margosta lainkaan – sillä itse luotua haavekuvaa on melkein mahdotonta jahdata, jos tätä ihmistä ei ole edes olemassa.
Hieman piilossa olevista herkistä teemoista huolimatta tarina on ennenkaikkea hauska, ja teini-ikää sopivan ironisesti kuvaava. Mitään suuria ratkaisuja ja tunneskaaloja ei tässä kevyessä tarinassa tarjoilla, mutta perimmäiseltä sanomaltaan se on teinihötön yläpuolella kirkkaasti.
Tästä lantion keinutuksesta tulee väkisin hyvälle tuulelle
Lue lisää »
Channing Tatumin johdolla ensimmäisen osan tutut kasvot Matt Bomer, Joe Manganiello, Kevin Nash ja Adam Rodriguez hurmaavat rintalihaksen nytkäytykselllä naiskatsojat - ja suuren osan miehistäkin. Kaava joka yhdistelee paljasta pintaa, hölmöilyä, rytmikkäitä tanssiesityksiä ja huumoria toimii. Miksi? Miehillä on ilmiselvästi hauskaa, he nauttivat yhteistyöstä ja kaikessa on hurtti bro-meininki. Jos kaavaa yritettäisiin siirtää naisstrippareista kertovaan elokuvaan epäonnistuttaisiin jo lähtökuopissa, sillä tosielämä ja realismi tulisivat liian lähelle tehden tarinasta valheellisen. Mutta mieskatraalla kaava toimii. Nauttikaamme siis häpeilemättä.
On vaikea sanoa onko Magic Mike XXL todellakin kunnollinen elokuva, vai kollaasi miehistä pitämässä hauskaa ja tarjoamassa katsojille silmänruokaa. Ei sillä että me todella välittäisimme. Ensimmäisen osan Dallas (Matthew McConaughey) on heittänyt nahkaiset chapsinsa naulaan, ja ryhmä jatkaa kohti viimeistä taistoaan ilman varsinaista johtohahmoa. Samalla juoni kääntyilee sinne tänne tuoden matkaan sivuhahmoja, joista mielenkiintoisimpana lavalle miehet esittelemään marssii Jada Pinkett Smithin esittämä Rome. Harvinaista kyllä, elokuvan naishahmot ovat kiinnostavia, vahvoja, itsenäisiä ja kerrankin hieman vanhempia - Smith on 43-vuotias ja Andie MacDowell peräti 57-vuotias. Siis aikuisia naisia. Ratkaisulle ei voi kuin hykerrellä.
Parhaimmillaan elokuva on tietenkin tanssikohtauksissa. Ei ainoastaan mieskomeuden vuoksi, vaan niiden rytmikkyyden, huvittavuuden ja seksikkyyden vuoksi. Melkoinen pokerinaama täytyy olla, ettei hymy nousisi huulille menoa katsellessa. Tanssikohtaukset ovat yhtä aikaa kekseliäitä, kauniita ja hyvin koreografioituja sekä hieman hämmentäviä. Jos kaikki mukana olevat miehet olisivat Tatumin tasoisia tanssijoita, olisi elokuva tuplasti parempi. Nyt joudumme (pitkin hampain) nauttimaan vain kiiltävistä lihaksista varsinaisten taitoesitysten sijaan.
Magic Mike XXL on elokuva jota ei kannata ottaa vakavasti, mutta joka kannattaa katsoa. Se on hattaraa, viihdettä ja on naurettavuudessaan hyvin puhdas.
Surullisia tarinoita on vaikea olla katsomatta
Lue lisää »
Amy Winehouse rakasti esiintymistä. Hän rakasti laulamista, jazzia, aviomiestään ja ystäviään - mutta alkoholin ja huumeiden tuoma tuki ja helpotus vievät lopulta voiton, kuten melko monen esiintyjän kohdalla voidaan todeta. Kaikessa tuttuudessaan se tuntuu kliseiseltä. Se on niin täytetty syöksykierteen merkeillä, vieroitushoidoilla, sekavalla käyttäytymisellä ja huippuhetkillä jotka sekoittuvat kaaottiseksi tarinaksi, jonka pitäisi summata tämän naisen elämä. Mukana kulkeva taitavampi elementti on Winehousen musiikki, uran alkuhetkien esiintymiset ja sanoitukset jotka soljuvat tarinan taustalla kertoen enemmän kuin dokumentti itse pystyy avaamaan.
Koska tarina alkaa Winehousen nuoruudesta, josta löytyy yllättävän paljon videomateriaalia, eteen rakentuva kuva on traaginen. Kaikesta jää päälle ennenkaikkea surullinen tunne, mutta siihen dokumentti tähtääkin. Se ei luettele sieluttomasti uran huippuhetkiä, näytä esiintymisiä ja käy läpi monotonisesti laskusuunnan tummimpia alhoja. Amy elää videoissa tavalla joka raapii herkimpiä katsojia; toiveikkuus ja nuoruus vaihtuvat huumeisiin ja pohjattomaan lohduttomuuteen.
Vaikka ohjaaja Kapadia asettelee näkyville paparazzeja jotka säälimättömästi käyvät kiinni Winehouseen tämän ollessa hukassa, uransa pohjalukemissa tai huumeista sekaisin, dokumentti itse syyllistyy samaan. Näyttäessään naisen haparoivaa esiintymistä festareilla se käyttää hyväkseen samaa tehokeinoa, tuo katsojan näkyville julkista omaisuutta olevan ihmisen synkimmät hetket. Vaikka dokumentti haluaa esittää olevansa syväluotaava, kunnioittava ja perinpohjainen, itselleni jäi päällimmäiseksi mieleen syvä suru ja häpeä - halusinko minä todella nähdä tämän kaiken? Selkeä vastaus on kyllä ja ei.
Asiaa pahentavat Winehousen elämässä olevat ihmiset, joista osaa haastatellaan dokumentissa. Näennäisesti ryhdistäytynyt ex-mies Blake Fielder kertaa pariskunnan huumeidenkäyttöä ja tuntuu lypsävän suhteesta irti kaiken minkä pystyy. Kliseisyydessään tarina huipentuu kun Winehousen isä esiintyy dokumentissa, oma kameraryhmä kintereillään. Naisen ollessa vielä elossa, kerätessään elämänsä rippeitä kasaan kaukana Lontoosta etelän lämpimän auringon alla, saapuu isä paikalle kuvaten omaa tosi-tv ohjelmaansa. Kysymys herääkin, onko tarina tuttu ja ikiaikainen hyväksikäyttäjien kierre, vai täydellinen halu itsetuhoon joka ajaa meistä lahjakkaimmat ja herkimmät lopulta kaiken avun ulottumattomiin?
Nyt rytisee, ja kovaa
Lue lisää »
Elokuva tähdittää yksi elokuvamaailman sympaattisimmista näyttelijöistä, Dwayne Johnson, joka on ponnahtanut hienolta vapaapaini-uraltaan uskottavasti yhdeksi suosituimmista toimintatähdistä. Johnsonin karisma ja koko ovat molemmat isoa luokkaa, ja hän kannattelee vaivatta suuren maailman toimintaelokuvaa harteillaan. San Andreasissa parasta on se, että se on rehellisesti oma itsensä. Se on katastrofielokuva täynnä räjähdyksiä, vaaroja ja naurettavan epäuskottavia tilanteita. Mukana on jonkinlaisen yhteyden luomiseksi myös ripaus perheen sisäistä dynamiikkaa ja ihmiskohtaloita, jotka ajavat tarinan hahmoja eteenpäin. Muutenhan luonnonkatastrofin iskiessä ihmiset oikeasti vain istuisivat tilapäisissä kokoontumipaikoissa, eivätkä säntäilisi ympäri murenevaa Kaliforniaa.
Auringon ja terveysintoilun luvattu osavaltio Kalifornia saa tuta maanjäristyksen vailla vertaa. Tarina ei varsinaisesti itke tuhansien kuolevien ihmisten perään, vaan keskittyy seuraamaan Johnsonin esittämän pelastuhelikopterilentäjän matkaa kohti perhettään, joka tietenkin on toisella puolella osavaltiota. Uskottavuuden, jota tämäntyyliset elokuvat eivät mielestäni rehellisyyden nimissä edes tarvitse, laitetaan Paul Giamatti kertomaan tieteellisiä faktoja ja uhkakuvia siitä kuinka maanjäristys etenee, ja millainen tuho on kyseessä. Tuhon laajuuden näkee kuitenkin ikkunasta ulos vilkaistessaan, eikä kukaan kerkeä kissaa sanoa kun maa jo katoaa jalkojen alta.
San Andreas näyttää paljon. Se murentaa pilvenpiirtäjiä, hävittää rantaviivan, kaataa sähkölinjat, aiheuttaa hyökyaallon. Elokuva näyttää komealta, tehosteet ovat väkeviä ja kaikkea voi ihastella tyynen rauhallisesti, kun ihmiset kuolevat kenties mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla. Liiallisessa kaaoksessa ja suuruudessa on nimittäin se ongelma, että se hukuttaa tunteet alleen. Katsoja ei välitä ihmisistä, tarinasta ei tule paniikin tuntua, sillä tunneside selviytymiskamppailun keskellä painiskeleviin päähenkilöihin puuttuu. Tämä ei ole näyttelijöiden vika, vaan sen että kaikki pitää olla niin järkyttävän suurta.
Mutta puhtaana katastrofielokuvana, millaisena San Andreas haluaa itsensä myydäkin, se toimii. Jos haluat hölmöjä käänteitä, suurta komeaa kaaosta ja täpäriä tilanteita - kuten uskon monen haluavan - on tämä elokuva juuri sitä mitä tilasitte.
Bloggaajaa voi seurataTwitterissä, Snapchatissa: raksuk ja Instagramissa.
Voiko Terminator rytistä liikaa?
Lue lisää »
Terminator Genisyksen tarina heittää Jai Courtneyn esittämän Kyle Reesen takaisin vuoteen 1984, mutta aikajana on muuttunut. Tutut asiat eivät olekaan mahdollisia, ja tulevaisuuden muuttamiseen joudutaan ottamaan käyttöön uusi resepti. Vanha tuntuisikin jo uudelleen kierrättämiseltä, mitä koko elokuvasarja kuitenkin periaatteessa jo itsessään on.
Jotkus asiat eivät kuitenkaan koskaan muutu. Sarah Connor on edelleen täydellisen pätevä, tällä kertaa ylivoimaisen kykenevä taistelija. Game of Thronesista tuttu Emilia Clarke on turboahdettu Connor, sotkien aikajanaa jossa vuodessa 1984 pitäisi odottaa asioista tietämätön ja sisukas mutta apua tarvitseva nainen. Schwarzenegger on raahattu mukaan tarinaan, esittämään 11-vuotta vanhaa T-800 mallia, vetäen mukanaan elokuvasarjan vanhat ystävät.
Tarina menee sotkuiseksi kun se siirretään hienon aikahypyn myötä tulevaisuuteen, vuoteen 2017. Näin meille myydään ajatus siitä, että Terminator on edelleen ajankohtainen. Eräällä tavalla se onkin, koska kukapa meistä ei olisi sulatellut vapaa-aikanaan ajatusta koneiden valtaannoususta. En voi olla ainut joka näitä asioita pohtii. Se mikä on aiemmin tehnyt Terminatorin ympärillä pyörivistä tarinoista hyviä, eli rosoisuus ja tietty epätoivo, on korvattu modernilla räiskeellä ja liian kauniilla kuorilla. Se on liian täynnä kaikkea, liian täynnä kliseitä. Se mikä teki Terminator- ja Terminator 2- Tuomion päivä -elokuvista melkein täydellisiä, on nyt kateissa. Luotetaan liikaa teknologiaan, sen kykyyn korvata aitoja tunteita, tunkien kuvaruutuun toimintaa. Minulle suuremmat räjähdykset eivät tarkoita suurempaa tunnesidettä. Oikeastaan päinvastoin.
Vaikka kuinka haluaisin pyöriskellä tässä apokalyptisessa maailmassa, ja toivoa ihmiskunnan voittoa, osa minusta haluaa haudata ainakin CGI-tekniikan saunan taakse tämän sarjan kohdalla. Tuntuu että olisi parempi jos Terminator palaisi perusteisiin, ottaisi tuntumaa asfaltti-ihottumaan ja koneöljyyn. Toisaalta, pitäisikö Terminatorin enää palata - se on kysymys jota kannattaa välillä itseltään kysyä.
Bloggaajaa voi seurataTwitterissä, Snapchatissa: raksuk ja Instagramissa.
It Follows on onnistunut kauhutarina
Lue lisää »
Elokuvassa kauhu on kirjaimellisesti uhria kohti hiipivä hahmo, joka tarttuu kohteeseensa seksin kautta. Samalla tarina valistaa näppärästi seksin vaaroista, ja toimii metaforana sukupuolitaudeille - vaikka tästä tarina ei saarnaakaan, eikä pitäisikään. Kuolema kiiruhtaa hitaasti uusimman uhrinsa kintereillä siitä hetkestä kun tämä harrastaa seksiä edellisen kohteen kanssa. Kuolema ja uhka siirtyvät uuteen kohteeseen, edellinen uhri voi huokaista helpotuksesta - hetkeksi. Jos kuolema saavuttaa päämääränsä, palaa kauhua tulviva hahmo edellisen, jo kuivilla olleen, ihmisen kimppuun. Reilua, eikö totta. Kyseessä on loputon kuoleman kehä, jossa mahdollisuutta levätä ei tunnu olevan.
Nuori Jay (Maika Monroe) ihastuu, ja päätyy petiin hurmaavan nuoren miehen kanssa. Nuorukainen tosin vain halusi siirtää kirouksen eteenpäin, ja häipyy kuvioista selitettyään tytölle mitä tällä on vastassa. Kintereille ilmestyy sanoinkuvaamaton otus, hahmo joka pystyy muuttamaan ulkomuotoaan keneksi vain. Toisinaan tämä on viaton mummeli kadunkulmassa, toisinaan halvaannuttavan pelottava hahmo rynnimässä oven lävitse. Yksi asia on kuitenkin selvä; hahmoa ei voi pysäyttää. Sitä ei voi ampua, puukottaa, polttaa - se tulee kohti, seuraa, teit mitä tahansa. Vääjäämättä etenevä hahmo on yksinkertaisuudessaan puhdasta kauhua tulviva elementti. Pysäyttämättömyydessään halvaannuttava.
Tarina rakentuu yksinkertaisista elementeistä, ja siksi se toimii. Se luottaa siihen ymmärrykseen että mikään ei ole yhtä karmaisevaa kuin tasaisen hitaan varmasti etenevä, pysäyttämätön uhka. Samalla se osuu naulankantaan, sillä asia jota ei voi tappaa, jonka ainut tehtävä on napata kohteensa, on kammottava. Se nostaa hiukset niskasta pystyyn eikä anna rauhaa.
It Follows ei tarvitse suuria tehosteita. Se pärjää omillaan, pitämällä tarinan protagonistin liikkeessä, näyttämässä kohti tulevaa hahmoa. Sitä joka kävelee selkäsi takana.
Onko tässä vuoden paras elokuva?
Lue lisää »
Lopputulos kuitenkin iskee katsojaa lujasti palleaan, puristaa hartioista rautapihtien tavoin, eikä anna hengähtää ennen viimeistä kuvaruutua. Mad Max: Fury Road on raivoisa ralli vailla vertaa, ulkoasultaan huumaava ja teemoiltaan toimintasankari- ja maailmanlopputarinoista poiketen virkistävän erilainen. Se on adrenaliiniryöppy vailla vertaa.
Elokuvan nimihahmo, Tom Hardyn esittämä Max, on tarinassa enemmänkin kertoja, puolivahingossa mukaan joutunut avustaja. Apokalyptinen maailma on sairas, täynnä omaa logiikkaansa ja käytäntöjään joista muodostuu tarinan kammottavan kiehtova maailma, jossa kukaan ei halua elää. Rautaisella otteella omaa osaansa maailmankolkasta hallitseva Immortan Joe (Hugh Keyas-Byrne) on kammotus. Miehen kätyrit, puolihullut sotapojat kaitsevat massoja, säätelevät vesivaroja ja käyttävät naisia lähinnä lisääntymistuotteina. Elokuvan tähti on Immortan Joeta vastaan nouseva Imperator Furiosa (täydellinen Charlize Theron), jonka tappava päättäväisyys ja taidot yhdistettynä karismaan jättävät muut toimintasankarit tomuun makaamaan. Tarinassa on vahva feministinen vire, mikä on yllättävää, ja samalla täydellinen oivallus sekä oikea ratkaisu.
Voisi todeta että elokuva on kahden tunnin aavikkoajo. Iso rekka kaahaa pitkin hiekkakenttiä vanavedessään sotapojat ja -päälliköt. Mutta samalla se on niin paljon enemmän. Hardy puhuu tuskin kahta sanaa tarinan aikana, eikä Maxilta edes odota enempää. Mies on mukana tuomassa tarinan katsojille, auttamassa pakoretkessä ja sitomassa langanpäät yhteen. Se kuinka kaahailusta on saatu täydellisen kaunis kokonaisuus, jossa jokainen kurvi tarjoaa jotain uutta katsottavaa ja ihmeteltävää, on pieni ihme. Toiston tuntua ei ole. Kilometri toisensa jälkeen maata nielevät ajokit ovat kekseliäitä, niiden kuskit ja soturit täysin kaistapäisiä ja joka kulman takana odottaa uusi tapahtuma. Miller luotti yllättävän vähän CGI-tekniikkaan, suuri osa nähdystä on stunttimiesten ja naisten ansiota, armotonta työtä ja kekseliäisyyttä yhdistettynä riskien ottamiseen. Meiningissä on vanhan ajan tuntua, ja se toimii.
Lopputulos vetää maton jalkojen alta. Katsojan on parasta istua alas ja antaa elokuvan jyrätä yli, sillä mihinkään muuhun ei ole energiaa. Kyllä, Mad Max Fury Road on lähellä täydellisyyttä.
The Drop - hillityn taidokas rikosdraama.
Lue lisää »
Hardy vakuutti minut jo vuonna 2008 Bronson -elokuvassa, mutta vasta erinomaiset suoritukset elokuvissa Warrior (2011), Tinker Tailor Soldier Spy (2011) ja Locke (2013) ovat iskostaneet pysyvästi mieleeni sen tosiasian että tämä hieman rujolta metsien mieheltä partoineen näyttävä mies on yksi aikamme taidokkaimmista tulkitsijoista. Lopullisen niitin tähän lausuntoon iskosti Mad Max - Fury Road, mutta siitä lisää ensi viikolla. Tätä ei moni välttämättä helpolla niele. Mielestäni on kuitenkin huomattavasti vaikeampaa tulkita tunteita minimalistisesti ja pienimuotoisesti, kuin huutaa keuhkot kiljuen nummella suuren Hollywood-draaman tuotannoissa. Ja vähäeleisen Hardy taitaa - parhaimmat roolit kertovat miehistä kiperissä paikoissa, ilman suuria räjähdyksiä taustalla.
The Drop kertoo pienestä baarista Brooklynista, jossa Hardyn esittämä Bob työskentelee baarimikkona. Juottolan ovat ottaneet haltuunsa tšetšeenit, ja mafiamiehet ovat jättäneet vanhan omistajan (edesmennyt James Gandolfini) työskentelemään baariin pomon ominaisuudessa. Tilanne on kiusallinen, mutta se toimii jos pystyy nielemään ylpeytensä. Baarin rauha ja Bobin elämä molemmat saavat kuitenkin tönäisyn suuntaan, joka ryhtyy kiristämään katsojan hermoja korkkiruuvin lailla. Mafian rahanpesupaikkana toimiva pulju on juuri vääränlainen paikka ryöstää, mutta näin tapahtuu eräänä iltana. Omistajat haluavat rahansa takaisin, eivätkä kaihda keinoja syyllisiä etsiessään. Samalla Bobin elämä kääntyy ylösalaisin tämän löytäessä pahoinpidellyn koiranpennun roskakorista, pelastaa tämän, sekä tutustuu Noomi Rapacen esittämään naiseen, jolla tuntuu olevan oma synkkä menneisyytensä. Yht’äkkiä Bobin elämä tuntuu olevan täynnä muutosta, liikkuvia osia ja asioita joihin hänellä ei ole vaikutusvaltaa.
Hardy avaa hahmonsa kerroksia hitaasti, vakaasti ja taidokkaasti. Tuntuu ettei oikein mikään ole sitä miltä ensimmäisellä silmäyksellä näytti. Vastakkain joutuvat lempeältä tuntuva Bob ja epämiellyttävät rikollispomot, sekä koiransa takaisin haluava niljake, joka tuntuu vaaralliselta seinähullulta lähtölaukauksesta lähtien. Tapahtumat kiihdyttävät tahtia monella eri rintamalla yhtä aikaa, huipentuen Super Bowl-iltaan baarissa, jonne kaikki tuntuvat suuntaavaan kohtaloaan etsimään. Tarinasta ei voi kertoa muuta pilaamatta kokonaisuutta; jokaisen on odotettava sydän syrjällään mitä hahmoille tapahtuu, omalla kotisohvallaan.
Rikosdraamana The Drop on parhaasta päästä. Se tuntuu aidolta ja tuoreelta, ilman suuria toimintakohtauksia. Se pysyy täydellisesti hallinnassa erinomaisten näyttelijäsuoritusten avulla. Kaiken kruunaa hurmaava Rocco-koira, jonka pentuenergia saa katsojan ihastumaan mutta myös pelkäämään koiran kohtalon puolesta. Ja me kaikkihan pidämme aina koiralle peukkuja.
Tyylikkään hillityn kerronnan mestari
Lue lisää »
Väkivallan vuosi vakuutti minut viimein siitä, että ohjaajan pistämätön tyylitaju yhdistettynä hallittuun ja rauhalliseen kerrontaan on asia joka erottaa miehen elokuvat massasta. Hyvällä tavalla. Se on elokuva joka vetää mukanaan, vaikka sen tapahtumat eivät ole nopeatempoisia, ja kaiken peittää alleen hiljainen kerrontatyyli.
Hyvien elokuvien ystäville suosittelenkin tällä viikolla ilmestyneen Väkivallan vuosi-elokuvan lisäksi kahta muuta ohjaajan elokuvaa viime vuosilta. Robert Redfordin tähdittämä All Is Lost on yhden miehen tarina uppoavassa purjeveneessä. Tarinat joissa protagonisti laitetaan pieneen tilaan yksin ovat viime vuosina saaneet yllättävällä tavalla tilaa elokuvissa, useimmiten onnistuen tässä hienosti (Haudattu 2010, Locke 2013), ja All Is Lost ei ole poikkeus. Miehen taistelu vääjäämättä uppoavan veneen kanssa, epätoivon ja sisukkuuden vuorokeskustelu miehen sisällä ovat kiehtovaa katsottavaa. Kaikkea koristaa hillitty ja rauhallinen, turhaa paisuttelua kaihtava kerronta joka antaa näyttelijän ja tapahtumien kertoa tapahtumista itse ilman suuria siirtoja.
Kolmas tyylikäs kokonaisuus on vuonna 2011 ilmestynyt Margin Call, tunkeutuen sliipattuun investointipankin maailmaan, juuri ennen vuoden 2008 kohtalokasta rahamaailman romahdusta. Hitaasti kiihdyttävä tarina luo aikapommin lailla tikittävän tarinan siitä kuinka muutama päätös, muutama ihminen, saa aikaan suurta tuhoa. Taustana toimivat New Yorkin harmaat sävyt, pukujen tärkätyt kulmat ja stressi joka toisinaan loistaa ainoastaan hahmojen silmistä. Hallittu kaaos joka pursuaa kulmista ulos, ei koskaan päädy riehumaan näkyville. Se pidetään tiukasta aisoissa, johdattaen katsojaa tiukasti vartioitujen tunteiden ja taktiikoiden avulla ydinpommin ytimessä.
Kaiken paukkeen, toiminnan ja dramaattisten tunteiden keskellä joita elokuvissa yleensä näemme, ovat nämä kolme hallittua elokuvaa osoitus että toisinaan pieni on kaunista ja täysin yhtä kaaottista. Joskus mielen täytyy antaa levätä sujuvassa kerronnassa, hienoissa näyttelijäsuorituksissa ja nauttia hiljaisuudesta joka huutaa niin kovaa kuin näiden tarinoiden traagiset tapahtumat vain sallivat.
Avengersit eivät tule olemaan entisellään.
Lue lisää »
Age of Ultron pistää tutun joukkion tilanteeseen jossa yhteen tiiviisti hitsautunut ryhmä kohtaa jälleen yhden vihollisen. Mutta tällä kertaa vastustaja syntyy omista riveistä, kun Tony Stark haluaa luoda aidon tekoälyn, joka ottaakin ohjat omiin käsiinsä heti alkumetreillä. Tekoäly jonka tarkoitus on suojella ihmiskuntaa tekee analyysin jälkeen loogisen yhteenvedon; ihmiskunta on tuhottava. Tätä logiikkaa vastaan on vaikea tempoilla.
Toimintaa suurella tuutilla vyöryttävä Age of Ultron hukkaa monta tilaisuutta syventää hahmojensa tarinaa. Tämän toisaalta ymmärtää, sillä Avengers-elokuvat ovat aina olleet eräänlainen kompilaatio sankareista ja viikon pahiksesta Joss Whedonin luotsaamana. Ne luottavat toimintaan, huulenheittoon ja dramatiikkaan. Hahmojen omat elokuvat ovat mukana tuomassa ymmärrystä hahmojen syvemmästä olemuksesta ja tarinankaarista - onnistuen tässä yleensä paremmin. Tarina antaa pilkahduksen sisäisistä taisteluista joita jokainen sankari käy itsensä kanssa, mutta vilkaisu jää täysin pintapuoliseksi sillä kyse on enemmän henkiinjäämisestä ja ihmiskunnan pelastamisesta. Jälleen kerran. Parhaimmillaan tarina on hienosti yhteentoimivien hahmojen ja näiden näyttelijöiden välisen kemian annettaessa kukoistaa rennosti. Pahimmillaan se on liian monen hahmon säntäillessä ympäriinsä pitkin sortuvaa taistelukenttää. Toiminnassa on kuitenkin kauneutensa, ja taistelukoreografioita ihaillessa näitä arvostava voi huokailla tyytyväisenä.
Avengersit ovat kuitenkin, suurimmalta osin, vain ihmisiä. Ukkosenjumala Thoria lukuunottamatta hahmot ovat maan asukkeja, vaikkakin toisinaan hieman muunneltuja. Tämä tuo aina pienen haavoittuvaisuuden elementin Avengersien tarinaan, samoin kuin mahdollisuuden ajatusmaailmojen yhteentörmäyksistä ja henkilökemioista. Niin hieno kuin James Spaderin ääni Ultronina onkin, jää tämäkin konna jälleen kerran kenties Marvelin tähän mennessä parhaan pahiksen, Lokin, varjoon. Hyvä ja hyytävä vastustaja on temppu jota moni elokuva ei edelleenkään pysty luomaan, ja tässä AoU jää vajaaksi. Mielenkiintoisemmaksi jääkin runsaan henkilögallerian melkein alleen murskattuna pohjustus joka tuntuu jo ilmassa. Seuraava Marvel-elokuva, Captain America 3: Civil War, kaikuu ryhmän hajoamisen tunnelmaa. Kapteeni ja Tony Stark päätyvät eri puolille poliittista taistelua, ja jokainen Avenger joutuu myös valitsemaan oman puolensa. Rogersin ja Starkin välinen jännite on ollut olemassa ensimmäisestä Avengers-elokuvasta lähtien, ja naljailu on muuttunut molemminpuoliseksi vastentahtoiseksi ihailuksi. Kaikki tulee kuitenkin muuttumaan.
Niistä jatko-osista.
Lue lisää »
Miksi niitä sitten tehdään? Elokuvien jatko-osilla on useimpien suussa eltaantunut maku, jossa rahastus haiskahtaa kuluttajan nenään vahvasti. Toisinaan yritys tuottaa tarinalle jatkoa on vilpitön, toisinaan se on turhaa alkuperäisen konseptin venyttämistä ja lypsämistä. Trilogiat ovat asia erikseen, ja satun olemaan tämän kerrontamuodon suuri fani - mutta jatko-osat, hyvässä ja pahassa, tuovat toisinaan rypyn otsalleni. Samoin suuriin tarinankaariin pohjaavat elokuvat, kuten Harry Potterit, eivät kuulu mielestäni jatko-osien maailmaan, sillä kyse on jo jostain suuremmasta.
Mikä tekee jatko-osasta hyvän? Yleensä samat näyttelijät ovat hyvä merkki siitä, että tarinassa on edes jotain kosketuspintaa edelliseen osaan. Tämä ei kuitenkaan riitä mittariksi, sillä jatko-osien syvässä suossa on runsaasti rooliinsa palanneita näyttelijöitä, joista huomaa että kuten useimmat meistä, asioita tehdään rahan vuoksi. Sitä kutsutaan työksi. Meistä useimpien on siis turha pyöritellä silmiään kun näyttelijä esiintyy huonossa elokuvassa, vaikka “me kaikki tiesimme että näin käy”. Riittääkö mittariksi hyvä tarina, jatkumo, samasta aiheesta syvempi tulkinta? Hyvälle jatko-osalle voi olla mittareita, mutta jos yleisesti ottaen tuttuuden tunne on merkki epäonnistumisesta. Miksi sama tarina ja samat kaavat halutaan käyttää uudestaan? Eikö kerta riittänyt? Kierrättäminen on halpaa, ja sitä harrastetaan paljon.
Mikä on sitten surkea jatko-osa? Mitkä elokuvat ovat hiertäneet hiekkaa katsojien kenkiin eniten? Useat listat ovat nostaneet omat inhokkinsa esille kautta aikain, sillä aihe on rakas. Me rakastamme puhua asioista joita inhoamme. Turhakkeiksi ovat nousseet mm. erinomaisen Speed-elokuvan jatko-osa, Speed 2 - Cruise Control, joka hölmöydessään ei ollut edes viihdyttävä. Samoin rakastettu Tappajahai on useiden seuraajiensa osalta usein listoilla sillä kuinka monta elokuvaa haista voi tehdä? Ilmeisesti lukuisia. Hyvät kauhuelokuvat on usein läpisyöty ja kyllästetty turhilla jatko-osilla, joiden ideat ja tempo eivät pysty nousemaan alkuperäisen tasolle. Poikkeuksiakin on, kuten esimerkiksi 28 Weeks Later (28 viikkoa myöhemmin), joka on erinomainen kauhujatkis. Lukemattomat Chuckyt, Saw:t, Halloweenit, Painajaiset Elm Streetillä ja Perjantai 13 -elokuvat ovat vetäneet usein matollista uskottavuutta kauhuelokuvien jalkojen alta.
Sitten löytyy joukko elokuvia, jotka ovat niin hyviä että ajatus jatko-osasta on suorastaan mahdoton - ja näin kuitenkin on tehty. Amerikan Psyko, Donnie Darko, The Blair Witch Project, Taken ja tuoreempi Hangover ovat elokuvia joiden olisi pitänyt antaa olla. Jättää keräämään legendaarista statusta onnistuneina kokonaisuuksina, ja siirtyä rahastamaan ideaa uusiin maailmoihin.
Mutta viihdemaailma elää jatko-osista. Tämä ei ole rakettitiedettä. Niinpä nytkin kotiteattereihin on tarjolla sekä hyvää että kehnoa versiota. Hieno esimerkki elokuvasarjasta joka onnistuu viihdyttämään pienen kompuroinnin jälkeen edelleen, on Fast&Furios-sarja, josta kirjoitin viimeksi. Kehnoksi jatko-osaksi voitaneen leimata Hot Tub Time Machine 2, jonka edeltäjä oli vaikkakin hölmö, kaikessa 80-lukulaisuudessaan äärettömän viihdyttävä. Nyt sama joukkio kompastuu vessahuumorin ja sekavan juonikuvion välimaastoon yrittäen lypsää samoista hahmoista samalla kaavalla toimivaa komediaa. Haluaisin aikakoneen jolla päästä estämään tämä päätös.
Kun elokuva ampuu yli, ja on siksi täydellinen
Lue lisää »
Fast & Furious 7 on kuitenkin myös katkeransuloinen, ja saa katsojan itkemään. Tämä tuntuu oudolta mitä järjettömimpiä stuntteja katsoessa. Alusta saakka mukana ollut Paul Walker menehtyi kuvausten aikana, vapaa-aikana tapahtuneessa auto-onnettomuudessa, ja miehen roolin veti loppuun tämän veli apunaan edistynyt CGI-tekniikka. Walkerin poissaoloa ei pysty huomaamaan; jälki on täydellistä. Samalla elokuva lyö katsojaa naamalle Walkerin poistumisella, sillä loppukohtaus on näyttelijäkaartin hyvästit Walkerille tavalla joka pistää kyyneleen valumaan silmäkulmasta puolivahingossa. Elokuvasarjan näyttelijät ovat tunnettuja läheisistä väleistään - ja Vin Diesel puhuu edelleen kaipuustaan, avoimesti.
Itse elokuva on ylittänyt kaikki odotukset katsojatilastoissa, sekä kerännyt kiitosta kaikessa naurettavuudessaan. Jonkinlainen juonen jatke on kyseessä sillä tuttuja hahmoja sekä konnia ilmestyy joka nurkan takaa. Kukaan ei edes oleta elokuvan olevan hillitty toimintatarina, vaan räjähdykset, stuntit, ajokohtaukset ja juonenkäänteet ovat täysin kontrollin ulottumattomissa. Jason Statham tuo purevuutta pätevänä konnana joka tarjoaa ongelmia koko rahan edestä, ja Dwayne Johnson on aina hurmaava oma itsensä toiminta-tankkina.
Pääosassa ovat silti uskomattomat tapahtumat joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Katsoja voi ottaa sohvan käsinojasta kiinni ja antaa rairai-meiningin viedä mennessään. Furious 7 on äärettömän viihdyttävä ja onnistunut toimintapläjäys, joka onnistuu myös kuristamaan kurkkua vaivihkaa, kun jätämme hyvästit elokuvasarjan toiselle kantavalle voimalle.
Ex Machinan vähäeleisyys toimii
Lue lisää »
Ex Machina on siitä piristävä elokuva, että se luottaa hahmokehitykseen, tarinaan ja pieniin, vähäeleisiin parannuksiin. Alex Garlandin (28 päivää myöhemmin, Sunshine) kynäilemä ja ohjaama elokuva osoittaa jälleen kerran että miehellä on hallussa intensiivinen, hallittu trilleri joka kaivautuu ihmisen pään sisälle. Domhnall Gleesonin näyttelemä nuori mies Caleb päätyy syrjäiselle huvilalle, jonka omistava miljardööri haluaa testauttaa uusinta työnäytettään työntekijöillään. Puhdaslinjainen ja huippuunsa viritetty rakennus keskellä vuoristoa kätkee sisäänsä robotin, jonka tekoäly on vertaansa vailla. Päivät kuluvat keskustellen, robotin osoittaessa todentuntuista kykyä mukautua ja omaksua, lähentäen Calebia huolestuttavalla tavalla robottinaisen kanssa.
Robottiin ihastuminen ei ole uusi, tai kovin kekseliäs, juonikuvio. Viimeisen vuoden aikana esimerkiksi elokuva Her mukaili samoja teemoja, mutta nosti kerrointa tuomalla tekoälystä mukaan ainoastaan ääneen. Jos ääneen voi rakastua, niin kauniiseen robottinaiseen ihastuminen tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta. Paitsi että Ex Machinan maailmassa ei ole mitään yksinkertaista. Oscar Isaacin esittämä miljardööri on mies joka on saanut omaisuutensa olemalla peräänantamaton ja ovela. Talo kätkee sisäänsä salaisuuksia, eikä ole edes järkevää uskoa että robottinainen Ava (Alicia Vikander) olisi vailla omia motiivejaan.
Ex Machina kiihdyttää näennäisesti hitaan ja tunnustelevan alkunsa jälkeen kohti vääjäämätöntä tapahtumaketjua. Vastakkain ovat eri käsitykset siitä mikä on oikeaa elämää, kenellä on oikeus omaan vapauteen, ja mihin asti rajoja voidaan venyttää tieteen nimissä. Lopputuloksena on taidokas ja hillitty tarina robotista joka on aidommin oikea kuin tämän luoja uskalsi toivoa. Scifi-elokuvana se on parhaasta päästä yksinkertaisuutensa vuoksi. Sen melkein unelias tahti tuudittaa mukavasti turvallisuuden tunteeseen, vaikka pinnan alla sykkii koko ajan metallinen sydän täynnä sähköä.
Herkän pinkki murhatarina
Lue lisää »
Ryan Reynoldsin tähdittämä outo pikkukomedia The Voices kuuluu yllä kuvattuun kategoriaan täydellisesti. Reynolds esittää miestä jonka muuten mukavaa elämää hallitsevat hallusinaatiot, tehden Jerryn elämästä vähintäänkin hankalaa. Iloinen, ahkera ja avulias Jerry on töissä harmiton ja hieman heppoinen heppu, mutta kotona kissa ja koira avaavat suunsa ja yhtäkkiä kaikki ei olekaan ihan kohdillaan. Miehen elämää johdattelevat koira ja kissa ovat huvittavia, mutta mieleen tulee myös liikenneonnettomuuden katsominen kauempaa - nämä oliot ohjailevat Jerrya kohti karmeita tapahtumia.
Tarina ei ole täytetty herttaisilla puhuvilla lemmikeillä ja hassunhauskoilla tapahtumilla. The Voices on pinkistä kuorestaan huolimatta yllättävän viiltävä musta komedia jossa veri lentää. Tuloksena on paikoin suloinen, paikoin synkän mustiin kuoppiin ryömivä elokuva, jossa kammottavat tapahtumat myydään pinkin pehmeässä paketissa hymy huulilla katsojille. Se tuntuu väärältä, olo on hämmentynyt, eikä tapahtumille silti voi olla hymisemättä. Reynoldsin puhtoisen supersankarilta näyttävän kuoren alla väijyy mies jossa mikään ei ole kohdallaan. Ottamaton lääke ei auta, eikä Jerryn elämä voi kuin mennä alaspäin psykiatrikäynneistä huolimatta.
The Voices voisi parhaimmillaan olla erinomainen synkkä musta komedia, jos se uskaltaisi viiltää vielä syvemmältä. Raakuus on etualalla, mutta ei tarpeeksi. Hauskuus on kömpelöä, osittain kylläkin tarkoituksella, mutta siitä puuttuu viimeinen kirveenisku kalloon kun katsoja syö hattaraa rallatellen lopputekstien mukana.
Dystopia jossa mikään ei enää yllätä
Lue lisää »
Periaatteessa tarina on hyvä, sillä Veronica Rothin luoma nuorten kirjasarja on maailmalla menestys. Tris (Shailene Woodley) elää ystävineen maailmassa jossa ihmiset jaotellaan lahkoihin testissä paljastuvien ominaisuuksien perusteella. Näin luodaan täydellinen ja harmoninen yhteiskunta, joka kuitenkin natisee liitoksissaan sillä kulissien takana lojuu aimo kasa korruptiota, valheita ja manipulointia. Lisäksi Tris on divergentti, ihminen joka ei istu ainoastaan yhteen lohkoon, ja uhmaa näin jo pelkällä olemassaolollaan visusti jaoteltua elämää.
Toisessa osassaan, Outolintu-sarja: Kapinallinen täysi sota on jo käynnissä paossa olevien nuorten ja valtaapitävien välillä. Tarina koostuu paljolti juoksemisesta, taisteluista ja vaaran reunalla heilumisesta. Menosta puuttuu kuitenkin se tulen sytyttävä kipinä, viimeinen epätoivon tunne, joka tempaisisi mukaansa vastustamattomasti. En tiedä johtuuko se tarinan pullamaisesta toteutuksesta vai ylitarjonnasta jota elokuvat kokevat tässä genressä tällä hetkellä. Oli niin tai näin, osa katsojista pitää näkemästään valtavasti, ja osa tylsistyy ja haukottelee tarinan pyöriessä eteenpäin. Ongelmaksi lukisin sen, että se ei nouse keskinkertaisuuden yläpuolelle yllättävillä ratkaisuillaan tai teemoillaan, jolloin tulee tunne että olemme nähneet kaiken ennenkin.
Rappeutunut, maailmanlopun jälkeisen ajan Chicago on hurmaava ympäristö tapahtumille, ja luo rujoudessaan hienon kontrastin tarinalle missä masentavasti viritellään myös pakollista romanttista tarinankaarta. Olisipa virkistävää nähdä nuortensarja jossa keskityttäisiin aidosti hengissä pysymiseen, eikä siihen kuka tykkää kenestäkin.
Kaikesta kritiikistä huolimatta pidän Outolintu-sarjan maailmasta, ja lopun käänne saa odottamaan sarjan seuraavaa osaa Allegiant - Part 1 kuitenkin pienellä jännityksellä. Elokuva ilmestyy näillä näkymin maaliskuussa 2016.
Ison maailman meininkiä suomalaisittain.
Lue lisää »
Pikku hiljaa alalle on kuitenkin hivuttautunut kiinnostavia tekijöitä, jotka eivät ole saaneet aiemmin huomiota tai mahdollisuuksia kertoa tarinoitaan suurelle yleisölle. Omiin suomalaisiin suosikkeihin viime vuosilta kuuluvat Zaida Bergrothin ohjaama Hyvä poika, Pirjo Honkasalon Betoniyö sekä Jukka-Pekka Valkeapään He ovat paenneet.
Toisenlaista menoa, hyvin epäsuomalaiseen tapaan, tarjoilee Jalmari Helanderin Big Game, mies Rare Exportsin takana. Siis sen oudon joulupukki-seikkailun josta ihmiset tykkäsivät kuin hullu puurosta. Nyt nappulat on väännetty kaakkoon palkkaamalla Samuel L. Jackson Yhdysvaltain presidentin rooliin, ja tuomalla Hollywoodimainen kasa toimintaa Suomen maisemiin. Tai Suomen ja Suomen, meillähän ei elokuvassa näkyviä jylhiä vuoristoja ole, mutta annetaan asian lipua ohi taiteellisten syiden vuoksi.
Kyseessä on esikuvilleen, amerikkalaisille toimintaelokuville, uskollisena pysyvä hyvin suoraviivainen tarina pojasta joka lähtee keskelle metsää suorittamaan 13-vuotiaana aikuistumista kuvaavaa selviytymisriittiä. Jousipyssyllä varustettu nuorukainen kohtaa presidentin keskellä jonkhaa, sillä tämän Air Force One lentokone on ammuttu alas terroristien toimesta. Jatko on puhdasta hurlumheitä, huonoja vitsejä ja toimintaa. Paketti pysyy kasassa jos ymmärtää että tarkoituksena ei ole tehdä vakavaa elokuvaa. Tarina tuntuu vanhanaikaiselta, tapahtumat välillä absurdeilta ja logiikkaa voi olla toisinaan vaikea tapahtumista löytää. Mutta tällä ei varsinaisesti ole väliä jos katsoja kaipaa viihdettä johon upota.
Onto Big Game oikeasti niin hyvä kuin jotkut arviot ovat antaneet ymmärtää, vai onko elokuvaa katsottu sinivalkoisten silmälasien läpi? Tämän saa jokainen päättää itse, mutta itse käännyn jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Meno on moderneihin genreveljiinsä verrattuna yhtä isoa mutta jotenkin hämmentävän kömpelöä. Tämä ei haittaa sillä sellaiseksi tarina on luultavasti tarkoitettukin, se kaikuu 80-luvun elokuvien tunnelmia. Tämä uppoaa suomalaisiin katsojiin kuin veitsi voihin, ja hyvä niin. Suomalainen elokuva tarvitsee katsojansa, ja toivotan innolla suuremman mittakaavan meiningin tervetulleeksi. Kaikesta ei tarvitse varauksetta pitää vaikka haluaakin suomalaisten tarinoiden menestyvän.
No voi pettymysten suma.
Lue lisää »
Tarinan kehyksissä kaikki on vielä kohdillaan, ja ajatus fantasiaseikkailusta täynnä velhoja, noitia ja lohikäärmeitä suorastaan kutkuttaa. Mutta kun näkymät vyöryvät kuvaruudulta kohti katsojaa, tuntuu että missään ei ole mitään järkeä ja katsoja hukkuu kaiken sälän alle. Sanon sälän, sillä tarina on niin täyteen tupattu kaikkea mahdollista mitä fantasiatarinoista voi keksiä, että itse järkevälle juonelle ei tunnu löytyvän omaa nurkkaa mistä ponnistaa.
Näyttelijäkaarti on täynnä mielenkiintoisia nimiä kuten Jeff Bridges, Kit Harrington ja Julianne Moore. Miten näillä näyttelijöillä voi epäonnistua? Rakentamalla täysin ennalta-arvattava juoni jossa velhon oppipojan kohtalona on pelastaa maailma, mutta rakkaus tunkee väliin. Tätä synopsista lukiessa silmäni rupeavat jo lupsahtamaan kiinni tylsistymisen vuoksi. älkää käsittäkö väärin, Sevent Son näyttää hyvältä eikä ole seikkailuna ihan kehnoimmasta päästä. Mutta laatunäyttelijöillä ja herkullisella ympäristöllä olisi ollut lupa odottaa niin paljon enemmän.
Tuloksena on kaaottinen huttupata täynnä kaikkia fantasiaelementtejä. Käsikirjoitusta rukatessa ei ole uskallettu jättää yhtäkään ideaa, hahmoa tai temppua pois - elokuvaa katsoessa voisi itseasiassa samalla rakentaa käsikirjan mystisistä elementeistä viihteessä. Pienet helmet katoavat hurlumhein alle; vitsejä ja aidosti hienoja kohtauksia on hankala löytää kaaoksen keskeltä - vaikka niitäkin on.
En silti heittäisi elokuvaa katsomatta pois - se tarjoaa viihdettä ja menoa isolla kädellä siinä määrin että yksi sateinen kesäilta menee mukavammin sitä katsellessa kuin ulkona värjötellessä.
Teoreettinen fysiikka romanttista?
Lue lisää »
Enemmän kuin varsinainen elämäkerrallinen filmi, on se rakkaustarina. Se hurmaa mennen ajan charmilla, romanttisella yliopisto miljööllä Cambridgessa sekä teorioilla jotka omalla tavallaan muuttavat maailmaa ja tapaa jolla ajattelemme.
Hurmaavan hauska ja älykäs Hawking tapaa tulevan vaimonsa tarinan alussa – myöhemmin huojuvan hutera mies säilyttää charminsa, ja pariskunnan rakkaustarina saa traagisia käänteitä lääkärin luvattua Hawkingille kaksi vuotta elinaikaa. Tämä tapahtui vuonna 1963 – mutta kuten tiedämme, mies elää edelleen. Elämän ydin, se mikä pitää ihmiset liikkeessä, selvitä päivästä toiseen, on mysteeri johon tarina ei tartu. Sen sijaan se on häpeilemättä romanttinen draama joka kuristaa kurkkua ja vetelee katsojan naruja parhaan Hollywood-perinteen mukaisesti. Se huokuu käsikirjoituksellaan perinteisiä Oscar-teemoja, joka kuten tiedämme, toimi.
Parhaimmillaan The Theory of Everything on Redmaynen muuttuessa nuoresta opiskelijasta asteittain fyysisesti itseensä käpertyväksi mieheksi; kipujen ja fyysisten rajoitteiden maailmassa eläväksi hahmoksi jonka me kaikki tunnemme. Fyysisesti suoritus on uskomaton – Redmaynen kauniit kasvot muuntautuvat uskomattomalla tavalla rooliin jota moni piti alkujaan mahdottomana näyttelijälle. Samalla Hawkingin persoona avautuu häntä seuraamattomille katsojille uudella tavalla. Stephen Hawking ei ole ainoastaan teoreettinen fyysikko ja kosmologi. Hän on myös charmikas, oikukas ja sarkastisen hauska.
Niin tönkkö että siitä oikeastaan pitää.
Lue lisää »
_15.jpg)
Kermavaahtoa nimittäin on. Jupiter Ascending luottaa säihkeeseen ja toimintaan, yrittäen harhauttaa katsojan tuijottamaan glitteriä ja räiskettä siinä määrin että itse juoni jää vähemmälle huomiolle. Elokuvasta vastaavat Matrix-trilogiasta kuuluisuuteen lopullisesti ponnahtaneet Wachowskin sisarukset, joten outous ja toiminta on heillä hallussa. Vaikka itse tarinassa ei ole mitään scifi-seikkailua oudompaa, se kuitenkin onnistuu vetämään joka ikisestä narusta jossa homma ei toimi. Henkilöhahmot ovat jäykkiä, dialogi katkeilevaa ja tapahtumat ponnahtelevat paikasta toiseen kaaosmaisesti.
Silti tästä nauttii. Channing Tatumin esittämä, geneettisesti lykaanimuunneltu Caine, on suoraansanottuna komea ja Mila Kunisin tulkitsema Jupiter Jones, josta tarinan pitäisi kai kertoa, on sysätty mukaan ihmettelemään Maan asukille aukeavaa ihmeellistä avaruutta silmät suurina. Veteni meinasi mennä väärään kurkkuun ainoastaan Oscar-voittaja Eddie Redmaynen hahmon nähdessäni. Tämä pulleahuulinen pahis oli niin huvittava, että jopa maailmassa jossa ihminen on puoliksi susi, tuntui Balem oudolta ilmestykseltä.
Jupiter Ascending on elokuva josta voi tulla niin kutsuttu guilty pleasure; elokuva josta ei saisi pitää mutta jonka seurassa huomaa viihtyvänsä helposti, uudestaan ja uudestaan. Oikeastihan meillä kaikilla on lupa pitää mistä haluamme. Guilty pleasure on tyhmä termi, jolla yritetään pistää ihmisiä aitauksiin sen mukaan mikä on normit täyttävää “hyvää elokuvaa”. Suosittelisinkin unohtamaan häpeilyn, liputtamaan omien suosikkien puolesta, olivat ne sitten Casablancaa tai Kummelia. Jos katsot mieluummin turboahdetuilla kengillä lentelevää puolisutta kuin ranskalaista taide-elokuvaa niin kaikin mokomin. Minulle maittavat molemmat.
Kingsman on melkein täydellinen.
Lue lisää »
Isänsä salaisen agentin työssä menettänyt Gary “Eggsy” Unwin on terävä poika, joka joutuu lain kanssa napit vastakkain töppäillessään kuten vain nuori mies epämääräisellä aluella asuessaan voi. Isänsä työkaverilta saatu lupaus auttaa milloin tahansa saa Eggsyn soittamaan tätä apuun poliisilaitoksella, ja paikalle marssiva sliipattu herrasmies Harry Hart on kaikkea muuta kuin mitä nykyajan superagentilta voisi odottaa. Hart / Galahad on osa supersalaista osastoa ja näkee nuoressa työttömässä Eggsyssä potentiaalia – kenties vanhan ystävän menetys pieleen mennessä tehtävässä on osasyynä siihen että Hart ottaa nuorukaisen siipensä alle.
Kyseessä voisi olla ennalta-arvatta pikkurikollisesta agentiksi tarina, mutta Kingsman on kaikkea muuta kuin tätä. Sen sliipattu maailma raottaa herrasmiesten elämää jotka pukeutuvat pukuihin, kätkevät vimpaimensa näkyville kuin James Bond konsanaan mutta ovat vaarallisempia ja tappavempia kuin yksikään kyrmyniskainen öykkäröijä joka vastaan tulee. Kingsmanin huumori on purevaa ja napakkaa. Sen taistelukohtaukset toisinaan suorastaan uskomattomia – kirkossa tapahtuva mellastus on puhdasta koomista kultaa kun luodit laulavat pitkin kirkon seiniä. Katsoja voi joko kauhistella hävitystä tai sitten antaa periksi naurulle joka pyrkii ulos suusta vastustamattomasti. Kingsman ei tee mitään niinkuin pitäisi. Hyvällä tavalla.
Tätä elokuvaa katsoa ei kannata etsiä logiikkaa – se hukkui jonnekin Lontoon sateisiin kauan sitten. Kingsman on ennenkaikkea huvittava ja turboahdettu matka jossa ei haluta ottaa mitään tosissaan, mutta se karttaa parodioiden tylsät alleviivatut vitsit ollessaan puoliksi vakavissaan koko ajan. Resepti toimii sillä kesäkuussa jatko-osan on vahvistettu olevan vireillä; kyllähän tätä herkkua on saatava lisää!
Bloggaajaa voi seurata Twitterissä ja Instagramissa. Palautetta ja juttuideoita voi lähettää osoitteeseen ursula.borg@gmail.com.
Se ruma ankanpoikanen.
Lue lisää »
Nykyisten teineistä kertovien tarinoiden kirjo on laaja. Lähinnä indie-puolelta ilmestyy raastavia kertomuksia tosielämästä, huumeista, kotiväkivallasta ja niin raa'asta kiusaamisesta että katsojalla tekee pahaa. Toiseen kategoriaan voidaan surutta tunkea kaikki dystopiaa käsittelevät tarinat joiden sankarit tuntuvat nuorentuvan vuosi vuodelta – halutaan elää maailmassa jossa nuoret taistelevat henkensä edestä klaustrofobisessa labyrintissa, aikuisten luomalla peliareenalla kuolemaan asti tai taian maailmassa jossa se isoin ja pahin jahtaa erästä velhoa lapsesta saakka.
Se heppoisin kategoria, ja näennäisesti pinnallisin, ovat koulumaailmaan sijottuvat, Clueless-elokuvaa toisinaan kehnosti imitoivat tarinat. Uusin tulokas, The DUFF, kertoo aivan tavallisesta nuoresta naisesta, joka huomaa suorapuheisen miespuolisen ystävänsä ikävällä avustuksella olevansa kaverijoukkonsa “ se pakollinen lihava ja ruma tyttö”. Näissä muuttumista kuvaavissa tarinoissa rumasta ankanpojasta tulee kaunotar, tai hän lopulta huomaa olevansa hyvä sellaisenaan. Teinit jaetaan rankasti lohkoihin urheilijoiden, suosittujen tyttöjen, nörttien, piripäiden ja tavisten mukaan – kuten näissä elokuvissa aina. Mutta mukana on aimo annos ilkeämpää suhtautumista erilaisuuteen, verhottuna huumorin pehmentävään viittaan. The DUFF on oivaltava ja hauska, mutta se ei pärjää huomattavasti paremmalle Easy A-elokuvalle millään tasolla.
On kuitenkin hyvä huomata että teinielokuvat eivät kaadu täysin samaan muottiin, ja halutaan ainakin yrittää tehdä tiukkoja raameja ravistelevia tarinoita. The DUFF onnistuu tuomaan huumorin ja nasevan pääosan esittäjän avulla aimo annoksen järkeä koulun jäykkään hierarkiaan. Se kuitenkin perustuu kirjaan joka on naiviuudessaan ja huonossa henkilökuvauksessaan legendaarinen – alkuperäisen tarinan kömpelyys paljastuu kun ymmärtää että kirjoittaja itse oli vasta 17-vuotias kynäillessään tarinan. Kirjan idea on myös monta astetta ronskimpi ja kenties juuri se olisi ollut ainoa asia mitä itse elokuva olisi voinut kirjasta mukaan ottaa. Sen sijaan The DUFF-elokuva siloittelee teinien seksielämää rankalla kädellä, eikä kirjasta oikein ole ainesta syvempiin tarinoihin. The DUFF kelpaa kuitenkin kesäiseen koti-iltaan kun kaipaa ihanan kevyttä katsottavaa, ihmetellen ihmisluonteen omituisuutta.
Christian Grey pitää fanit otteessaan
Lue lisää »
Totta kuitenkin on että Christian Grey kiinnostaa naisia - tarkempaa suomintaa siitä miksi näin on, voi lukea täältä >>. Komea, rikas ja näin ollen melkoisen saavuttamaton mies on tarinan kertojan, nuoren ja ah niin viattoman Anastasian, unelmien kohde. Kyseessä ei ole ensimmäinen tarina joka pistää kokeneen miehen ja neitseellisesti kuvatun tyttösen vastakkain, mutta tarinassa valta-asetelma on harvinaisen jyrkkä. Aikuiset naiskatsojat voivat joko huokailla puhtaasti ihastuksesta Jamie Dornanin paljastaessa timmit vatsalihaksensa, tai ärsyyntyä Anastasian heppoisesta henkilökuvauksesta. Tämän tyylisissä elokuvissa tunnutaan jakautuvan aina vankasti kahteen leiriin. Toiset osaavat ottaa elokuvan puhtaana viihteenä ja toiset analysoivat ja suomivat kaiken vereslihalle.
Se miksi 50 Shades of Grey, kaikesta rummutuksesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi, oli pettymys säkenöivää seksiä odottaville oli juuri sen laimeus. Jos tarinaa myydään intensiivisenä, S/M-seksiä tursuavana ja lopputuloksena on hyvin hentoa ja tavallista kuvastoa tarjoava elokuva, voi joidenkin pettymyksen ymmärtää. Kirjan tunnelmaa ei ole saatu siirrettyä valkokankaalle, mikä on se hyvä että huono asia. Elokuva on onnistunut karsimaan typerimmät sanankäänteet ja ärsyttävimmät piirteet pois tarinasta, mutta hukannut samalla intohimon ja yllätyksellisyyden. Dornania katsoo mielellään, mutta missä on punastumisefekti? Olenko niin turtunut että pieni piiskanheilutus ei tunnu missään?
Kirjan fanit kuitenkin ovat ottaneet elokuvan vastaan hyvin, ja koska kyseessä on kolmiosainen kirjasarja, ollaan toista osaa jo kuvaamassa kesän aikana. Pidit tai et, Christian Grey kauniine kasvoineen ja piiskoineen ei ole valmis päästämään fanejaan liian helpolla. Lisää on luvassa.
Liian kuuma hakkeriksi?
Lue lisää »
Kuvitelma hakkereista jotka vetävät energiajuomaa kellarissaan istuen, ironinen populaarikulttuuriin viittaava t-paita päällä, vatsa pullottaen roskaruoasta, on kulunut. Miksi ihmeessä vankilassa tuomiotaan istuva, tietokoneet läpikotaisin hallitseva sankari ei voisi olla treenattu? Mitä muuta tämän pitäisi vankilassa tehdä? Ilmeisesti pestä lakanoita ja lukea Dostojevskia.
Hemsworth rikkoo mukavasti hyvin luutuneita käsityksiä joita meille on muodostunut elokuvien ja sarjojen myötä hakkereista ja muista teknisesti suuntautuneista hahmoista. Jos hakkeri olisi nainen, olisi tämä luultavasti aasialainen kuvankaunis nainen, sanavalmis ja nokkela, mutta miehenä tämän pitäisi aina muistuttaa enemmän äitinsä kellarissa asuvaa erakkoa, kuten vaikka Kevin Smithin hahmo “Warlock” Kaludis elokuvassa Live Free or Die Hard (Die Hard 4.0).
Ohjaaja Michael Mannin tyyli rakentaa pitkiä kohtauksia, kertoa tarinaa ilman hötkyilyä, näkyy myös Blackhatissa. Kaikille miehen ohjaustyyli ei maistu, mutta itse olen ja pysyn ohjaajan fanikunnassa vakaasti. Pohjimmiltaan elokuva tuntuu modernista aiheestaan huolimatta hyvin vanhanaikaiselta, kasvattaen jännitystä enemmän nojaten tapahtumien kulkuun kuin nopeisiin leikkauksiin tunkien joka kuvaan dataa ja nokkelia kohtauksia täynnä käsittämätöntä tietokone-jargonia.
Ei Blackhat täydellinen elokuva ole, se vaappuu ja kaasuttelee välillä hajoten melkein osiin, mutta toimintatrillerinä se jaksaa kantaa kevyesti loppuun saakka. Ja kyllä, hakkeritkin ovat ihmisiä, ja voivat näyttää myös hyviltä.
Kolme elokuvaa jotka on pakko nähdä
Lue lisää »
Ja mikä parasta, melkein jokaiselle löytyy jotakin. American Sniper vetelee armeija- ja sotaelokuvien ystäviä mukaansa vaivatta. Turhaan negatiivista mainetta kerännyt elokuva ei suinkaan ylistä sotaa, maalaa vihollisia leveällä sudilla pahoiksi - kyseessä on näkemänsä ymmärtäminen. Bradley Cooper esittää tähän tositapahtumiin perustuvassa tarinassa USA:n armeijan tarkka-ampujaa jonka ennennäkemätön tarkkuus pelastaa ihmishenkiä, tehden tästä sankarin kotimaassaan. Elokuva kuitenkin kaivautuu syvälle sodan aiheuttamiin traumoihin ja lopulta niittaa sanomansa kotiin lohdottomalla tarinalla - tässä ei sotaa ylistetä. Toisaalta se ei yllä vaikuttavuudessaan The Hurt Lockerin intensiivisyyteen, mutta on katsomisen arvoinen elokuva siitä huolimatta.
Täysin erilaista menoa tarjoaa vuoden parhaan elokuvan Oscarin voittanut Birdman, joka kuuluu omiin viime vuoden elokuvasuosikkeihini. Outo, kiehtova, toisinaan järjetön jazz-rytmissä etenevä tarina paljastaa teatterin kulisseissa tapahtuvan kaaoksen. Michael Keaton myötäilee herkullisesti omaa elämäänsä miehenä jonka tunnetuin rooli oli toimintasankarin rooli vuosia sitten, hieman kuin Keaton itse Batmanin roolissaan. Itserakas, turhauttava ja täysin hulluksi helposti leimattava näyttelijä yrittää rahoittaa Broadway-näytelmäänsä, pitää entisen perheensä kasassa vasemmalla kädellä samalla kun toinen toistaan mielenkiintoisemmat hahmot haluavat pistää oman lusikkansa polveilevaan soppaan. Birdmanin nähtyään ei ole täysin varma mitä juuri tuli katsottua, mutta tässä piilee myös elokuvan vastustamaton vetovoima.
Toinen tositapahtumiin pohjaava elokuva, Foxcatcher, ui urheilun maailmaan. Vaikka se tarjoaa kaikille tuttuja näyttelijöitä kuten Steve Carell, Channing Tatum ja Mark Ruffalo, ei elokuvassa ole mitään mikä ei yllättäisi. Sen mollivoittoinen, varovaisen ahdistava tunnelma kertoo painista ja miehestä joka monien miljooniensa avulla haluaa hallita painijoita omalla tavallaan, luoden ympärilleen ilmapiirin jossa ei ole helppo olla. Steve Carellia on vaikea tunnistaa tutuksi koomikoksi, mutta ennenkaikkea elokuva polkee vakaasti eteenpäin sen luoman tunnelman vuoksi. Toiset ihastuvat Foxcatcheriin sen synkkyyden ja erilaisen urheilukuvauksen vuoksi. Kaukana ovat musiikilla höystetyt treenimontaasit, voitontuuletukset ja pitkitetyt ottelukohtaukset. Toisia, kuten itseäni, se lähinnä ahdisti sanomatta sanottujen sanojen, pinnan alla väreilevän outouden tunteen ja osuvien näyttelijäsuoritusten vuoksi. Siksi Foxcatcher on hyvä. Se ahdistaa mutta sitä ei voi olla katsomatta.
Trilleri joka pistää itkemään
Lue lisää »
Faktojen liioittelu, muuttaminen tai yhdisteleminen ovat elämänkerrallisissa elokuvissa arkipäivää. Toisaalta se tuntuu oudolta, sillä homoseksuaalisuudesta tuomitun Turingin elämä tuntuu jo sellaisenaan olevan uskomaton tarina, eikä se tarvitsisi värittämistä. Tutustuttuani miehen elämään voi onnekseen todeta, että mitään liioiteltuja muutoksia ei ole tehty - vaikkakin neuvostovakoojan yhdistäminen Turingiin, sekä tiettyjen asioiden yliromantisointi ovatkin olemassa enemmän tarinankerronnan kuin tosiasioiden vuoksi. On kuitenkin ymmärrettävä, että tavallinen katsoja imee elokuvasta tietoja kuin ne olisivat totta - ja toisinaan totuuden paljastuminen toiseksi on suorastaan hämmentävä kokemus.
Pienet, ja joskus suuretkin, eroavaisuudet Turingin elämän ja The Imitation Gamen välillä eivät kuitenkaan pese pois vaikutusta jonka elokuva katsojaansa tekee. Se on puhtaimmillaan trilleri joka koukuttaa alkuminuuteilla, johtaen tätä kädestä pitkin alati kiristyvää tunnelia jossa on ajojahdin makua. Kiireen tuntu on läsnä, se hermostuttaa ja laittaa kiroamaan tielle kasautuvia esteitä. Samalla se eroaa muista trillereistä traagisilla elementeillään, eritoten Turingin henkilökohtaisen elämän, haaveiden ja kohtalon niputtuessa hirvittäväksi tunnekimpuksi jota katsoessa ei voi olla tuntematta kurkussaan kuristavaa tunnetta.
Kaikki jännitys purkautuu lopulta suruun, ei voitonlippujen liehuntaan ja helpottavaan, jännitystä lieventävään iloisuuteen. Siksi The Imitation Game on hieno elokuva, siksi se jää mieleen kummittelemaan ja siksi se eroaa trilleri-serkuistaan edukseen. Mutta helppoa se ei ole, tarinasta yli pääseminen, sillä tuskin mikään on surullisempaa kuin salaisuuksien pitäminen, tunnustamatta jääminen, hylkäyksen tunne. Se että ei tule hyväksytyksi omana itsenään, seurausten musertaessa lahjakkaan miehen painonsa alle.
Kun ruuanlaitosta tuli seksikästä.
Lue lisää »
Ei siis ihme että ruoka, ravintolat sekä kokit ovat jo pitkän aikaa olleet myös elokuvien yksi suosituimmista aiheista. En nyt laittaisi animaatiota Ratatouille ihan ruokaelokuvien kärkeen, mutta ainakin se on hurmaava. Siinä missä Pieni Suklaapuoti ja Sideways keskittyvät tarinan kertomiseen ja sivuavat samalla viiniä ja suklaata, on puhtaita kokkitarinoita hankalampi löytää. 1996 ilmestynyt Big Night avaa italialaisen keittiön ihanuuksia herkullisella tavalla, ja Jiro Dreams of Sushi (2011) on yksi mielenkiintoisimpia näkemiäni dokumentteja - suosittelen sitä lämpimästi sushin ja ruuan ystäville. Jos ikinä harkitset viettäväsi illan kokaten ja katsoen hyviä elokuvia aiheesta, voin suositella lämpimästi myös hauskaa Julie & Julia -elokuvaa jossa Amy Adamsin hahmo yrittää kokata urheasti läpi legendaarisen Julia Childin Mastering the Art of French Cooking -kirjan. Suosituslistani täydentävät Haute Cuisine (2012), sekä Syö juo mies nainen (1994).
Mutta onneksi ruuan ystävien ei tarvitse turvautua vain menneisiin tuotoksiin, sillä hurmaava ja täydellisen aseistariisuva Chefon täydellinen makumatka. Sen tähtenä loistaa ohjaaja/käsikirjoittaja Jon Favreau, jonka esittämä Carl Casper on uransa huipulla kokkina arvostetussa ravintolassa. Vakiintunut ura johtaa ajan myötä urautumiseen, riskien välttämiseen ja arvostetun kriitikon pistäessä turvallisen varman ja yllätyksettömän aterian lyttyyn arviossaan, on Carlin aika löytää itsestään perimmäinen syy miksi hän ikinä kokiksi ryhtyikään.
Chef leikittelee herkullisillä väreillä ja maut tuntuvat vyöryvän kuvaruudusta kiusallisen houkuttelevasti suoraan katsojan ulottuville. Nykyisin niin trendikäs katuruoka on suuressa osassa tarinassa, sillä Carl löytää inspiraationsa mistäpä muualta kuin omista juuristaan. Toinen toistaan herkullisemman näköiset kuubalaiset voileivät lipuvat pitkin ruutua, vaikka täydellisin kohtaus taitaakin olla alussa näytettävä yksinkertaisen pastan valmistaminen. Chef on ennenkaikkea hyväntuulen elokuva, ilman turhia rypistelyjä ja sopii myös ihmisille jotka eivät osaa kunnolla edes kananmunaa keittää. Sen koukku on väreissä, vauhdissa sekä ymmärryksessä siitä että ihmisen pitää lopulta seurata intohimojaan - kaikki muu on ajan haaskaamista.
Nyt ei kannattaisi syödä elokuvan aikana
Lue lisää »
Kaiken hyvän perässä tulee yleensä paljon kopioita ja jatko-osia, eikä Cabin Fever ole poikkeus. Cabin Fever 2: Spring Fever vei saman lihansyöjäviruksen herkkään amerikkalaiseen päättäjäistanssi-ympäristöön, ja tuloksena oli vuotava ruumiskasa hienoissa vetimissä. Jostain syystä teema vetoaa, sillä nyt kotiteattereihin laukkaa Cabin Fever: Patient Zero -elokuva. Nautin lounasta katsoessani elokuvaa enkä olisi voinut tehdä huonompaa ratkaisua.
Cabin Fever-sarjan, jonka elokuvilla ei periaatteessa ole mitään tekemistä toistensa kanssa, hyvä puoli on se että ne eivät seuraa samaa kaavaa samalla tapahtumapaikalla. Tällä kertaa katsojat houkutellaan matkaan tarjoamalla trooppisen kauniita maisemia polttariporukan matkatessa veneellä näennäisesti autiolle saarelle yhdeksi yöksi. Mikään ei mene niinkuin pitäisi, sillä lihaa syövää virusta on käytännössä mahdotonta tappaa. Kolmas osa peruuttaa samalla viruksen ja tarinan alkulähteille, sillä laboratoriossa testien kohteena oleva, Sean Astinin esittämä Porter, on viruksen kantaja mutta myös immuuni. Porter ei halua viettää elämäänsä koe-eläimenä, mutta ei myöskään ole kiinnostunut seuraamuksista jos hän pääsee vapaaksi levittämään virusta. Ihmisten itsekkyydeestä ja tyhmyydestä on syntynyt ennenkin tragedioita.
Patient Zeron ongelmaksi muodostunee sen kykenemättömyys keksiä varsinaisesti mitään uutta genren alalle, ja kerronta on sekavaa, poukkoillen milloin missäkin. Toisaalta tämä on tarkoituksellinen harhautus, sillä kupletin koko juoni avautuu katsojalle vasta lopputekstien yhteyteen ujutetussa kuvastossa. Parhaimmillaan, tai pitäisikö sanoa kammottavimmillaan, tarina on näyttäessään miten lihan liukuu melko vaivatta irti ruumiista, tehden tappelukohtauksista yhtä veristä rutinaa, mössöä ja lätinää. Katsojaa ryhtyy kuvottamaan melko pian alun jälkeen, eivätkä kauniit palmut asiaa helpota. Ikäväkseen se ottaa genrensä liian vakavasti, ja siitä puuttuu alkuperäisen elokuvan huumori. Niin mustaa ja toisinaan epäsopivaa kuin Eli Rothin huumori joskus onkin, tuo se virkistävän ja helpottavan tunteen mädän lätinän keskelle. Patient Zero ei onnistu tässä, ja kutistuu melkoiseksi peruskauhutteluksi jossa juoni on pääsääntöisesti hukassa.
Mutta pitääkö tämäntyylisissä elokuvissa aina olla se pää ja se häntä? Välttämättä ei, varsinkaan jos ne ovat tippumassa viruksen johdosta joka tapauksessa pikkuhiljaa pois. Jos nauttii aidosti katsoa pallokorvaisen porukan säntäilystä ympäri saarta ja sekoittaa tämän kuvaston outoihin laboratorio-kokeisiin jossa halutaan avata kuinka virus karkasi alunperinkään saarelta, voi elokuva olla sinulle. Mutta suosittelen siitä huolimatta nauttimaan ruuan jossain muussa välissä - jos ruokasi on sinulle tärkeää.
Kun katsoja putosi kärryiltä ensisekunneilla.
Lue lisää »
Kun hahmot ja maailma jossa nämä elävät ovat katsojalle tuntemattomia, on olo kuin tutkimusmatkailijalla. Periaatteessa näin käy jokaisen uuden elokuvan kohdalla alussa kun katsoja astuu kohti tuntematonta tarinaa. Mutta Lovemilla heittää katsojan keskelle tarinaa josta ilmiselvästi pitäisi tietää jotakin ymmärtääkseen edes perusperiaatteet. Keitä nämä ihmiset ovat? Kuka on Milla? Miksi vanhemmat ovat zombeja? Vaikka scifi-elokuvaa aloitettaessa voi olla sen maailmasta ulkona, tekee hyvä elokuva kuitenkin tarinankerronnallaan pian selväksi katsojalle mistä on kyse. En koko Lovemilla -elokuvan aikana päässyt tähän symbioosiin tarinan kanssa.
Tämän ikimuistoisen puskarymistelyn jälkeen “löydetty kuvanauha”-tyylisiä elokuvia on tullut pinnalle kuin sieniä sateella - toisinaan hyvällä menestyksellä ja joskus saamaan elokuvien ystävän menettämään uskonsa koko elokuva-alaan. Kamera heiluu niin että katsomossa voisi jaella oksennuspusseja, käsikirjoitus on niin täynnä reikiä että se korjataan epäselvillä juoksukohtauksilla ja mumistulla dialogilla. Tässäkin genressä on siis selkeitä voittajia ja ahneita häviäjiä.
Kun tarinaa kuvataan komediaksi, odotan naurua. Oli se sitten pissakakka-huumoria tai sarkastisempaa ja kuolemansävyistä lajiketta, mutta oletan edes hörähtäväni. Huumorintajuni ei ole edennyt elokuvan edellyttämälle tasolle, sillä yksikään hahmoista ei saanut suupieliäni ylöspäin eivätkä tapahtumat olleet yksinkertaisesti hauskoja - minulle. On kuitenkin muistettava että webissä ja TV:ssä julkaistu sarja on voittanut mm. Lasten ja nuorten Kultaisen Venlan vuonna 2013. Vika on siis minussa. Ja myönnän sen auliisti. Aivoni eivät pysty vääntäytymään tapahtumiin jotka eivät sano minulle mitään, pitämään hahmoista joista minun oletetaan tietävän jo jotain. Elokuvaa kun ei ole tarkoitettu ihmisille joille sarja on tuntematon. Kenties juuri tässä on sen suurin kompastuskivi. Se ei selittele, ei esittele ja tunkee outoja hahmoja ilman taustaa ruutuun katsojan tuijottaessa hämmentyneenä tarinaa josta ei tiedä onko se lintu vai kala.
Tarina uponnee sarjan faneihin hienosti, sillä omalaatuisuudessaan ja hahmogalleriallaan se tarjoaa satavarmasti sen mitä fanit pyytävätkin. Me muut joudumme istumaan hieman hämillämme katsoen maailmaa josta emme tiedä mitään, ja johon emme välttämättä halua edes tutustua. Juuri siksi onkin onni että meitä on moneen junaan - ja useimmille tarinoille riittää juuri niitä rakastava fanikunta.
Puska ryskää taas
Lue lisää »
Kaksi viikkoa leffan jälkeen en edelleenkään mielelläni kääntänyt ovelle selkääni, vaan pesin naamanikin kylpyhuoneessa mitä omituisimmissa asennoissa. Siinä on onnistuneen kauhuelokuvan voima.
Tämän ikimuistoisen puskarymistelyn jälkeen “löydetty kuvanauha”-tyylisiä elokuvia on tullut pinnalle kuin sieniä sateella - toisinaan hyvällä menestyksellä ja joskus saamaan elokuvien ystävän menettämään uskonsa koko elokuva-alaan. Kamera heiluu niin että katsomossa voisi jaella oksennuspusseja, käsikirjoitus on niin täynnä reikiä että se korjataan epäselvillä juoksukohtauksilla ja mumistulla dialogilla. Tässäkin genressä on siis selkeitä voittajia ja ahneita häviäjiä.
Nyt kotiteattereihin ilmestynyt Exists on samaan genreen kuuluva, perinteinen “mökillä on kivaa kunnes ei ole”-tyylinen tarina. Osittain se kiinnostaa sen vuoksi, että ohjaajana toimii myös The Blair Witch Projectin kynäillyt ja ohjannut Eduardó Sanchez. Koska mies ei varsinaisesti ole tehnyt tässä välissä mitään megahittejä (Altered, V/H/S/2), on oikeus odottaa melko tasalaatuista mutta yllätyksetöntä elokuvaa. En pettynyt hyvässä enkä pahassa, sillä Exists on turvallinen paketti idioottimaisia nuoria keskellä kuppaista metsää, melkein asumiskelvottomassa majassa. Hauskaksi homman katsojille tekee se, että metsässä majailee kiinteästi amerikkalaisiin taruihin nojaava Bigfoot (Isojalka), tuo karvainen ja iso apinamainen olento, joka ei liene tunnettu hellästä luonteestaan.
Exist onnistuu rakentamaan jännitettä ja olemaan helposti seurattava. Samalla se toistaa kaavaa jonka kauhuelokuvien ystävät ovat jo nähneet usein, vaikkakin elokuvasta puuttuu genrelle tyypillinen suttuisuus ja äärimmäinen kameran heiluvuus - sitä on yksinkertaisesti helppo katsoa. Se saa huutamaan televisiolle järjettömiä ohjeita, kuten kenties kuuluukin, mutta lopulta kyse on vain kuolinkamppailusta keskellä pusikkoa jolloin yhtäläisyydet ohjaajansa aiempaan, klassikkostatuksen saavuttaneeseen elokuvaan, ovat ilmiselviä. Exist ei ole heikoimmasta päästä, mutta samalla se ei tuo kuivahtaneeseen genreen mitään uutta. Ja sitä toivoisi tämän alalajin pioneerilta.
Maps to the Stars upottaa katsojan inhottaviin ihmisiin.
Lue lisää »
Kimaltelevassa kaupungissa mikään ei ole täydellistä, mutta sen tähdet ja näistä 24/7-mentaliteettilla huolehtivat ihmiset ovat omanlaisiaan ihmisraunioita jotka elävät toisiaan ruokkivassa symbioosissa. Havana (täydellinen Julianne Moore ) on neuroottinen hermokimppu täynnä itsekeskeisyyttä, joka purkautuu addiktiona kyseenalaisiin hoitomenetelmiin ja käytökseen jonka antaisi anteeksi ehkä viisivuotiaalle. Näin hän ruokkii stereotyyppista kuvaa filmitähdestä jonka me kaikki tunnemme median maalaamien juorulehtien sivuilta. Tähti on kietonut tosielämän persoonansa kuuluisan äidin tyttären rooliin. Havana näyttelee roolia; traagisen kreikkalaisen taruston hahmoa, tähdäten määrätietoisesti yhteen rooliin joka sinetöisi tämän paikan Hollywoodin filmitähtien huipulla. Juoksutytöksi palkattu Mia Wasikowskan esittämä ongelmallinen Agatha ei epätasaisuudessaan ole omiaan ainakaan tuomaan paljon kaivattua balanssia maanisen näyttelijän elämään.
Mutta naisia yhdistävät salaisuudet, sekä menneisyys joka kaivaa tiensä läpi parhaimpien suunnitelmien, niinkuin salaisuuksilla on tapana. Tarina täyttyy toinen toistaan kammottavimmista ihmisistä, joista jokaisella on oma agendansa joka ajaa ihmisiä eteenpäin, tuoden etualalle pinnallisuutta, kieroutuneisuutta ja rakkautta tehdä omasta elämästään se suurin murhenäytelmä. John Cusackin näyttelemä huuhaa-guru hieroo ihmisten ongelmia pois näiden itkiessä miehen lattialla kurjaa elämäänsä, samalla kun miehen Justin Bieber-kloonipoika näyttelee julmaa tarinaa lapsitähdille luvatusta kohtalosta.
Nämä ihmiset rakastavat kurjuutta, janoten korostaa omaa tärkeyttään rakentamalla itsestään näytelmän hahmon jota katsoessa pitäisi ihailla tämän sitkeyttä ja peräänantamattomuutta. Kaikkea sävyttää tumma huumori; teemoistaan huolimatta Maps to the Stars ei ole raskas vaan samettisen sulava ja kirpeä.
Robert Pattinson tekee herkullisen hillityn sivuroolin limusiinia ajavana näyttelijänalkuna. Ohjaaja Cronenberg tuntuu rakastavan yhdistelmää sitoen käsikirjoittaja Bruce Wagnerin ensimmäisen Hollywood-ammatin näin sujuvasti Cosmopolikseen, samalla rummuttaen itsetoteutuvaa ennustusta siitä että Hollywoodissa kaikki ovat sidoksissa toisiinsa. Itsetietoinen, omakehuinen, täynnä kapeakatseisia oman edun tavoittelijoita oleva kaupunki – näin Cronenberg haluaa avata filmikaupungin eloa katsojilleen. Se tökkii herkistä kohdista, siloitellen samalla toisella kädellä tuoden hysteerisiä ihmiskohtaloita eräänlaiseksi oikeutukseksi elämän kurjuudelle. Lopulta sen kylmän siloitellun pinnan alla on kasa rupisen viallisia ihmisiä joiden katsominen on juuri niin kiehtovaa kuin me julkkiskeskeisessä maailmassamme olemme jo todistaneet. Maps to the Stars on viime vuoden hienoimpia elokuvia, raahaten oman kriisinsä itsekkäästi etualalle.
© Ursula Borg
Luokkajuhla voi vetää vakavaksi
Lue lisää »
Esikoisohjauksessaan Luokkajuhla todentuntuisesti itseään esittävä Odell saapuu luokkakokoukseen, joka tuntuu aikatyhjiössä sijaitsevalta maailmalta. Vanhat valtarakenteet ja ihmishierarkia ovat voimissaan. Voisi kuvitella, että vaikutuksille alttiit ja herkät nuoret mielet jotka mielellään asettavat ihmisiä järjettömästi tärkeysjärjestykseen, kasvaisivat tästä ulos aikuisina. Näin ei kuitenkaan välttämättä käy, kuten Odell huomaa juhliin tullessaan. Hilpeän tunnelman pilaa täydellisesti naisen pitämä avoin puhe, jonka teemat pyörivät kouluaikana koetun ylenkatsomisen ja kiusaamisen ympärillä. Tilanne on vaivaannuttava. Miksi sohia vanhoja, muistella menneitä, aiheuttaa epämukavuutta sillä “tämähän on kaikki ollutta ja mennyttä?”. Oman aikansa alfa-urokset ja naaraat haluavat pitää hauskaa, taantua nuoruuden ajan vaivattomuuden vietäviksi. Mutta nuoruus ei ole kaikille helppoa, ja vähiten niille silmätikuille joiden odotetaan aikuisina ymmärtävän, kasvaneen asian yli. Siinä missä useimmista meistä puuttuu aikuisenakin uskallus kohdata asioita jotka ovat aiheuttaneet tuskaa, vetää Odell kerralla kaiken likapyykin juhlakansan eteen häpeilemättä.
Luokkajuhlan erinomaisuus piilee sen kyvyssä herättää ajatuksia.
Aikuinen katsoja löytää itsensä sekalaisesta juhlajoukosta, hyvässä tai pahassa. Paikalla ovat niin koulun kingit kuin perässähiihtäjät, yes-miehet ja ilkeät tytöt, sekä huomaamattomat tavikset joiden olemassaoloa kukaan ei oikein tunnu edes muistavan. Siksi elokuvan katsominen liippaa läheltä ja on aitoudessaan elämys. Koska elokuva ei toisen puoliskon dokumentaarisesta otteestaan huolimatta ole aito dokumentti, vaan alusta loppuun saakka käsikirjoitettu elokuva, jää katsojan mieliin pyörimään toive todellisesta kohtaamisesta. Kyllä, tarina perustuu Odellin mukaan hänen omiin kokemuksiinsa, mutta mitä jos nuoruusvuosien piinaajat saisi oikeasti esille? Asiaa ei ole käsitelty vielä mediassa tarpeeksi – kuka haluaa tunnustautua kiusaajaksi, tai kuka edes tunnistaa itsensä sellaiseksi? Luokkajuhlan katsominen saa toivomaan sarjaa jossa kiusaajat pistetään kohtaamaan kiusaajansa. Tuloksena luultavasti olisi mitä masentavimmalla revittelytyylillä tehty reality-sarja, mutta aiheessa on potentiaalia myös aidompaan ja syvällisempään kerrontaan. Tämä tarina on vielä näkemättä.
Brittiläisen pirteää rakkaustarinaa
Lue lisää »
Love, Rosie kuuluu tähän kaipuuromantiikan lajikkeeseen, ja vaikka juoni on jo lähtökuopissaan täysin selvä, on se astetta herttaisempi ja modernimpi. Elokuvan pääparina näyttelevät hurmaavat Lily Collins ja Sam Claflin. Collins, joka on muuten sen muusikko Phil Collinsin tytär, tunnetaan parista Suomessakin nähdystä elokuvasta; Kerro, Kerro Kuvastin (2012) sekä omasta mielestäni erinomaisesta Varjojen kaupungit: Luukaupunki. Clafin taas on murskannut teinityttöjen sydämet täydellisesti esittämällä Finnick Odairia Hunger Games (Nälkäpeli) -elokuvasarjassa.
Pariskunta on siis nuori ja hurmaava, kaunista katsoa ja kerronta kepeän koomista. Rosie ja Dunn ovat parhaat ystävykset jotka tekevät kaiken yhdessä. Selkeästi parin välillä kipinöivä tuli ei koskaan saa kunnollista otetta nuorista, sillä kuten yleensä käy, suunnitelmat muuttuvat kun elämä ottaa niskaotteen ja heittää hahmot täysin eri suuntiin. Kyseessä ei olisi romanttinen komedia elleivät molemmat ymmärtäisi jossain vaiheessa lapsuuden ystävänsä olleen juuri se oikea - mutta kunnon perinteiden mukaisesti sinne pääseminen kestää vuosia. Kirjaimellisesti, sillä tarinankaari ulottuu 12:n vuoden päähän, teini-iästä aikuisuuteen ja sen tuomiin ongelmiin.
Rakkauden tiellä tuntuu olevan esteitä riippumatta siitä minkä ikäinen ihminen on. Nuorena kasvojen menetyksen pelko, ujous, halu kokeilla siipiään ja epävarma tulevaisuus ovat asioita jotka estävät ihmisiä sanomasta haluamaansa, tekemästä sitä viimeistä liikettä. Ja toisaalta hyvä niin; nuorena ihmisen täytyy kasvaa itse, itsenäiseksi ihmiseksi ennen ryhtymistään jakamaan elämäänsä toisen kanssa. Mutta aikuisena ei ole yhtään sen helpompaa. Työ syö suuren osan ajasta ja energiasta. Elämän pettymykset ovat nakertaneet itsetuntoa niin että moni on heittänyt hanskat tiskiin ja haluaa elää yksin. Tai nuoremapana tehdyt päätökset ovat kerryttäneet ympärille jo perheen lapsineen. Silloin aikuinenkin tuntee olevansa jumissa, vailla vaihtoehtoja, tuntien että mitään muuta tietä omalle elämälle ei ole olemassa. Samalla tavoin kuin ihmiset tosielämässä, myös Love, Rosie -filmissä tunne on läsnä mutta sen pitävät aisoissa epäröinti ja muut ihmiset joille tunnutaan olevan enemmän velkaa kuin omalle onnellisuudelleen.
Eikä elämän pitäisi niin mennä, eihän? Niin höttöä kuin elokuva onkin, on se romanttisista tarinoista pitäville piristävän brittiläisellä tavalla ronskimpi ja elämänläheisempi. Se sammuttaa mukavasti romantiikan janon ja piristää, sillä kovin vakavasti elokuva ei itseään ota. Onneksi.
Voiko vanhasta suosikista enää parantaa?
Lue lisää »
Ehkä se johtuu ihailustani Jim Carreytä kohtaan; mies kun mielestäni on yksi kaikkien aikojen parhaita fyysisen komedian hallitsevia näyttelijöitä. Miehen Ace Ventura - Lemmikkidekkari on elokuva, jota rakastan intohimoisesti. Ylitseampuva, ärsyttävä, mutta samalla taidokas ja lumoava - jos näin voi naamanvääntelystä sanoa, sitä Carrey on tarjonnut minulle usein, ja taidolla.
Carrey ja Jeff Daniels palasivat yhteen 20 vuotta myöhemmin, kertoakseen Harryn ja Lloydin tarinan loppuun. Se näyttää katsojille mitä nämä idiootit ovat tehneet koko tämän ajan. Ja se ei välttämättä ole kaunista. Liian pitkälle edennyt “kepponen” saa päätöksensä, ja pari palaa yhteen toimittamaan mitä epätodennäköisintä tehtävää, saaden juonen juoksemaan noin kolmeen eri suuntaan. Lopputuloksena on mehevä kaaos, joka onnistuu välillä naurattamaan mutta harmillisesti useimmiten ei.
Elokuvasta puuttuu se jokin, se maaginen tunne joka teki ensimmäisestä osasta niin herttaisen. Osaltaan syytän Farrellyn veljesten tyyliä tehdä asioita. Ohjaaja-käsikirjoittaja duon tekeleet tuntuvat nykyisin vanhanaikaisilta ja hieman kuluneilta. Uutta ei osata luoda, elää nykymaailmassa, ja kaikessa kaikuu haikeus palata vanhaan. Se näkyy myös tässä elokuvassa. Heidän vessahuumorinsa, jonka huippukohtia ovat Sekaisin Marista, Nuija ja Tosinuija sekä Me, Myself & Irene, naurattavat edelleen. Mutta samalla kaavalla tehdyt uudet elokuvat eivät kuulu sellaisinaan enää tähän päivään. Tämän komedialajin paikan kärjessä ovat ottaneet Judd Apatowin, Seth Rogenin ja Evan Goldbergin kaltaiset tekijät, jotka tuovat katsojille astetta modernimpia komedioita kuten 40 v. ja neitsyt, Paksuna, This Is the End, This Is 40 sekä omat suosikkini, Pineapple Express - pilvinen pakomatka sekä Superbad. Niissä maistuu hölmöys ja typerä huumori, mutta napakammalla, ei niin itsestään selvällä reunalla.
Tämä ei tarkoita etteikö Nuija ja Tosinuija Kaksi olisi ensimmäisen elokuvan ystäville kelvollinen katsaus kaksikon elämään. Hahmot ovat tuttuja, meno yhtä järjetöntä kuin ennenkin ja Lloydin ja Harryn aivokapasiteetti ei ole ainakaan kasvanut vuosikymmenten aikana. Mutta onko siitä sammuttamaan jano, nostalgian kaipuu, jota aina koemme katsoessamme vanhoja suosikkielokuviamme? Uskaltaisin sanoa että ei. Haluamme että pitämistämme hahmoista pidetään huolta, että heille käy hyvin, ja heitä kohdellaan kunnioituksella. Kaikki on elokuvan tyylissä ennallaan, mutta se sydän, syy miksi hihitämme kaksikymmentä vuotta vanhaa elokuvaa katsoessamme, se on kateissa. Tai kenties nykyaika tuntuu niin kovalta, että vanhalle heppoisemmalle menolle ei ole enää tilaa.
Kyllä kansa tietää, vai tietääkö?
Lue lisää »
Tällaista keskustelua olen seurannut viime aikoina parinkin eri suomalaisen elokuvan ympärillä. Kun kriitikot ovat lytänneet elokuvan typeräksi, halvaksi, noloksi tai yksinkertaisesti huonosti, ja se on menestynyt teattereissa hyvin, on tuloksena aina kädenvääntö jossa kriitikot asetetaan vastakkain “tavallisen kansan kanssa”. Jostain syystä nämä kädenväännöt aiheutuvat useimmiten myös kotimaisista elokuvista.
Kyseiset elokuvat, juuri elokuvateattereihin saapunut Luokkakokous, sekä nyt kotiteattereihin saapunut Nightmare 2 - Painajainen jatkuu, ovat kansan syvien rivien suosiossa. Luokkakokous teki juuri historiaa olemalla katsotuin kotimainen elokuva koskaan avajaisviikonloppuna, ja Salkkari-leffalla on vannoutunut fanikuntansa joka ei suostu kuulemaan tai näkemään mitään kritiikkiä teosta kohtaan. Kuitenkin on todettava että molemmat elokuvat ovat heppoisia, ja suorastaan noloja.
Elokuvista nauttimisessa on jujuna se, että jokainen saa katsoa mitä haluaa ja pitää näkemästään. Mutta kun Luokkakokous kerää kriitikoilta kautta linjan 1-2 tähteä, on uskottava että siinä on jotain vakavasti vialla. Kriitikot leimataan huumorintajuttomiksi tosikoiksi jotka “eivät ymmärrä rennosta huumorista mitään”. Elokuvan nähneenä voin todeta, että se joka vertaa sitä erinomaiseen sekoilukomediaan Hangover ampuu täyslaidallisella ohi. Hangover on hienojen näyttelijöiden taidokkaasti tekemää sekoilua joka aidosti naurattaa. Sen takana on nokkela käsikirjoitus ja paljon ajatusta - on turha kuvitella että hyvä sekoilukomedia syntyisi helposti. Komedia on taitolaji, ja sitä ei täällä oikein osata. Jos olisin mies, Luokkakokous olisi minusta itseäni halvaksi tekevä tekele joka pistää miehet aivottoman hormoniherran rooliin. Ei kovin imartelevaa. Mutta hyvä että kansa tykkää.
Nightmare 2 on kömpelyydessään vaivaannuttava. Siitä huolimatta sitä katsotaan, ja katsottiin teattereissa, innolla. Se uppoaa kohdeyleisöönsä hienosti, mutta ulkopuolinen katsoja on ainoastaan hämmentynyt, hieman tuskaantunut ja ennen kaikkea tylsistynyt. Näytteleminen on kömpelöä, tapahtumat järjettömiä ja dialogi niin jäykkää että tekisi mieli vetää punakynä yli koko käsikirjoituksen.
“Kyllä kansa tietää” on hokema joka heitetään aina vastalauseeksi, kun kriitikot haluavat osoittaa teoksen heikkouksia. Kyllä, kansa tietää mihin haluaa rahansa laittaa, ja se meille kaikille suotakoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kriitikot pitäisi ihan niistä tavallisista elokuvistakin kuin tämä mystinen “kansa”, joksi massoja nimitetään. Me nautimme toiminnasta, trillereistä ja hölmöistä komedioista siinä missä kaikki muutkin. Mutta myös kansan syvissä riveissä on suuri joukko ihmisiä jotka toivoisivat suomalaisen elokuvan hieman muuttuvan. On hämmentävää katsella Pohjoismaisen elokuvan voittokulkua maailmalla, ja miettiä miksi suomalainen elokuva ei menesty. Kun meillä sarjatuotetaan Varesta ja Kummelia, tehdään Ruotsissa ja Tanskassa elokuvia jotka päätyvät Oscar-ehdokkaiksi ja Cannesiin. Hieno suomalainen elokuva He ovat paenneet ei kerännyt teattereihin katsojia juuri lainkaan, mutta maailmalla se kerää kiitosta ja kehuja - onko se liian hyvä suomalaiselle yleisölle? Olen iloinen siitä että joku Suomessa jaksaa vielä yrittää, tehdä hienoa elokuvaa siitä huolimatta että suurin osa kansasta ei halua sitä nähdä, sen erinomaisuudesta huolimatta.
Oscareista viis
Lue lisää »
Kuka enää muistaa kunnolla muutama vuosi sitten parhaan elokuvan Oscarin voittanutta The Artistia? 2010 voittanut Kuninkaan puhe on erinomainen elokuva, mutta tuolta vuodelta elämään ovat jääneet ennemminkin Black Swan, Inception ja The Social Network. The Artistille hävisivät mm. mahtipontinen War Horse (Sotahevonen), huvittava The Help (Piiat) ja taidokas Tree of Life. 2012 voitti Ben Affleckin ohjaama Argo, jota itsekin pidin vuoden parhaana. Mutta Zero Dark Thirty, Silver Linings Playbook (Unelmien pelikirja), Life of Pi (Piin elämä) ja Les Misérables ovat ne joita ihmiset katsovat edelleen.
Viime vuonna taiston voitti periamerikkalaisiin tuntoihin syvästi vetoava 12 Years A Slave. Sekä järjettömän hyvä The Wolf of Wall Street että Gravity jäivät nuolemaan tältä osin näppejään. Voin kuvitella mitä tämän vuoden voittajista katsotaan, sillä olen jo nähnyt ne kaikki. Voittaja Birdman on kaaottinen ja herkullinen tarina, mutta tulee kokemaan saman kohtalon kuin Argo. Sen sijaan The Grand Budapest Hotel on jo ihastuttanut katsojia omalaatuisella tyylillään, The Imitation Game koukuttaa trillerimäisellä otteellaan samalla mukavasti itkettäen katsojaa loppumetreillä ja American Sniper kokoaa yhteen sotaelokuvista pitävät.
Näistä huolimatta omiin viime vuoden suosikkeihini kuuluivat sekä Gone Girl, että Nightcrawler. Koko vuoden listani voi katsastaa täältä.Molemmat lepäävät erinomaisen ja taidokkaan käsikirjoituksen varassa, rakentaen alati kasvavaa jännitettä joka vie katsojan mukanaan. Rytmisesti jumputtavaa virettä täydentävät hienot näyttelijäsuoritukset – Nightcrawlerin Jake Gyllenhaal oli elämänsä vedossa ja olisi ansainnut kaikki mahdolliset palkinnot miehenä jonka mielessä on jotain pahasti vialla. Louis Bloom on mies joka ilman mitään tunnontuskia ansaitsee elantonsa kuvaamalla materiaalia uutisiin yön pimeinä tunteina, silloin kun suurimmat tragediat ottavat paikkansa ihmisten elämässä. Gone Girlissä tasapainotellaan rakkaustarinan ja vaimon katoamista seuranneen kaaoksen välissä. Tuloksena on huumaavan tasapainoinen trilleri jossa katsoja ei tiedä ketä uskoa. Samalla molemmat elokuvat lujittavat jopa elokuvista tietämättömän uskoa siihen että käsikirjoituksella on väliä. On sanomattakin selvää että lantakasasta on hankala leipoa laskiaispullia, mutta nokkelalla ja tarkkanäköisellä tarinalla on melkein mahdotonta epäonnistua.
12 vuotta kestänyt elokuvanteko kannatti
Lue lisää »
Kuusivuotiaasta Mason Evans Jr:sta kertova, mutta enemmän tämän koko perheeseen keskittyvä, tarina koskettaa arkisuudellaan. Poikaa esittävä Ellar Coltrane kirjaimellisesti kasvaa katsojan mukana kuusivuotiaasta 17-vuotiaaksi. Muutos on kiehtova ja hahmohin kiinnittyy täysin eri tasolla kuin jos eri elämänvaiheessa olevia lapsia olisivat esittäneet eri näyttelijät. Myös vanhempia esittävissä Patricia Arquettessa ja Ethan Hawkessa näkyvät selvästi kuluvan ajan jäljet. Rinnastettuna muihin elokuviin Hawke oli elokuvan ensimmäisiä ottoja kuvatessaan juuri saanut Oscar-ehdokkuuden miessivuosasta elokuvasta Training Day, ollen 32-vuotias. Arquette taas kävi läpi useita kehnoja elokuvia, aloittaen kuvaukset 34-vuotiaana ja ollen tarinan päättyessä 45-vuotias. Muutos on huomattava. Ihmiset muuttuvat aidosti, käyvät läpi pitkän ajanjakson kuvaamana avioeroja, koulun päättymisiä, muuttamisia, ongelmia ja voittoja. Kaikessa maistuu todellisuus, arki, oikea elämä. Sen antama malli ihmisistä on raikkaan normaali - äiti haluaa myös omaa elämää, eikä ole aina se pullantuoksuinen täydellinen ihmeolio joita elokuvat tarjoavat.
Kertooko Boyhood sitten oikeastaan mistään? Se kuvaa yhden pojan kasvamista vaihtuvissa perhesuhteissa opiskeluikäiseksi nuoreksi mieheksi. Vuodet vyöryvät vaivattomasti valkokankaalla ja katsojalle tulee halu käydä läpi omaa elämäänsä - näinkö ne vuodet todellakin vierivät ilman että me voimme asialle mitään? Asioita yksinkertaisesti tapahtuu. Jokaista virhettä ja huonoa päätöstä pohtiva katsoja voi huoletta ymmärtää että nostalgiassa on hyvä käydä, mutta siinä ei kannata piehtaroida. Elämä jää elämättä jos juoksee aina eteenpäin odottaen seuraava juttua, tai jää kaivelemaan vanhoja asioita jotka eivät voi nykypäivään enää vaikuttaa.
Elokuvan teko 12:n vuoden ajan on haaste. Sopimuksiä näyttelijöiden kanssa ei voitu kirjoittaa kuin seitsemäksi vuodeksi tuolloisen lainsäädännön takia. Luottamus oli kova. Linklater vannotti Ethan Hawkea kuvaamaan elokuvan loppuun mikäli ohjaaja itse menehtyisi kuluvan 12:n vuoden aikana. Myöskään lopullista käsikirjoitusta ei ollut, mutta suunta, alku- ja loppukohtaukset sekä hahmojen pääpiirteet olivat tiedossa. Tapahtumia rakennettiin ajan kanssa, sillä sekä tekniikka, populaarikulttuuri että hahmot muuttuivat kuvausten aikana omaan suuntaansa.
Panostus ja pitkäjänteinen työ on kannattanut, jos kriitikoiden mielipiteille antaa mitään arvoa. Katsojalleen Boyhood on kaksitoista vuotta kestävä nostalgiatrippi aitoon ajankuvaukseen, tuoden joka vuosi hieman lisää tuttua maailmaa mukaan tarinaan. Katsoja voi kasvaa hahmojen mukana, ja ihastella sitä vaivattomuutta jolta 2,5 tuntinen elokuva parhaimmillaan tuntuu.
Kun toimintatrilleri tehdään taidolla
Lue lisää »
Toiminnan nimittäin jäyhäkasvoinen Reeves taitaa. Hänen rautakankea muistuttava vartalonsa on kuin luotu puhdasviivaisiin ja suorasukaisiin iskuihin joita elokuvan taistelukoreografia hyödyntää häpeilemättä. Reevesin stunttimiehenä aiemmin toimineen elokuvan ohjaajan, Chad Stahelskin luotsaamana toiminta onkin sulavaa, selkeää ja sitä on suoranainen nautinto katsoa. Wick on mies jota gangsteritkin pelkäävät, mörkö kaapissa josta kuiskitaan kunnioittavaan sävyyn viskilasin äärellä. Rikollisesta elämästä vetäytynyt mies on nauttinut hiljaiselosta vaimonsa kanssa, mutta kuten niin masentavan usein näin äijämäisissä tarinoissa, lähtölaukauksena toiminnalle ja miehen tarinalle on jonkun toisen vielä surkeampi kohtalo.
Kun ampiaispesää sohii tarpeeksi kauan ei enää mikään määrä zen-tietoisuutta riitä. Otetaan yksi verta nenästään kaivava huonosti kasvatettu gangsterin poika, elämän keskeisimpien kiinnekohtien menetys, ja John Wick kaivaa työkalunsa naftaliinista lähtien koston tielle. Mitään kovin syvällistä tarinassa ei ole. Vaikka tuska ajaa miestä eteenpäin, ei siinä pyöriskellä sillä tässä on kiireellisempiäkin asioita hoidettavana. Kuten pistää nippuun kuormakaupalla vastustajia mitä moninaisimmilla keinoilla.
Elokuva herkuttelee toiminnalla. Filmin tekee hienoksi sen tapa käsitellä omaa genreään rakkaudella. John Wick on sävyiltään tumma, mutta hienoa lisämakua antaa mustanpuhuva huumori; tarinaa on rakennettu puolittain kieli poskessa, eikä sitä voi ottaa täysin vakavasti kukaan. Se ei kuitenkaan tee pilkkaa, eikä lankea halpoihin kikkailuihin, joten kyseessä ei ole mikään hurlumhei-Expendables -tyylinen korni tekele. Kauniisti kuvattu, vaivaton, taidokkaasti koreografioitu John Wick on pienoinen yllätys genressään - hyvällä tavalla. Se on saanut sekä katsojilta että kriitikoilta ylistystä niin paljon, että jatko-osa on jo varmistettu.
Juokse poika juokse
Lue lisää »
Kyseessä on trilogia, ja toisen osan, The Scorch Trials, kuvaukset ovat juuri päättyneet tammikuun lopussa. The Maze Runner, Labyrintti, aloittaa tarinan esittelemällä hahmot, laittamalla nuoret shakkinappuloiden tavoin pelilaudalle ja aloittaa pelin joka on scifi-kuvitelmaa villeimmillään.
Supersuositusta Teen Wolf-sarjasta tuttu Dylan O'Brien esittää Thomasia, nuorta poikaa joka löytää itsensä massiivisten seinämien ympäröimänä pieneltä aukiolta. Hän ei muista edeltäneestä elämästään mitään. Sama amnesia vaivaa muita aukiolla asuvia poiki. He ovat kaikki nuoria, heidät on heitetty vehreälle aukiolle ilman selittelyjä kolmen vuoden ajan, eikä kukaan muista mitään. Pojat ovat rakentaneet saaduista tarvikkeista itselleen oman maailmansa ruokaloineen, sairastupineen, viljelyksineen ja juoksijoineen jotka tutkivat labyrinttia.
Labyrintti on loputtomalta tuntuva sokkelo joka ympäröi aukiota joka puolelta. Yksi suuri oviaukko aukeaa aamuisin, päästäen pienen joukkion tutkimaan käytäviä, etsien ulospääsyä. Illalla ovet sulkeutuvat ja labyrintin täyttävät biomekaaniset hirviöt joita et halua kohdata.
Exit-kylttiä ei näytä löytyvän, kolmen vuoden aikana kukaan ei ole onnistunut ratkaisemaan labyrintin arvoitusta tai selvittämään miksi pojat on lukittu massiiviseen labyrinttiin. Kunnes tavaroita kuljettavasta hissistä putkahtaa yllättäen ensimmäinen, ja ainoa, tyttö. Tapahtumat saavat sysäyksen, ja yht'äkkiä juostaan. Juostaan niin lujaa että jalat eivät meinaa pysyä mukana – elokuva rullaa eteenpäin viihdyttävällä vauhdilla, unohtamatta kuitenkaan itse hahmoja. Labyrintti onnistuu yhdistämään nuoret karismaattiset näyttelijät kiinnostavaan scifi-tarinaan, ja pitämään tahdin yllä cliffhangerin kaltaiseen loppuun saakka. Toista osaa jää odottamaan innolla, sillä kirjoja lukematonkin ymmärtää lopun käänteiden jälkeen että nuorten taival on vasta alussa – eikä labyrintti kenties ollut koettelemuksista se pahin.
The Honourable Woman on taidokas trilleri
Lue lisää »
Se mikä sarjassa vetää mukaansa ovat sekä laadukkaat näyttelijät että tiivis ja taidolla rakennettu käsikirjoitus. Maggie Gyllenhaal on aina ollut hienoista tulkinnoista tunnettu näyttelijä, ja kompleksinen, yhtä aikaa vahva ja hirvittävän hauras hahmo on kuin tehty Gyllenhaalille jonka habitus ei noudata Hollywoodin normaalikaavaa seksikkäästä naisnäyttelijästä. Monikulttuurinen näyttelijäkaarti tukee tarinaa hillityllä, realistisella otteella missä kaikki tuntuu hyvin arkiselta. Tiivis ja monikerroksinen tarina kulkee Nessan mukana luovien eri vuosissa, palaten menneisyyteen paljastaen asioita nykypäivästä ja tarjoten motiiveja joita katsoja ei osannut odottaa.
Huomattavaksi sarjan tekee myös se, että sen pääosassa on nainen. Poliittinen trilleri on perinteisesti laskettu hyvin maskuliiniseksi genreksi, mutta tuomalla pääosaan naisen sarja nousee uudelle tasolle, samalla välttäen lajityypin sudenkuopat. Siitä puuttuu täysin kliseisyys, turha, vain katsojia kosiskelevaksi elementiksi tarkoitettu räiskintä ja toiminta. Sen sijaan se tarjoaa ajattelevan ihmisen trilleriä, joka on taituruudessaan virkistävä lisä aiheesta kiinnostuneille.
Sarjan kahdeksan jaksoa menevät ohi hujauksessa. On turha epäillä että teemoistaan huolimatta kyseessä olisi koskettava itkudraama - The Honourable Woman on ennenkaikkea taidokas jännitysnäytelmä jossa alituiseen ruudun täyttävä toiminta on korvattu ajatuksella. Se kuvaa traumatisoitunutta naista joka nukkuu hienon sänkynsä sijaan mitä odottamattomimmassa paikassa eikä tarjoa vastauksia aiheensa ongelmiin. Se ei ota kantaa, ei valitse puolta vaan tarkastelevin silmin kertoo kauniisti kuvattuna tarinan kiristäen vaijeria hienosti katsojan ympärille.
Velhonviitta naulaan
Lue lisää »
_15.jpg)
Itse olen nähnyt nuorukaisen sekä Lontoossa Equus-näytelmässä ja myöhemmin New Yorkissa tähdittämässä How To Succeed In Business Without Really Trying-näytelmää. Radcliffe on hurmaava, sekä omaa hienon komiikan tajun ja ajoituksen. Viime vuoden yksi itselleni hienoimpia elokuvakokemuksia oli Dane DeHaanin ja Radcliffen tähdittämä Kill Your Darlings, joka jäi Suomessa ikävän vähälle huomiolle - tasapainottaakseni tilannetta katsoin sen kolmesti.
Tällä viikolla kotiteatterijulkaisuna ilmestyi ihastuttava kanadalais-irlantilaista yhteistyötä oleva What If, joka kuin varkain oli mennyt myös omien silmieni ohitse sillä se ei koskaan tullut Suomen yhä yksinkertaistuville valkokankaille teatteriin. Sen romanttinen vire on ihastuttavan raikas ja tuore ja se onnistuu nokkelalla dialogillaan karttamaan kaikki romanttisten Hollywood-elokuvien suurimmat kliseet. Näiden kliseiden vuoksi kartan henkilökohtaisesti romkom-kategoriaa usein kuin leprasiirtolaa, ja siksi haluan nostaa esille genren onnistuneita teoksia.
What If on tarina ystävyydestä. Sen hipsterimäiset vivahteet sopivat hienosti tarinaan joka kertoo alle kolmekymppisistä ihmisistä keskellä mutkikkaita ihmissuhteita. Elokuva joka hurmaa sanailullaan on tervetullutta vaihtelua ainaiselle toiminnalle ja paljaalle pinnalle - What If on vaivattomasti eteenpäin kulkeva hurmaava tarina todentuntuisista ihmisistä. Sen terävyys ja omalaatuiset hahmot nostavat sen keskiverron romanttisen komedian paremmalle puolelle, palauttaen osan uskosta jonka moni meistä on jo menettänyt. Elokuva ei keksi pyörää uudestaan, mutta jos tässä kuussa pitää katsoa elokuva joka puristaa mukavasti sydänalaa, olisi se luultavasti tämä.
Katsojien muisti on pitkä. Joillakin on ollut vaikeuksia yhdistää mitään romanttista roolia Daniel Radcliffeen tämän Harry Potter-roolin vuoksi. Jotkut taas ovat nostaneet miehen suoraan uuden ajan seksisymboliksi. Kysyttäessä mieheltä itseltään miten tämä on suhtautunut uuteen asemaansa nuorten naisten ihastuksen kohteena vaikka häntä on pidetty aina lapsivelhona, eikö se tunnu sopimattomalta, oli sanavalmiilla nuorukaisella täydellinen vastaus valmiina. “Mieskatsojilla ei ollut mitään vaikeuksia tehdä Emma Watsonista (Hermione) seksisymbolia hetkessä.” Kenties me katsojatkin voimme antaa Radcliffen ripustaa velhonviittansa naulakkoon ja nauttia hienoista elokuvista joita hän on onnistunut valitsemaan uraansa jatkamaan. Mielenkiintoinen Horns ilmestyy tänä vuonna myös Suomessa. Lisäksi elokuvat Trainwreck (Judd Apatowin ohjaus) sekä Victor Frankenstein ovat julkaisuvuorossa vuonna 2015.
The Normal Heart on pienimuotoinen helmi
Lue lisää »
1980-luvun alkuun, ja HIV-viruksen ensiaskeleisiin nojaava tarina valottaa kuinka eri tavoin eri ihmiset tautiin suhtautuivat. Tuntuu kuin elettäisiin pimeällä keskiajalla sillä faktatietoa taudista ei juuri ollut - sitä leimasivat spekulaatiot, huhupuheet, pelottelu sekä aito tuska ja ennakkoluulot. Homoseksuaalien elämään keskittyvä kertomus nostaa esiin Nedin, jota esittää hienosti Mark Ruffalo, sekä tämän rakastajan Felixin, jonka näyttelijä Matt Bomer on tuttu erinomaisesta Kovat Kaulassa (White Collar) tv-sarjasta sekä Magic Mike-elokuvasta. Miehet kohtaavat taudin, siitä aiheutuvat ennakkoluulot sekä eri lähestymistavat joilla taudista ryhdytään tiedottamaan omilla tavoillaan. On selvää että tappavasta taudista kertova elokuva ei säästele katsojaansa, ja hienot näyttelijäsuoritukset kautta linjan pitävät huolen siitä että hahmoihin kiintyy auttamattomasti. Muissa hienoissa rooleissa nähdään mm. Taylor Kitsch, Jim Parsons, Alfred Molina, Julia Roberts sekä Joe Mantello.
The Normal Heart voitti parhaan elokuvan palkinnon Critics’ Choice Television Awardseissa 2014 kesäkuussa, samalla kun Bomer pokkasi pystin parhaan miessivuosan roolista elokuvassa. Elokuva on tehty HBO-kanavalle, ja näin siirtynyt suoraan dvd/BD-julkaisuksi.
80-luvun alun käänteitä on viime aikoina kuvattu elokuvissa paljon. Johtuuko tämä ihmiskunnan nostalgiankaipuusta, vai siitä että asioista uskalletaan viimein puhua? Osasyynä voi olla 80-luvulla teineinä kasvaneet elokuvantekijät, joilla on nyt vaikutusvaltaa kertoa tarinoita jotka tuntuvat heille tärkeiltä. Samaa aihetta käsittelee myös viime vuoden Oscar-palkittu Dallas Buyers Club mutta 80-luvun näkökulmasta aihetta ovat käsitelleet myös elokuvat Gia sekä Philadelphia. Poikkeuksellista näille tarinoille on se, että ne kertovat tarinaa oikeiden, asiat läpi eläneiden ihmisten, näkökulmasta. Kyseessä ei ole fiktio, vaan kappale aitojen ihmisten kivuliasta elämää.
Joskus ihminen tarvitsee muutakin kuin jatkuvaa rymistelyä tai keveitä romanttisia komedioita. The Normal Heart on pienimuotoinen helmi joka ihmisten tulisi katsoa. Sen ajankuvaus on herkän tarkkaa, se kertoo ajasta jollaista toivottavasti emme enää kohtaa mutta ennenkaikkea se antaa mielelle apetta ja koskettelee katsojan sydänalaa nasevasti riipien.
Viski on halpaa ja naiset vaarallisia
Lue lisää »
Voisi luulla että jykevä, hieman tunnistamattomaksi meikattu Mickey Rourken Marv olisi pääosassa, tai edes Josh Brolinin esittämä antisankari. Elokuvan kirkkaimmaksi tähdeksi nousee kuitenkin vaivatta miehiä pyörittävä Ava, jota Eva Green tulkitsee kuten hän tuntuu syntyneen tulkitsemaan monia rooleja - vetovoimaisesti, lumoavasti, vaarallisen viettelevästi. Ava on tarinan klassinen “nainen pulassa” - ainakin siihen asti kun katsoja ymmärtää että kaikki naiset eivät välttämättä tarvitse pelastajaa, ja joskus naiset määrävät tarinan suunnan. Tarinan vire henkii 20-lukua jolloin naiset olivat omia hahmojaan, kauniita ja kenties herkkiä, mutta eivät koskaan avuttomia ja toisinaan vahvempia kuin yksikään mies.
Meno on raakaa, liha taittuu herkästi ja ihmiselämä ei ole juuri minkään arvoinen kaupungissa jossa korruptio on elämäntapa ja viski halpaa. Naissoturit tuovat Rosario Dawsonin johdolla tarinaan feminististä sanomaa, mutta ikävän kliseisellä tavalla. Vahvan naishahmon ei tarvitse olla fyysisesti vahva tai asevalikoimaltaan miesten kaltainen. Tästä huolimatta hahmogalleria on kiinnostava, kun eri ihmiskohtalot tempovat Sin Cityssä roikkuen toisinaan viimeisillä voimillaan kynnenpäistään kuilun reunalla. Elämä ei anna armopaloja, ja voittaako tämänkaltaisessa kaupungissa kukaan?
Tyyliltään sekä toteutukseltaan A Dame To Kill For on täydellinen tunnelmapala. Samalla se on ikävällä samalla täydellinen kopio edeltäjästään, jolloin jotain uutta koukkua jää hieman kaipaamaan sillä ensimmäinen Sin City onnistui hurmaamaan juuri innovatiivisuudellaan. Siksi se voi tuntua vanhan toisinnolta vaikka onkin saumaton jatkumo useista eri tarinoista koostuvana elokuvana. Tyyliin ihastuneet eivät pety, ja nokkelia one-linereita heittelevät hahmot tumman synkässä maailmassa ovat paikallaan. Siitä huolimatta elokuvasta jää tyhjä maku suuhun, vaikka tarinat vyöryvät sujuvasti eteenpäin. Tulee ainoastaan tunne että olen nähnyt tämän joskus ennenkin.
Jouluna on aikaa jopa leffamaratoneille
Lue lisää »
Itse ulkoistin joulustressin suosiolla siirtymällä joulun viettoon etelän lämpöön. Viikoksi on siis luvassa aurinkoa, ei toppatakkia, mutta runsaasti hyvää ruokaa ja juomaa joka ei muistuta lainkaan suomalaisia ruokaperinteitä. Samalla joudun luopumaan yhdestä monivuotisesta jouluperinteestäni, eli leffamaratonista. Minulla on ollut tapana katsoa joka joulu viimeiset yli 10 vuotta Harry Potter-elokuvia, ja joka vuosi maratoni on siis ilahduttavasti kasvanut yhdellä uudella tarinalla. Kahdeksan elokuvan läpikahlaaminen kestää muuten 1 166 minuuttia eli hieman yli 19 tuntia. Voin kertoa että suklaata ja viiniä kuluu, mutta onneksi koiranketale pitää huolen siitä että uloskin tulee mentyä ja näin takamus nostettua sohvalta monta kertaa maratonin aikana!
Monilla kuuluu joulun perinteisiin jokin tietty elokuva. Keskustelin aiheesta Episodi-lehden porukoiden kanssa iltaa viettäessämme ja elokuvaihmisillä on yleensä varma mielipide asiasta. Jotkut odottivat Samu Sirkan joulutervehdystä, toiset taas klassikkoa Ihmeellinen on elämä (1946), joka melko varmasti tulee televisiosta joka ikinen joulu ja hurmaa edelleen mustavalkoisella maisemallaan. Mutta uudempiakin suosikkeja löytyy; näistä ehkä yksi ihanimmista on Love, Actually (2003) joka on yhtä aikaa huvittava ja romanttinen, ja näin erinomainen jouluelokuva hienoine joulumusiikkeineen ja naurattavine kommelluksineen. Samoin Yksin kotona-elokuva tuntui saavan kannattajia, kuuluuhan sen monen lapsuuteen ja sijoittuu puhtaasti joulun aikaan. Huumoria kaipaaville voidaan suositella myös The Grinch (2000) -elokuvaa, joka sopii lapsille, tai Pahaa Pukkia (2003), joka on puhtaasti aikuiseen makuun.
Yksi suosituimpia, ja myös omalle traditio-listalleni kiipeäviä elokuvia on Die Hard joka on yllättävän jouluinen, huolimatta reippaan hurtista menosta. Viisi osaa läpi kahlatessa siinä onkin jo maratonin makua, vaikka Harry Potteriin onkin vielä matkaa. Kauhun ystävänä olen myös katsonut Black Christmas-elokuvan, sen 2006-version pariinkin otteeseen, sillä mikäpä joulu ei kaipaisi hieman kiljuntaa. Jos haluaa heittäytyä varsin pohjoismaalaiseksi niin uskon että monen televisiosta löytyy jouluna Rare Exports tai Fanny ja Alexander. Joulu toimii elokuvan teemana hyvin, vaikka se ensi alkuun tuntuu rajoittavalta tekijältä - kuka haluaisi katsoa jouluelokuvaa kesällä? Useat mainitsemistani elokuvista eivät ehkä toimikaan yhtä hyvin ympäri vuoden - siksi onkin ihanaa että joulu on takuuvarmasti kerran vuodessa!
Myrskyn silmässä
Lue lisää »
Elokuvan ihmiset ovat hyvin kliseisiä katastrofielokuvan hahmoja; on leski-isä ja tämän kaksi teini-ikäistä poikaa, joista toinen on ihastunut saavuttamattomaan tyttöön, kaksi (hulvatonta) vatipäätä jotka kuvittelevat tekevänsä omaa Jackass-sarjaa sekä hurrikaanien metsästäjät jotka ammatimaisesti syöksyvät keskelle vaaraa saadakseen rahaa kuvaamistaan videoista. Sankareita nousee esiin sitä mukaan kun “ennennäkemätön” pyörremyrsky tekee tuhojaan, pistäen ihmiset juoksemaan, roikkumaan henkensä edestä tuulen riepoteltavana suojissa sekä pakenemaan varmaa tuhoa.
Huvittavinta elokuvassa lienee on itse pyörremyrsky joka saa hienoja muotoja, keksien yhä uusia tapoja tappaa ihmisiä. Yllätyksiltä ei vältytä, eikä elokuva varsinaisesti paijaa katsojan herkkää sielua tarjoamalla kaikille osallisille onnellista loppua. Into the Storm ei ole genrensä hienoin helmi, sillä pyörremyrskyistä on tehty aidosti vaikuttavia elokuvia - mutta kaikessa kaaoksessaan se on siitä huolimatta nautinnollisen hölmö elokuva, ja henkilökohtaisesti viihdyin sen parissa mainiosti.
Jos haluatte virittäytyä hurrikaani-tunnelmaan, on tarjolla myös todella hienoja tarinoita siitä miten ihmistä voidaan riepotella napakalla tuulenvireellä. Näistä hienoin kenties on Meren raivo (The Perfect Storm), jossa George Clooney ja Mark Wahlberg etunenässä joutuvat nokikkain niin ison aallokon kanssa että se vetää hiljaiseksi. Jo melkein klassikkoainekseksi lukeutuva Twister vuodelta 1996 tarjoaa lentäviä lehmiä eripuraisen pariskunnan ohella. Oma suosikkini on Jake Gyllenhaalin ja Dennis Quaidin tähdittämä The Day After Tomorrow, joka ei varsinaisesti kerro myrskystä, vaikka tappavan kylmän rintaman aiheuttaja onkin joka puolella viriävät myrskyt.
Suomessa asuessa todelliset myrskyt tuntuvat kaukaisilta; iltapäivälehdet täyttyvät huvittavasti “tuhoja” kuvatessaan katkenneista puiden oksista ja kenties kaatuneista liikennemerkeistä. Hurrikaanit tuntuvat eksoottisilta, mutta kuten Into the Storm-elokuvassa todetaan, voi tulla aika jolloin pyörremyrskyt siirtyvät alueille joilla ne eivät ole aiemmin olleet. Mitä tapahtuisi jos maapallon raivo siirtyy kaupunkeihin joissa tähän ei ole koskaan varauduttu? Idea on kiinnostava ja toivottavasti tästä tehdään vielä joskus mukaansatempaava (kyllä) tarina.
Värikäs avaruus jossa soi...Jackson 5?
Lue lisää »
Näin kuitenkin kävi, kun Marvel päätti tehdä Guardians of the Galaxy -sarjakuvastaan elokuvan – ja erinomaisen sellaisen. Marvelin menestys ei sinällään ole mikään yllätys; heillä on taito luoda sarjakuvistaan humoristisia, visuaalisesti kiehtovia ja toiminnallisia kokonaisuuksia jotka uppoavat elokuvayleisöön vaivatta. Mutta puhuva pesukarhu? Kyllä, Bradley Cooperin ääninäyttelemä hahmo toimii lekan tavoin ja on yhtä aikaa hurmaava ja uskottava.
Kyseessä on juonensa puolesta hyvin tavallinen tarina maagisesta esineestä ja pahiksesta, joka haluaa tuhota, kostaa ja osoittaa ylivoimaansa mitä ilkeimmillä tavoilla. Kaikki sitoutuu yhdeksi kattavaksi kokonaisuudeksi Marvelin universumissa, sillä samoja hahmoja nähdään myös Avengersien tarinankaaressa. Sama avaruus eri kansoineen avautuu mm. Thor-elokuvissa, mutta sitä ei alleviivata tai tuoda etualalle. Tästä johtuvat ahaa-elämykset ovat aina olleet näissä vesissä uiville yhdistävä tekijä fanikunnassa, sekä ihastuttava piriste tehostekaaoksen keskellä. Sekalainen joukkio päätyy yhteen epäonnisen tapahtumaketjun vuoksi, mutta kuten usein parhaimmissa ystävyystarinoissa tapahtuu, hitsautuu joukko vahvaksi kokonaisuudeksi vastoinkäymisten kautta. Guardians of the Galaxyn ryhmä rämä on kuin koko elokuva; värikäs, humoristinen, yllättävän nokkela toiminnassaan ja pureva. Tarkoitus on viihdyttää, kertoa fantasiatarinaa jossa sarjakuvamaailman kiemurat ovat suuremmat kuin yksittäinen elokuva koskaan voi kertoa. Niinpä katsoja joka ei ole seurannut esimerkiksi Avengersien tarinaa voi olla hieman pihalla – mutta toisaalta tämä ei ole onneksi olennaista pystyäkseen nauttimaan elokuvasta täysin siemauksin.
Parks and Rec-sarjasta tutuksi tullut, itsensä supersankari-kuntoon pumpannut Chris Pratt on hurmannut katsojat osuvalla huumorilla, rentoudella sekä ulkonäöllään - Star Lordiksi itseään kutsuva seikkailija on sankarina rennoimmasta päästä, tuoden agressiiviseen joukkioonsa asteen keveyttä. Ilman huumoria elokuva ei toimisi oikeastaan lainkaan, vaan käteen jäisi ympäri galaksia tapahtuva säntäily jossa kaikki uhkailevat kaikkia. Kaikkea siivittää Star Lordin aina mukanaan kantama Awesome Mix Vol 1, kasetillinen nostalgisia kappaleita 70-luvulta, jonka tahdissa joukko matkustaa, tanssii ja taistelee vihollisiaan vastaan. Tutut sävelet tuovat elokuvaan ripauksen todellisuutta, tunnelmaa ja kertovat samalla Star Lordin taustasta – kuinka usein muilla planeetoilla on kuultu Marvin Gayeta ja The Jackson 5 -lauluja?
Guardians of the Galaxy on Marvel-universumin 10. elokuva ja jatkoa piisaa. Koska sekä näyttelijäkaarti, James Gunnin ohjaus ja humoristinen keveä ote ovat saaneet kehuja ei ole ihme että toinen osa on jo kehitteillä. Se ilmestynee toukokuussa 2017, mutta sitä ennen elokuva saanee erikoistehosteistaan Oscar-ehdokkuuden helmikuuksi.
Nyt ei pop-iskelmä ilahduta
Lue lisää »
Jersey Boys on esimerkki Broadway-musikaalista joka on siirretty elokuvaksi, eikä ole onnistunut siinä kovin hyvin. Ongelma ei ole näyttelijöissä, sillä laulut napsahtavat kohdalleen hienosti - ollen tuttuja myös useimmille katsojista sillä tarina kertoo The Four Seasons-yhtyeestä 1960-luvulla. Siinä missä laulut ovat elokuvan todellinen kohokohta, aina hyvän Christopher Walkenin ohella, tuntuu että loppu elokuva pysähtyy toisinaan kuin seinään. Mukana on niin paljon ahdistusta, riitelyä ja kinastelua että katsoja toivoisi herrojen ryhtyvän vain laulamaan - tai ainakin selvittävän sotkunsa laulamalla herkullisen medleyn käsien heiluttelun ja napisemisen sijaan.
Teatterilavalta valkokankaalle siirryttäessä tarina on menettänyt keveytensä, viihdyttävyytensä ja näin ollen musikaalin alkuperäisen luonteen. Kyllä, ongelmia oli yllinkyllin yhtyeen elon aikana, mutta ohjaaja Clint Eastwood ilmeisesti on tuntenut halua pyöriä tunteiden roskakasassa oikein antaumuksella. Siinä missä musikaalit voivat tuottaa suuriakin tunnekuohuja ja itkettämään kuulijoitaan (ajatelkaa nyt vaikka Les Miserablesia), on toiveena kuitenkin pop-ryhmästä kerrottaessa että katsojalla olisi hauskaa. Draaman kaari on kuitenkin synkkä, ja sävyä eivät onnistu keveähköt kappaleet nostamaan. Näin Jersey Boysista tulee outo yhdistelmä kevyttä pop-iskelmää jukeboksista soitettuna ja Mafiaveljet-tyylistä synkistelyä amerikan-italialaisten selvitellessä välejään.
Kenties pimeä vuodenaika pistää halajamaan kevyempää ja nostattavampaa musiikillista antia, mutta itse suosittelisin esimerkiksi erinomaista, vuonna 2007 ilmestynyttä, Hairspray -musikaalia katsottavaksi. Siinäkin muuten on Christopher Walken, mutta myös John Travolta naiseksi pukeutuneena. Mitä sitä muuta tarvitsee?
Vaihdettaisiinko nämä äijät jo naisiin?
Lue lisää »
Vanha jengi on kasattu kasaan, johtotähtinään Sylvester Stallone, Jason Statham ja Dolph Lundgren. Mukaan on heitetty ripaus tuoretta verta Kellan Lutzin muodossa, mutta loppukaarti näyttää hyvinkin vanhalta; Antonio Banderas, Jet Li, Wesley Snipes, Mel Gibson, Arnold Schwarzenegger - nimilista on täynnä toimintaelokuvan historian havinaa. Itse pohdin aina tämäntyylisiä elokuvia katsoessani miksi ei niin taipuisat ja uskottavat miehet pistetään toimintaelokuvaan, mutta eihän The Expendables nyt varsinaista potkutoimintaa olekaan. Aseen liipasinta pystyy painamaan kuka vaan, samoin ampumaan singolla sekä heittelemään huonoja vitsejä.Toiminta tulee räjähdyksistä eikä niinkään taidokkaista parkour- ja lähitaistelu-kohtauksista, joita itse arvostan suuresti.
Olen nimittäin suuri toimintaelokuvien ystävä. Siksi The Expendablesin menestys tuntuu loukkaukselta hienoa genreä kohtaan. Jos rinnalle asettaa vaikka yhden tämän vuoden hienoimmista toimintarykäyksistä, The Raid 2: Berandal-elokuvan, voi ymmärtää mitä tarkoitan. Toinen on täynnä runoutta, hienoa juonenkuljetusta sekä taidokkaita, saumattomasti toisiinsa liitettyjä taistelukohtauksia - toinen sytyttää sikarin ja höröttää päälle.
Mikään mielipide ei tietenkään estä ihmisiä saamasta mitä nämä haluavat. Ei vaikka kolmososa tuotti pitkässä juoksussa huonommin kuin edeltäjänsä, ei vaikka kriitikot eivät elokuvasta pitäneet - elokuvan väkivaltaa jopa tukahdutettiin jotta se olisi soveliaampi yhä nuoremmalle yleisölle. Neljäs osa tulee, luottakaa minuun. Bond-tähti Pierce Brosnan on huhujen mukaan jo lupautunut tulevaan elokuvaan, samoin Hulk Hogan. Ahkerasti kiertävät huhut myös naisversiosta; mikä olisikin tällä hetkellä huomattavasti kiinnostavampaa. Keitä minä haluaisin nähdä naisversiossa? Oma unelmaversioni olisi Milla Jovovich, Sigourney Weaver, Kate Beckinsale, Michelle Rodriguez, Zhang Ziyi, Angelina Jolie sekä Linda Hamilton. Kuulostaako hyvältä? Niin minunkin mielestäni.
Bloggaajaa voi seurata myös Twitterissä.
Joskus pitää katsoa huonojakin elokuvia
Lue lisää »
Katsoessani elokuvia Tammy ja Blended jouduin kuitenkin kaivamaan syvälle energiavarastoni sisälle. Kyseessä on kaksi viime viikolla ilmestynyttä julkaisua, joiden pääosissa ovat suositut amerikkalaiset näyttelijät - pitäisikö sanoa koomikot. Tammy -elokuvaa tähdittää Melissa McCarthy, joka nousi suuremman yleisön tietoisuuteen hulvattomasta Morsiusneidot-leffasta. Nainen on parhaimmillaan suulas, nokkela, huvittava ja vastoin yleisiä Hollywoodin muotteja, hyvinkin pyöreä. Mikään ei kuitenkaan auta jos elokuva on kokoelma kiroilua, typeriä kommelluksia ennalta-arvattavine käänteineen. Sitä kaikkea Tammy kun sattuu olemaan. Sen ymmärsi jo katsomalla kantta mutta elokuvan läpi kahlaaminen oli tästä tiedosta huolimatta melkoista taistelua. Elokuvan ainoaksi valopilkuksi nousi Tammyn, työnsä ja miehensä menettäneen rääväsuisen naisen, viinaan menevä isoäiti jota esittää huvittavasti Susan Sarandon. Yksi hahmo voi pelastaa elokuvan täydelliseltä katastrofilta, mutta siitä huolimatta päässäni pyöri koko ajan ajatus siitä miksi ihmeessä näitä elokuvia tehdään.
Päiväni ei parantunut siirtyessäni toiseen elokuvaan, Adam Sandlerin ja Drew Barrymoren tähdittämään Blended:iin. Näyttelijäkaksikko työskentelee yhdessä jo kolmatta kertaa. Ilmeisesti yleisö haluaa nähdä heidät yhdessä, vaikka tuloksena tuntuu olevan yhtä poikkeusta lukuunottamatta kamalia romanttisia komedioita. Aina eka kerta oli rasittava, eikä Blended nosta odotuksiani kaksikon yhdessä työskentelystä lainkaan. Virkistävän poikkeuksen tähän listaan tuo 1998 ilmestynyt The Wedding Singer, joka on aitoudessaan hurmaava. Ja tämä on minulta paljon sanottu sillä en voi sietää Adam Sandleria. Sandler tuntuu summaavaan yhteen näyttelijään kaiken sen mistä en pidä tyhjänpäiväisissä komedioissa. Sandler ei ole hauska, hän ei ole komea, hänen äänensä on raastava riivinrauta ja skaalaltaan mies on kapeampi kuin joulukuusen varsi. Niinpä on pienoinen ihme että mies julkaiseen komedian toisensa perään, ja ihmiset katsovat tyytyväisenä. Blended on epäonnistunut tarina kahdesta perheestä joiden vanhemmat päätyvät sokkotreffeille jotka menevät (tietenkin) kamalalla tavalla suoraan ojan pohjalle. Tarina on täynnä “herttaisia” väärinkäsityksiä, lapsien kanssa tekemistä ja kaiken kruunaa järjetön juonenkäänne jotta tarina saadaan siirrettyä eksoottiselle Afrikan mantereelle.
Kun puhutaan kevyestä hömpästä on luultavasti Blended se mitä halutaan tarjota. Mutta kevyen hömpänkin voisi odottaa naurattavan, olevan nokkela tai katsojan toivovan pariskunnan päätyvän yhteen vastoin kaikkia odotuksia. Blended oli tylsä, niin täynnä kliseitä että jo Tammysta päänsäryn saanut pääni tuntui hajoavan pieniksi pirstaleiksi tämän tylsyyden edessä. Missä huumori? Missä hurmaava sanailu? Kaikesta tuomitsemisestani huolimatta sekä Tammy että Blended tulevat pärjäämään kotiteatterijulkaisuina hyvin. Miksi? Niitä tähdittävät näyttelijät joista suuri kansa tuntuu pitävän. Ne koskettelevat teemoiltaan katsojien haluamia aiheita, ovat kevyitä eivätkä rasita ketään (paitsi minua). Ne ovat täydellisen harmittomia. Annetaan siis kansalle mitä se haluaa, ja toivotaan horisontissa siintävän loppuvuonna laadukkaita julkaisuja joulun kunniaksi.
Pitäkää silmällä Robert Pattinsonia
Lue lisää »
Huvittavinta on että Robert Pattinson on mies joka vihaa Twilightia enemmän kuin yksikään tuntemani ihminen. Jos leimaat näyttelijän pelkiksi kauniiksi kasvoiksi joka ei ymmärrä mitä elokuvasarja teki hänen uralleen suosittelen tutustumaan miehen haastatteluihin. Itseironiaa uhkuva ja tarkkanäköisellä sarkasmilla kuorrutetut haastattelut Pattinsonista tuohon aikaan kertovat että mies ymmärtää kuinka kamala Twilight itse asiassa onkaan. Mutta jokaisen on tehtävä töitä, jokainen aloittaa jostain.
Aikaa viimeisestä Twilightista on kulunut nyt kaksi vuotta ja tänä aikana Pattinson on tarttunut mielenkiintoisiin rooleihin jotka osoittavat että, todellakin, pölkkymäisestä näyttelystä suurin kiitos kuuluu itse elokuvasarjan kehnoudelle. Vettä elefanteille on romanttinen ja riipaiseva rakkaustarina joka outodessaan sijoittuu kiertävän sirkuksen maailmaan. Elokuvan kauneus ja raakuus tekevät siitä toisinaan jopa vaikeaa katsottavaa sillä Christopher Waltzin hahmo on sietämättömän kauhea.
Itse otin Pattinsonin takaisin suosikkilistalleni istuessani pimeässä elokuvateatterissa katsoen tyylikkään limusiinin lipumista pitkin Manhattanin katuja melkein kaksi tuntia. Kuulostaako tylsältä? Ei pitäisi. David Cronenbergin ohjaama, Don DeLillon erinomaiseen romaaniin perustuva Cosmopolis on hiljaisen koukuttava, lumoava matka täydelliseen elämään joka hajoaa käsiin yhden automatkan aikana. Robert Pattinson istuu rikkaan ja tunneköyhän Eric Packerin rooliin täydellisesti. Suoritus oli niin hyvä että kulttiohjaaja Cronenberg on valinnut Pattinsonin mukaan myös uusimpaan, joulukuun alussa ensi-iltansa saavaan, Maps To the Stars-elokuvaansa. Näin elokuvan eilen, ja se on nyt yksi vuoden suosikeistani.
Kotiteatteriversiona juuri ilmestynyt The Rover on väkevä tarina yhden miehen matkasta läpi Australian. Maailma on kokenut taloudellisen romahtamisen korkeimman huipun, jättäen jälkeensä ihmisiä jotka elävät eteenpäin omilla keinoillaan. Sen tähtenä loistaa huiman roolisuorituksen tekevä Guy Pearce, jonka esittämä Eric ryhtyy jahtaamaan miehiä jotka varastivat tämän auton. Nykymaailmassa elävä ihminen voi kysyä miksi yksi auto on niin tärkeä että sen takaisin saadakseen pitää jättää jälkeensä tuhoa ja ruumiita, mutta maailmassa jossa kaikki omaisuus on menetetty auto voi olla elintärkeä. Elokuva herkistyy viime sekunneilla, pistäen katsojan ymmärtämään Ericin motiivit tavalla joka ei jätä tilaa selittelyille. Pearcen lisäksi auton jahtausmatkalla on Pattinson, jonka esittämä Rey ei ole aivan normaali poika. Suoritus ainoastaan takoo entistä vakuuttavammin katsojan päähän sen tosiasian että Robert Pattinson on jättänyt Twilight-teinitähteyden taakseen tyylillä - mies on näytteljä jota kannattaa pitää jälleen silmällä.
Halloweenina saa pelätä
Lue lisää »
Ovatko kauhuleffat hyvästä? Mielipiteitä on varmasti yhtä monta kuin katsojia, mutta vannon oppineeni niistä monta hyvää selviytymiskeinoa. En haluaisi kuvitella olevani se idiootti joka lähtee metsään samoilemaan yksin pimeällä, huutelisi autiossa talossa haloota tai juoksisi yläkertaan hyökkääjää pakoon. Ja ase, etsi aina ensimmäisenä jotain kättä pidempää. Koska pidän kauhuelokuvista, haluan myös ajatella että ne ovat oppimiskokemuksia ja valmistautumista pahimpaan. Vaikka homma voi mennä huumorin puolelle niin Halloweenin kunniaksi se suotakoon.
Kauhuelokuvia katsovat tunnistavat satavarmasti henkilön joka on demonin valtaama, takaan sen. Oireet ovat selkeät jo kenelle tahansa Supernatural-sarjaa katsoneelle, mutta kykyjä voi terävöittää klassikoilla kuten Manaaja sekä uutuuksilla, sillä paholaisen riivaamat ihmiset näyttävät olevan nykyisen kauhuelokuvan yksi suosikkiaiheista.
Tapahtumille turtuu. Kun veri lentää tarpeeksi monta vuotta tv-ruudussasi ei se enää hätkäytä samalla tavalla. On tietenkin eri asia miten avohaavaan suhtautuu tosielämässä mutta yritetään nyt ainakin näytellä rautavatsaista sankaria kaksi sekuntia ja todetaan että slasher-filmit ovat tehneet katsojistaan tosielämän sankareita nostetulla sietokyvyllään. Ainakin nämä sohvien sankarit tietävät miten kauhuelokuvamaisessa tilanteessa selviydytään hengissä jos aivot toimivat tarpeeksi nopeasti. Ikävä kyllä elämä ei ole elokuvaa mutta jotenkin leffojen putkeen katsominen pitää perustella. Kutsun tätä nyt elämänkouluksi. Aika moni zombie-elokuvia katsova ainakin on tehnyt mielessään listan valmiiksi mitä asetta haluaa käyttää, millaisen ajoneuvon ottaa ja minne ylipäätään mennä tämän “hyvin todennäköisen” tilanteen sattuessa. älkää väittäkö ettei asia ole käynyt mielessänne.
Kauhuelokuvien katsominen on kuin treenaamista. Kohonnut syke ja hikoilu itseasiassa laihduttavat. Erään tutkimuksen mukaan katsoja voi stressatessaan kuluttaa noin 200 kilokaloria sohvalla pötköttäessään. Samoin kauhuskenaariot motivoivat treenaamaan – juoksuharrastus on hyväksi. Sinun ei tarvitse olla maailman nopein, kunhan olet nopeampi kuin vieressäsi juokseva toinen uhri.
Auttavatko kauhuelokuvat ihmisiä kohtaamaan omia pelkojaan? Klovneja karttavana en halua katsoa pelle-elokuvia, joten ymmärrän miksi jotkut karttavat genreä kuin ruttoa. Mutta pelon kohteiden arkipäiväistyessä ja niitä toistettaessa voi myös tapahtua parannusta kun katsoja tajuaa että jotkut pelot ovat kenties kuitenkin täysin järjettömiä. Tosielämä tuntuu nykyisin paljon kauhuelokuvia pelottavammalta, joten itse olen toisinaan jopa mielelläni kääntynyt näiden leffojen hellään syleilyyn, turvaan uutisvirralta joka on täynnä suurempia vääryyksiä.
Gyllenhaal kulkee mukanani aina
Lue lisää »
Donnie Darkosta on ajan kanssa tullut kulttielokuva joka osaa edelleen hämmentää myös itseäni vaikka nimeän sen aina yhdeksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Jake Gyllenhaal onnistui jatkamaan erinomaisia suorituksiaan indie-elokuvissa The Good Girl (2002) ja Bubble Boy (2001), leimaten miehen outojen hahmojen tulkitsijaksi. Hän vältti sarjakuvasankarin näyttelemisen kirouksen jättämällä väliin Hämähäkkimiehen roolin vuonna 2004, ja menetti Batmanin roolin aikoinaan Christian Balelle. Suuret toimintaroolit ovat siis vältelleet Gyllenhaalia, ja itse olen tästä hyvin kiitollinen. Räjähdyksien ja hassujen asujen sijaan mies teki kaksi elokuvaa jotka onnistuivat ravistelemaan katsojia sydänjuuriaan myöten.
Merijalkaväen mies (Jarhead, 2005) on terävä ja rankka kuvaus aloittelevasta tarkka-ampujasta sodan keskellä, kun taas Brokeback Mountain (2005) veti maton oikeastaan kaikkien jalkojen alta. Toisiaan piinaavasti rakastavan cowboy-parin traaginen tarina itketti, kohahdutti ja särki sydämiä. Elokuva voitti kolme Oscaria, ja kun sen toinen tähti Heath Ledger kuoli kolme vuotta myöhemmin, tuntui ystävien traaginen tarina vielä riipaisevammalta. Gyllenhaal voitti roolistaan BAFTAn palkinnon ja viimeistään tämä elokuva todisti että mies on hienovarainen ja herkkä vaikeiden roolien tulkitsija.
Ulkonäkönsä vuoksi Gyllenhaal olisi helppo tunkea Hollywoodin hottis-laatikkoon ja olla kiinnittämättä huomiota erinomaisiin elokuviin joita mies tuntuu tekevän viime vuosina yhä enemmän ja enemmän. Poliittisesti aktiivinen näyttelijä on sanonut haastatteluissa myös toisinaan valitsevansa elokuvia niiden sanoman vuoksi - miehen filmografia onkin täydellinen yhdistelmä kevyempää toimintaa ja komediaa yhdistettynä vakavaan draamaan ja mieliä nyrjäyttäviin teoksiin. Itsestäni tuntui 2010-luvun alussa että olin ikään kuin hukannut Gyllenhaalin johonkin. Mies näytteli erinomaisissa Zodiac (2007) ja Brothers (2009)-elokuvissa juuri ennen uutta vuosikymmentä, mutta päätyi tämän jälkeen tekemään hieman ontuvan Prince of Persia: Sands of Timen sekä romanttisen komedian Love and Other Drugs. Molemmat elokuvat ovat äärimmäisen viihdyttäviä, mutta eivät aiheuttaneet vannoutuneessa fanissa suuria tunteita. Tämän jälkeen miehen filmografia onkin ollut täydellisen vakuuttavaa teosta toisensa perään. Gyllenhaal on onnistunut tekemään niin vakuuttavaa työtä viimeisimmissä elokuvissaan, että jälleen kerran joudun toteamaan vanhan totuuden: Jake Gyllenhaal on suosikkinäyttelijäni.
Source Coden (2011) jäntevä “päiväni murmelina”-tarina, Poliisit (End of Watch, 2011)-elokuvan rankka realistisuus ja yhdessä Hugh Jackmanin kanssa tehty Vangitut (Prisoners, 2013) eivät jätä kenellekään tilaa sanoa miehen näyttelijänlahjoista mitään negatiivista. Joulukuussa 34-vuotta täyttävä mies on uransa huipulla, tehden tasalaatuista, vaikuttavaa jälkeä huolella valituissa elokuvissa. Kuun lopussa ensi-iltaan tulee outo ja kiehtova Nightcrawler joka esittää Gyllenhaalin roolissa joka tuntuu hänelle täysin uudelta.
Juuri kotiteattereihin ilmestynyt Enemy on kiehtovan tummasävyinen tarina joka pistää katsojan mielen nurinkurin. Gyllenhaal tekee tuplaroolin kahtena eri miehenä, jotka ovat toistensa identtiset kopiot - ulkonäöltään. Miesten elämät eroavat toisistaan suuresti, ja jossain syvällä katsojan pääkopassa rummuttavat teoriat siitä mitä se kaikki tarkoittaa on jo itsessään hyvä syy katsoa tämä pieni helmi. Enemy esittää kysymyksiä siitä eläisikö joku toinen elämääsi paremmin, mitä tekisit kohdatessasi itsesi ja onko ihmismieli lopulta niin hauras että elämäsi maailma ei ehkä olekaan totta. Tulkintoja Enemyn tarkoituksesta ja siitä mitä oikeasti tapahtuu on yhtä monia kuin katsojia. Siitä voidaan kuitenkin olla yhtä mieltä että Jake Gyllenhaal on elämänsä vedossa, valiten outoja rooleja maustamaan hienoa uraansa joka miehen vanhetessa muuttu yhä mielenkiintoisemmaksi.
Kissa-hiiri leikkiä politiikan huipulla
Lue lisää »
Ehkä valtaa pitävien ei pitäisi sairastua. Kun oma palli on jo muutenkin kiikkerä ja alituisessa vaarassa, on sairaalaan meneminen kenties yksi hölmöimpiä asioita joita huippupaikalla voi tehdä. Presidentti, jonka miellyttävyydestä voidaan sarjan edetessä olla montaa mieltä, on päätymässä kirurgi Ellen Sandersin leikkauspöydälle. Pari viikkoa ennen ratkaisevaa hetkeä Sandersin elämä heittää häränpyllyä kun taloon astelee joukko aseistautuneita ihmisiä, ottaen tämän perheen panttivangeiksi.
Tapa presidentti leikkauksen aikana tai perheesi kuolee. Asetelma on harvinaisen selkeä, viesti kirkas ja mikäpä voisi mennä vikaan?
Dylan McDermottin jäisesti esittämä johtomies Duncan Carlisle yrittää pitää moneen suuntaan juoksevat langat otteessaan mutta ihmiselämän monimutkaisuus ja löyhä mieli tekevät tehtävän oikeastaan mahdottomaksi. Jos operaatio etenisi kuten miehen muistiinpanoissa lukee, olisi tuloksena hyvin lyhyt tarina.
Jokaisella on salaisuutensa, motiivit ryhtyä salamurhaan moninaiset ja vyyhti kiristyy samanaikaisesti kun se hajoaa useaan suuntaan ollen hallitsematon kaaos.
Tukholma-syndrooma on termi joka keksittiin 40 vuotta sitten, osoittaen että ihmismieli on hauras ja toimii omituisella tavalla. Perheen ja vangitsijoiden välille kehittyy outo mikrokosmos, jossa päämäärän suojeleminen yhdistää kierolla tavalla eri osapuolet toisiinsa. Sarja kulkee läpi tunteiden ja eri hahmojen motiivien perusteellisesti, tiputtaen kuitenkin välillä intensiivisyysasteensa niin että sarja ei koskaan kohoa paljon ylistetyn Homelandin tasolle.
Vika ei ole näyttelijöiden, Collette ja McDermott ovat erinomaisia ja karismaattisia keskushahmoja. Sarja onnistuu pitämään kliseisesti sanottuna otteessaan, mutta se tuntuu koko ajan yksittäiseltä tarinalta. Sillä ei ole jatkumoa, ei ulospääsyä. Hostages kertoo yhden tarinan, mutta hahmoihin onnistuu siitä huolimatta kiintymään niin että loppuratkaisu, sen viimeiset ruudut, suorastaan ahdistavat. Miten tässä näin kävi? Sarjan alussa ei voisi kuvitellakaan olevansa kidnappaajan puolella, missä vaiheessa perimmäiset motiivit saivat yliotteen katsojasta ja toivomaan että kenties tarina jatkuisi sittenkin?
Luonto iskee takaisin jättimäisen mutanttiliskon voimalla
Lue lisää »
Japanilaisten tarustosta lähtöisin oleva Kaiju nimeltään Gojira, eli meillä länsimaalaisittan Godzilla-nimellä tutummaksi tullut mutanttilisko, on aina liittynyt läheisesti ydinvoimasta lähtöisin olevaan säteilyyn. Se on painajainen joka nousee merestä tuhoamaan ihmiskunnan, kostona ydinvoiman kehittämistä vastaan. Kevyempänä käsittelynä Godzilla merkitsee ainoastaan hyvää viihdettä, massiivisia tehosteita ja epätasaista laatua olevia elokuvia. Ensimmäisen kerran otus löntysteli valkokankaalle vuonna 1954 ja on valloittanut ihmismielen sopukat hyvässä ja pahassa siitä lähtien tasaisin väliajoin. Alkuvuosien teoksissa on tunnelmaa, sen animaatiot kenties nykystandardeilla huvittavia, mutta otuksen voima ei siitä kärsi.
Viime vuonna ilmestynyt erinomainen Pacific Rim toi kaijut takaisin valkokankaalle rytinällä. Koska 1998 ilmestynyt Godzilla elokuva, jonka ohjasi Roland Emmerich (The Day After Tomorrow, 2012) menestyi huonosti, oli Godzilla jäänyt länsimaissa pienemmälle huomiolle. Nyt aika tuntuu kuitenkin kypsältä, ja tuloksena on mainio Godzilla jota kehtaa katsoa.
Uuden ajan Godzilla on täynnä hirviöitä joiden luomiseen on käytetty aikaa ja rahaa. Tarina on tyylitelty ja täynnä toimintaa; sen tähtinä loistavat Breaking Badista tuttu Bryan Cranston ja Kick-Ass tähti Aaron Taylor-Johnson. Perheen elämä hajaantuu osiin ydinreaktorin pettäessä ja vuosia myöhemmin näyttää siltä että ihmiskunnan on tullut aika maksaa laskunsa ja poistua planeetalta.
Taylor-Johnsonin sotilashahmon Fordin vanavedessä kulkeva tarina seurailee Godzillan ja tämän yllättävän vastustajan Muton (Massive Unidentified Terrestrial Organism) kahnauksia. Mukaan heitetään salaliittoteorioita, tunteellisia ihmiskohtaloita ja paljon erittäin pätevää toimintaa. Itse Godzilla on suurempi kuin koskaan, kohoten 110 metrin korkeuteen.
Yhteenotot ovat näyttäviä, taivaat loistavat tummanpunaisena luoden hienon kontrastin ikiaikaisten otusten selkäpiitä kolisuttaville iskuille. Ihminen tuntuu hyvin pieneltä, ja ehkä se onkin tämän tehostejylistelyn huomaamaton ydin. Me tuhoamme, myrkytämme, sodimme, kohtelemme maapalloa kuten haluamme, välittämättä. Totuus kuitenkin on että ihminen on pieni hiukkanen universumissa ja luonto ottaa takaisin omansa kun aika koittaa. Godzilla on luonnon vastaisku, sanansaattaja, vaikkakin fantasia sellainen. Mutta ehkä se olisi juuri se mitä tarvitsisimme.
Tiedä paikkasi. Ole kenkä.
Lue lisää »
Bong Joon-ho:n ohjaama tummasävyinen tarina kertoo kuinka vuonna 2014 ilmastonlämpenemisen torjunnan aiheuttamat toimenpiteet tuovat maapallolle jääkauden. Ihmiset tungetaan Ed Harrisin esittämän Wilfordin visioimaan junaan joka kiertää maapalloa pysähtymättä, vuodesta toiseen. Junamatkailu on kiinnostavaa ja parhaimmillaan mahtava tapa nähdä maailmaa, mutta nyt kyseessä ei ole turistireissu. Junan sisällä ihmiset on jaettu armotta luokkiin, oikeuttaen rikkaammat matkustamaan luksusmaisissa olosuhteissa etuosassa. Pitkä juna on ihmiskunta pienoiskoossa; se rakentuu eri osasista, kasteista, kansallisuuksista sekä keinoista selviytyä hengissä.
Tarinan protagonisti, Chris Evansin tulkitsema Curtis, haluaa junan takaosassa tuoda muutoksen hierarkiaan. Hyvä elämä kuuluu kaikille. Kapina syttyy alistettujen joukkojen mielissä, suunnitelma kiteytyy ilmiselvistä ongelmista huolimatta toiminnaksi. Mitä tapahtuu kun jokaiselle huolella suunniteltu paikka ei olekaan kiinteä? Hienovarainen ekosysteemi horjuu kun paikaltaan pois haluavat runnovat vastustamattoman aallon lailla läpi junan. Kapinalle on syynsä. Rangaistusmetodit ovat brutaaleja, kansalaisia valvotaan asein ja ruuaksi tarjoillaan epämääräistä kuutioruokaa. Se ei tarkoita että kansannousu on aina hyvästä. Vastakkain laitetaankin sorto ja ihmiskunnan selviytyminen - tiedä paikkasi, ole kenkä, kuten Tilda Swintonin esittämä Mason ohjeistaa takaosan matkustajia.
Snowpiercer on scifiä parhaimmillaan, ja ehdottomasti yksi viime vuosien parhaita elokuvia. On katsojasta kiinni ottaako sen yhteiskunnan tilan kriittisenä tarkasteluna vai äärettömän sujuvana ja koukuttavana toimintaelokuvana. Parasta Snowpiercerissä onkin se, että se ottaa molemmat näkökulmat vakasti ja tekee sen taidolla.
Locke on yksinkertaisuudessaan koukuttava
Lue lisää »
Ivan Locke on mies joka tietää kaiken sementistä. Hän elää sementtiä, hengittää sitä ja ottaa työnsä vakavasti. Työkseen mies vastaa suuresta rakennustyömaasta, ja kuten ihmisten elämä, myös rakennukset eivät kestä jos pohja ei ole kunnossa. Locke joutuu poistumaan työpaikaltaan juuri ennen ratkaisevaa aamua, jättäen tarkistukset ja kriittiset hetket toisten käsiin. Tämä ei tarkoita etteikö tunnollinen ja ammattiaan rakastava mies valvoisi jokaista hetkeä - puhelimitse.
Miehen auto suuntaa Birminghamista Croydoniin, kohti tapahtumaa joka muuttaa tämän elämän suunnan. Lavasteena toimii ainoastaan alati eteenpäin kulkeva auto ja tarina ei pysähdy, se ottaa sivumutkia ja kiihdyttää arvaamattomilla tavoilla vaikka Locke ainoastaan ajaa autossa ja puhuu. Langan toisessa päässä ovat tämän hetken tärkeimmät ihmiset; ihmiset joiden varassa on yksinäistä taivaltaan tekevän miehen elämä ja ura. Jännite luodaan alituisilla puhelinkeskusteluilla - jokainen ääni tuo erilaisen tunnelman ja intensiivisyys asteen tarinaan. Hardy tekee erinomaista työtä reagoiden niin nuoreen työntekijäänsä, vaimoon ja kahteen lapseensa sekä ihmiseen jonka vuoksi hän hylkäsi uransa tärkeimmän illan. Mies huutaa, rauhoittelee, ohjaa, kiroaa, anelee - auton ohjaamo tuntuu pienenevän ajan edetessä, luoden kotilomaisen elintilan Lockelle samalla kun tämän hyvin rakennettu ja pohjustettu elämä tuntuu hajoavan käsiin.
Suurimmat tunteenpurkaukset, suorastaan runollista rakkautta kuvaavat sanankäänteet Locke tuo esiin puhuessaan sementistä. Onkin kysyttävä mikä miehelle on tärkeintä, perhe vai sementti? Asetelma voi tuntua oudolta mutta mikään ei elämässä ole helppoa saati yksinkertaista.
Näyttelijät, käyttäen ainoastaan ääntään, luovat hienon kontrastin ratin ääressä yksin istuvalle Hardylle. Ruth Wilson, Tom Holland, Olivia Colman, Bill Milner, Andrew Scott ja Ben Daniels tuovat ulkomaailman kaaoksen auton sisätilojen rauhaan taidokkaasti. Elokuva on kuitenkin Hardyn, tunteet tuodaan esiin pienillä liikkeillä hallitusti, rajoitetussa tilassa. Tarinassa ei ole tarvetta takaa-ajoille ja draamalle, auto tuntuu pienenevän mitä pidemmälle aika etenee. Locke luo mukanaan vievän trillerin ilman varsinaista fyysistä toimintaa. Se on täydellinen esimerkki sanojen ja näiden merkityksen arvosta, Hardyn kasvot kertovat enemmän kuin sata erikoistehostetta.
Lumoavaa parkouria
Lue lisää »
Brick Mansions on amerikkalainen versio ranskalaisesta Banlieu 13 (District 13) -elokuvasta, jonka toinen tähti David Belle näytteli myös alkuperäisessä versiossa. Belle on tunnettu parkourin kehittäjänä, ja tästä menosta katsoja saakin nauttia elokuvan aikana antaumuksella.
Sen tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 2018, kertoen karua tarinaa siitä mihin Detroitin kaltainen autioituva kaupunki voisi olla menossa. Lama, työttömyys, rikollisuuden kasvu ovat työntäneet tieltään normaalin elämän raamit tehden osasta kaupunkia ränsistyneen ja rikollisten vallassa olevan getton jonka tiiliset kerrostalot rappeutuvat hiljalleen elämän keskellä. Hillitäkseen rikollisten riehumista muualla kaupungissa sekä rajatakseen ongelmat tietylle alueelle, sen ympärille on rakennettu perinteinen seinä. Ongelmathan eivät tällaisella menettelyllä parane vaan tuloksena on painekattila jonka sisällä asuminen on ainaista kamppailua ja tuskaa.
Walkerin habitus sopii hyvin nokkelaksi ja hieman rämäpäiseksi poliisiksi, ja saman roolin hän tekee myös tässä elokuvassa. Walkerin esittämän poliisin tehtävänä on soluttautua RZA:n esittämän rikolliskunkun Tremainen sisäpiiriin, yrittäen kaataa mätää joukkiota sisältä päin. Juoni on hyvin perinteinen, eikä se parhaimmillaankaan lähde missään vaiheessa nousemaan keskiverron toiminnan yläpuolelle. Sen hienointa antia ovat ehdottomasti parkour-kohtaukset, joiden vuoksi elokuvaa voi lämpimästi suositella. Sujuvan eteenpäin soljuvan liikkeen, taidokkaiden kiepautusten, hyppyjen, loikkien ja rullausten yhdistelmät ovat vangitsevaa katsottavaa. Ei ihme että parkour on nykyisin useimpien toimintaelokuvien pakollista kauraa; se on kaunista ja nokkelaa perinteisemmän ryskäämisen rinnalla. Meno on sen verran intensiivistä ja kaunista että katsojalle tulee pienoinen halu lähteä testailemaan miten se jalka nousisi aidan yli. Koska kukaan tuskin meistä on seppä syntyessään, suosittelisin ensin yrittämään hyppäämistä sohvan selkänojan yli. Ainakin pudotus ja kompurointi eivät satu niin paljon kun on sohvatyynyt vastassa.
I do some web designs
Lue lisää »
Kaiken synkkyyden keskellä Hämähäkkimies, Hämis, Peter Parker, Spiderman, on iloinen poikkeus alati kulmiaan kurtistelevien sankareiden keskellä. Opiskelijapojan ja tämän alter egon lähtökohta on menetyksistä huolimatta ilo. Hän on naapuruston ilo ja apu, nokkelia vitsejä viljelevä trikoosankari - Hämis menee astetta rennommalla askeleella.
The Amazing Spiderman 2 lähtee olettaen että katsojalla on taustat tuoreena mielessä, eihän edellisestäkään trilogiasta ole kuin kymmenen vuotta. Se ei vietä aikaa viritellen verkkoja (pahoittelut sanavalinnasta) ja kartoittaen tapahtumia kyllästymiseen saakka. Andrew Garfieldin esittämä Peter Parker on hurmaava ja söpö, naapurinpoika jolla on kuitenkin itsetuntoa ja varmuutta olla vitsaileva sankari. Yhdessä Emma Stonen kanssa he muodostavat tasapainoisen parin, joka saa aiemman trilogian Maguire/Dunst-pariskunnan muistuttamaan iniseviä kakaroita. Parker ja Gwen Stacey ovat täydellisiä yhdessä. Stacey on hahmona erinomainen, nokkela ja aktiivisesti tapahtumiin osallistuva sankaritar joka ei jää odottelemaan pelastusta. Jo pelkästään tämä pari on erinomainen perustelu miksi Hämähäkkimies kannatti tuoda valkokankaille uudestaan.
Kaikki on kuitenkin kivaa kunnes jotakuta sattuu - ja kovaa. Hämähäkkimies ei ole poikkeus. Rakkaat kärsivät usein ensimmäisenä, ja eniten. Hauskuus, seittien varassa ympäri kaupunkia heiluminen ja huulenheitto ei voi kestää ikuisesti – muuten kyseessä ei olisi supersankarielokuva. Elokuvan pahis on hieman naurettava; Jamie Foxxin esittämä Electro. Hahmo osoittaa jälleen kerran todeksi sen, että hyvää pahista on hankala luoda. Sinisenä hohtava insinöörinörtti joka putoaa ankeriasaltaaseen manipuloi sähköä ja haluaa lanata kaupungin jalkansa alle. Koska Electro osoittautuu heppoiseksi pahikseksi, on mukaan tuotava toinen terää tuova elementti.
Dane DeHaanin esittämä Harry Osborne on vastustaja jota elokuva kaipaa. Tyylikäs, magneettisen katseen omaava nuorukainen, jonka viileän pinnan alla sykkii henkäys herkkyydestä ja haavoittuvuudesta. DeHaan on melkein poikkeuksetta ollut elokuvissaan hyvä, tällä kertaa jopa herkullinen. Osborne tuo omalla tarinankaarellaan elokuvaan rustoa, jäntevyyttä ja todellisen vaaran tunnun.
Hämähäkkimies on hahmo jonka voima on vauhdissa. Kenties sarjakuvamaailman parhaat liikkeet omaava sankari on hienoimmillaan lentäessään seittien varassa pilvenpiirtäjien keskellä, tehden voimakkaita hyppyjä, voltteja ja singotessaan lankojaan kohteisiinsa. The Amazing Spiderman 2 on komea ja sen vitsit osuvat maaliinsa täydellisesti. Sen kaksi vastustajaa ovat täysin epätasapainoinen pari, mutta nämä takaavat että Hämiksen tarina jatkuu viihdyttävästä kuorestaan huolimatta genren vaatimukset täyttävän traagisena. Sellaisenaan se on erinomainen supersankariseikkailu, joka ei kompastu huumoripitoiseen kuoreensa.
Väkivallan lumo ja kauneus
Lue lisää »
Gareth Evansin 2011 ilmestynyt The Raid: Redemption antoi jo viitteitä potentiaalista, mitä sekä tarina että ohjaaja piilottelivat. Siinä missä ensimmäinen osa oli kaunista ja taidokkaasti koreografioitua taistelulajien esittelyä loputtomalta tuntuvassa tornitalossa, puuttuivat siitä syvyys sekä kunnon tarina. Berandal, jonka Evans oli tarkoittanut trilogian ensimmäiseksi osaksi, jouduttiin typistämään budjettiongelmien vuoksi ja tästä syntyi Redemption. Se oli enemmän yhdistelmä videopeliä ja potku-pornoa, mutta nyt kaikki on toisin.
Tornitalosta ensimmäisessä osassa viimeisillä voimillaan ulos raahautunut Rama (Iko Uwais) ei saa kauan juhlia keskiportaan huumediilerin voittamista. Perinteenä on että takaa löytyy aina suurempi ja pahempi rikollinen, eikä tämä tarina ole poikkeus. Lisäsuolana uudella pahiksella on taskussaan paitsi armeijan verran kätyreitä myös kasa poliiseja. Paljastaakseen poliisien korruption sekä katkaistaakseen jakartalaisen rikollismafian lohikäärmeen pään, Rama sukeltaa vuosia kestävään peiterooliin pikkurikollisen hahmossa.
Kun isketään, isketään kovaa. Isketään niin että luut rutisevat ja hampaat tärisevät. Samalla tavalla kun mielensä hallitsevat mestarit hiovat taitojaan vuosikymmeniä, kestää todellisen taistelulajien mestarin kasvaminen vuosia. Ihmisruumis on heikko, sen liha pehmeää ja luut antavat periksi. Ruumista pitää rangaista, lyödä, kasvattaa rustoa ja mieli nousemaan kivun yläpuolelle. Tämä itsekuri ja peräänantamattomuus tulevat Ramalle tarpeen kun mies ujuttautuu vankilassa tapaamansa Ucokin (Arifin Putra) isän johtamaan rikollisperheeseen. Piilottelevaa väkivaltaa ja raakoja keinoja käyttävä korporaatio siloittelee imagoaan tyylikkäillä puvuilla ja kalliilla autoilla.
Toiminta on elokuvan verestä huutava, sykkivä suoni joka pumppaa tarinaa eteenpäin vastuttamattomalla voimalla. Rama on sankari, joka raivaa tiensä läpi kymmenien vastustajien, murskaten luita, hajoittaen kalloja, vääntäen käsiä niin että katsojalta tuntuu loppuvan happi. Kuin painajaisten olio, Rama nousee väsymättömästi periksiantamattomalla sisukkuudella joukkoina hyökiviä aaltoja vastaan. Katsoja imeytyy mukaan taidokkaasti rytmitettyyn taisteluun jonka kuvaus on lumoavaa. Tusinatavaraa olevat toimintaelokuvat saavat vetäytyä tämän runouden rinnalla nuolemaan noloja haavojaan muualle.
Mikä tekee elokuvasta ehjän kokonaisuuden on itse tarina. Se esittelee ainoana huumoripilkkunaan kaksi mielenkiintoista palkkamurhaajaa; vasaroita aseenaan käyttävän Hammer Girlin Alician (Julie Estelle), sekä tämän baseball-palloa ja mailaa nerokkaasti hyödyntävän veljen. Konnagalleria on hyvinkin Tarantinomainen, ja se toimii kliseisenä koosteena tehokkaasti. Joukkiota johtaa säälimätön mutta viisas Bangun, jonka poika on totutun kärsimätön ja tyhmä vallanhimossaan. Sanonta pojasta polvi pahenee osoittautuu jälleen ajankohtaiseksi.
Hienosti rytmitetty ja kauniisti kuvattu tarina maalaa katsojalle tarinan korruptiosta, vallasta ja sen kaatamisesta. Kuvaus on toimintaelokuvaksi huomioarvoisen näyttävää; se järisyttää tunteen kieliä katsojassa joka unohtaa katsovansa periaatteessa elokuvaa jossa mätetään turpaan urakalla.
Näkemästään huumaantunut katsoja herää napakasti kun pahiksen kallo kolahtaa keittiön teräspöydän kulmaan. The Raid 2: Berandal on ytimessään juuri sitä; silkkihansikkain katsojaa hemmotteleva teos joka iskee vasaralla takaraivoon.
Kapteeni Amerikka on vienyt sydämeni
Lue lisää »
Ne jotka lakaisevat Kapteeni Amerikan maton alle tylsänä tai Amerikka-keskeisenä missaavat asian ytimen täydellisesti - eivätkä ymmärrä hahmosta tai tämän arvoista tuon taivaallista. Steve Rogers ei ole “amerikkalainen”, hän vastustaa kiusaajia, sama se mistä maasta nämä tulevat tai mitä univormua nämä kantavat. Vuosikymmeniä jäissä ollut, kaikki tuttavansa ajalle menettänyt mies herää henkiin 2000-luvulla täysin uuteen aikaan. Stever Rogersin taustatarina on Avengers-joukkiosta kaikkein traagisin. Tästä huolimatta mies on ystävällinen, kiltti, avarakatseinen, uskollinen ja urhea. Jos joku pitää näitä ominaisuuksia tylsinä voi katsoa peiliin. Samalla Rogers on kuitenkin sarkastinen, huumorintajuinen, täydellinen toimintasankari joka pystyy kilvellään eliminoimaan hissillisen huippuunsa viritettyjä sotilaita tai romuttamaan taistelulentokoneen. Eikä Chris Evans nyt suoranaisesti ruma ole. Evansin lumoava fysiikka sopii täydellisesti supersotilaan rooliin ja on toimintakohtauksissa täydellinen kone joka ei pysähdy.
Captain America: The Winter Soldier jatkaa Kapun traagista tarinaa, sijoittuen ajallisesti jonnekin Thor: The Dark Worldin ja Avengers: The Age of Ultronin väliin. The Winter Soldier tuo elokuvaan täysin omalaatuisen jännitteen olemalla laskelmoiva vihollinen joka ei ota ainoatakaan juoksuaskelta - täydellinen ase pärjää kiirehtimättäkin. Tarinan edetessä Steve Rogersin tarinan traagisuus ainoastaan syvenee ja huumoripitoiseen toimintaelokuvaan tulee aitoa tunnetta. Siksi tämä elokuva on suosikkini nykyisistä Marvel-elokuvista. Musta Leski ja Falcon tuovat siihen kaivattua huuoria, vaikka Kapteeni itse ei ole koskaan ollut tosikko. Oikeastaan päinvastoin, mutta toisin kuin Tony Stark joka viljelee huumoria joka paikassa, Rogers on hienovaraisempi ja sitä kautta nokkelampi.
Kapteeni jatkaa tarinaansa parin vuoden päästä sillä kolmas osa on jo luvattu; Chris Evans on ilmoittanut pikkuhiljaa luopuvansa roolistaan mutta tämä on odotettavissa. Sarjakuvissa kun Kapteenin kilven nostaa hahmo jota ei ihan heti tulevaksi Kapuksi uskoisi.
Tietokoneeseen rakastumisen helppous
Lue lisää »
Scarlett Johanssonin viettelevän lapsekas ääni on täydellinen käyttöjärjestelmälle. Miten voit olla uppoutumatta tuntikausien keskusteluun kun toinen tietää sinusta kaiken, kuuntelee keskeyttämättä ja tarjoaa ymmärrystä ilman taka-ajatuksia? Samalla tavalla kun ihmiset nykypäivänä tutustuvat internetissä Theodorekin ihastuu luonteeseen, ajatuksiin, keskusteluihin - siihen mikä sisimmältään tekee ihmisen. Tai tässä tapauksessa koneen. Ajatus ei ole täysin vieras; fyysinen läheisyys katoaa elämästä vääjäämätöntä vauhtia ja elokuvan epämääräinen tulevaisuus näyttää ihmiset korvakuulokkeisiinsa uppoutuneina yksilöinä jotka eivät huomaa ihmistä vieressään. Kone tarjoaa täydellisen kumppanin joka ei vaadi, joka on kuin räätälöity sinulle - kuka ihminen ikinä kykenisi omine mielipiteineen ja virheineen samaan?
Spike Jonzen ohjaama elokuva on hurmaava retrohenkisyydessään. Sen hillitty ja vähäeleinen tyyli vain alleviivaa ajatusten ja pään sisäisten liikkeiden tärkeyttä ja merkitystä. Todellinen minä löytyy sisältä, ei siloitellusta ulkokuoresta. Eristyneisyyden tunnetta lisää ratkaisu jossa Phoenix on suurimman osan elokuvaa yksin, puhuen Samantha-nimiselle käyttöjärjestelmälle, uppoutuen koko ajan syvemmälle itseensä ja toiseen todellisuuteen. Kun vastapuolella on nokkela, hauska, flirttaileva ja sinua täydellisesti ymmärtävä hahmo on hankala sanoa ei ja liittyä ulkona olevien elävien ihmisten joukkoon.
Her on kylmän viileä ja samalla koskettava eristämällä ihmiset toisistaan, lähempänä tosielämää kuin haluaisi kuvitella. Teknologia korvaa ihmisen, korvaako täydellinen vastaparisi fyysisen kosketuksen tarpeen? Vai onko toisen ajatuksiin ja persoonaan perustuvaan viehätysvoimaan ihastuminen rakkautta puhtaimmillaan?
Fanitytön unelmat toteutuvat
Lue lisää »
Austenland tarttuu fanittamiseen kirpeän herkullisella otteella. Se kurkistaa hieman erikoisemman fanituksen, Jane Austenin maailmaan uppoutuneiden (pääasiassa naisten) fanien sielunelämään. Jane Austen, joka on luonut kirjoillaan kehykset mitä romanttisimmille ja sydäntä vääntäville tarinoille, on monen naisen mielessä tarjonnut mallin siitä mitä rakkauden pitäisi olla. Onhan naisen teoksista tuotettu tv-sarjoja ja elokuvia jatkuvalla syötöllä - ei ihme että pää menee hieman sekaisin.
Keri Russelin Austeniin hurahtanut hahmo asustaa yksin kodissaan joka muistuttaa enemmän satujen brittiläistä tupaa pitseineen ja Mr Darcy-pahvikuvineen. Tosielämän hidalgot eivät tasapaksuudessaan ja suoraan sanottuna romantiikan tajun puutteessaan tietenkään yli kolmikymppiselle naiselle kelpaa. Ja toisaalta, miksi pitäisikään? Jokaisella on oikeus haluta elämänkumppaniltaan tiettyjä ominaisuuksia, olivat ne miten unelmien riepottelemia tahansa. Todellisuus ja taru eivät kohtaa, mutta yksineläminen on aina parempi vaihtoehto kuin väärän ihmisen kanssa vietetty aika.
Omat unelmat on kohdattava, ja näin sankarittaremme saapuu Englantiin kokemaan täydellisen Jane Austen-elämyksen Austenlandiin. Kartano tarjoaa menneiden aikojen mukaista elämää sekä kasan komeita näyttelijöitä hurmaamaan asiakkaat lopullisesti. Elämä on kuin sadusta ja sitä saa mistä maksaa. Eräänlaisena elämyspuistona Austenland antaa naisille ainutkertaisen mahdollisuuden kokea kerrankin se täydellinen romanssi, mitä hurmaavimmissa puitteissa. Tarina ei ole sekuntiakaan imelä tai tylsä - Austenland tarttuu teemaansa tietoisella hömppämäisyydellä. Sama lopputulos tulisi jos joukko keski-ikäisiä lätkäfaneja pistettäisiin viikoksi leirille uskottelemaan itselleen että he ovat maailman parhaita lätkäsankareita. Kyseessä on fantasia ja ymmärrys että se ei jäljittele tosielämää - ikävä kyllä.
Austenland ei olisi romanttinen komedia ellei siinä olisi kuitenkin ripaus aitoa romantiikkaa. Sitä tarjoilee hurmaava mieskaarti jonka ihastuttavimpana tähtenä loistaa JJ Field. Miehen hahmo on selkeä Mr Darcy, jokaisen Austen-fanin suurimman rakkauden saavuttamaton kohde joka saa sydämet pamppailemaan viileällä käytöksellään. Jokainen meistä tarvitsisi oman Austenlandinsa, edes kerran elämässään jotta voisi jälleen huomata että kenties se oma elämä ei olekaan ihan lohdutonta.
Tyyli ennen kaikkea
Lue lisää »
Elämä on huijausta. Ihmiset peittelevät omaa minuuttaan ja persoonaansa, mielihalujaan ja tekemisiään meikkien, kampausten, vaatteiden ja harkitun käyttäytymisen alle joka päivä. Tarinan huijarit vievät ainoastaan tämän normaalin käytännön astetta pidemmälle; Amy Adamsin esittämä Sydney lyö hynttyyt yhteen Balen pömppömahaisen kuivapesulaketjun omistajan kanssa, luoden illuusion jolla lypsää rahaa pahaa-aavistamattomilta ihmisiltä. Lakia ja järjestystä kaaottiseen tarinaan yrittää tuoda Hangover-tähti Bradley Cooper, jonka tiukkaan kiharaan väännetty hiuslaitteisto herättää ansaittua hilpeyttä. Rakkauden tiukka kuristusote sekoittaa tarinaan osallistuvien hahmojen elämää tehokkaasti; kukaan ei ole turvassa tunteilta ja sen petokselta.
Herkullisimmillaan American Hustle on Jennifer Lawrencen häiriintyneen kotiäidin riehuessa pitelemättömästi tylsyyden tyyssijassaan. Samalla Lawrence ampuu hahmon täysin yli, mutta kullan kimalletta ja ylellisiä kampauksia katsoessa kovin moni asia ei elokuvassa tunnu olevan hilittyä. Elokuvan rytmitys onkin kuin epätasaisen hahmon maanis-depressiivinen tila, se säntäilee ja ottaa spurtteja, naurattaa hillittömästi ja pysähtyy välillä paikoilleen tietämättä minne mennä.
Epäonnekseen elokuvan juoni on reikäinen juusto. Unelmien pelikirjan ohjaaja David O. Russel ei ole saanut otetta rönsyilevästä tarinasta, eikä katsojalle oikein loppujen lopuksi jää mieleen minkälaisesta huijauksesta tarinassa olikaan pohjimmiltaan kyse. Naruja ja liikkuvia osia on liikaa, ja kun tämä kuorrutetaan savulla ja kimaltelevilla peileillä, jää katsojalle tuntu kauniista ja nokkelasta tyylittelystä vaikka itse juonesta onkin hankala lopulta sanoa mitään.
Onko tarinalla aina väliä? Pitäisikö näin herkullisen elokuvan tyydyttää myös katsojan logiikan jano vai voiko toisinaan puhtaasti antautua visuaalisen nokkeluuden armoille ja nauttia tunnelmasta, vaivaamatta päätään sen enempää? Tätä nimittäin American Hustle tarjoaa, ja sellaisenaan se sopiikin erinomaisesti kesäiltaan - kevyttä, kaunista mutta ilman varsinaista merkitystä.
Ihanat kesäleffat pelastavat sateisenkin kesän
Lue lisää »
Itse nautin kesällä kenties hieman erilaisista elokuvista, mutta katson niitä säästä riippumatta innolla. Kesä herättää, virkistää ja kenties levännyt mielikin jaksaa imeä itseensä erilaisia vaikutteita hempeistä, nokkelista ja syvällisistäkin tarinoista joihin talven ja työn puuduttama pää ei yksinkertaisesti kykene. Perinteisimmät kesäleffat ovat kuitenkin ihanaa hömppää, samassa soljuvassa liikkeessä sävyisästi lempeiden kesäiltojen kanssa.
Omiin kesäelokuviini kuuluu ehdottomasti kauhugenre tarjoamat klassikot. Mikäpä olisi kesäisempää kuin Tappajahai? Jo nuoresta iästä minut ja monet muut traumatisoinut varpaiden napsimis -elokuva on estänyt joidenkin kesäriennot pysäyttämällä vellihousut rannalle. Kesäleirilläkään ei tunnu olevan turvassa, ainakaan jos on Perjantai 13. päivä -elokuvaa uskominen.
Mutta kesällä pitäisi rakastua, olla rannalla, tai käydä kesätöissä. Sekä Adventureland että The Way Way Back ovat ihastuttavan nostalgisia tunnelmatrippejä lapsuuteen sekä kesätöihin, hieman retrohenkisellä otteella väritettynä. Samoin suomalainen Pitkä kuuma kesä on suomalaiseen makuun ohjattu nuorisotarina, puhumattakaan Dirty Dancingista; tuosta imelästä klassikosta jossa kesä tuoksuu rakkaudelle, tanssille sekä nuoruuden musiikille. Samaan kategoriaan voidaan tunkea myös uudempi Mamma Mia-musikaali, joka sykkii Kreikan saariston värejä ja joka ikiselle tuttuja biisejä niin että vain aniharvan jalka voi olla vipattamatta.
Romansseista puheen ollen; Loma Roomassa on klassikkojen keskellä se elokuva johon kannattaa palata sekä tukahduttamaan matkakuumetta että romantiikan nälkää. Audrey Hepburn ja Gregory Peck ovat ajattoman tyylikkäitä. Samaan kasaan voi huoletta laittaa kirpeän romanttisen, mutta myös hyvin realistisen 500 Days of Summer-elokuvan. Kyseessä kun ei ole rakkaustarina normaaleimmasta päästä, mutta mahtava pääpari pitää huolen siitä että katsoja lumoutuu kesästä, ihmisistä ja huumorista niin ettei pieni vesisade ulkona haittaa.
Adrenaliinia ja lihaksia hakeville kesäklassikoista löytyy valinnan varaa ihastuttavasti - emme me kaikki halua hempeilyä. Jo edellä mainittujen kauhuleffojen lisäksi kesä tuntuu mökkiteemallaan haluava pitää ihmiset kaupungissa. Miksi muuten tarjolla olisi erinomaisia kauhutteluja kuten Cabin In the Woods sekä Cabin Fever? Kauniita ihmisiä juoksemassa pitkin metsiä, siitähän kesässä on pohjimmiltaan kyse!
Sankarillisempaa toimintaa tarjoaa ainaisesti yhtenä kesäsuosikeistani pysyvä Myrskyn ratsastajat / Point Break, jossa Keanu Reeves ja Patrick Swayze surffaavat, bondaavat ja tunnelmoivat paahtavan auringon alla. Sama helteinen teema jatkuu Die Hard III - Koston Enkelissä, missä Bruce Willisin valkoinen hihaton paita ryvettyy hiestä ja verestä pahemman kerran tämän juostessa pitkin tulikuuman New Yorkin katuja.
Elokuvat ovat tapa rentoutua, ja eikö siitä kesässä ole kyse? Ainaisen säästä valittamisen sijaan voimme antautua ihanille kesäleffoille, odotellen parempia säitä ja nauttia kesästä monilla eri tavoilla.
Voiko legoista tehty elokuva toimia?
Lue lisää »
Mutta entäs Legot? Siis nuo muoviset palikat joiden maine on ottanut täysin uuden suunnan siitä kun niitä itse lapsena käytettiin lähinnä rakentamiseen.
Lego-hahmot ovat valloittaneet videopelejä jo pidemmän aikaa, tarjoten mitä erinomaisimpia seikkailuja Tähtien sodan, Indiana Jonesin, Batmanin ja Taru sormusten herrasta -tarinoiden maisemissa. Tuloksena on ollut mitä hulvattomimpia pelikokemuksia joiden parissa itse viihdyn erinomaisesti. Ei siis oikeastaan ihme, että Legot marssivat nyt myös valkokankaille. Vaikka projekti käynnistyi jo vuonna 2008, on Lego® Elokuva valmis vasta nyt.
Tarinan kietoutuu mitä tavallisimman taviksen, rakennustyöläisen Emmetin ympärille. Tämä keskivertojätkä hyräilee sitä suosituinta popiskelmää, katsoo typerää tv-showta koska kaikki muutkin katsovat ja on yleisesti ottaen aina hyvällä tuulella, ilman suurempia vastoinkäymisiä tai ongelmia. Joku voisi sanoa että Emmet on hieman yksinkertainen, mutta asioiden kyseenalaistaminen ei nyt välttämättä aina ole viisauden merkki. Emmetistä muodostuu vastoin kaikkia odotuksia Lego-maailman pelastaja, joksi häntä erehdyksessä luullaan. Maailmaa kun uhkaa perinteinen über-pahis, joka onnistuessaan tuhoaa Lego-maailman parhaimmat ominaisuudet - innovaation, hyväksymisen sekä puhtaan ilon. Tarina on pelkistetyimmillään hieman jopa imelää hyväntahtoista sanomaa, mutta nykyisessä kyynisessä maailmassa tällaisenkin ottaa vastaan pureksimatta.
Elokuvan visuaalisuus noudattelee hienosti tuttua Lego-maailmaa ja palikoita sekä näiden kykyä rakentaa mitä vain on kekseliästä. Parks and Recreation-sarjasta tuttu sekä tulevasta Guardians of the Galaxy-elokuvaa tähdittävästä Chris Prattista sukeutuu erinomainen Emmet - hyväntahtoinen, hieman pihalla oleva sankari. Samalla Emmet on oikeastaan tarinan heikoin lenkki juuri keskinkertaisuutensa vuoksi. Mustaa (aina mustaa, joskus harmaata) sankariviittaa hulmutteleva Batman on hahmona kiinnostavampi, sarkastisempi ja herkullisia vitsejä laukova sivuhahmo joka peittoaa Emmettin 6-0. Kuten niin usein, sivuhahmot ovat tarinan herkullisinta antia - tarina tarjoaa outoja ja huvittavia tilanteita niin erilaisissa maisemissa että katsojalla voi olla pokan kanssa pitelemistä.
Tuntuuko homma hieman liian lapselliselta? Ei pitäisi, sillä huumori on purevaa ja osuvaa. Se on parhaimmillaan kuin räävittömimmät Pixarin animaatiot - osa vitseistä menee lapsilta täysin ohi kun taas aikuiset nauravat kaksinkerroin sohvalla. Siksi se on erinomainen koko perheen elokuva, josta tosin aikuiset tuntuvat nauttivan enemmän - ymmärtäen kulttuuriviittaukset joita lapset eivät voi tietää. Tuloksena on huikea seikkailu joka viihdyttää parhaimmillaan vaivatta, vaikka tarina välillä uppoaakin turhan tyhjäkäynnin sekä hempeilyn heppoiseen suohon. Yleisö on kuitenkin ottanut tarinan innolla vastaan, sillä jatko-osa on jo vireillä. Se ilmestynee vuonna 2017.
Kun näyttelijät tekevät täydellistä työtä
Lue lisää »
Matthew McConaughey nappasi roolistaan HIV:tä sairastavana Woodruffina pystinsä pitäen ikimuistoisen puheen, eikä transseksuaalia Raonia tulkitseva Jared Leto jäänyt tunneskaalassa kehnommaksi. Miesten tulkitsemana tarina 80-luvun ennakkoluuloista, taistelusta saada tarvittavaa hoitoa ryyditettynä sydäntäsärkevillä tapahtumilla on viime vuoden koskettavimpia elokuvakokemuksia. Molemmat miehet muuntautuvat ruudulla tavalla joka ei jätä tilaa minkäänasteisille toiveille. Leton varsin hoikka varsi sopii erinomaisesti tulkitsemaan sairasta ja huumeisiin koukkuun jäänyttä ihmistä, jonka sydän on täyttä kultaa mutta ymmärrys sekä rakkaus itseä kohtaan eivät välttämättä riitä pelastamaan tätä. McConaughey pudotti painoa noin 20 kiloa rooliaan varten, ja mies on kyllä pitkässä varressaan varsinainen kukkakeppi. Fyysinen muutos ei kuitenkaan ole tarinan vaikuttavin piirre; miesten herkät tulkinnat tekevät vaikeasta aiheesta katsomisen arvoisen kokemuksen.
Tarina keskittyy amerikkalaisen lääketehtailun valtaan, ja siihen kuinka oikeita lääkkeitä ei saada apua tarvitseville lainkaan, ajoissa tai järkevään hintaan. Tositapahtumiin perustuva Dallas Buyers Club on lohduttomuudessaan raivostuttava. Asiaa ei auta 1980-luvulla vallinnut käsitys HIV:stä “homojen tautina” ja hysteriasta jota se aiheutti ympäri maailmaa. Kaksi täysin erilaista miestä yhdistää voimansa taistellakseen oman henkensä, sekä monien muiden puolesta - Rayonin rauhallisuus tasapainottaa säkenöivää ja temperamenttista Woodruffia täydellisesti.
Tarina ei kuitenkaan ole täysin lohduton sairaskertomus, vaan sisältää mukavasti huumoria jota vedetään esiin varsinkin henkilöiden eroavaisuuksien ja kemioiden avulla. Tässäkin kahden miesnäyttelijän panos korostuu tavalla josta harvemmin saa nauttia. Tarinassa on ytyä. Sillä kesti yli 20 vuotta päätyä valkokankaalle, koska rahoitusta oli vaikea järjestää näin arkaa aihetta käsittelevään elokuvaan. Se kuvattiinkin nopeasti, noin 27:n päivän aikana, tuoden samalla tosielämän tuntua ja kiirettä arkaan tarinaan. McConaugheyn roolia havittelivat aikanaan myös mm. Brad Pitt sekä Ryan Gosling, mutta elokuvan nähtyään on vaikea kuvitella ketään muuta kummankaan miehen rooliin. Katsokaa niin uskotte.
Robocop rymistää täysillä
Lue lisää »
Näin kuitenkin tehtiin kun ohjaaja José Padilha tarttui poliisista robotiksi muuttuvan Alex Murphyn tarinaan. Tähdeksi on valittu ruotsalais-amerikkalainen, Jälkiä jättämättä (The Killing) sekä Rahalla saa -trilogiasta tuttu Joel Kinnaman.189 cm pitkä mies täyttää fyysiset raamit erinomaisesti.
Elokuva esittää kysymyksen tunteiden tärkeydestä. Pitääkö toimijalla, päättäjällä, sotilaalla olla inhimillisiä tunteita joiden pohjalta tehdä elämän ja kuoleman ratkaisuja? Ulkomailla tuttuun tyyliin rellestävä Yhdysvaltain armeija käy sotaa robottien avulla jotka tekevät päätöksensä kylmästi tilanteen analysoimalla. Tehokkuusprosentti on 100, mutta omalle maaperälle ei haluta tunteettomia koneita kaduille vaeltamaan - sitä varten ovat vieraat maat. Omat kaupungit ovat kuitenkin hukkumassa rikollisten alle, eivätkä poliisit yksin pysty kaitsemaan roskasakkia loputtomiin. Kuvioihin astuu iso paha susi Omnicorp, joka haluaa voittoa vastaan tarjota ratkaisun pelosta värjötteleville kansalaisille. Kun Alex Murphy joutuu kohtaamaan kuoleman silmästä silmään rikollisliigan pomon kanssa välejä selvitellessä, löytyy Omnicorpille vielä täydellinen ruumiskin. Sillä Murphy on ruumis - tuloksena on Robocop, aivot robottiruumiissa.
Robottimainen logiikka joutuu vastatusten ihmisen luonteen ja mielen kanssa, aiheuttaen ristiriitatilanteita ohjelmoidun robotin ja sen sisällä toimivan Murphyn välille. Robocop ei olekaan yllättäen vain tehosterymistely jossa meno on komeaa ja sitä on paljon. Se tutkailee koneen sisään joutuneen miehen mielenliikkeitä ja ajatuksia, pelkoja ja toiveita onnistuneen monipuolisesti. Samalla se on edeltäjäänsä kiiltävämpi ja komeampi, mutta se ei yllätä ketään. Robocop kuitenkin noudattelee genrelle tuttua logiikkaa; se on tunteeton.
Kansa luottaa ihmisen kykyyn punnita asioita ja asettaa näille jokin moraalinen määre siinä missä koneet eivät samaan pysty. Samalla kuitenkin pitäisi ottaa huomioon myös ihmismielen sudenkuopat; loukkaantunut mieli, viha, katkeruus, kiukku, väsymys. Nämä tunteet tulevat merkitsemään tilanteissa paljon, ja ihminen on harkitsemattomapi olio kuin robotti koskaan voisi olla. On outoa että juuri ihmisiin laitetaan niin paljon toivoa, uskoa hyvyydestä, vaikka historia ja nykyaika todistaa kerta toisensa jälkeen jotain täysin päinvastaista. Siksi usko juuri ihmiseen tuntuu naiivilta.
Sivuosassa vilahtava Samuel L. Jackson luo tarinaan huvittavan sarkastisen patrioottisen sävyn jota ei voi katsoa vakavalla naamalla. Robocop irvailee edelleen itselleen, genrelleen, ihmisille ja yhteiskunnalle. Taide matkii todellisuutta herkullisen tarkkanäköisesti.
Parhaimmillaan Robocop on ponnistaessaan toimintaan. Se kumisee komeasti. Robocopin askeleet ovat jykevät ja tuntuvat selkärangassa. Pitäisikö melkein puhua robottipornosta? Ohjaaja Padilha on osoittanut että jämäkkä, nopea toiminta on hallussa. Ammuskelukohtaukset ovat suorastaan runoutta, sellaista joka saa räiskintäpelejä pelaavan arvostelijan pyörimään istuimellaan onnesta. Samalla se unohtaa alkuperäisen tarinan tärkeimmän ominaisuuden eli huumorin. Nykypäivän Robocop ei ole yhtä hauska, mutta onko nykyaikakaan enää yhtä leppoista kuin ennen?
Was all this legal? Absolutely not!
Lue lisää »
Elokuvaa ei kuitenkaan kannata katsoa kiroilun vuoksi; suomalaisille ärräpäiden päästely tuntuu olevan jotenkin luonnollisempi osa kielellistä ilmaisua kuin takakireämmillä amerikkalaisilla. Itse en edes elokuvaa viime vuonna katsoessani huomannut kiroilun ylenpalttista käyttöä sillä tarinassa tapahtuu niin paljon hulvattomampia ja parempia asioita.
Tosielämässä motivoivaksi puhujaksi siirtynyt Belfort jallitti aikoinaan rahalaitoksia ja asiakkaita mitä kiperimmillä tavoilla. Liukas kuin ankerias, puheentaidon synnyinlahjaksi saanut mies nousi miljonääriksi oman perustamansa firman avulla. Meno 1990-luvulla rahaa epärehellisin keinoin takovassa firmassa on hurjaa. Huumeet, bileet, irstailu ja ylenpalttinen tuhlailu huimaavat päätä - mutta ovat erinomaista viihdettä ja maalaavat hurjan kuvan siitä kuinka ihmisten pää sekoaa.
DiCaprio on loistava mutta yhtään jälkeen ei jää liikekumppania esittävä Jonah Hill. Elokuva onkin täynnä ikimuistoisia kohtauksia, joista elokuvahistoriaan jäänee järkyttävän huvittava DiCaprion esittämä ryömintä klubitalolta omalle autolle halvaantuneena. Homma on järjetön ja hienosti näytelty että katsoja ei voi kuin nauraa silmät kyynelissä tälle taistelulle. The Wolf of Wall Street on musta komedia, täynnä nokkelaa huumoria kiedottuna synkän ja epätoivoisen paineen viittaan.
Kuten parhaat elokuvat yleensä, vastaanotto oli ristiriitainen elokuvan ilmestyessä. Se ei sovi ehkä kaikille, mutta henkilökohtaisella mittarilla se on erinomainen, räjähtävä kokonaisuus joka vie mukanaan. Se on maaninen, järjetön mutta tarkkanäköinen ja joskus elokuvan pitää vain antaa tunnelmallaan viedä mukanaan.
Sedät jaksaa potkia
Lue lisää »
Van Damme on syntynyt vuonna 1960, joka tekee miehestä nyt 54-vuotiaan. Belgialainen näyttelijä aloitti taistelulajien treenaamisen jo 10-vuotiaana, eikä ole oikeastaan koskaan lopettanut. Joillekin voi tulla yllätyksenä se, että karatea ja kickboxingia maailmanmestaruustasolla harrastanut mies taitaa myös baletin jalon taidon, jonka harrastamisen hän aloitti 16-vuotiaana. Miehen sanojen mukaan baletti on lajeista haastavimpia, sekä rankimpia - jos selviät balettitreeneistä, selviät mistä tahansa harjoitteista. Piruetit kannattivat sillä urheilu-ura jatkui pyörimällä mitä moninaisimmissa filmeissä sirkkelin lailla.
Ura käynnistyi varsinaisesti legendaarisella Bloodsport-elokuvalla 1988 ja miehen elokuvat ovat siitä eteenpäin noudattaneet hyvin samaa kaavaa. Miksi rikkoa reseptiä jos se toimii, ainakin ihmiset tietävät mitä saavat katsoessaan Van Dammen elokuvan. Oma suosikkini lienee nostalgian havinalle antautuvana on edelleen Universal Soldier, jossa mies patsastelee yhdessä Dolph Lundgrenin kanssa. Koska molemmat kuuluvat 80- ja 90-lukujen muskelimasojen aateliin, ei ihme että miehet tapasivat jälleen The Expendables 2-elokuvan teon yhteydessä.
Jotkut näyttelijät eivät lopeta - Enemies Closer on toiminta-trilleri jossa Van Damme tekee sitä mitä hän tekee parhaiten. Missä vaiheessa toimintatähti on liian vanha, eikä enää uskottava, sen saavat päättää katsojat. Ainakaan vielä ei näytä olevan aika Van Dammenkaan iskeä nyrkkeilyhanskoja naulaan, sillä mieheltä on tulossa elokuvia tasaisesti, joka vuosi.
Vangitut on vuoden vaikuttavimpia kokemuksia
Lue lisää »
Keller Dover (Jackman) on perhettään suojelevasti luotsaava mies. Tämä ei kuitenkaan kovassa maailmassa auta, perheen tytär yhdessä tuttavaperheen tyttären kanssa katoavat pihapiiristä jälkiä jättämättä. Tarina etenee totutusti; etsintäpartiot tutkivat lähialuetta ja metsiä, poliisit hälytetään paikalle. Tutkimuksia ryhtyy johtamaan Gyllenhaalin hienovaraisesti tulkitsema etsivä Loki, jonka ratkaisuprosentti rikoksissa on huikea. Hän on mies paikallaan, mutta tielle kasaantuu odottamattomia ongelmia.
Pääepäillyksi nousee Paul Danon esittämä Alex. Poika joka tuntuu olevan hieman pihalla tapahtumista, henkisesti ja järjeltään heikonlaisesti elämässä kiinni oleva hahmo. Metsästystä ja erilaisiin katastrofeihin hartaasti varustaunut isä Keller ei purematta niele pojan selityksiä. Miehen luonne yhdistettynä kadonneen lapsen vanhemman hätääntyneeseen henkiseen tilaan ajaa tämän epätoivoiselle tielle. Ystäväperheen isä (Terence Howard) voi vain seurata vierestä tapahtumia, hyväksyen ne hiljaisuudellaan, toivoen tuloksia.
Vangitut on kokonaisuutena taitava. Sen erinomaiset näyttelijät tukevat hienosti toisiaan, pistäen Gyllenhaalin ja Jackmanin välille purevaa vääntöä. Jackmanin persoona on elokuvissa suuri; Gyllenhaal pystyy hienosti vastaamaan vanhemman miehen haasteeseen tuoden keskusteluun malttia ja raikkautta. Aiheestaan johtuen katsoja joutuu rankimpien kohtausten keskellä pohtimaan omaa sietokykyään, ja pistämään itsensä kenties alttiiksi jonkinlaiselle itsetutkiskelulle. Sen kuvasto on harmaan realistista, tunteet aitoja ja kerronta sujuvaa. Sen ainoaksi kompastuskiveksi muodostuu kenties käänne käänteen jälkeen etenevä loppu, joka pystyy kyllä yllättämään varomattoman katsojan. Sen juonenkuljetus realistisesta perhepainajaisesta kohti oudompia polkuja johtaa siihen, ettei lopulta oikein tiedä onko kyseessä tasokas perinteinen trilleri vai synkempi, mustempi matka pitkin David Fincherimäisiä latuja.
Christian Bale on kameleontti
Lue lisää »
Vuonna 2000 Bale aloitti hienovaraisella kokeilulla - Amerikan Psykon Patrick Batemanin rooli vaati lihasmassaa, mutta sopivassa määrin. Narsistinen ja timmissä kunnossa oleva Bateman jumppaa pelkissä kalsareissa kylmänaamio silmillä; Velvet Goldminessa sorjan laihaa kroppaa (ja runsasta silmämeikkiä) esitellyt Bale kuntoili kolme tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa saavuttaakseen esittelykelpoisen kroppansa. Hurjin muodonmuutos tapahtui 2004 The Machinist, jolloin Bale kuihdutti itsensä järkyttävän näköiseksi, pahimman laatuisesta unettomuudesta kärsiväksi koneenkäyttäjäksi. 183 cm pitkä mies laihdutti elopainoaan peräti 28 kiloa, painaen pahimmilaan vain 54 kiloa. Täydellinen uppoutuminen rooliin vei miehen täysin sosiaalisten tilanteiden ulkopuolelle, saaden tämän vetäytymään paastolle jonka aikana hän nautti kahvia, vettä ja omenen päivässä usean kuukauden ajan.
Suuren laihtumisen jälkeen onkin uskomatonta että vuonna 2005 ilmestyneessä Batman Begins-elokuvassa, vain muutamaa kuukautta myöhemmin, Bale pullistelee lihaskimppuna Lepakkomiehen roolissa. Vajaa 30 kiloa lihasta lyhyessä ajassa hankkinut näyttelijä jaksaa hämmästyttää omistautumisellaan - luuviulusta lihaskimpuksi antautumalla jälleen raakaan treenaamiseen kuitenkin kannatti. Batman Begins aloitti kehutun ja hienon Yön ritari-trilogian joka on Lepakkomiestä käsittelevissä elokuvissa vailla vertaa.
Balen ura näyttää vaativan jojoilua suuntaan tai toiseen oikeastaan joka elokuvassa. 2006 Rescue Dawn vaati jälleen Balelta hoikistumista kun pari vuotta myöhemmin nähtävä Terminator - Pelastus (Terminator Salvation) pisti miehen juoksemaan taas lihasmassan perässä. Heti tähän perään Bale tiputti painonsa minimiin juoksemalla pitkiä matkoja, voittaen sivuosa Oscarin roolistaan crack-addiktina ja entisenä nyrkkeilijänä elokuvassa Taistelija (The Fighter). Tuntuukin että miehen roolivalinnat joskus suorastaan huutavat ahkeran ja lahjakkaan näyttelijän antautumista muutokselle - harvoin mies on tehnyt useaa elokuvaa peräkkäin saaden ollen oma itsensä.
2012 lihasmassaa tarvittiin jälleen Batmanin rooliin ja heti perään mies joutui tiputtamaan vaivalla saadut paketit Rautakaupunki-elokuvaa varten. Rautakaupungissa Bale esittää lommoposkista, elämän kolhimaa terästehtaan työntekijää, joka on hyvin kaukana Batmanin kiillotellusta ulkomuodosta. Saiko Bale levätä viime vuonna? Periaatteessa sai, sillä lihominen vaatii vähemmän tuskaa ja enemmän nautintoa. American Hustlessa Bale on suorastaan oudon näköinen; charmikas ja komea mies saa kerrankin syödä! Isovatsainen ja löysä huijari on Balen kenties leppoisin rooli; mutta silti hän hallitsee kohtauksia vaivatta, kalju paistaen ja vatsa shortsien reunan yli valuen. Elokuvaa varten mies kasvatti läskiä parinkymmenen kilon verran - lähinnä hampurilaisilla. Tänä vuonna ilmestyvä Exodus mitä oletettavimmin osoittaa jälleen kerran että Bale on muokannut kroppaansa läskikasasta hoikempaan muotoon - Mooses kun ei varmastikaan kovin pullea ollut.
Alastomia ihmisiä ruudun täydeltä.
Lue lisää »
Tarina etenee Joen, tarinaa kertovan naisen, osiin jaetun elämän rytmissä. Joe (ihastuttava Charlotte Gainsbourg) kutsuu itseään nymfomaaniksi. Onkin totta että suuri osa naisen elämästä on mennyt tavalla tai toisella jahdatessa seuraavaa elämystä, juosten kokemuksesta toiseen. Tarina ei unohda rakkautta, tai ainakaan sitä mitä Joe ajattelee rakkaudeksi. Kyllä. Elokuva näyttää paljon paljasta pintaa, suorasukaisesti heittäen ihmisen intiimit osat katsojan naamalle jopa siinä määrin että vähään aikaan ei tule tarvetta nähdä enää yhtään peppua, ainakaan elokuvassa. Kikka onkin siinä, että katsojan kyllästetään lihan iloilla siinä määrin että se ei enää tunnukaan erikoiselta. Mitä se ei olekaan. Omalla tavallaan elokuva riisuu seksin ympäriltä mystiikan ja tekee siitä arkipäiväistä katsottavaa. Kaikkeen tottuu kun tarpeeksi kauan tuijottaa. Ehkä juuri tämä on Von Trierin tarkoitus, tai sitten hän yksinkertaisesti ei saa tarpeekseen naisista ja seksistä.
Jos kuvittelette pääsevänne katsomaan kuuluisien näyttelijöiden ilkialastomia vartaloita intohimon tuoksinassa, olette väärässä. Elokuvaa tehdessä rohkeimmissa kohtauksissa on käytetty pornoelokuvissa työskenteleviä sijaisnäyttelijöitä, mutta myös niminäyttelijät pistävät paljon likoon. Shia LaBeouf, Christian Slaten, Jamie Bell, Stellan Skarsgård täydentävät näyttelijäkaartin tehden erinomaista jälkeä tulkitessaan tarinaa joka on täynnä kalastusmetaforia ja seksiä. Kuulostaa hieman omituiselta yhdistelmältä, mutta se toimii.
Ikinuori Keanu
Lue lisää »
Reeves on meille varttuneemmalle väelle tutumpi näyttelijä kuin 90-luvulla ja sen jälkeen syntyneille. Itse tutustuin herraan järjettömän Billin ja Tedin uskomaton seikkailu, sekä Youngblood - lätkä veressä -elokuvien kautta. Nuoresta näyttelijästä jäikin helposti kuva hieman tyhjäpäisestä surffaripojasta jolla oli kauniit kasvot. On kuitenkin muistettava että jo 1991 Reeves teki jo klassikoksi helposti nostettavan Myrskyn ratsastajat -elokuvan. Vaikka elokuva ei välttämättä ole kaikkein syvällisin, on se säilyttänyt statuksensa aikansa klassikona. Hienoa uraa jatkoivat Matkalla Idahoon sekä Francis Ford Coppolan ohjaama Bram Stokerin Dracula. Oma henkilökohtainen Reeves-suosikkini on kuitenkin Speed - Kuoleman kyydissä sekä tietenkin melko paljon elokuvaa aikanaan mullistanut Matrix. Nykypäivänä Matrix voi tuntua nuoresta katsojasta täysin keskiverrolta scifi-tarinalta, mutta ilmestyessään vuonna 1999 se oli aivot niksauttava kokemus.
Reevesin uraan on mahtunut monta floppia, josta johtuen mies ei koskaan ole pysytellyt parrasvaloissa kuten jotkut toiset ikätoverinsa. Tästä saa tosin kiittää myös miehen taipumusta ja halua pysytellä poissa julkisuudesta. Henkilökohtaiset menetykset ja surun leimaama elämä pitävät miehen nöyränä ja etäisenä, kaukana Hollywoodin kimalluksesta. Näyttelemistä mies ei kuitenkaan ole jättänyt; ohjausdebyytti Man of Tai Chi kumartaa itämaisille kamppailulajeille joista Reeves kiinnostui luonnollisesti Matrixin kuvauksen aikoihin. Elokuvan taika ei niinkään ole erikoisessa tarinassa tai käänteissä, vaan visuaalisuudessa sekä sujuvassa toiminnassa. Millä tavoin Reevesin ura tästä jatkuu on kiinnostava kysymys. 2013 ilmestynyt 47 Ronin sai osakseen murskakritiikkiä. Mies on suunnannut ainakin toistaiseksi pois itämaisista taistelulajeista; tuotannossa on toimintatrilleri John Wick sekä Hostel-ohjaaja Eli Rothin Knock, Knock. Todella erilaista menoa siis luvassa.
Antaudu fanitukselle
Lue lisää »
Siinä missä jääkiekkofanit keskustelevat pelaajista ja valmentajavalinnoista, voi leffanörtti uppoutua rehellisesti tuntikausiksi keskusteluun joka pujottelee tv-sarjojen ja elokuvien maailmassa. Samanlaisista mielenkiinnon kohteista syntyy yhteenkuuluvuuden tunne, jota voi täysin verrata samaa urheilujoukkuetta kannattavien ihmisten keskinäiseen toveruuteen. Olen myös löytänyt mielenkiintoisia ihmisiä ympäri maailmaa omien kiinnostuksen kohteideni vuoksi. Kirjeenvaihto digitaalisesti käy kiivaana, nykytekniikka mahdollistaa fanituksen kaukana olevien samanhenkisten ihmisten kanssa vaivatta. Se tunne kun joku oikeasti ymmärtää intosi, tajuaa viehätyksen ja vapaus pulputtaa aiheesta kontrolloimattomasti - toivon että jokainen löytää samanhenkistä seuraa, sillä se on parasta maailmassa.
Se että on valinnut ystävänsä, sekä digitaali-ystävänsä oikein, kävi jälleen ilmi pari viikkoa sitten. Captain America: The Winter Soldier-elokuvan ilmestyttyä teattereihin eri sosiaalisen median feedini täyttyivät Heil Hydra-kuiskauksista. Tunne on hieman sama kuin jos kadulla vastaan kävelevällä ihmisellä on päällään t-paita jonka aihetta fanitan innokkaasti. Me kuulumme samaan salaliittoon, minä tiedän mistä sinä pidät. Aina parempi jos paidassa ei varsinaisesti lue pelin tai elokuvan/tv-sarjan/sarjakuvan nimeä, vaan tietääkseen mistä on kyse pitää olla perehtynyt asiaan. Toisinaan haluaisin spontaanisti halata ihmisiä joilla on Mass Effect-paita päällä, vain kertoakseni että minäkin olen peruuttamattomasti menettänyt sydämeni pelisarjalle.
Elokuvien ystäviä hemmotellaan fanitusmahdollisuuksilla rajattomasti. Jotkut rakastavat Disney-elokuvia enemmän kuin on järkevää, toiset ovat uppoutuneet Hobittien ja Tolkienin maailmaan jo yli 10 vuotta sitten, joku ei pysty pääsemään irti Nälkäpelien maailmasta ja joku neropatti tietää kaiken itämaisista taistelulaji-elokuvista. Oli tyyli ja fanituksen kohde mikä tahansa, tärkeintä on että kiinnostusta ja intoa harrastaa sekä keskustella rakastamistaan asioista riittää
Nyt levätään!
Lue lisää »
Kevät on siitä hienoa elokuvan ystävän aikaa että viime vuoden suurimmat elokuvat julkaistaan tuolloin dvd:lle. Tämä johtuu suurelta osin siitä että Oscar-karkeloita silmälläpitäen suuri osa “isoista” elokuvista julkaistaan joulukuussa. Näin luulisi jokaiselle löytyvän jotakin. Itse olen lomailutuulella tosin hieman höllempi elokuvan vakavuusasteen suhteen, minulle kelpaa enemmän hömppä, huumori ja toimintakin kun aurinko ryhtyy pilkistämään taivaalta.
Vielä pimeisiin iltoihin suosittelen mökillä katsottavaksi vaikka uusintaversion Carrie-elokuvasta. Vaikka alkuperäiselle ei mikään vedä vertoja, voi nuorempaa sukupolvea säikytellä klassikon modernilla versiolla varsin pätevästi. Last Vegas kelpaa vanhojen starojen ystäville, kun taas ehdottomasti viime vuosien parhaita suomalaisia elokuvia on Dome Karukosken ohjaama Leijonasydän. Frozen - Huurteinen seikkailu ei muuten ole vain perheen pienimmille, elokuva on suorastaan hurmaava!
Vaikka itse suosin valon lisääntyessä ehkä enemmän kevyttä kamaa, voin suositella Amanda Seyfriedin tähdittämää Lovelacea - se on karu kertomus pornotähdestä, jonka tarina kertoo ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Samaan hieman poikkeavaan kasaan heittäisin vielä Josh Brolinin tähdittämän Oldboyn, joka on uusintaversio Etelä-Korealaisesta, vuonna 2003 ilmestyneestä elokuvasta. Ehkä pääsiäisen teemana voisi elokuvahullulla olla alkuperäisen vertaaminen uuteen - ovathan sekä Carrie että Oldboy uusintaversioita vanhemmista, todella kehutuista elokuvista.
Katsoitpa elokuvia pääsiäisenä tai et, lepää ainakin. Yritän itse noudattaa tätä samaa ohjetta, vaikka aktiiviinen mieli onkin toisinaan vaikea pysäyttää. Ehkä pitäisi kaivaa jostain 10 käskyä ja katsoa Hestonia, ihan nostalgiamielessä
Kuka hullu herätti lohikäärmeen?
Lue lisää »
Tarinaa on väritetty, venytetty ja lisäilty siihen malliin että alkuperäisestä tarinasta on oikeastaan kuoret jäljellä. Kyllä, se kertoo Bilbo Baggins-nimisestä hobitista ja tämän matkasta yhdessä Gandalfin sekä sekalaisen kääpiöjoukon kanssa kohti Yksinäistä vuorta. Mutta hahmojen määrä, tapahtumien kirjo ja laajuus on suoraan käsikirjoittajien omasta mielikuvituksesta - joka lainailee paljon myös muista Tolkienin taruista.
Tämä ei tarkoita etteivätkö elokuvat olisi kiinnostavia. Taru sormusten herrasta-fanit saavat varmasti tarpeekseen haltioista, örkeistä, Keski-Maan ihmeistä ja monistakin tutuista hahmoista. Mutta ensimmäinen osa kyllä kiristi ainakin omia hermojani antaumuksella. Nimittäin ne laulut. Ainainen melankolinen lauluun puhkeaminen kesken elokuvan ei yksinkertaisesti sopinut seikkailua kaipaavalle luonteelleni. Varsinkin kun toinen puoli elokuvaa oli järjetöntä juoksentelua ympäriinsä näennäisen satunnaisesti paikasta toiseen kiitämässä.
Smaugin autioittama maa esittelee myös tutun haltian Legolaksen (Orlando Bloom) sekä haltiakuningas Thranduilin (Lee Pace), josta tuli oma henkilökohtainen suosikkini tässä trilogiassa. Kun lohikäärme herää, ei ihmiskunta tunnu olevan turvassa. Matka jatkuu toisessa osassa tyylikkäästi, sekä huomattavasti ehjempänä kokonaisuutena. Se on onnistunut yhdistelmä seikkailua ja huumoria, täytettynä todella vauhdikkailla toimintakohtauksilla. Onneksi näin, sillä nyt kolmatta osaa, Hobitti - Sinne ja takaisin, voi odottaa innolla
12 pubia, 5 kaverusta ja yksi ilta
Lue lisää »
The World’s End on Simone Peggin ja Edgar Wrightin hengentuotos, joka päättää ns. Cornetto-trilogian. Tähän jo melko legendaariseen trilogiaan kuuluvat myös erinomainen Shaun of the Dead (2004), joka keskittyi zombien valtaamaan maailmaan, sekä Hot Fuzz (2007) jossa tehtiin ansiokkaasti pilaa kyttäkaksikko-elokuvista. Yhteistä kaikille kolmelle elokuvalle on hurtti brittiläinen huumori, järjettömät tapahtumat, tuttuja näyttelijöitä hyödyntävä hahmogalleria sekä nauru. Nimittäin nämä elokuvat naurattavat, ja ne kestävät useamman katsomiskerran.
Viimeisen elokuvan tarina kertoo Peggin esittämästä Gary Kingistä, siitä koulun pojasta joka ei ikinä onnistu täysin siirtymään aikuisuuteen. Vaikka poikaporukan muista jäsenistä on kasvanut jossain määrin kunnioitettavia ihmisiä, ei se tee heistä välttämättä älykkäämpiä tai oikeastaan edes kiinnostavia. He tuntuvat jopa hieman tylsiltä keskiverto-elämineen. Gary on päättänyt joukkion saavan päätökseen vuosia sitten keskeytyneen baarikierroksen. 12 pubia, viisi kaverusta, yksi ilta. Aikuisten ihmisten on ilmeisesti tapana pitää melkein velvollisuutenaan heittäytyä vastahankaan, esittää kypsää aikuista ja aiheuttaa kitinää.
Ilta alkaa yksinkertaisena juomisena ja sanailuna, jossa testataan kaverusten välejä kaivamalla mitä moninaisimpia traumoja menneisyydestä ja nykyisyydestä. Tarina on naseva yhdistelmä verbaaliakrobatiaa ja hyvinkin fyysistä toimintaa, sillä illan tapahtumat saavat kotikylässä täysin odottamattoman käänteen. Vanha kotikylä ei tunnu olevan enää sellainen millaisena miehet sen nuoruudessaan kokeneet - jotain on pielessä ja pahasti. Mutta siitä en spoilereiden vuoksi kerro mitään.
Nautinnollisimmillaan komedia on kiertäessään sanoja niin notkeasti että katsoja tuskin pysyy perässä - samoin miesten yhteenhitsautunut tapa lukea toisiaan ja näytellä yhdessä kertoo, että hauskaa on ollut. Se ovatko tapahtumat millään tavalla järjellä selitettävissä on toinen asia. Mutta ei kai kukaan näitä elokuvia tosissaan voi ottaakaan.
Varoituksen sanana mainittakoon että elokuvasta tulee hillitön oluen jano - tämän ovat todenneet kaikki elokuvan katsoneet.
Hoffman toi tunnetta ja taitoa elokuviin
Lue lisää »
Hoffman on tullut tunnetuksi hienovaraisten tulkintojen miehenä. Jollain tavalla aina kohtausta vaivatta hallitsevan näyttelijän ääni on matala ja harkittu, eleet hillittyjä ja silmät näyttävät tunkevan suoraan katsojan sieluun tietäväisenä. Roolit ovat vaihdelleet Lahjakas Herra Ripley -elokuvan yläluokkaisesta Freddiestä rockjournalisti Lester Bangsiin Melkein julkkis-elokuvassa. Oscarin näyttelijä nappasi vuonna 2005 roolistaan Truman Capotena elokuvassa Capote; tulkinta Kylmäverisesti (In Cold Blood) -kirjan kirjoittajasta on kuten mies itse; tyyni ja hallittu. Samaa harkittua hallintaa ja ihmisten lukemisen taitoa mies esittelee mm. Mestari- (2012) -filmissä.
Todella lahjakkaat näyttelijät pystyvät tulkitsemaan laajaa skaalaa roolihahmoja, eivätkä rajoitu ainoastaan toimintaa, draamaan tai komediaan. Ilmiselvästä taidosta huolimatta Philip Seymour Hoffman on vaihtelevien hahmojensa sisällä aina tuntunut jollain tavalla itseltään - hänen työnsä tunnistaa, ja katsojalle tulee tunne tuttuudesta. Doubt - Epäilys -elokuvan pedofiliasta epäilty pappi ja Merirosvoradion The Count ovat kaksi täysin erilaista hahmoa. Ja tästä huolimatta miehen voi tunnistaa rooliensa takaa - oli se sitten katseessa tai hillityssä hymyssä.
Philip Seymour Hoffman kuoli helmikuussa huumeiden ja lääkkeiden yliannostukseen, addiktionsa kanssa näyttelijä oli taistellut vuosia. Vain 46-vuotiasta Hoffmanian on aiheellisesti tituleerattu yhdeksi aikakautensa lahjakkaimmista näyttelijöistä ja menetys oli lamauttava.
Nuoremmat katsojat ovat tutustuneet Hoffmaniin viimeistään Nälkäpeli-trilogian saapuessa valkokankaille, esittihän mies Plutarch Heavensbeetä elokuvissa. Mutta elokuva jota haluan suositella, on juuri kotiteatteriversioksi saapunut A Late Quartet. Sen hiljainen ja äärettömän taitava tunnelma vetivät minut mukanaan lumoavalla musiikillaan ja hienoilla näyttelijävalinnoillaan. Sitä tähdittävät Hoffmanin lisäksi Christopher Walken, Mark Ivanir, Catherine Keener sekä Imogen Poots. Sen lämpimät sävyt tunkevat viileän New Yorkin keskelle, klassinen musiikki jonka ympärille tarina kietoutuu hellii katsojan korvia. Sen teema voi olla hillitty, mutta pinnan alla tunteet huutavat pakottavalla energialla. Se on taidolla ja rakkaudella tehty elokuva joka pysähdyttää katsojan hetkeksi, kaiken tämän kevätauringon aiheuttaman energian keskellä.
Osataan sitä toisinaan Suomessakin
Lue lisää »
Suomi on pieni maa. Meillä on vähän tekijöitä. Melkein yhtä vähän maksavia katsojia, ja ala pyörii paljon tukirahojen varassa. Tästä voi vetää suoraviivaisena päätelmänä sen että aina ne parhaat ideat eivät edes päädy tuotantoon. En ole ainut jonka mielikuva siitä miten rahat jaetaan ja kuka saa tehdä mitä on hyvinkin kärjistynyt. Toisinaan tuntuu että suomalaiselta elokuvalta puuttuvat uudistajat, oudot nerot, oma ääni. Siinä missä Ruotsi, Tanska ja Norja ovat onnistuneet lähettämään maailmalle hienoja tv-sarjoja, elokuvia, ohjaajia sekä näyttelijöitä, tuntuu kotikutoinen hommamme vielä melko pieneltä.
Dome Karukosken ohjaama Leijonasydän on hieno elokuva. Se uppoaa monen suomalaisen elokuvan helmasynneistä, ja ne vaivaavatkin itseni kaltaista katsojaa. Mutta siinä on paljon hyvää. Sen teemat ovat ajankohtaisia, kosketellen tuntemattoman pelkoa, oman itsensä voittamista sekä hyvin trendikkäästi maahanmuuttajia koskevaa vihaa. Se on kuitenkin kertomus myös veljesrakkaudesta, ihmisten oudosta kyvystä olla sokea tai liian anteeksiantava kun omista rakkaimmista on kyse. Peter Franzen ja Jasper Pääkkönen ovat parhaimmillaan uusnatsien nahoissa, ja näyttävät vakuuttavilta.
Tarinan parhaita puolia on se, että jokaisesta hahmosta löytyy ihasteltavaa ja inhottavaa. Ihmiset eivät ole mustavalkoisia oikeassakaan elämässä - ja tähän elokuva tarttuu napakasti. Samalla se kuitenkin on täynnä vihaista energiaa ja niitä paljaita takapuolia. Miksi aina niitä? Leijonasydämessä näyttelijät tosin on pistetty armottomalle treenikuurille, joten todettakoon että paljaat takapuolet näyttävät ainakin hyviltä jos ei muuta. Vaikeista aiheista on tiristetty yllättävää huumoria, joka keventää katsomiskokemusta. Näin tarina ei uppoa synkistelevään suomalaiseen melankolian suohon - vaikka se kyllä kantaa kortensa kekoon tässäkin suhteessa. Hyvin perisuomalaisesti.
Mikä mättää?
Lue lisää »
Toinen outo ilmiö on tiettyjen laatuelokuvien poissaolo teattereista. Hyvänä esimerkkinä tästä viimeisen puolen vuoden ajalta on muutamakin helmi, joita ei Suomen teattereissa näkynyt. Kill Your Darlings on hieno elokuva, olen katsonut sen jo kahdesti. Tästä huolimatta beat-sukupolven runoilijoista kertova elokuva ei koskaan saapunut valkokankaille. Kotiteatteriversio ilmestyi juuri, enkä voi suositella elokuvaa tarpeeksi. Se on tunnelmallinen, tyylikäs sekä mielenkiintoinen - mutta ilmeisesti se ei kelpaa suomalaisille elokuvissa kävijöille. Tai ainakin näin ajatellaan.
Saman kohtalon kärsi hervottoman hauska ja räävitön This Is The End-komedia, joka pudotti minut melkein sohvalta täysin järjettömillä käänteillään ja näyttelijäkaartillaan. Elokuvan idea on maailmanloppu, mutta koukkuna on se kuinka näyttelijät selviytyisivät tilanteesta. No eivät kovin hyvin. James Franco, Jonah Hill, Channing Tatum, Jay Baruchel, Emma Watson - näyttleijälista on pitkä, ja kaikki esittävät itseään. Tuloksena on yksi viime vuoden hauskimpia komedioita, mutta teattereille se ei kelpaa. Tämän sijaan kävin katsomassa monta 1-2 tähden noloa keskivertosähellystä.
Kohta saa ensi-iltansa teattereissa elokuva Huikopeli (The Starving Games) joka masentavan tuttuun tapaan "parodioi" Nälkäpeli-elokuvia. Käytän lainausmerkkejä käyttäessäni sanaa parodia, sillä hauskuus on näistä noloista tekeleistä kaukana. Ne ovat järkyttävän tylsiä, tyhmiä sekä suoraan sanottuna ala-arvoisia. Mutta tätä meille tarjotaan isolta kankaalta, ja kansa katsoo. Rehellisesti sanottuna roskaa tarjotaan massoille ja todelliset helmet haudataan kotiteatterijulkaisuihin. Siksi DVD/BD-valikoimasta pitää puhua, ja kirjoittaa. Erinomainen Stoker koki viime vuonna saman kohtalon, vaikka kyseessä oli yksi vuoden raikkaimpia katsomiskokemuksia.
Onneksi on oma televisio ja soittimet joilla katsoa hyviä elokuvia. Takana ovat ne ajat jolloin voi luottaa elokuvateattereiden tarjontaan, sekä siihen että katsojille tuodaan maailmalta ne parhaat palat tarjolle. Oma henkilökohtainen suosikkini viime vuodelta, Jim Jarmuschin ohjaama Only Lovers Left Alive meinasi kokea saman kohtalon. Onneksi asiasta kirjoittelu (näin elokuvan viime vuonna Tallinnan filmifestivaaleilla) sekä pieni ryhmä aktiivisia toimijoita kääri hihansa ja tuo elokuvan Suomeen itse. Esimerkki on hyvä osoitus siitä että katsojan ohi voi mennä todellisia helmiä jos ei ole tarkkana. Siksi videovuokraamossakin kannattaa viettää aikaa hyllyjen parissa; siellä voi luurata se vuoden ihanin elokuva joka ei ikinä päätynytkään valkokankaille suuren mainoskampanjan saattelemana.
Rakkauslaulu Marvelille
Lue lisää »
Sydämeni sykkii kuitenkin hurjimmin Marvelin universumille. Sille missä Avengersit elävät. Iron Man Robert Downey Jr:n tulkitsemana on yksi suosituimmista hahmoista elokuvissa koskaan, eikä The Avengers-elokuva ole muuta kuin lisännyt ihastustani tähän maailmaan. Marvel-universumi esittelee Iron Manin lisäksi omina elokuvinaan tukun muita sankareita, kuten Captain American, Hulkin ja Thorin. Siinä missä Hulk on omissa elokuvissaan ollut hieman sekalainen hahmo, onnistui Avengers vuonna 2012 Mark Ruffalon avulla tulkitsemaan herkkää ja viisasta tiedemiestä täysin uudella tavalla.
Mutta henkilökohtaisesti minulle ei ole Lokin voittanutta. Tuota ukkosenjumala Thorin veljeä, tai no veljenä kasvatettua keppostelijaa. Tom Hiddlestonin tulkitsemana tästä sivuhahmosta on kasvanut fanien keskuudessa suositumpi kuin yhdestäkään toisesta Marvelin hahmosta, kenties Iron Mania lukuunottamatta. Miten on mahdollista että pahiksesta tulee ihailluin hahmo? Suurin syy tähän on kieltämättä Hiddlestonin taidokas ja monikerroksinen tulkinta luonteeltaan monimutkaisimmasta hahmosta Avengers-maailmassa. Kiitos käsikirjoituksen, nokkelan dialogin, hurmaavan sadistisen hymyn ja kiusoittelevan ulkokuoren. Lokista ei meinaa yksinkertaisesti saada tarpeekseen. Tätä todistanee myös Hiddlestonin huima suosion kasvu yllättäen yhdeksi maailman seuratuimmista näyttelijöistä. Ja minä kiitän ja kumarran ohjaaja Kenneth Branaghin valintaa, miehen joka valitsi Wallander-sarjassa kanssaan näytelleen nuoren näyttelijän pahisveljen rooliin.
Thorin ja Lokin tarina jatkuu Thor-elokuvan jälkeen The Avengers-elokuvassa, nostaen Lokin suoraan pääpahikseksi. Ja millaiseksi pahikseksi. Hahmo asettaa uuden riman sille, miten vastustajia tulkitaan elokuvissa - rakastetumpaa pahaa poikaa on nykyelokuvista hankala löytää. "Veljesten" tarina saa nyt jatkoa, kun Thor: The Dark World saapuu vihdoin myös kotiteatterijulkaisuksi. Loki on kiikutettu Avengersien toimesta takaisin Asgardiin kohtaamaan tekonsa seuraukset, mutta uusi paha väijyy jo horisontissa. Yllättäen hahmosta tuleekin anti-sankari, jolla on tilaisuus lunastaa takaisin Thorin tälle asettama luottamus. Mutta tekeekö Loki kuten käsketään, vai onko keppostelija ollut jo ensimmäisestä Thor-elokuvasta lähtien kymmenen askelta muita edellä? Hahmon tuntevat epäilevät miehen jokaista liikettä, ja ehkä täysin syystä.
Thor: The Dark World on ehtaa sarjakuvatoimintaa. Sen efektit hienoja, maailmat värikkäitä ja herkullisia. Se on kevyt, järjettömän hauska ja kuitenkin sisällöltään muutakin kuin tyhjää toimintaa. Siitä on jätetty pois turha ryppyotsaisuus, mutta Shakespearemaiset sävyt tunkevat tähän perhedraamaan vankalla otteella - onhan tarina pohjimmiltaan kahden veljeksen taistelu jossa rakkaus ja viha ovat lähellä toisiaan.
Vastoin ennakko-odotuksia yksi vuoden intensiivisimmistä kokemuksista
Lue lisää »
Somalimerirosvot, merenkäynti, panttivankitilanne - mikään elementeistä ei ajatuksen tasolla innosta minua lainkaan. Mutta itse elokuva. Captain Phillips on äärettömän toimiva, intensiivisesti hermostuttavaa tilannetta tulkitseva trilleri joka hulahtaa vaivatta suoraan katsojan sisimpään. Se tapahtuu aavalla merellä jossa apu on auttamattomasti liian kaukana. Toisaalta se puristaa hektisimmät kohtaukset mitä pienimpiin tiloihin - komentosillalle, konehuoneeseen jossa piileskelee aseetonta laivan miehistöä sekä klaustrofobisen pieneen pelastusalukseen. Oranssi alus on hiostava, se on täynnä hermostuneita kaappareita isot aseet kädessä. Kaikki tämä tapahtuu keskellä merta, ja vaikka apua on hälytetty kapteenin toimesta jo tämän huomatessa lähestyvät piraatit, saapuu apu vasta pitkän ajan kuluttua.
Tom Hanks on niin elementissään kuin vain tämä useasti palkittu konkari voi olla. Vaikka Hanksilla on omat maneerinsa, ja tämän näyttelemät hahmot ovat hyvin usein toistensa kaltaisia, se ei tee Kapteeni Phillipsin roolista yhtään sen helpompaa. Itse asiassa, tunnelataus jonka rooli vaatii on käsinkosketeltava. Hanksin viimeinen kohtaus on yksi vuoden hienoimpia; kaikkensa antanut ja kontrollinsa pitänyt mies on romahtamassa. Sitä on melkein vaikea katsoa; ja samalla se on täydellisen uskottava. Onkin pienoinen järkytys että tänä vuonna Hanks ei saanut osastaan Oscar-ehdokkuutta.
Captain Phillips on onnistunut sekoitus trilleriä, toimintaa ja selviytymistaistelua. Se on kuitenkin kaikkea muuta kuin toimintaelokuva sanan perinteisessä merkityksessä. Ohjaaja Paul Greengrass on todistanut kykynsä tehdä uskottavaa toimintaa; ovathan miehen ohjauksessa syntyneet mm. uusi Bourne-trilogia sekä Green Zone. Elokuvaa kuvattiin kuitenkin huomattavasti lempeämmässä ympäristössä, Maltan rannikolla. Kuvausryhmä vietti yhdeksän viikkoa Alexander Maersk-aluksella, kuvaten tapahtumia.
Opin elokuvasta ainakin sen, että aina elokuvaa ei kannata valita aiheen mukaan. Useimmiten juuri se tylsältä omaan korvaan kuulostava tekele voikin olla suurin elämysten aiheuttaja.
Syltty ja Iso-Arska yhdessä
Lue lisää »
80-luvulla kasvaneelle ja elokuvien maailmaan tuolloin uppotuneelle ihmisille nimet ovat kaikuja korneista, hieman hölmöistä ja supermachoista tarinoista. Ei sillä etteivätkö ne olisi hyviä ja viihdyttäviä. Mutta eivät nyt varsinaisia syvääluotaavia kertomuksia, vaikkakin ehdotonta kulttikamaa. Stallonen Rambo ja Rocky Balboa väänsivät usein kättä Schwarzeneggerin hahmojen; Terminaattorin, Conanin ja Predatorin Dutch Schaefferin kanssa. Joskus oli siis aidosti väliä sillä kenen joukoissa seisoit. Nyt asia tuntuu lähinnä hupaisalta.
Escape Plan pistää Stallonen esittämän Ray Breslinin vankilaan. Juju on siinä että mies haluaa olla siellä, se on hänen työtään. Breslin on nimittäin nero karkaamaan vankiloista, ja testaa näiden kykyä pitää konnat sisällä - etsien vankiloiden heikkoja kohtia. Jim Caviezelin esittämän vankilanjohtajan huippuvartioitu laitos on kuitenkin jotain muuta. Eikä kenelläkään näytä olevan puhtaat jauhot pussissa. Kuvaan astuu Schwarzeneggerin esittämä vanki, joka omia etujaan valvoen haluaa auttaa Bresliniä pakenemaan.
Miesten välinen kemia toimii hyvin. On eri asia onko kumpikaan miehistä oikeastaan aidosti hyvä näyttelijä, sillä tästä tuskin koskaan on ollut miesten suosiossa kyse. Parivaljakkona he ovat mainio, hieman kömpelö, mutta takana on niin paljon elokuvahistoriaa että sen painoarvo on huomattava. Samalla elokuva tuntuu hyvin perinteiseltä, 80-lukulaiselta. Voisi todeta, että Escape Plan on rakennettu miehiä silmällä pitäen - tässä he ovat hyviä, kuin kotonaan. Itse elokuva ei juurikaan eroa muista samankaltaisista trillereistä millään tasolla. Mutta se on tarpeeksi viihdyttävä ja kiemurainen pitääkseen mielenkiintoa yllä - vankilapaot ovat aina toimiva tarinanparsi, myös tässä tapauksessa. Haluaako joku etsiä tarinasta sitä jujua, opetusta? Sanotaan vaikka että kukaan ei pärjää tässä maailmassa yksin - ei edes isot machot miehet.
Henkilökohtaisesti olisin halunnut nähdä nämä kaksi legendaa hienommassa tarinassa, suuremmassa mittakaavassa tekemässä jotain eeppistä. Enkä tarkoita tällä Expendables-elokuvia, jotka ovat lähinnä patsastelua luotisateessa.
Toivottavasti nämä kaksi miestä ilmestyvät vielä aikanaan yhteiseen tarinaan jossa katsoja saa virnuilla menneisyyden piikeille suupielet notkuen, jossa muistutetaan miesten historiasta ja jossa he voivat olla muutakin kuin jäykkiä lihaskimppuja.
Antaa romantiikan kukkia
Lue lisää »
Itse en kuulu tähän romanttiseen ihmislajiin, ja vielä vähemmän kun elokuvista on kyse. Kierrän romanttiset elokuvat vapaa-aikanani kaukaa, sillä työn puolesta katson niin paljon huttua että korvat soivat. Ja sanon huttua, sillä romanttiset komediat ovat masentavan usein ennalta-arvattavia, täynnä kamalia stereotypioita naisista ja heppoisesti rakennettuja.
Poikkeuksiakin kuitenkin löytyy. Minullakin on omat romanttiset komediasuosikkini - itse asiassa kaikilla pitäisi olla. Listaankin nyt viisi omaa suosikkiani, jos näistä joku kelpaisi teillekin viikonlopun katselulistalle tai löytyy omista lempielokuvistanne.
Bridget Jones - Elämäni sinkkuna on yksinkertaisesti mahtava. Jos olet ikinä elänyt sinkkuna, löydät elokuvasta niin kirpeän todellisia yhtymäkohtia että katsot elokuvaa korvat punaisena. Bridget ei ole maailman hoikin nainen, ei siveä eikä edes hyvin käyttäytyvä. Hän on siis rehellisesti melko aito nainen. Lisäksi hurmaava Colin Firth esittää vielä hurmaavampaa Mr Darcya, jolloin ainekset erinomaiseen romanttiseen komediaan ovat järjestäänkin kasassa.
Love actually - Rakkautta vain on elokuva josta tuntuvat pitävän kaikki. Ja miksipä eivät pitäisi. Hugh Grantin mahtava tanssikohtaus pääministerin asunnossa, avioliitto joka natisee liitoksissaan, työkaveriinsa ihastunut vanhapiika ja monta muuta hahmoa tekevät tästä polveilevasta tarinasta modernin klassikon. Elokuva on romanttisten komedioiden ehdoton helmi, ja sitä ainoastaan parantaa Bill Nighyn esittämä rock-tähti joka niittaa elokuvan humoristisen sävyn jämptisti paikalleen.
(500) Days of Summer on siitä ihana elokuva, että se ei ole rakkaustarina. Sen hipsterimäinen pääpariskunta on täysin eri ihastuksen tasoilla, hieman niinkuin tosielämässä tuntuu toisinaan käyvän. Kerronta on kevyttä mutta ihastuttavan terävänäköistä ja aitoa. Kaikkea kattaa kaunis kuvaus, joka saa elämän tuntumaan jostain syystä hieman herttaisemmalta. Pääosissa keikailevat hurmaava Joseph Gordon-Levitt sekä omalaatuisen piristävä Zooey Deschanel. Tämä elokuva tosin saa kaipaamaan kesää, pienenä varoituksen sanana.
She’s the Man on erilainen. Se on toisaalta täysin keskiverto ja hieman hölmö opiskelijakomedia, ja toisaalta elokuva jonka voin katsoa uudestaan ja uudestaan. Amanda Bynes haluaa jalkapallouraa jatkaakseen siirtyä poikien joukkueeseen, mutta eläminen poikana ei olekaan niin helppoa. Varsinkin jos huonekaverina on Channing Tatum. Juoni on heppoisa, mutta sanailu legendaarista.
10 Things I Hate About You on moderni tulkinta Shakespearen tarinasta “Kuinka äkäpussi kesytetään”. Sisukas Julia Stiles pistää kampoihin minkä kykenee hurmaavalle Heath Ledgerille, ja kulisseissa tapahtuu enemmän kuin uskoisikaan. Nokkela teinikomedia on genrensä parhaasta päästä, ja on kestänyt ajan hammasta erinomaisesti.
Bonuksena mainittakoon juuri DVD:lle ja Blu-Raylle ilmestynyt About Time, jonka katsastin viikonloppuna. Se on outo yhdistelmä scifiä ja rakkaustarinaa. Tarinan pojalla on kyky matkustaa ajassa takaisin; kukapa meistä ei haluaisi käydä tiettyjä keskusteluja uudestaan. Pystyykö tällaisella kyvyllä varustettu ihminen rakentamaan elämästään rakkaustarinan? Ainakin se on mielenkiintoista katsottavaa
Rush on niin paljon enemmän kuin elokuva formuloista
Lue lisää »
Ron Howardin ohjaama Rush on erinomainen elokuva. Se on vielä parempi urheiluelokuva, sillä se ei lankea lajityypilleen ominaisesti suureen paatokseen ja hehkutukseen. Tarina keskittyy James Huntin ja Niki Laudan väliseen kaksintaistoon vuonna 1976. Jännitettä rakennetaan hienosti tuomalla yhteen kaksi täysin erilaista persoonaa. Pääosia näyttelevät Chris Hemsworth ja Daniel Brûhl tekevät hienot roolisuoritukset kilpakumppaneina, joiden kisailun alla on kuitenkin eräänlaista veljeyttä rakkaudesta lajiin.
Siinä missä James Hunt on komea, naisten mieleen oleva ja hommat hieman rennommin ottava britti, on itävaltalainen Niki Lauda pedantti, ahkera ja äärettömän kunnianhimoinen. Tosiasia kuitenkin on että lajissa eivät huipulla hepsankeikat pärjää - lahjakkuutta ja sisua löytyy molemmilta tasapuolisesti. Kuten usein tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa, ei tämäkään ole täysin totta. Käänteitä ja kilpailuasetelmaa on liioiteltu, mutta taiteen nimissä tehty kiristys toimii hienosti. Tuloksena on elokuva joka ei oikeastaan ole "formula-elokuva", vaan kertomus sisukkuudesta ja kilpailun vaatimista uhrauksista.
Hienojen näyttelijäsuoritusten ja tiiviin, intensiivisen kerronnan lisäksi Rushissa parasta on kaunis kuvaus. Näin upeasti ja rakkaudella ei autoja ole luultavasti kuvattu koskaan - ajokohtaukset ovat jännittäviä, mutta säilyttävät visuaalisen koukkunsa tiukoissakin paikoissa. Kuvauksesta vastaakin Anthony Dod Mantle - mies erinomaisten Dredd, 127 tuntia ja Slummien miljonääri -elokuvien takana. Harvoin olen pystynyt ihastelemaan autokohtausten visuaalista ilmettä, mutta nyt tapahtui sekin ihme.
Rush on elokuva vauhdin ja hienojen tarinoiden ystäville. Ei formulan ystäville, vaikka he luultavasti saavatkin tarinasta vielä enemmän irti historiallisen kontekstin vuoksi. Se on viime vuoden hienoimpia elokuvia, jota voi suositella kaikille. Ja tämä on paljon sanottu naiselta joka viittaa kintaalla koko lajille.
Onneksi hyviäkin vampyyrielokuvia vielä tehdään
Lue lisää »
Siinä missä Twilight on pilannut vampyyrielokuvien maineen luultavasti lopullisesti, lunastavat nämä pari elokuvaa takaisin vampyyrien aseman uskottavina hahmoina. Juuri dvd/BD:lle saapunut Byzantium on nimittäin erinomainen. Harmittavan suomalaiseen elokuvateatteri-perinteeseen nojaten Byzantium ei koskaan päässyt meillä teatterilevitykseen. Mutta onneksi tästä voi nyt nauttia oman kotisohvansa uumenista.
Ohjaaja Neil Jordan (The Crying Game) on käsitellyt aihetta menestyksekkäästi aikaisemminkin. Vuonna 1994 ilmestynyt, Anne Ricen kuuluisaan kirjasarjaan perustuva, Veren vangit on edelleen yksi parhaita vampyyrielokuvia. Pääosissa tuolloin kovin nuoret Tom Cruise ja Brad Pitt hurmasivat vanhan maailman vampyyreina jotka elivät modernissa nykypäivässä kumpikin omalla tyylillään.
Byzantiumia tähdittävät Gemma Arterton ja Saoirse Ronan. äiti-tytär duon suhtautuminen vampyyrina elämiseen on hyvin jakautunutta. Tarina polveilee Napoleonin sodasta (1803 alkaen) aina nykypäivään saakka. Ikiaikaiset vampyyrit ovat mukautuneet nykymaailmaan hyvin; vaikkakin katsojaa voi askarruttaa selkeä kyvyttömyys suunnitella tulevaisuutta, sekä kaksikon köyhyys. Juoni ei kuitenkaan ole yksioikoinen vaan taustalla häämöttävät vanhat uskomukset, vampyyrien omat lait, ja uhka joka tuntuu ajavan varsinkin äitiä takaa armottomasti.
Vampyyrielokuvia leimaa usein kliseinen verenjanon ja seksin yhdisteleminen toisiinsa sietämättömällä tavalla. Byzantium tarjoaa kyllä silmänruokaa, mutta keskittyy enemmän tunteeseen ja tapahtumiin. Sen kauniisti kuvattu tarina on kiehtova. Se herättelee feministisiäkin alavireitä katsojan aivoissa mutta tekee sen hyvin hellästi ja taka-alalle jättäen. Kaiken kauneuden keskellä Ronanin hieman murjottava vampyyrityttö Eleanor on kiehtova tapaus, mutta niin on tarinan äitikin. Siinä missä Eleanor on tarinan järki, on äiti Clara tunne ja viettelemys. Clara on pysäyttämätön luonnonvoima, nainen jonka edessä miehet vapisevat.
Parivaljakko pelaa hienosti yhteen, tehden hahmoista muutakin kuin yksiulotteisia kauniita vampyyrinaisia elokuvassa. Byzantium on tarkoitettu tummiin talvi-iltoihin, kaiken komedian ja raskaiden Oscar-draamojen keskelle. Onneksi, onneksi hyviäkin vampyyrielokuvia vielä tehdään!
Riddick jaksaa taistella
Lue lisää »
Riddickiä vankilaan kuljettava avaruusalus haaksirikkoutuu planeetalle jossa kaikki ei ole kohdallaan. Tästä alkaa pimeän täyttämä trilleri joka pitää otteessaan loppuun saakka. Riddickin taru ei kuitenkaan loppunut tähän, vaan se jatkui The Chronicles of Riddick / Riddickin aikakirja -elokuvalla vuonna 2004. Tuloksena oli hieman pullistelevan mahtipontinen ja kehnompi jatko-osa. Huonoista arvioistaan huolimatta yleisö on pitänyt elokuvasta, ja näin Riddickin tarina on saanut jatkua pienistä kompasteluista huolimatta. Toisen osan tarina sijoittuu noin viisi vuotta Pimeän uhkan tapahtumien jälkeiseen aikaan. Riddick pakoilee palkkametsästäjiä ja päätyy New Mecca-nimiselle planeetalle.
Elokuva esittelee Nekromangerit ja kasan juonittelua sekä kaiken kaikkiaan pahoja tyyppejä. Pimeän uhka-elokuvan hyvin pelkistetyn ulkoasun ja yksinkertaisten tapahtumien jälkeen Riddickin aikakirjat otti harppauksen täysin toiseen suuntaan. Lavasteet ovat suuria, puvut pröystäilevän yksityiskohtaisia ja hahmoja tusinoittain.
Taistelukohtaukset ovat ensimmäisen osan örkkitappeluista poiketen enemmän ihminen ihmistä vastaan nujakointeja, koreografioita ja näyttäviä kokonaisuuksia. Poissa ovat jännittävä pimeys, kammottavat olennot ja epävarmuus. Niinpä toinen elokuva ei onnistu hurmaamaan ensimmäisen lailla.
Kotiteatterijulkaisuun juuri saapunut Riddick palaa juurilleen. Se on pelkistetty selviytymistarina, jossa Riddick haluaa luopua hänelle annetusta vallasta. Koti-ikävä näyttää vaivaavan raavasta miestä. Oma planeetta Furya siintelee miehen mielessä, ja tästä alkaa petoksen ja ajojahdin tie. Taustana toimii jälleen autio, vaarallinen ja yksinkertainen planeetta jonne yksi mies heitetään. Paitsi perinteiset "pahat tyypit", elokuva pistää vastustajaksi myös omalaatuisen planeetan omat elementit, ja sen asujaiston. Mutta kaikki planeetalla eivät ole pahoja. Elokuva esittelee erikoistehostein tehdyn hurmaavan "koiraeläimen", joka voittaa katsojan puolelleen sekunneissa. Kakkososaa ehjempi ja kiinnostavampi kokonaisuus antaa Riddickin faneille jälleen uskoa siihen, että hahmosta on edelleen sankariksi. Riddick on toimiva, kiinnostava ja yksinkertainen toimintaelokuva joka uppoaa scifi-faneihin helposti. Toimiiko nyt 46-vuotias Vin Diesel vielä toimintatähtenä on jokaisen itse päätettävä. Ainakin auton ratissa mies toimii edelleen.
Voiko nainen olla hauska?
Lue lisää »
Sen sijaan osaan pyörtää sanani samantien kun totean että hihitän aina järjettömästi Judd Apatow tai Seth Rogen -akselilla tehdyille elokuville. Hyviä esimerkkejä ovat mm. This Is 40, Uutisankkuri - Ron Burgundyn legenda, Pineapple Express - pilvinen pakomatka ja Superbad. En saa niistä kyllikseni. Muuten kallistun enemmän brittikomedian puolelle.
Komedioissa kuitenkin miesten valta on perinteisesti ollut vahva. Naiset ovat tyttöystäviä, vaimoja, himon kohteita, bimboja ja sivuhahmoja. Miehet ovat hallinneet genreä melko suvereenisti, ja hauskimmat naiskomediennet ovat omasta mielestäni tulleetkin aina Iso-Britannian puolelta. Mutta ei heitetä vielä kirvestä kaivoon. Onhan Ellen DeGeneres yksi maailman tunnetuimpia naisia, todistetusti raivostuttavan hauska. Tina Fey (Date Night) paitsi tähdittää, myös kirjoittaa kiiteltyä 30 Rock-sarjaa. Jane Lynch viiltää sarkasmillaan Glee-sarjan cheerleader-valmentajana, ja Amy Poehler on käsittämättömän hyvä Parks and Recreation-sarjassa. Nuori ja ihastuttava Emma Stone (Easy A, Zombieland) osoittaa että voit olla yhtä aikaa kaunis, räävitön ja hauska.
Naisten tekemässä komediassa on jotain erilaista. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että kemiat ovat hieman erilaiset kuin miesten kesken. Samalla huonot piirteet tulevat karikatyyrisesti esille, maalaten joskus jopa karmean kuvan naisista. Mutta kaikki huumorin nimissä. Naisten esiinmarssi komedian alalla on kuitenkin ennenkaikkea tervetullutta ja piristävää. On vain niin monta aihetta josta miehet voivat vääntää vitsiä vuosi toisensa jälkeen - naisten mukaantulo avaa täysin uuden aihemaailman myös katsojille. Näyttelijä-komedienne Kristen Wiigin kynäilemä Morsiusneidot (Bridesmaids) tekee julmaa ja tarkkanäköistä pilaa joukosta melko holtittomia naisia. Ja elokuva nauratti useimpia järjettömästi. Vaikka Sandra Bullock on enemmänkin vakavasti otettava näyttelijä, voittihan nainen Oscarin parhaasta pääosasta elokuvasta Elämä pelissä, ja hurmaa nyt Gravityssä, on naisen komiikan taju mahtava. Yhdessä Melissa McCarthyn kanssa The Heat-elokuvaa tähdittävä näyttelijä on kuin
jokanainen. Hieman ronski, turhia hienostelematon, ja ennenkaikkea ihastuttava persoona. The Heatissa Bullockin takakireä FBI-agentti iskee egoaan yhteen homssuisen etsivän kanssa - ja jälki on melkoisen mainiota komediaa.
On aika antaa naisille mahdollisuus naurattaa meitä - tuloksena on todistetusti herkullisia elokuvahetkiä.
Hyvää uutta vuotta!
Lue lisää »
Harmillisesti Suomen elokuvateattereihin eivät saavu kaikki huomion arvoiset elokuvat. Mutta onneksi sitä varten on kotiteatterijulkaisut. Stoker ilmestyi meillä suoraan dvd/bd-versiona, vaikka kyseessä on yksi vuoden kiehtovimmista teoksista. Samoin hulvattoman räävitön komedia This Is the End ei löytänyt tietään teattereihin, mutta saapuu vuoden ensimmäisellä neljänneksellä onneksi meillekin dvd-versiona. Elokuva on katsastamisen arvoinen, se saa nauramaan kippurassa. Yksi vuoden parhaita elokuvia, Frances Ha, toivottavasti saapuu pian meillekin kotiteatteriversiona ihmisiä naurattamaan. Kyseessä on nuoren aikuisen kasvukriisi hipsterimäisellä otteella, ja niin täynnä totuuksia että katsoja haluaa vajota syvälle sohvaansa posket punaisina.
Toimintaelokuva oli vuonna 2013 ilmiselvässä kriisissä. A Good Day to Die Hard, Fast & Furious 6, G.I.Joe: Kosto, The Last Stand, Olympos on valloitettu, White House Down - mikään näistä ei onnistunut tarjoamaan odotettua laaturyminää, vaan putosivat keskinkertaisuuden alhoon. Rymistelygenren pelastivat tänä vuonna ehkä hieman yllättäen supersankarit ja scifi. Pacific Rim on ollut vuoden varsinainen yllättäjä, eivätkä kriitikot lakkaa kehumasta tämän mecha-rymistelyn hienoutta. Se on iso, äänekäs ja jumalattoman kaunis. Star Trek Into Darkness tarjoilee erään vuoden parhaista pahiksista Benedict Cumberbatchin tulkitsemana, ja Henry Cavill onnistuu täyttämään Teräsmiehen trikoot varsin kiitettävästi. Iron Man 3 on siitä erinomainen jatko-osa, että se on kakkososaa huomattavasti parempi. Se on täynnä huumoria, sarkastista särmää mutta sisältää äärettömän hienoja toimintakohtauksia - ja niistähän elokuvassa on pohjimmiltaan kyse. Thor The Dark World on omia vuoden suosikkejani - saumatonta toimintaa, kimurantteja perhesuhteita ja kauniita maisemia (ja miehiä).
Se, mikä kenties yllätti eniten, oli nuorille suunnatun fantasian onnistuminen. Vaikka Lumoava kirous oli suorastaan kamala sotku, ja Percy Jackson ei jaksanut enää innostaa, löytyi joukosta todellisia helmiä. Nälkäpeli: Vihan liekit on äärettömän onnistunut elokuva, taitavasti rakennettu, hyvillä näyttelijöillä kuorrutettu tarina dystopiasta jossa ihmisen arvo on mitätön. Nälkäpeli-sarjahan jatkuu vielä kahdella elokuvalla, sillä viimeinen kirja on jaettu kahtia. Jo aiemmin kehumani Varjojen kaupungit: Luukaupunki on juuri ilmestynyt dvd-versiona, ja on katsomisen arvoinen kirjan faneille. Romantiikkaa kaipaavat saivat hieman enemmän kuin tilasivat kun Warm Bodies pisti zombien rakastumaan nuoreen tyttöön. Mutta tarinassa on enemmänkin, se on myös tutkielma ihmisyydestä ja kasvamisesta, ja sopii siksi kaikille. Se on sarkastisen pureva ja hauska, zombit ja romantiikka ovat melkein sivuosissa.
Mennyt vuosi sai leffojen ystävän hyvälle mielelle. Tuleva vuosi onkin sitten täynnä mitä erilaisimpia suurelokuvia, draamoja ja rämistelyjä joita voi jo ryhtyä innolla odottamaan.
Varjojen kaupungit onnistuu myös lumoamaan
Lue lisää »
Tuntuu, että vielä vaikeampaa on siirtää ns. YA-romaania eli nuorille aikuisille suunnattuja fantasiatarinoita uskottavasti valkokankaalle. Voisin nyt huudahtaa tähän legendaarisen Twilight-sarjan, joka ei ollut kirjanakaan mikään varsinainen järjen riemuvoitto. Mutta valkokankaalle ilmestyessään tuloksena oli vielä jäykempi kokonaisuus, jonka kantava voima olivat kauniit kasvot, ja kenties alati paidaton susipoika.
Varjojen kaupungit (Mortal Instruments) on kirjasarja jota olen kahlannut läpi innolla. Sen maailma on kiehtova, tapahtumat genrelle tyypillisesti täysin uskomattomia, mutta hahmot ihania ja hyvin kirjoitettuja. Niinpä Varjojen kaupungit: Luukaupunki -elokuvan tullessa aiemmin tänä vuonna teatteriin oli kirjojen ystävän mentävä sydän pamppaillen katsomaan miten tämä on onnistuttu sössimään. Sekalaisista arvioista huolimatta minun täytyy sanoa että tuloksena on yksi niistä paremmista yritelmistä. Elokuvan maailma on hyvin lähellä kuvittelemaani, ja kirjan maalaamat hahmot ovat toisinaan jopa ällistyttävän yhdenmukaisia oman pään sisäisten kuvitelmien kanssa. Tätä tapahtuu harvoin.
Elokuvan kompastuskiveksi voisi nimetä sen, että kirjaa lukemattomalle tapahtumat voivat olla toisinaan hieman sekavia. Itse koin tarinan ja tapahtumat täysin loogisiksi, mutta olen kuullut että toisinkin on käynyt. Kehoittaisin kuitenkin tarttumaan tähän tarinaan varauksetta, Luukaupunki on hyvä tarina, nuoret näyttelijät ovat hurmaavia ja se saa odottamaan lisää. On suorastaan sääli että elokuva ei menestynyt odotetulla tavalla elokuvateattereissa; se kun aidosti on keskivertoa parempi nuortenelokuva. Joudun suorastaan kiristelemään hampaitani kun tarinan elementtejä verrataan kaikkiin muihin yliluonnollisia ilmöitä käsitteleviin nuortenkirjoihin ja elokuviin. Ei, se ei ole uusi Twilight, se on paljon parempi.
Siksi on suorastaan huutava vääryys, että Twilightin kökköys menestyy aidosti hyvää tarinaa paremmin, ja näin ollen voi olla että elokuva ei saa edes jatkoa. Jos rinnalle pistetään The Host/Vieras ja Lumoava kirous, niin ymmärretään miten hyvä tämä elokuva oikeastaan onkaan. Mutta kaikkia ei voi miellyttää. Niinpä Luukaupunki on jäänyt turhan vähälle huomiolle, vaikka tämän tyylisistä tarinoista pitävien olisi syytä tarttua siihen innolla. Kirjan fanit tosin ovat ottaneet elokuvan innolla vastaan, ja olleet tyytyväisiä filmatisointiin. Kuten minäkin. Ehkä muille pitää vain vääntää asioita rautalangasta - ei tämä nyt mitään rakettitiedettä ole. Kiinnostaako fantasia? Yliluonnolliset ilmiöt, toiminta ja sopiva ripaus huumoria? Keskellä synkintä talvea on ehkä ihan hyvä tarttua pieneen määrään fantasiahömppää
Pelko pitää hengissä
Lue lisää »
Pääsin viime kuussa katsomaan The Conjuring-elokuvaa Tukholmaan, vasta varten järjestettyyn erikoisnäytökseen. Yleensä katson kauhuleffani elokuvateatterin pimeydessä tai kotisohvalla nyhjöttäen, mutta tällä kertaa itse ympäristö aiheutti jo mukavan lisäsäväyksen kokemukseen. Elokuvan näyttöpaikkana oli Tukholman ulkopuolella oleva vanha kaksikerroksinen puutalo, jonka henkilökunta koostui puolikuolleista hahmoista - ainakin ulkonäkönsä puolesta. Pihalla riippui hirtetty nukke, talon sisällä kulmassa kyyhötti joku huojuen ja kiikkustuolissa istui ikkunasta ulos katsoen nuori tyttö. Kaikkea sävytti lempeä kynttilänvalo. Kauhuelokuva-minäni hihkui innosta; näin homma pitää hoitaa! Toisaalta, en halunnut että joku hyökkää kimppuuni talon pimeistä kulmista.
Miten kauhuelokuva pitäisi kokea? Ehkä juuri näin. Narisevan vanhan talon olohuoneessa istuen, samalla kun taulut putoilevat seiniltä ja talon ikkunoista vilahtelee ulkopuolella käveleviä haamuja. Ainakin se nostaa panoksia hurjasti, kun tuntuu että jo itse ympäristö aiheuttaa haasteita. Puhumattakaan että talo muistutti mukavasti The Conjuring-elokuvan tapahtumapaikkaa. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että kuuluisasta tutkijapariskunnasta Ed ja Lorraine Warrenista kertova elokuva on oikeastaan totta. Tai ainakin tehokkaasti dokumentoitu sarja tapahtumia. Warrenit ovat tulleet tunnetuksi ennen kaikkea Amityvillen tapahtumien johdosta - tapahtuman, josta on tehty monta elokuvaa.
The Conjurig keskittyy toiseen tapahtumaan, vuoteen 1971. Sen piinaavana kohteena on perhe, jonka muuttaessa uuteen taloon kaikki näyttää menevän pieleen. Perheen tyttäret kertovat oudoista tapahtumista, äänistä, ja perheen äiti huomaa pian että kaikki ei ole kohdallaan talossa jossa ovet aukeavat itsestään, kellot pysähtyvät aina samaan aikaan ja ääniä kuuluu paikoista joissa ei ole ketään. Kauhuelokuvissa tehokasta on se mitä ei näe. Niin tässäkin tapauksessa. Pienet silmäkulmasta näkyvät liikkeet saavat katsojan hapuilemaan viltin kulmaa ylemmäs. The Conjuring on rakennettu taidolla; ja on melkein helpotus kun varsinainen toiminta alkaa. Toiminta on helpottavaa, vihollinen selvillä ja sen jälkeen ainoastaan yritetään selviytyä ulos hengissä.
Elokuva on kerännyt kiitosta sekä kriitikoilta että katsojilta. Eikä syyttä. Kauhugenressä on tunkua. Tekeleitä on laidasta laitaan, taso vaihtelee huimasti. The Conjuring on hyvin rakennettu kauhuelokuva, joka onnistuu säikyttämään hieman rutinoituneemmankin kauhun ystävän. Ja sehän on hyvä asia. Pieni pelko pitää hereillä. Ainakin tosipaikan tullen haluaisin uskoa että kauhuelokuvia katsoneet tietävät miten toimia, eivätkä mene lukkoon. Sen sijaan että olisit täysi palikka ja säntäisit portaita ylös piiloon, hajaantuisit kaikista ystävistäsi tai lähtisit tutkimaan kellaria vain tulitikkuaskilla varustettuna. Ettehän te niin tekisi
Tunaroivat muskelimasat
Lue lisää »
Kidnappaus, kiristystä, kidutusta ja murha. Ainekset komediaan eivät tunnu kovin osuvilta tai keveiltä. Mark Wahlbergin esittämä Daniel Lugo haaveilee paremmasta elämästä. Miehellä on kyky kahteen asiaan; hän osaa puhua ihmisille ja myydä, sekä hän on äärimmäisen periksiantamaton. Ei, Lugo ei ole penaalin terävin kynä. Motivoitunut mieli kehittelee kuitenkin kidnappauksen, jossa rikas asiakas napataan ja pidetään vankina kunnes rahaa tipahtaa syliin. Mukaan hankkeeseen otetaan Dwayne "The Rock" Johnsonin esittämä uskonnolliseen elämäntapaan nojaava kokaiiniaddikti Doyle, sekä Anthony Mackien esittämä Adrian Doorbal. Kolmikko on täynnä steroideja, pää humisee treeneistä mutta ainakin keikka alkaa kohtalaisesti.
Tuloksena on kolmen paukapään yritys iskeä rahoiksi, nopeasti. Uhriksi joutunut Tony Shalhoubin esittämä kroisos ei ole rikastunut syyttä. Mies on kiero kuin korkkiruuvi, ja pistää kidnappaajat koville sitkeydellään ja älyllään. Tuloksena on omituinen valtataistelu, jossa niskan päällä oleva osapuoli istuu sidottuna tuoliin, hakattuna. On sanomattakin selvää, koska kyseessä on komedia, että kaikki hupi revitään epäonnisista tapahtumista.
Vaikka tarina on tosi, on ihmisten aina hyvä muistaa elokuvantekijän ottamat vapaudet. Tosiasiassa tapahtumat eivät edenneet aivan elokuvan mukaisesti, mutta ei se tee niitä yhtään älyttömämmiksikään. Kaikki hahmot eivät ole todellisia, eikä kaikkia osapuolia ole edes koko tarinassa. Ja vaikka Pain & Gain viihdyttää, on silti hyvä muistaa että se kertoo aidoista ihmisistä. Tyhmyydelle on helppoa nauraa komedian varjolla, mutta kärsijöinä on viattomia ihmisiä, ihmisiä joita elokuva ei muista lainkaan. Toimintakomedia? Kyllä. Väkivaltainen? Kyllä. Tarpeeksi ajatuksia herättävä? Ei. Tuloksena on ohjaaja Michael Bayn näköinen elokuva, joka nauraa aina samoille vitseille jotka ovat hyvin ohjaajansa näköisiä. Tämä ei tarkoita etteikö elokuvasta saisi nauttia. Mutta ehkä se pitäisi ottaa enemmän fiktiona; todellisia ihmisiä en haluaisi muistettavan näin
Mecharämistely hurmaa
Lue lisää »
Kaijut ovat merestä portaalin kautta nousevia olioita, jotka ovat monen kerrostalon korkuisia. Ihmisten ainoa toivo taistella näin suuria olioita vastaan ovat Jäegerit; kahden ihmisen ohjaamat jättirobotit. Jäeger-pilottien keskellä jaetaan suuri henkinen yhteys, joten aivan ketkä tahansa eivät sovellu taisteluun. Maa on hätää kärsimässä, sillä Kaijut ovat pääsemässä niskan päälle, ja ihmiskunta on mitä todennäköisimmin tuhon partaalla.
Sons of Anarchy tv-sarjasta tuttu Charlie Hunnam esittää hienosti jo nuorena kehäraakiksi dramaattisten tapahtumien vuoksi leimautunutta Raleigh Becketia. Nuorukainen haetaan apuun kun kaikki muut keinot tuntuvat kuluneilta, ja loppuunkalutuilta.
Henkilögalleria on mielenkiintoinen, varsinkin elokuvan kehystarinan huomioon ottaen. Kaksi kinastelevaa tiedemiestä, Idris Elban esittämä järkähtämätön komentaja ja naisenergiaa tarinaan tuova herttainen Rinko Kikuchi. Kyseessä ei ole siis pelkkä rymistely, vaikka sitä onkin runsaasti, mutta mukaan on saatu myös herkkyyttä.
Pääpaino on kuitenkin jättiroboteilla ja elämää suurempien liskojen välisellä painimisella. Ja se on toteutettu hienosti. Meno on järkyttävän näyttävää, ja hieno soundtrack säestää menoa herkullisesti. Se rakastaa taisteluita antaumuksella, eikä pyytele anteeksi aihettaan. Se on ohjaaja Del Toron rakkauslaulu tämän ihailemille mecha-tarinoille - mies halusi hämmästyttää. Ja onnistui. Pacific Rim-elokuvasta on tullut yksi vuoden todellisista yllättäjistä. Televisio auki, karkit syliin, aivot narikkaan ja leffa pyörimään. Tämä on takuuvarmaa viihdettä
Wolverine – melkein täydellinen supersankari
Lue lisää »
Marvelin tarjonnassa taas vilisee niin paljon erinomaisia, hauskoja, komeita ja mielenkiintoisia tarinoita, että fania heikottaa. Täysin kirkasotsaiset ja nuhteettomat sankarit eivät ole koskaan minua täysin miellyttäneet – sankarillakin täytyy olla pimeä puolensa, ja ongelmansa. Mutta yksi varhaisimmista ja pitkäikäisimmistä suosikeistani on aina ollut Wolverine. Miksi? Logan on hahmona ristiriitainen, ei varsinaisesti sankari, vaan lähinnä sattuneiden tapahtumien johdosta mahtavan fysiikan saanut hahmo joka vastentahtoisesti raahataan apuun. Wolverinen huumori on synkkää, mustaa ja sarkastista. Mies ei riennä oikeuden pilke silmäkulmassa apuun, vaan lähinnä muristen, kiroillen ja kaivaten samalla takaisin viskilasinsa ääreen. Miten hahmosta voisi olla pitämättä.
Kukaan tuskin pystyy edes kuvittelemaan Wolverinea näkemättä mielessään Hugh Jackmania. Mies on onnistunut tuomaan lihaksi hahmon tavalla joka on melko ällistyttävää. 45-vuotias Jackman pisti ensimmäistä kertaa konnat ojennukseen vuonna 2000 elokuvassa X-Men. Miehen habitus suorastaan huutaa Wolverinea. Pullistelevat lihakset, hurja hiuskuontalo ja persoona joka on yhdistelmä välinpitämättömyyttä ja koston janoa. Hahmo esiintyi kolmessa peräkkäisessä X-Men -elokuvassa Jackmanin tulkitsemana, sekä teki vielä cameon sarjan käynnistyessä uudelleen 2011 elokuvassa X-Men: First Class.
Wolverine on X-Men -sarjan hahmoista suosituin. Uskallan todeta näin jo sen tosiasian perusteella että tälle superahmalle on annettu tähän mennessä kaksi omaa elokuvaa. Vuoden 2009 X-Men Origins: Wolverine oli hieman omituinen ja heppoinen tekele, vaikkakin onnistunut syntytarina niille jotka eivät hahmosta enempää tienneet. Lisäksi se esitteli Ryan Reynoldsin esittelemän Deadpoolin, jonka pitäisi joskus vielä saada se omakin elokuva. Ehkä, joskus, on ollut puhetta. Eri asia tuleeko siitä koskaan mitään. Huomattavasti onnistuneempi toinen Wolverineen keskittyvä elokuva saapui kotiteatteriversiona tällä viikolla. Wolverine kertoo Loganin ajasta Japanissa, ja on hyvinkin uskollinen Chris Claremontin ja Frank Millerin luomalle sarjakuvatarinalle.
Wolverine yhdistelee supersankaritarinan perinteisempään ninjasoturi-tarinaan hienosti. Tuloksena on vähäeleisempi ja rujompi tarina, onnistuen välttämään edellisen Wolverine-elokuvan sudenkuopat. Adamantium-luustolla varustetun Loganin tarinaa kartoitetaan vuoden 1945 sotavankileiriltä Japanissa nykypäivään saakka. Tarina on pohjustusta myös tulevalle X-Men: Days of Future Past -elokuvalle, joka ilmestyy ensi vuonna. Kuten aina Marvel-elokuvissa, lopputeksteihin on piilotettu ylimääräinen kohtaus joka antaa pienen kurkistuksen Marvel-universumin seuraavasta käänteestä.
Rakkautta parhaimmillaan
Lue lisää »
Parin tarina saa alkunsa kun nuori amerikkalainen (Hawke) tapaa ranskattaren junassa matkalla Wieniin. He viettävät yhden yön keskustellen, tutustuen ja kävellen ympäri kaupunkia. Vähäeleinen ja päällisin puolin hyvin tapahtumaköyhä tarina hurmasi katsojansa. Parin keskinäinen kemia ja keskustelut kantavat läpi koko kolmen elokuvan. Tarina päättyy juna-asemalle - yhteystietoja ei vaihdeta, uudelleen tapaaminen jää sattuman ja epämääräisen lupauksen varaan.
Kuluukin yhdeksän vuotta kunnes pari tapaa toisensa uudestaan; tällä kertaa näyttämönä toimii Pariisi. Kaksi ensimmäistä elokuvaa antavat katsojalle ainoastaan kaksi päivää tutustua pariin; sama aika joka heillä itsellään on ollut. Niinpä kolmas elokuva yllättääkin, mutta positiivisesti. Sen kantava voima on edelleen keskustelu. Sen hurmaavin osa on realistisuus joka ryhtyy nakertamaan katsojan takaraivoa samalla sekunnilla kun pariskunta aloittaa arkisen keskustelunsa. Tätä pariskuntien elämä on.
Elokuvan onneksi Hawke ja Delpy ovat kaikkien kolmen elokuvan ajan käsikirjoittaneet tarinaa yhdessä Linklaterin kanssa. Sanat tuntuvat omilta, ne istuvat hahmoihin täydellisesti, eikä niissä ole mitään keinotekoista. Sanailu on nokkelaa mutta koskettavan rehellistä. Jos koskaan olet harkinnut ettet jaksaisi katsoa elokuvaa täynnä puhetta, muuta mieltäsi. Tämä elokuvatrilogia on sen arvoinen.
Rakkautta ennen keskiyötä on ihana elokuva. Se päättää hienolla tavalla kokonaisuuden rakkaustarinassa, jollaisia harvoin näkee. Se ei ole imelä eikä nolo. Se on aikuinen, kypsä tarina josta jää suuhun herkullinen maku
Put... the bunny... back... in the box.
Lue lisää »
Nykyään enemmänkin oudon keskinkertaisiin rooleihin, ja joskus luokattoman huonoihin elokuviin, päätyvä näyttelijä on ollut ehdolla parhaasta miespääosan Oscarista kahdesti. Adaptation, minun elämäni -elokuvasta tuli häviö Adrien Brodyn Pianistille. Mutta itsetuhoisen alkoholistin rooli elokuvassa Leaving Las Vegas toi miehelle kaivatun pystin. Hienoista roolisuorituksista huolimatta nämä elokuvat eivät ole omia henkilökohtaisia suosikkejani miehen elokuvista. Ja sellaisia minulla on, riippumatta siitä onko Cage mielestäni enemmänkin ylinäyttelemisen kuningas vai ei. Toisaalta - mies ottaa riskejä roolivalinnoissaan, ja on aidosti tuonut näyttelemisen tekniikoihin jotain uutta.
Con Air - Lento vapauteen on elokuva jonka jaksan katsoa uudestaan ja uudestaan. Jopa siinä määrin että osaan vuorosanat ulkoa: "Make a move and the bunny gets it." Enkä edes tiedä miksi. Cagen hiustyyli elokuvassa on asia, joka on innoittanut lukemattomia vitsejä. Miehellä on tapana käyttää mitä kamalimpia peruukkeja elokuvissa - ja toisinaan tuntuu että ne vain pahenevat. Mulletti-look sopii kuitenkin rooliin Con Airissa, ja tuloksena on erinomainen toimintaelokuva joka kestää aikaa. Pidän myös hölmöstä ja nuoresta Cagesta, omasta lapsuudestani tuttu Arizona Baby nyt yksinkertaisesti vain on hauska - vaikken edes pidä elokuvista joissa on vauvoja. Cage tuntuu toimivan itselleni parhaiten hyvissä toimintatrillereissä; Face/off - kahdet kasvot, 8 mm, Puhallettu 60 sekunnissa, Lord of War… Tässähän ryhtyy tekemään mieli pitää NIcolas Cage -maratoni viikonloppuna. Romanttisissa komedioissa ja huonoissa sarjakuva-tulkinnoissa mies on kammottava. Poikkeuksena tietenkin Big Daddyn rooli mahtavassa Kick-Ass -elokuvassa.
Nicolas Cage on yhtä aikaa melkoinen vitsi, ja äärettömän käytetty näyttelijä. 2014 mieheltä ilmestyy näillä näkymin kolme elokuvaa, kuten myös tänä vuonna. Miehen suosituin rooli lienee Ben Gates National Treasure-elokuvasarjassa, joka pärjää kassataisteluissa erinomaisesti huolimatta Indiana Jones-kopiomaisuudestaan. Tai ehkä juuri siksi. Cagea on hankala inhota, mutta vaikea pitää hyvänäkään näyttelijänä. Hänestä jää hyvin usein ristiriitaiset tunnelmat, mutta onneksi peruukit sentään jaksavat aina naurattaa.
Maailma muuttuu Eskoseni
Lue lisää »
Näinhän se menee. Mutta ei mene hyvin muillakaan. Nelikymppiset, jotka kävivät koulunsa, tekivät ahkerasti töitä, pistetään nyt kilometritehtaalle - samalla kun on jo keretty hankkia lapset ja asuntolainat. Tilanne on vähintäänkin yhtä lohduton, ellei pahempi, sillä kun jo rakennettu elämä musertuu, on se monelle kova paikka. Lähtöasetelma voisi olla mitä mustimmasta dokumentista, mutta ei.
Humoristisemmin asiaan suhtautuu elokuva The Internship, jossa kaksi täysin pihalla olevaa 40+ vuotiasta saa kenkää työpaikastaan. Erinomaisina myyjinä kunnostautuneet miehet eivät jostain syystä ole nykyteknologian kanssa millään lailla sinut, mutta lentävää puhetta riittää senkin edestä. Niinpä herrat suuntaavat Googlen kesäharjoittelijoiksi, kaikkien 20-vuotiaiden kanssa. Asetelma ei ole niin outo miltä kuulostaa. Uusi ura on pakkohankinnassa melko monella, ehkäpä asiaa pitääkin tutkia komedian kautta.
Owen Wilson ja Vince Vaughn ovat komedioiden vakionäyttelijöitä. Miesten melko tavallinen ulkomuoto ei tunnu uhkaavan ketään, vaan tarjolla on kaksi matti meikäläistä normaalien ongelmien keskellä. Jos unohtaa elokuvan melko ankaran ja tunkevan Google-tuotteiden esiinmarssituksen, on tuloksena hupaisa komedia joka vie ajatukset hetkeksi pois syyssateista. Järkevämpi katsoja osaa tosin kritisoida sitä tosiasiaa että tuon ikäisten ihmisten kyllä pitäisi osata tietotekniikan perusteet - olivatpa sitten myyjiä tai ei. Mutta kuten aina, osaamattomuudesta ja uuden kanssa nokikkain joutumisesta irtoaa helppoa huumoria koko rahan edestä.
Elokuvan nuoret avautuvat kliseisenä hahmogalleriana, jollaisen voi nähdä kaupungilla kävellessään. Mutta yhtä kaikki he ovat kunnianhimoisia. Pelottavan kunnianhimoisia. Enää ei riitä se että tekee työnsä kunnolla ja opiskelee. Ne ajat ovat useimmilta takana päin. Pitää puskea, olla onnekas, tai nero. Jos elokuva olisi musta komedia, se olisi paljon parempi. Lohduttomuus joka lyö näpeille tässäkin elokuvassa kuorrutetaan sokerilla ja hölmöllä huumorilla - onneksi se sentään toimii. Elokuvan teema voisi olla koskettava jonkun toisen käsittelyssä. Ehkä täytyykin sanoa, että onneksi näille asioille voi myös nauraa. Niinpä tuloksena on täysin normaali sekoilukomedia, jonka teema vain sattuu olemaan hyvin ajankohtainen - eikä yhtään niin naurettava kuin mitä hihitellessään ajattelee.
Villissä lännessä rytisee, mutta onko se aina viihdyttävää?
Lue lisää »
The Lone Ranger on amerikkalainen ikoni, josta kertovaa radio- ja televisiosarjaa ryhdyttiin esittämään jo vuonna 1933. Päähahmo, John Reid, seikkailee yhdessä intiaaniystävänsä, luotetun Tonton kanssa. Verbinski halusi siirtää hahmon valkokankaille, mutta miten kävikään?
Kun Depp vetää linnun päähänsä, ja tekee parhaat "outo mies"-imitaationsa, voi katsoja joko antautua hulluudelle tai tuhahtaa tympääntyneenä. Onkin melko lailla katsojasta kiinni, saako elokuvasta mitään irti. Sen toiminta on terävästi kuvattua ja mukaansa tempaavaa. Tonton (Depp) ja The Lone Rangerin (The Social Networkista tuttu Armie Hammer ) välinen kemia on hienoa - miehet naljailevat ja sekoilevat minkä kerkeävät, mutta kaikessa on samalla hirvittävä säätämisen maku. Elokuva osoittautuukin epätasaiseksi katsomiskokemukseksi. Se hajoittaa tarinaa liian moneen suuntaan, yhdistelee näyttävää toimintaa melkein kuolleeksi pysähtyneisiin kohtauksiin - siinä määrin että elokuvan pituus ryhtyy tuntumaan takapuolessa. Pituutta elokuvalla nimittäin riittää, peräti 149 minuuttia.
Olisi hienoa pystyä sanomaan, että kyseessä on harmiton viihdepläjäys. Siinä on Johnny Depp oudossa roolissa, taisteluita, riittävästi huumoria ja toimintaa sekä katsottavaa ja ihmeteltävää koko rahan edestä. Toisessa vaakakupissa painaa ihmetys siitä, kuinka väkivaltainen elokuva onkaan. älkää käsittäkö väärin - katson paljon kauhuelokuvia, eikä väkivalta sinällään ole moittimisen syy. Mutta kyseessä on ns. lasten elokuva - Disney-tuotanto. Nuorille suunnatuksi elokuvaksi tapahtumat toisinaan ovat käsittämättömän raakoja, varsinkin kun paljon heppoisemmin perustein on pistetty aikuisten elokuville K-16 ikärajoja. The Lone Ranger repii kirjaimellisesti sydämen rinnasta, mutta myös kuvainnollisesti. Se nimittäin osittain hukkaa mahdollisuutensa hurtin huumorin länkkäriseikkailuiksi olemalla sekava ja pitkä.
Vauhdikkaat toimintakohtaukset ovat äärettömän kekseliäitä; ne tarjoavat yllättäviä käänteitä ja ilon hetkiä siinä missä tarina itse ryhtyy junnaamaan. Depp ja Helena Bonham Carter suorittavat roolinsa rutiinilla. Jopa siinä määrin että elokuvia paljon katsova ryhtyy toivomaan näyttelijöille viimein jotain muuta näyteltävää. The Lone Ranger ei ole huono elokuva, sillä on hohtavat hetkensä jotka on onnistuttu upottamaan liian pitkän ja polveilevan tarinan keskelle. Ehkä se sopiikin parhaiten kotisohvalle
Kun hauikset ovat terästä.
Lue lisää »
Krypton-planeetalle syntynyt Kal-El lähetettiin Maahan turvaan kotiplaneettansa tuhoa - pojasta kasvoi kaikkien tuntema Clark Kent, maalaispoika ja myöhemmin Daily Planetin rillipäinen toimittaja. Teräsmies ei ole sarjan ainut tunnettu hahmo; Lex Luthor antaa kasvot ja nimen pahuudelle jonka tietävät kaikki. Toisin kuin tuoreimmissa tulkinnoissa komeasta sankarista, alkuperäinen Teräsmies oli yllättävänkin aggressiviinen ja turvautui ankaraan väkivaltaan rangaistessaan väärintekijöitä. Ymmärtäväisempi - ja ehkä pehmeämpi - Teris on tulosta nykyisestä tulkinnasta Maapalloa suojelevasta supersankarista.
Teräsmiehen vaikutusta populaarikulttuuriin ei voi liioitella. Hahmo oli ensimmäinen varsinainen supersankari, ja useiden tarinoiden ja tulkintojen kohde. Paitsi että hahmo seikkailee sarjakuvissa, on miehestä tehty lukuisia elokuvia, tv-sarjoja, lauluja ja videopelejä. Tunnetuimmat Teräsmiehen tulkitsijat ovat Christopher Reeve, joka esitti hahmoa neljässä elokuvassa sekä Tom Welling joka esitti nuorempaa Clark Kentiä tv-sarjassa Smallville peräti kymmenen kauden ajan.
Zack Snyderin ohjaama Man of Steel palauttaa Teräsmiehen tarinan alkupisteeseen. Tällä kertaa tiukkoisiin trikoisiin ja punaiseen viittaan kietoutui britti Henry Cavill joka täyttää Teräsmiehen haasteellisen ulkoasun täydellisesti. Komea, timmissä kunnossa oleva näyttelijä uppoutuu alkuperäistarinaan antaumuksella. Tuloksena on Clark Kent joka etsii itseään ajelehtimalla paikasta toiseen, ja löytää lopulta itsensä taistelemasta Maan puolesta - Maan joka ei edes arvosta sankaria kovinkaan paljon. Elokuva on komeaa katseltavaa, ja valottaa lähtöasetelmia ja Clarkin nuoruutta perusteellisesti. Ehkä jopa liian perusteellisesti sillä elokuvalle kertyy mittaa. Se päättyy ennennäkemättömään tuhoon, jossa samalla kumarretaan enemmän alkuperäiselle mielikuvalle Teräsmiehestä - sille joka on puhdasta kostoa, aggressiota eikä niinkään paljon totuttua romantiikkaa ja hempeilyä. Teräsmies on supersankari, puolustaja ja kostaja samassa paketissa; asia joka unohtuu toisinaan romanttisia kiemuroita edellisistä teoksista katsottaessa.
Man of Steel tulee saamaan myös jatko-osan. Seuraava tarina pistää vastakkain Teräsmiehen sekä Batmanin. DC Comicsin universumia tuntemattomille asia voi tulla yllätyksenä, mutta sarjakuvien ystäville sekä videopelien pelaajille tämä vastakkainasettelu on tuttu. Henry Cavill palaa täysin oikeutetusti lihaskimppuna Clark Kentin rooliin, ja Batmaniksi on valittu (ehkä hieman yllättäen) Ben Affleck. Haussa on selkeästi vanhempi, seesteisempi Batman joka asettaakin tulevan tarinan ja taistelun mielenkiintoiseen valoon.
Taikuus elokuvissa on muutakin kuin efektejä
Lue lisää »
Niinpä parhaat taikuudesta kertovat elokuvat hurmaavatkin muilla keinoin kuin hämmentävillä tempuillaan. Mahtava Oz kertoo taikurista, mutta on enemmänkin tarina pahuuden voittamisesta sekä sellainen karkkipussillinen värejä silmille, että se hurmaa katsojansa. Silmänkääntäjä (The Illusionist) on yksi tyylikkäimpiä ja lumoavimpia tarinoita taikureista. Edward Nortonin esittämä silmänkääntäjä hermostuttaa tempuillaan porvarit ja hurmaa työläiset, mutta poliisi ja kruununprinssi Leopold haluavat selvittää mistä Eisenheimin taikuus oikein on peräisin. Illuusioita hienosti tulkitseva kuvaus yhdistettynä rakkaustarinaan tekee Silmänkääntäjästä kauniin ja kiinnostavan elokuvan jossa itse taikatempuilla on käänteentekevä osuus.
Hugh Jackmanin ja Christian Balen tähdittämä The Prestige on melkein kiistatta paras taikureista ja taikuudesta kertova elokuva. Sen ohjaaja, Christopher Nolan, on tunnettu ehkä enemmän uuden Batman The Dark Knight-trilogian ohjaajana, mutta The Prestige osoittaa kuinka kiehtova tarina saadaan aikaiseksi tästäkin aihesta. 1800-luvun Lontooseen sijoittuva tarina maalaa kuvan kahdesta kilpailevasta taikurista jotka eivät kaihda mitään keinoja ollakseen parempia. Keskeisimmät teemat, rakkaus, voitontahto ja mystisyys kietovat katsojan auttamattomasti tarinan maailmaan. Sen juoni on täynnä mutkia. Jotain odottamatonta voi odottaa aivan kulman takana. The Prestige on elokuvana hieno, mutta taikuudesta kertovana teoksena se on varsinainen helmi.
Suuri puhallus on virkistävän erilainen, show-meininkiä ja vauhtia tarjoava elokuva taikureista. Se keskittyy neljään erilaiseen taikuriin, joista jokaisella on osansa pelattavana suuremmassa juonessa. Tämä The Four Horsemeniksi itseään nimittävä ryhmä hurmaa suuret salilliset katsojia järjettömillä tempuillaan, samalla saaden poliisit kintereilleen. Näyttää siltä että kyseessä on suuren luokan rikosjoukkio tai mitä oudoin silmänkääntötemppu. Elokuva onnistuu hymyilyttämään vauhdillaan, karismaattisilla näyttelijöillään ja luomaan ennen kaikkea hyvän fiiliksen temppuja katsoessa. Toisinaan jopa unohtaa että katsoo elokuvaa varten tehtyjä taikatemppuja sillä niiden esitystyyli ja toteutus ovat huippuluokkaa. Suuri puhallus on showmaista taikuutta parhaimmillaan, ja piristää syysiltojen runtelemaa mieltä hykerryttävällä tavalla.
Kiehtovia tunnelmia, piilotettuja mielihaluja
Lue lisää »
Kotiteatterijulkaisuissa kaksi loistavaa elokuvaa on tullut markkinoille hieman salaa. Kulttiohjaaja David Cronenbergin pojan Brandon Cronenbergin esikoisohjaus Antiviral on hyytävän taidokas elokuva julkkisten palvonnasta, joka voi pistää katsojan myös hieman nieleskelemään. Elokuva tarjoilee kliinisen dystopian jossa julkkisten asema ja näiden ihailu on saavuttanut sairaalloisen tason. Kuuluisien ihmisten tauteja harvestoidaan tavisten käyttöön - tarjoten näin mattimeikäläisille mahdollisuuden uudenlaiseen, fyysiseen yhteyteen jumaloimansa ihmisen kanssa. Androgyynisen eleetön Caleb Landry Jones esittää yhtä Lucas Clinicin työntekijää, ja miehen ratkaisut vievät tämän kohti entistä radikaalimpia julkkispalvonnan ilmentymiä. Antiviral on sulava ja tiukka paketti, jonka minimalistinen ilme ja absurdit tapahtumat kertovat synkästä tulevaisuudesta.
Toisenlaisiin tunnelmiin vie Park Chan-Wookin ohjaama Stoker, joka pyöriskelee äiti-tytär -suhteen ongelmissa. Mia Wasikowskan esittämä India Stoker menettää isänsä auto-onnettomuudessa. Perheen palasia kasaamaan saapuu isän veli (hurmaava Matthew Goode), joka luo jännitettä täysin epätasapainoisen äidin (Nicole Kidman) ja tyttären välille. Aavistuksenomaisesti tummia sävyjä hiljalleen esiin tuova tarina muuttuu sitä omituisemmaksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Ilmassa väreilee tukahdutettu seksuaalisuus, kipinä, joka ei tunnu sopivalta. Isän veli Charlie on paitsi hurmaava myös vaarallinen. Mutta India itsekään ei ole täysin normaali tyttö ja tapahtumat ovat raakoja, arkoja ja samanaikaisesti täydellisen kiehtovia. Tuloksena on tyylikäs ja oudon koukuttava tarina jossa näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Ehkä molempien elokuvien teemat ovat liian vietteleviä kesän aurinkoisiin iltoihin, mutta syksyn pimenevissä tunnelmissa kietoudutaankin mielellään hieman kierompiin teemoihin.
Kaunista väkivaltaa
Lue lisää »
Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan mainita että Winding Refn on osittain värisokea, hän ei tunnista väriskaalan keskisävyjä. Elokuvissa ongelma on käännetty voitoksi - vahvojen kontrastien ja värisävyjen mies on luonut oman visuaalisen tyylinsä, pakosta.
Ryan Gosling on näyttelijä joka tuntuu puhuvan ohjaajan kanssa samaa kieltä. Winding Refn haluaa keskustella näyttelijöidensä kanssa, tunkeutua näiden päähän ja saada nämä likaamaan kätensä ja sielunsa - ainakin omien sanojensa mukaan. Drive-elokuvassa Gosling esitti Hollywoodin stunttimiestä, joka öisin keikkailee alamaailmassa pakoautoa ajaen. Huumaavan kaunis elokuva kulminoituu melkein yllättävään väkivaltaan, ja kaikessa on epätoivoisen rakkauden tumma alavire.
Parivaljakko toistaa onnistuneen yhteistyönsä kaavan tällä viikolla kotiteatterijulkaisuun tulevassa Only God Forgives-elokuvassa. Bangkokiin sijoittuva unenomainen, ultra-väkivaltainen teos on täynnä hehkuvia valoja, pidätettyä raivoa ja tuskaa. Goslingin esittämä Julian joutuu keskelle perheensä sotkuja tungeksivan kaupungin alamaailmassa. Vakaalta ja hillityltä tuntuva mies pidättelee menneisyyttään ja pohjimmaista minäänsä tiukasti piilossa, mutta viimeistään äidin (mahtavan roolisuorituksen tekevä Kristin Scott Thomas) saapuminen paikalle kiristää tilanteen äärimmilleen. Only God Forgives on herättänyt ansaittua huomiota paitsi hienoudellaan, myös väkivaltaisuudellaan. Tosin kauhuelokuvia katsovalle elokuvassa ei näytetä mitään mullistavaa. Katsojan olo tulee vaikeaksi äidin ja pojan kieroa suhdetta katsoessa, asia joka herkistää ja ohjaa tapahtumia tuhoisaan suuntaan.
Kaahaava shakkimestari joka pystyy pistämään miehet nippuun
Lue lisää »
Uima-altaasta olikin yllättävän lyhyt matka malliksi, josta mies taas päätyi törmäämään ohjaaja Guy Ritchieen. Puuta, heinää ja muutama vesiperä on pureva ja hillittömän hauska kuvaus Lontoon alamaailman tapahtumista, ja mahdollisimman hyvä startti Stathamin elokuvauralle. Ritchien ja Stathamin yhteistyössä on tietty hurtin toiminnan maku, koska parivaljakko uusi ensimmäisen yhteisen elokuvansa menestyksen Snatch - Hävyttömät -elokuvassa.
Tuntuukin että karski, lievästi väkivaltainen mutta suurella sydämellä toimiva mies on Stathamin hahmojen arkkityyppi. Mies on opiskellut Wing Chun kung fu:ta, karatea ja kickboxingia pystyäkseen esittämään valitsemiaan hahmoja. Resepti näyttää toimivan, samoin kuin se lievästi hirvittävä fakta että Statham haluaa tehdä kaikki stunttinsa itse.
Ja mies osaa ajaa. Transporter -elokuvasarjassa mies näyttää parhaat ratinpyörityskykynsä, ja ajaa itse. The Italian Job-elokuvaa varten mies harjoitteli F1-kuski Damon Hillin kanssa; vaikkakin osoittautui että elokuvan naistähti Charlize Theron oli kaikkia miehiä parempi. Pölkyksi toimintatähdeksi Statham onkin yllättävän monipuolinen; karskin komea, taistelulajeja alati treenaava ja järkyttävän pätevästi rattia kääntelevä tähti ei kuitenkaan ole ihan tyhmä. Mies rakastaa intohimoisesti shakin pelaamista, ja päästelee suustaan aina silloin tällöin hempeitä lausahduksia elämän tosiasioista.
Expendables-elokuvista ehkä eniten esillä ollut mies ei näytä hidastavan työntekoaan. Viime vuosien ehdottomiin toimintahelmiin kuuluva The Mechanic on omia suosikkejani miehen elokuvista. Tänä vuonna mies palaa ruutuun Hummingbird-elokuvassa (joka tunnetaan maailmalla myös Redemption-nimellä). Elokuvassa mies ujuttautuu entisen sotilaan nahkoihin, päätyäkseen koston tielle ikävien tapahtumien kautta. Siinä missä Hummingbird on keskiverto, eikä Statham pääse täysin käyttämään kaikkia avujaan, on ensi vuonna luvassa taas jotain hienoa. Statham saapastelee auton rattiin Fast&Furious 7-elokuvassa, ja näyttää luultavasti Vin Dieselille, Dwayne Johnsonille ja Paul Walkerille miten sitä autoa oikein ajetaan.
Haluan juhlia kuten Jay Gatsby
Lue lisää »
Aika muuttaa käsityksiä. DiCaprio on onnistunut uimaan nahkani alle toinen toistaan hienommilla suorituksilla, ja on noussut yhdeksi aikakautemme merkittävimmistä näyttelijöistä, ikään kuin hieman salaa. Aika on tehnyt Leolle myös ihmeitä. Kun Jack Dawson kohottaa sampanjalasin Titanicissa ja Jay Gatsby tekee saman The Great Gatsby - Kultahattu -elokuvassa kaksikymmentä vuotta myöhemmin, on todettava että mies vanhenee komeasti. Sama charmi, sama hymy, mutta iän tuoma varmuus ja karisma sopivat miehelle loistavasti. Kukapa sopisikaan paremmin esittämään omalaatuista miljonääriä kuin DiCaprio?
The Great Gatsby - Kultahattu kertoo erakoituneesta miljonääristä, jonka suurenmoisessa kartanossa vietetään ylellisiä juhlia. 1920-luvun teeman mukaisesti ohjaaja Baz Luhrman hukuttaa katsojan kimallukseen, vaatteisiin, svengaavaan musiikkiin ja vyöryttää päälle melkein kestämättömän määrän juhlintaa. Kaiken koreuden alla kyse on kuitenkin rakkaudesta, sellaisesta joka odottaa vuosia. F. Scott Fitzgeraldin romaani on aina ollut elokuvantekijöille haastava tarina tulkittavaksi, mutta Luhrmanin täysin ylitseampuva teos onnistuu hurmaamaan.
Tarinan vyöryessä eteenpäin ginin, sampanjan ja traagisten tapahtumien avulla voi katsoja hukuttautua musiikin sykkeeseen ja nauttia visuaalisesta ilotulituksesta sydämensä kyllyydestä. Musiikkia eivät tarjoile 20-luvun svengihirmut, vaan Fergie, Beyoncè, Lana Del Rey, Jay-Z ja The xx.
Onko kyseessä silmitöntä bailaamista kuvaava tarina? Ei. The Great Gatsby on traaginen tarina, kertomus mielen hauraudesta, rakkaudesta, julmuudesta ja ihmisen heikkoudesta. Vaikkakin se näyttää kauniilta kuin karkkipaperi.
Jahti ei päästä katsojaansa helpolla
Lue lisää »
Lucas on lapsirakas ja rauhallinen mies. Suhde omaan teini-ikäiseen poikaan kipuilee avioeron vuoksi, mutta suhde vahvistuu ja kasvaa vaikeuksien kautta. Pienen kylän joulun odotus järkkyy, kun päiväkodissa Lucasin ystäväperheen tytär osoittaa syyttävällä sormella Lucasia - onko mies tehnyt jotain sopimatonta?
Pahat puheet, ennakkoluulot ja yleinen jahtimentaliteetti ottavat vallan pienestä yhteisöstä. Tarinaa katsoessa tapahtumat vetävät katsojaa kahtaalle. Lapsen syytökset on aina otettava vakavasti, ja tästä syystä katsojan on hyvin vaikea olla puolueeton suuntaan tai toiseen. Katsoja haluaa että asia selvitetään pohjamutia myöten. Mutta samalla Lucasin kohtaama kohtelu ystävien ja kollegoiden taholta on äärimmäisen tuskaisaa seurata. Ystävät kääntävät selkänsä, eikä väkivaltakaan ole pois suljettu mahdollisuus.
Yksi pieni valhe voi kaataa miehen elämän joka on juuri muodostumassa yhtenäiseksi. Yhden miehen taistelu valheita, juoruja ja pahoja puheita vastaan tuntuu loputtomalta ylämäen astelemiselta. Ihmisten tunteet ymmärtää. Asia on vaikea, aina ajankohtainen ja äärimmäisen arka. Ohjaaja Thomas Vinterberg onnistuu kertomaan aiheesta ilman liioittelua, melkeinpä minimalistisesti kuvaten - fokus pysyy Lucasissa ja tämän kokemuksissa.
Jahti ei ole elokuvana kevyimmästä päästä. Se ei päästä katsojaansa pälkähästä, vaan pistää tämän painiskelemaan vaikeiden kysymysten kanssa. Ymmärrätkö kyläläisiä, ja sitä miten nämä suhtautuvat näin karmeaan tapahtumaan - vai ovatko sympatiasi täysin väärin syytetyn Lucasin, ja tämän henkilökohtaisen taistelun kurimuksessa?
Kun teinit käyttäytyvät huonosti
Lue lisää »
Spring break forever. Kuvakorteista tuttujen lausahdusten saattelemana neljä nuorta tyttöä hankkivat matkarahat ryöstämällä. Elämä on juuri nyt. Tässä. Viis vastuusta, seurauksista. Elämä on kuin tositeeveetä; poseeraamista ja bailaamista. Tyhjät sanat kolisevat tielle, kun tytöt matkaavat kohti elämänsä lomaa.
Teinitytöt eivät ole älyllä pilattuja, tai ainakin yhteiskunta haluaa leimata heidät tyhjäpäisiksi nautinnon perässä juoksijoiksi. Uhoamisen ja päämäärättömän bailaamisen alta löytyy kivenkova tahto, joka vie tytöt opiskelijabileiden maailmasta suoraan rikoksen tielle. Vähissä vaatteissa keikistelevät, juovuksissa olevat tytöt eivät esitä katsojalle minkäänlaista moraalista kantaa. Se keskittyy fiilistelyyn kauniilla kuvauksellaan, jyskyttävällä musiikillaan ja näennäisen tyhjäpäisellä kerronnallaan. Sen alla on kuitenkin nykymaailman raadollinen ydin.
Raaka, väkivaltainen, epäuskottava. Kiehtova, turmiollinen ja naurettava. Spring Breakers on elokuva joka tarjoaa rallin vailla vertaa - se on nykypäivää kärjistettynä, siloiteltuna Instagram-filtterillä. Samalla kun ase painuu takaraivoon.
Robert Downey Jr on elokuvamaailman todellinen selviytyjä
Lue lisää »
1980-luvulla Downey oli nuorena kukkona tunkiolla. Lapsena kotoa imetyt vaikutteet viihdemaailmasta ja huumeiden käytöstä eivät auttaneet maineeseen nopeasti noussutta nuorta miestä - päihdeongelmat seurasivat Downeya jo teini-ikäisestä. Läpimurtorooli vuonna 1987 elokuvassa The Pick-up Artist takasi miehelle paikan ns. Brat-Packissa, johon 80-luvulla kuuluivat tuon ajan kuumimmat nuoret näyttelijät kuten Demi Moore, Emilio Estevez, Rob Lowe ja Molly Ringwald. Maineen mukana tulivat raha ja suuremmat roolit. 1992 Downey teki siihen astisen uransa hienoimman roolin Chaplin-elokuvassa, mutta toistuvat pidätykset ja huumeiden käyttö ajoivat lupaavan näyttelijänuran käytännössä vessasta alas.
On käsittämätöntä, kuinka Downey Jr. on onnistunut tekemään paluun vankilassa olon ja vieroitusten jälkeen. Ensimmäinen mahdollisuus miehelle tuli Ally McBeal-sarjan myötä, jossa hän onnistui hurmaamaan naiskatsojat charmillaan - mutta yksityiselämän ongelmat vetivät miehen takaisin syvyyksiin. Vierähti vuosia jolloin Downeya ei yksinkertaisesti palkattu tuontantoihin, vakuutusyhtiöiden pyynnöstä. 2003 Mel Gibson otti riskin, maksoi näyttelijän vakuutukset itse, ja palkkasi Downey Jr:n Laulavan salapoliisin pääosaan. Vuosien ongelmien, pidätysten ja vieroituskierteen jälkeen mies oli vihdoin voittamassa omat sisäiset demoninsa.
Kukaan tuskin epäilee Robert Downey Jr:n lahjakkuutta. Vaikka nykyisin mies tunnetaan ehkä parhaiten Tony Stark/Iron Man-hahmostaan, on miehen listalla monta hienoa elokuvaa 2000-luvulta. Kiss Kiss Bang Bang, Fur, Zodiac ja Tropic Thunder osoittavat, että mies muuntuu roolista toiseen vaivatta. Kaikkien ongelmien alta on kuoriutunut Downeyn sisimmäinen olemus; taitava tulkitsija ja todellinen supertähti. 48-vuotias mies on uransa huipulla, esiintyen pääosassa Iron Man, ja The Avengers -sarjoissa, sekä Sherlock Holmes -elokuvissa. Miehen uraa 80-luvulta saakka seuranneena en olisi koskaan uskonut näkeväni miestä huippukuntoon treenattuna, taistelemassa The Avengers-tiimissä, nasevia ja sarkastisia lauseitaan laukoen. Robert Downey Jr. on jättänyt ongelmat taakseen, juuri ajoissa, ja viihdyttää meitä elokuvien ystäviä parhaalla mahdollisella tavalla.
Pimenevät illat tarjoavat myös pakotien
Lue lisää »
Kun vesilammikot alkavat kerääntymään kaduille, laitan ilolla kumpparit jalkaani ja lätystelen pitkin poikin suurella innolla vettä räiskyttäen. En kavahda kastumista enkä kylmää, sillä tiedän että päivän päätteeksi on täysin luvallista vetää viltti niskaan ja keskittyä nauttimaan elokuvista. Siinä missä kesäiset illat suorastaan pakottavat ihmiset ulos ja television edessä istuminen tuntuu pienimuotoiselta synniltä, ovat syysillat kuin luotuja elokuvista nauttimiseen.
Kynttilänvalossa, kupissa kuumaa juomaa ja ulkona vinkuva viima suorastaan kerjäävät hiipivää kauhua seurakseen. Tuntuu että kesällä aivotkin ovat lomalla – kesän jäljiltä katsottuna on suuria toimintarymistelyjä ja keveitä komedioita. Syksyllä aivot tuntuvat janoavan draamaa ja trilleriä, aivot solmuun laittavia juonenkäänteitä ja ripausta mustaa huumoria.
Jos todella kaipaankin aurinkoa iltojen pimetessä, pitää aurinkorantojenkin tarjota jotain ajattelemisen arvoista. En ole pitkään aikaan liikuttunut elokuvasta yhtä valtavasti, kuin katsoessani Naomi Wattsin ja Ewan McGregorin tähdittämää Selviytyminen -elokuvaa. Sen tarina vie lohduttomaan selviytymistaisteluun tsunamin runtelemassa Thaimaassa; ajatus rannalla makaamisesta ei yht'äkkiä tunnukaan täydelliseltä ajatukselta. Syksyn tummuudessa on jotain viekottelevaa; katsontalistalle kertyy nyrjähtänyttä romantiikkaa jota Warm Bodies tarjoaa zombirakkauden muodossa. Kyse ei ole kukkakedolla pyörimisestä ja ilotulituksista, vaan omituisesta mutta äärettömän hauskasta rakkaustarinasta suurella sydämellä.
Niille joilla lomat on lusittu, ja syksy avautuu ilman hengähdystaukoja tarjoavia matkoja, on kuitenkin tälläkin viikolla mahdollisuus siirtyä täysin toisiin maisemiin. Tom Cruisen tähdittämä Oblivion vie katsojan tulevaisuuteen, runnotulle maapallolle, jossa unelmoidaan paremmasta elämästä. Visuaalisesti vaikuttava scifi-elokuva sisältää juuri oikean tasapainon jännitystä ja mysteeriä viemään ajatukset pois vihmovasta sateesta – niiltä joita se edes haittaa. Ehkä on parempi antautua pimeyden suomalle itsensä hemmottelulle rehellisesti, ja kaivautua sohvan nurkkaan.
ällösokerista vai tarkkanäköistä?
Lue lisää »
Nämä tarinat ovat täynnä kliseitä. Mitä kliseitä? Sankaritar aina "vähän hassu", kömpelö tai muuten vain ujo. Toinen sankaritartyyppi on tietenkin kovapäinen uranainen, joka pehmenee heti kun oikea mies tulee kuvioihin. Elokuvat sisältävät melkein pakollisen tanssinumeron - Hugh Grant tanssii pääministerinä Rakkautta vain -elokuvassa, mutta niin tanssii myös Reese Witherspoon
Löytyykö unelmien mies sattumanvaraisesti kadulta tai kirjastosta? Useimmiten ei, elokuvien mukaan. Prinssi majailee sankarittaren nenän alla, ärsyttävänä työkaverina, satunnaisena sänkypartnerina tai uskollisena parhaana ystävänä. Ellei paras ystävä ole pakollinen outo lintu, pirteä ja omalaatuinen nainen jolle kaikki on helppoa - ja joka omaa parhaat neuvot. Aina. Onnellinen loppu on taattu. Ellei kyseessä ole traaginen rakkaustarina - mutta sitten se ei olekaan enää kepeä komedia, genre joka yrittää toisinaan tappaa naiskatsojien viimeisetkin aivosolut. Olisi helppo sanoa naisille että älkää katsoko näitä elokuvia. Ne antavat elämästä täysin vääränlaisen kuvan, odotukset rakkauselämästä nousevat ulottumattomiin sfääreihin. Mutta niitä katsotaan, ja paljon.
Millainen sitten on hyvä romanttinen komedia? Henkilökohtaisesti voin laskea ne käteni sormilla, sillä tämä genre on aiheuttanut minulle enemmän näppyjä kuin teini-ikäni. Saman juonen kierrättäminen ja hienojen naisnäyttelijöiden alentaminen nöyryyttävin hepsankeikka-rooleihin ei palvele ketään. Vähiten naiskatsojia, jotka voisivat vaatia laadukkaampaa katsottavaa. Henkilökohtainen romkom-suosikkini on Rakkautta vain (Love Actually), jonka voittanutta en ole vielä toistaiseksi löytänyt. On sanomattakin selvää, että kaikki kliseet samassa paketissa tarjoava Bridget Jones - Elämäni sinkkuna on loistava. Kliseet vahvistavat säännön - oikein käytettyinä tuloksena on koukuttava katsomiskokemus johon kuka tahansa sinkkunainen voi samaistua. Kaipaatko erinomaista romanttista komediaa? Katso 10 Things I Hate About You, Kun Harry tapasi Sallyn, Jätä se! tai (500) Days of Summer. Nämä elokuvat eroavat piristävästi keskikastista, ja välttävät sudenkuopat olemalla yksinkertaisesti hyviä elokuvia.
Viime vuosien terävimpiä romkomeja on juuri DVD/BR-levylle ilmestynyt Vuoden se kestää. Kyseessä on sarkastinen ja epätavanomainen tarina, jonka kiemurat ovat kyllä arvattavissa. Hienoksi elokuvan tekevät makoisat sivuhahmot, jotka ovat juuri niin hölmöjä ja yhtä kaikki uskottavia kuin tällaisessa elokuvassa vain voi olla. Se kertoo riskien ottamisesta, uskalluksesta ja siitä kuinka elämä heittelee tapahtumia halunsa mukaisesti. Siitähän rakkaudessa on lopulta kyse, ja on hienoa että toisinaan jopa elokuvantekijätkin osuvat maaliin
Mitä, miesbarbeja?!
Lue lisää »
Siinä missä originaalit nuket poseeraavat kenties hieman jäykästi eri varusteissaan ja asuissaan, ovat uusien elokuvien G.I.Joet eri maata. Vuonna 2009 ilmestynyt G.I.Joe: The Rise of the Cobra esitteli melkoista akrobatiaa ja notkeutta sotilailta, jotka ennen ovat lähinnä rynnineet ja ryömineet lasten leikeissä. Tuttuutta haettiin tuomalla leluista tuttuja hahmoja tarinaan, Cobra Commander ja Duke (Channing Tatum) kolistelevat sarviaan tarinankaaressa, joka hakee vertaistaan. Ensimmäisen elokuvan ongelmat kuopattiin, ja uusi jatko-osa G.I. Joe: Retaliation (Kosto) on huomattavasti toimivampaa ja nautinnollisempaa menoa. Elokuva onnistuukin olemaan niitä harvoja tapauksia, joissa jatko-osa on edeltäjäänsä parempi.
G.I.Joe: Retaliation pistää samaan toimintakakkuun paljon toimintatähtiä. Ehkä vakuuttavin toimintatähti tällä hetkellä, Dwayne "The Rock" Johnson esittelee hauiksiaan tavalla jossa kalpenisi entisten aikojen Schwarzeneggerkin. Miehen karisma on valtavaa, ja Johnson astuu pääosan esittäjän saappaisiin hienosti. Lihasmassaa tasapainottavana elementtinä pyörii Etelä-Korealainen Byung-hun Lee, joka uusii Strom Shadown roolin pienimuotoisena ninjaihmeenä. Kun mukaan heitetään vielä ykkösosan tähti Channing Tatum ja Bruce Willis, on kasassa toimintasoppa joka yksinkertaisesti toimii. Ajatukset miesbarbeista voivat pyöriä jossain mieleni taka-alalla, mutta rätisevää toimintaa katsoessa kaikki mielleyhtymät nukkeihin kaikkoavat taatusti.
Eräässä mielessä Retaliation on hyvin paljon samanlainen kuin esikuvansa. Hieman hölmö ja lapsellinen. Sen toiminta on loputonta, ja taistelu taukoamatonta. Sen tähdet ovat kuitenkin karismaattisia, toimintakohtaukset hienoja ja toiminnan ystävät saavat satavarmasti sitä mitä haluavat. Vähän kuin figuureilla leikkineet lapset aikoinaan, elokuva tarjoaa katsojilleen hetkellisen aivolevon ja vapautuksen arjen tosiasioista.
Kiehtova, karmiva kauhu
Lue lisää »
Kaikki kauhu ei ole järjetöntä silpomista ja veristen yksityiskohtien esittelyä, kuten Saw-elokuvasarjassa. Itse olen Saw-elokuvien ystävä, vaikka välillä katsominen pistääkin kädet pakostikin nyrkkiin - ettei kukaan vaan napsi omia sormiani irti. Pelottavimmat elokuvakokemukseni eivät ole tulleet teinejä jahtaavista, moottorisahaa heiluttavista sekopäistä. Eivätkä sadistisista sarjamurhaajista. Pahimpia ovat näkymättömät demonit, tai riivatut henkilöt. Ne demonit joita silmä ei näe, mutta jotka häilyvät näköalueen äärirajoilla, pienenä tahrana kuvaruudulla. Ne jotka pistävät nuoren tytön kiipeämään kattoa pitkin.
Parhaimmillaan, tai pitäisikö sanoa pahimmillaan, nämä riivatut henget vainoavat sivullisia ihmisiä. Nähtyäni ensimmäisen kerran elokuvan Ring (2002) en pystynyt nukkumaan viikkoon. Japanilainen alkuperäisversio Ringu/ Ring (1998) ei ollut yhtään helpompi. Niinpä, päästyäni pahimmasta shokistani ylitse, pelästytin itseni vain uudestaan ja uudestaan samaa teemaa mukailevilla elokuvilla. The Grudge - Kauna toimii niin japanilaisena kuin amerikkalaisenakin versiona. Mikä niissä tummatukkaisissa nuorissa tytöissä niin pelottaa? Japanissa naisten pitkä tumma tukka sekä vesi ovat elementteinä hyvin perinteisiä, kauhussakin, ja näitä hyödynnetään tehokkaasti. Näiden tyttöjen rinnalla Manaajan hernerokkaa oksentava tyttönen ei enää nykyaikana tunnu oikein miltään - vaikka onkin aikoinaan pelottanut minut perusteellisesti.
Mutta osataan sitä muuallakin. Moderneja kauhufantasioita ohjaava/tuottava/käsikirjoittava espanjalainen Guillermo Del Toro ammentaa lapsuuden traumoista ja ihmisten mielikuvituksesta. Pan's Labyrinth toi katsojille oudon fantasiamaailman, jonka sisällä värisi hienovarainen pelko. Orpokoti ja älä pelkää pimeää nojaavat vahvasti lapsuuden kokemuksiin - mikä on kauhuelokuvissa karmaisevampaa kuin lapsi? Niinpä Andrés Muschiettin ohjaama ja Del Toron tuottama Mama kertookin lapsista. Kammottavista lapsista. Lapset pystyvät, ainakin kauhuelokuvissa, näkemään jotain mitä aikuiset eivät. Ja se saa selkäpiin värisemään tavalla joka on katsojasta riippuen herkullista tai pelottavaa.
Itse katson kauhuelokuvia ympäri vuoden. Hiiviskelevät, ihon alle menevät kauhuelokuvat ovat parhaimmillaan iltojen pimetessä, syksyn illoista voi nauttia piiloutumalla viltin alle. Mutta ei hätää, kauhua löytyy kesäihmisillekin. Itse nautin kesäkauhuna Tappajahaista, jonka jälkeen ei uimapatjalle paljon halua. Perjantai 13. päivä -elokuvia katsoessa voi miettiä kaksi kertaa, kuinka mielekästä on lähteä kesäleirille. Luulitko ettei valoisaan aikaan pelota? Olet väärässä.
Pilvikartasto pistää pään sekaisin
Lue lisää »
Vahvasti visuaaliseen tulkintaan ja monitasoiseen kerrontaan nojaava kaksikko on pysynyt uskollisena inspiraation lähteilleen. Nuoresta asti sarjakuvia ja Tolkienin trilogiaa ahmineet sisarukset haluavat ennenkaikkea sekoittaa ihmisten ajatuksia. Andy Wachowski onkin todennut elokuvien olevan yleisesti ottaen hyvin ennalta-arvattavia ja tylsiä. He haluavat tutkia ihmisten tekemien valintojen seurauksia, käydä keskustelua universumin kanssa ja sekoittaa aikakäsityksiä.
Ei olekaan ihme, että Wachowskien uusin elokuva, Pilvikartasto, on monisäikeinen ja -kerroksinen tarina. Se yhdistyy kuuden erillisen tarinankaaren kautta kokonaisuudeksi, joka kattaa aikajakson vuodesta 1849 aina vuoteen 2321. Sen syy-seuraus -suhteet ovat kirjaimellisesti kauaskantoisia, ja vaativat katsojaltaan keskittymistä. Elokuva laittaa katsojan aivot raksuttamaan, ja voikin vaatia useamman katselukerran avautuakseen kokonaan.
Wachowskien lisäksi saksalainen ohjaaja Tom Tykwer, sisarusten läheinen ystävä, antoi oman ohjaajapanoksensa elokuvaan. Eri aikakaudet jaettiin kahden ohjaajayksikön kesken, ja kaikki kolme osallistuivat David Mitchellin romaanin pohjalta tehtävän käsikirjoituksen tekemiseen. Kirjailija Mitchell on itse todennut kirjoittaneensa kirjan ajatellen samalla kuinka harmillista on että teos on täysin mahdoton siirtää elokuvaksi.
Kuinka tarina siirtyi valkokankaalle? V niin kuin verikosto -elokuvaa kuvatessaan sisarukset huomasivat pääosan esittäjän, Natalie Portmanin, lukevan Cloud Atlas-kirjaa jokaisella tauolla. Loppu on osa elokuvahistoriaa; Tykwer otti kirjan mukaansa lomalle Wachowskien pyynnöstä, jäi koukkuun, ja kolmikko päätti tehdä mahdottomasta mahdollisen.
Viisi eri kuvauspaikkaa, joiden välillä noin 13:a näyttelijää siirreltiin aikakaudelta toiselle kuin shakkinappuloita voivat saada kenen tahansa tuottajan pään särkemään. Lopputulos on kuitenkin kaiken vaivan arvoinen. Vaikuttava näyttelijäkaarti on osittain melkein tunnistamattomaksi maskeerattu, tarina kuroutuu läpi vuosikymmenien tavalla joka vaivaa aivoja - Pilvikartasto on hanke joka onneksi toteutettiin varoituksista huolimatta.
Mahtavasta Ozista Ihmemaahan
Lue lisää »
Aikansa ihme, ja usein palkittu sekä merkittävimpien elokuvien listoille aina kiivennyt Ihmemaa Oz, on melkoinen taidonnäyte. Technicolorilla kuvatut kohtaukset erosivat haasteiltaan elokuvan mustavalkoisista kohtauksista, ja asettivat kuvausryhmälle vaatimuksia joita ei tänä päivänä osattaisi edes kuvitella. Vaikka kuvallisen ilmaisun kyvyt ovat muuttuneet ajan saatossa, on jotain taianomaista säilynyt tähän päivään saakka.
Alkuvuodesta 2013 ilmestynyt Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful) on eräänlainen esiosa klassikolle. Se sijoittuu aikaan 20 vuotta ennen Ihmemaa Ozin tapahtumia, ja kertoo lahjakkaasta mutta suuren menestyksen kiertäneestä taikurista Oscar “Oz” Diggsistä (James Franco). Yhtäläisyydet alkuperäiseen tarinaan ovat olemassa, ja elokuva niiaa kauniisti esikuvalleen tarinan edetessä.
Oz, vilunkimies parhaasta päästä, saapuu Ihmemaa Oziin puolivahingossa tornadon kyydissä. Elokuvan alku onkin kuvattu mustavalkoisena, sekä 4:3 kuvasuhteella – muistuttaen näin tarinan alkuperästä. Myös ääni saa lisää muhevuutta siirtyessä surround-moodiin – kaikki tämä tapahtuu Ozin saapuessa Ihmemaahan. Uusi tarina esittelee myös pari noitaa, hyvän ja pahan. Molemmat ovat säilyttäneet alkuperäisiä ominaisuuksiaan kuten kuplan sisällä matkustamisen, sekä ilkeän vihreän naaman.
Mahtava Oz ikäänkuin kurkistaa kuuluisien hahmojen syntymään. Joukkio kohtaa matkallaan pelokkaan leijonan joka pakenee Ozia, Linnunpelättimen joka rakennetaan kyläläisten toimesta pelottelemaan hyökkääjiä, sekä erään näppäräsormisen tinaa takovan miehen. Ihmemaan eri kansallisuudet näyttäytyvät katsojille, samat hahmot seikkailevat myös alkuperäisessä mutta myöhempäään aikaan sijoittuvassa tarinassa. Kuinka hahmot muuttuvat, miten Smaragdikaupunki muuttuukaan parissakymmenessä vuodessa ja missä tilassa se on, kun Dorothy tupsahtaa Toto-koiransa kanssa astelemaan kuuluisaa tietä pitkin?
Jos katsoja kuvittelee, että Mahtava Oz kuvattiin ilman ongelmia, ollaan hakoteillä. Ohjaaja Sam Raimi oli vielä ilman miespääosan esittäjää viisi kuukautta ennen kuvausten alkamista; Johnny Depp kieltäytyi roolista, ja hätiin saapui James Franco. Franco treenasi taikuri Lance Burtonin avulla taikatemppujaan – kaikkeen ei voi luottaa tietokoneissakaan. Raimi joutui luomaan omanlaisensa Ihmemaan, Ihmemaa Oz-elokuvan teoksen oikeudet ovat tiukasti toisen yhtiön hallussa. Disney luottikin paljon aitoihin lavasteisiin, ja imi inspiraatiota Frank Capran ja James Wong Howen elokuvista, saadakseen elokuvaan Ihmemaa Ozista poikkeavan, Art Deco-tyylisen, ilmeen.
Miltä keltainen tiilitie näyttää ilman tunnettua kuviointia? Mielestäni elokuva onnistuu kiertämään pienet ongelmat hienosti.
Miksi Jennifer Lawrence on niin ihana?
Lue lisää »
Lawrence ilmestyi melkein tyhjästä, ja valloitti sekä katsojat että kriitikot Winter's Bone-elokuvassa. Sisukkaan nuoren naisen roolit eivät päättyneet tähän. Nuorille suunnattu ja äärettömän suosittu Nälkäpeli-kirjasarja sai Lawrencen tulkitsemana arvoisensa päähahmon tämän astuessa kolmiosaisen elokuvasarjan sankarittaren, Katniss Everdeenin, rooliin. Nainen pysyy kiireisenä, sillä X-Men -ja Nälkäpelin jatko-osien kuvaukset pyörivät täydellä teholla.
Oscarin Lawrence nappasi tämän vuoden helmikuussa roolistaan Unelmien pelikirjassa. Tarinan keskiössä Lawrence ja Bradley Cooper esittävät kahta tuuliajolla olevaa ihmistä, joilla molemmilla kiintää silmissä tietty päämäärä. Unelmien pelikirja on koskettava, raivostuttavan hauska ja katkeransuloisen vinksahtanut kertomus rakkaudesta – ei ihme että Akatemian mielestä Lawrencen suoritus Tiffanyna oli napakymppi. Lähtiessään lavalle hakemaan kultaista miespatsastaan Lawrence kompastui portaissa pitkässä mekossaan, ja hoiti tilanteen omalla tavallaan.
Kiitospuheessaan lavalla seistessään Lawrence tokaisi alkuun – yleisön noustessa seisomaan ja taputtamaan hänelle – että he antavat aplodeja ainoastaan säälistä kompastumisen vuoksi, mikä on todella noloa mutta kiitos kuitenkin. Huumorintaju on asia miksi media rakastaa Lawrencea; myöhemmin hän väitti keksineensä koko jutun tarkoituksella – tiristääkseen lisää aplodeja. Lawrence ei teeskentele. Hän on kuin kuka tahansa tallukka joka saapuu hienoihin juhliin ja ihmettelee kaikkia julkkiksia. Häntä kiinnostaa enemmän mitä ruokaa tilaisuudessa on tarjolla, kuin se mitä kenelläkin on päällä. Sulavaa ja tyylikästä naisesta ei meinaa saada millään.
“Haluan näyttää naiselta enkä 13-vuotiaalta pojalta”. Tällä lauseella Lawrence on kuitannut ulkomuotoonsa kohdistuneet kyselyt; hoikka nainen kun on joidenkin tahojen mielestä liian painava Hollywood-tähdeksi. Jennifer Lawrence on suorapuheinen, oman uransa ohjaimissa, sanavalmis, hauska ja jumalaisen kaunis. Nuorta naista on helppo ihailla, sillä hän eroaa Hollywoodin teennäisestä tähtimassasta kirkkaasti, omalaatuisena ja itsevarmana naisena, jolla on loistava ura edessään.
älä parkkeeraa John McClanen lähelle
Lue lisää »
Elokuvan autokohtaukset kuvattiin Unkarissa , pääosin Hungaroringillä. Kunnia elokuvan toimintakohtauksista ei kuulu tietenkään elokuvan tähdille Willisille, ja McClanen poikaa näyttelevälle Jai Courtneylle, vaan kouralliselle stunttimiehiä. Willisin pitkäaikainen stunttimies, Larry Rippenkroeger, on kertonut kuinka elokuvan ajokohtauksissa tehtiin asioita joita ei ole ennen elokuvissa nähty. Ei siis ihme, että mies putosi erästä kohtausta kuvatessaan 8 metriä, päätyen asfalttiin. Kuvaukset olivat miehen osalta ohi, ja toipuminen kesti kuukausia.
Tietokoneella tehtyjä tulevaisuuden autoja? Ei tällä kertaa. Ohjaaja Moore päätti pistää kaikki panokset peliin; tuloksena oli 132 tuhottua ja 518 vahingoittunutta autoa, arvoltaan noin 11 miljoona dollaria. Eri asia on, onko tällaisessa tuhoamisessa mitään järkeä. Autoja syttyy palamaan, stunttimiehet ja naiset loukkaantuvat, mutta valkokankaalle välittyy aito hiki ja adrenaliini. Muut kulkuvälineet eivät ole turvassa nekään; McClanen ongelmat helikopterien kanssa jatkuvat edelleen ja moottoripyörillä päästään kaahailemaan niin että polkupyöräilijää heikottaa.
Haluatko nähdä kun Mercedes Zetros Unimog ajaa betonirenkaan läpi ja väistää ohjusta tekemällä rekalla 360 asteen kiepin? Jonka jälkeen sankari astelee rekasta valmiina taistelemaan uudelleen? Elokuvissa kaikki on mahdollista.
