John Wick palaa vahvempana, ja pelastaa toimintaelokuvan

Keanu Reeves palaa hallittuna ja etäisenä palkkamurhaajana, luoden yhden miehen kiinnostavimmista hahmoista pitkiin aikoihin. John Wick oli vuonna 2014 melkoinen yllätyshitti, sillä harva odotti pienestä toimintatarinasta tulevan niin suosittua. Suurin kiitos tästä tietenkin kuuluu tiukalle ohjaukselle, yksinkertaiselle mutta toimivalle tarinalle ja Reevesin suoraviivaiselle hahmolle. Siinä missä Reevesia usein moititaan puisesta ja pölkkymäisestä tulkinnasta, on Wickin rooli kuin miehelle tehty.

Eläkkeelle jo kertaalleen yrittänyt palkkatappaja ei näytä saavan rauhaa, vaan miehen lahjat ovat kovassa kysynnässä miehen omista suunnitelmista riippumatta. Katsojan sydän värähtää säikähdyksestä, kun Wick astelee ruutuun mukanaan koira. Tämä karvakaveri on viattomasta ulkoasustaan huolimatta merkittävä osa Wickin hahmoa, sillä edellisessä osassa menetetty koiranpentu oli oleellinen tekijä pistäessään monta ratasta liikkeelle. Niinpä katsoja seuraa hieman huolestuneena tapahtumia koiran ympärillä ja rukoilee parasta.

Onko syytä huolestua koirasta, kun Wickin ympärillä lentävät luodit ja veri tursuaa? Koiran merkitys Wickin viimeisenä siteenä ihmisyyteen ja pitäytymiseen elämän syrjässä kiinni on alleviivaavaa, mutta toimii kaikesta huolimatta. Miehen elämä on kamalaa, ja jokainen valonpilkahdus on otettava vastaan kiitollisena. Wick raahataan eläkkeeltä takaisin töihin räjähdysten saattelemana, vedoten aikoinaan annettuun verivalaan, ja soppa on valmis. Se, kuka miehen kohteena on ja kuinka alamaailman pyörät pyörivät, tuntuu melkein toissijaiselta. Miehen koira ja tämän auto, jota haetaan sen uusilta haltijoilta sellaisella antaumuksella että oksat pois, luovat kehyksen sille mikä Wick on oikeasti miehiään. Tarinan muut osat; työ, kohde, kontaktit, ovat vain sumuisia hahmoja Wickin taustalla. Kun juoni kietoutuu jonnekin myyttisten palkkamurhaajien legendojen pauloihin, eksytään kauas siitä mikä tekee elokuvasta toimivan. Lokaatioiden levitessä pois kiinteästä keskiöstä Wickin kotiseudulla hajoitetaan samalla tiivistä tunnelmaa turhaan tuomalla suuren maailman tuntua pienen porukan tappeluun.

Lukuisissa sivuhahmoissa onkin hieman sulattelemista vaikka näiden motiiveja onkin kiinnostavaa seurata. Hahmot ovat sarjakuvamaisia ja ennakoitavia, vaikka näyttelijäkaarti koostuu erinomaisista näyttelijöistä. John Wick: Chapter 2 on Reevesin taidonnäyte, ja sellaisena se pysyy ensimmäisestä minuutista viimeiseen. Mies tiukassa mustassa puvussa esittää omaa balettiaan, jota ryydittävät Reevesille ominaiset selkeät ja konstailemattomat, harhaanjohtavan yksinkertaisilta näyttävät taistelukohtaukset. Neonvärit ja siloitellut pinnat, alati liikkuva toiminta ja ilmeetön sankari ovat John Wickin tavaramerkkejä, ja resepti toimii toistamiseen erinomaisesti. Tämä ei ole aivotonta toimintaa, vaan jokainen ruutu ja liike on tarkkaan harkittua taidetta, mikä vain korostaa hyvän toimintaelokuvan tekemisen vaikeutta. Onneksi meillä on John Wick, ja onneksi häntä esittää Keanu Reeves, mies joka pelasti toimintaelokuvan omilta kliseiltään.

Ei pelota niin paljon kuin toivoisi

Lue lisää »

Olen aikoinani pelästyttänyt itseni ikihyviksi istuessani 2000-luvun alussa elokuvateatterissa, ja katsonut kun mustahiuksinen tyttö kiipeää televisiosta kohti uhriaan. Yöunet olivat mennyttä, kun tuijotin huoneeni nurkassa olevaa pulleaa televisiota, mutta ajan kanssa tämäkin trauma haihtui olemattomiin.

The Ring, vuonna 2002 ilmestynyt japanilaisen Ringun amerikkalainen versio osui aikoinaan kauhun ytimeen napakasti. Se poiki aikoinaan jatko-osan, ja Hollywoodin perinteiden mukaisesti minkään kassoja kilisyttävän ei anneta maata haudassaan ikuisuuksia. Siksi tänä vuonna ilmestynyt Rings onkin löyhänlainen jatko-osa edellisten elokuvien tapahtumille, hieman uudelta kantilta katsottuna.

Mutta ei kenties tarpeeksi uudelta. Elokuva esittelee modernin teknologian syöpymisen vanhaan kauhutarinaan hieman oudolla tavalla. Se haluaa toisintaa ja kopioida tapahtumaa, luoda tapahtumaketjuja joita nykyajan ihminen uskoo pystyvänsä hallitsemaan. Samalla siinä on paljon samaa: Samara-tyttö joka vainoaa videon katsoneita, sekä paljon legendan (jälleen kerran) selvittämistä ja selviytymistaistelua.

Hieman oudosti elokuvassa on useampi alku, ja tarina puuroutuu siksi turhan kevyeksi kokonaisuudeksi jo alussa. On hankala ymmärtää kuka elokuvan keskimmäinen hahmo on, kunnes kamera malttaa ryhtyä seuraamaan Juliaa (Matilda Lutz), joka leimataan tarinan sankarittareksi. Julian poikaystävä Holt (Alex Roe) on yliopisto-opinnoissaan sekaantunut kyseenalaiseen projektiin, jota johtaa The Big Bang Theorysta tuttu Johnny Galeckin näyttelemä Gabriel.

Tarina haahuilee turhan paljon epäolennaisuuksien äärellä, eikä osaa tarttua niihin pieniin yksityiskohtiin jotka tuntuivat mielenkiintoisilta. Se, miten Gabrielin rakentama projekti toimii, miten nuoret katsovat videon ja siirtävät näin kirousta eteenpäin sekä sen vaikutus elämään siirretään sivuun parilla vilauksella seinällä olevista ajastimista. Samoin päähahmo Julia, sekä oikeastaan kaikki muutkin, jäävät kevyiksi kuoriksi joista emme opi elokuvan aikana oikeastaan mitään. Miksi juuri Juliasta tulee tarinan sankari, miksi Samara viestii tälle nuorelle naiselle aikomuksistaan? Kuvasto uppoutuu paljolti välähdyksiin videonauhasta, kärpäsistä, uskonnollisista kliseistä ja tummanpuhuvista pimeistä nurkista.

Tämä temppuilu voi toimia ihmisille, jotka eivät ole nähneet alkuperäistä elokuvaa, oli kyseessä sitten japanilainen alkuperäisteos tai sen erinomainen amerikkalainen versio. Samara itsessään on yhtä tehokas hahmo kuin ennenkin, mutta tyttö vesittyy kauhustelemaan taustalla samalla elokuva yrittää säikytellä katsojaa äänitehosteilla, tehden normaaleista asioista muka-pelottavia. Kauhuelokuva joka turvautuu turhaan säikyttelyyn, ei ole koskaan aidosti pelottava. Kauhun tunne tulee mystiikasta, kulmassa seisovasta pimeydestä ja siitä mitä ennen ei ole koettu. Valitettavasti Rings hukkaa modernin teknologian tuomat mahdollisuudet tehdä uutta tarinaa, ja tarrautuu joka suuntaan tempoilevassa kevyessä juonessa kliseisiin. Tarinan loppu ei anna Samaralle kenties rauhaa, ainakaan tavalla jota jo toivoisi.

Hulvattominta huumoria pitkiin aikoihin

Lue lisää »

Edellinen Lego-elokuva, osuvasti nimetty Lego Elokuva, ei onnistunut viihdyttämään minua - lähinnä se vain ärsytti. Siksi olikin mahtavaa huomata, että suosikkini supersankareista, Batman, onnistuu legoilussaan huomattavasti paremmin, ja hauskemmin.

Lego Batman -elokuvan alkuasetelma on hyvin yksinkertainen. Gotham on täynnä toinen toistaan ovelampia pahiksia, ja Batmanin työnä on päivästä toiseen kangeta vihulaisia telkien taakse. Työt on tehty sen verran tehokkaasti, että Barbara Gordonin (Rosario Dawson) ottaessa poliisilaitoksen johtaminen haltuunsa isältään, ei yön ritarille tunnu olevan enää töitä - Barbara passittaa Batmanin katsomoon rikoksen torjunnassa sillä homma kuuluu poliiseille. Samaan aikaan Batmanin kenties suurin ja tunnetuin vihollinen, Jokeri (Zach Galifianakis) potee syvää kaipausta yhteenottoihin viittasankarin kanssa, ja tuntee itsensä loukatuksi Batmanin ilmoittaessa että näiden kahden välinen vihanpito ei eroa millään tavalla muista matseista. Jokeri haluaa olla se suurin ja paras vihollinen, ja on valmis tekemään mitä tahansa osoittaakseen Batmanille näiden kahden suhteen olevan erikoinen, merkityksellinen.

Tuloksena on kaaosmaista menoa, joka naurattaa alkumetreistä lähtien. Will Arnettin Batman on parhaita viittasankarin tulkintoja koskaan, sillä se yhdistää komedian Bruce Waynen hyvin yksinäiseen hahmoon humoristisella tavalla. Vuorosanat tippuvat hahmon suusta napakan monotonisesti, kiteyttäen täydellisesti kaiken sen mistä Batmanissä on kyse.

Wayne kaikessa dramaattisuudessaan ja muka-itsenäisyydessään on mainiota seurattavaa - varsinkin kun miehellä on tukijoukkoina liuta perheenjäseniä ja apureita, vaikka tietenkin yön ritari toimii aina yksin. Mukamas.

Huumori osuu maaliinsa, vitsit ovat nasevia ja sopivat hahmoilleen tarkkanäköisen napakasti. Vihollisia ja apureita tulvii kentälle siinä määrin, että ainoastaan todelliset populaarikulttuurin tuntijat pysyvät täysin kärryillä tapahtumissa ja vitseissä - mutta juuri siinä elokuvan tenho piileekin. Justice League rientää Batmanin apuun, vaikkei tämä sitä halua, ja vastustajia löytyy Sauronista Voldemortiin ja Harley Quinniin. Ruudussa on siis tunkua, mutta napakka huumori ja hyvä rytmitys pelastavat täydelliseltä hurrikaanilta. Tuloksena on vuoden hauskimpia elokuvia, joka ei todellakaan ole tarkoitettu ainoastaan lapsille. Lapsilta suuri osa vitseistä meneekin täysin ohi, kun taas aikuiset viihtynevät tarinan parissa täysin eri syistä. Lepakkomies on saanut arvoisensa elokuvan, ja yllättäen se onkin Lego-maailmasta.

Tyylikäs kertomus kaivautuu syvälle

Lue lisää »

Viime vuoden hienoimpiin elokuviin vaivatta kuuluva Nocturnal Animals kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain, kahta synkkää tarinaa jotka yhdistyvät katsojan mielessä samaksi todellisuudeksi. Molemmat kertomukset ovat synkkiä ja kammottavia omalla tavallaan, ja samanaikaisesti vastustamattomia samalla tavalla kuin auto-onnettomuuden ohi ajaminen.

Amy Adamsin taidokkaasti näyttelemä Susan elää kalliissa lasitalossa jossain Los Angelesin kukkuloilla näennäisesti täydellistä elämää. Gallerian omistajana työskentelevä nainen on tottunut shokeeraamaan ihmisiä taiteen kautta, mutta talon sisällä kaikki on tyylitellyn kliinistä ja varovaista. Pariskunta, jonka toista osapuolta näyttelee Armie Hammer, kiertää toisensa kohteliaan etäältä täyttäen yhteiselon minimikriteerit vaivalla. Avioliitto on kriisissä ja sitä pitää yllä vain pelko epäonnistumisesta ja tietynlainen yläluokkainen kohteliaisuus.

Susan saa entiseltä poikaystävältään, herkäksi leimaamaltaan Tonylta (Jake Gyllenhaal) kirjan luonnoksen. Lahjaksi, tai enemmänkin Tonyn omaksi tavaksi purkaa mennyttä suhdetta ja antaa takaisin osa tuskasta jota suhteen päättyminen aikanaan miehelle aiheutti. Kirjan tarina on elokuvan toinen puoli, jossa Gyllenhaalin esittämä mies perheineen kohtaa pahuuden tyhjällä maantiellä. Aavikolla perhe kangetaan tieltä miesten toimesta joihin kukaan ei koskaan halua törmäävänsä, mutta ei varsinkaan yöllä keskellä ei-mitään. Perheen vaimo Laura (Isla Fisher) ja tytär Helen (Ellie Bamber) napataan mukaan, ja Gyllenhaalin esittämän isän epätoivoinen matka kohti päätepistettä alkaa.

Tarinan katsominen on tuskallista ja toisinaan ahdistavaa, sillä avautuvat tapahtumat on esitetty taidokkaan realistisesti. Michael Shannonin esittämä sheriffi, joka auttaa isää etsimään perhettään, kerää potin kotiin täydellisellä tulkinnallaan omalaatuisena ja keinoja kaihtamattomana lainvalvojana. Kaksi tarinaa kulkee rinta rinnan, kun omassa rapistuvassa linnassaan Susan lukee kammottavaa tarinaa, laskien sen välillä käsistään pystyäkseen jälleen hengittämään.

Kuinka paljon ex-poikaystävä Tony kostaa Susanille omassa kirjassaan, kuinka paljon hän purkaa tuntojaan tarinaan - kuten kirjailijoilla on tapana - jää katsojan päätettäväksi. Mitenkään hienovaraisesti tätä yhteyttä ei korosteta, mutta sen vaikutukset ulottuvat pidemmälle kuin vain kirjan sivuille. Susan kohtaa oman elämänsä kirjan sivuilta ja vaikka Tony jää tarinassa etäiseksi, on hän alati läsnä naisen viileän huolitellun ulkokuoren murentuessa. Nocturnal Animals on tyylitellyn kaunis, kuten vain sen ohjaaja Tom Ford (A Single Man) osaa kuvistaan tehdä. Näyttelijät ovat huippuluokkaa, ja tuloksena on mielen sopukoihin jäävä trilleri joka ei välttämättä kuitenkaan kerro mistään. Siksi se on niin lumoava, se pitää otteessaan mutta on katsojan päätettävissä nauttiiko siitä puhtaana tunnelmapalana, vai antaako sen kaivautua syvemmälle.

Ihastuttava La La Land vie mukanaan

Lue lisää »

Ihastuttava, hurmaava, mukaansatempaava. Sitä kaikkea on La La Land, joka on sekoitus romantiikkaa, musiikkia ja visuaalista hurmosta näppärästi kootussa paketissa. On turha antaa musikaali-sanan karkottaa elokuvan ääreltä, sillä musiikki sykkii ja taustoittaa tarinaa niin täydellisesti että juroinkin katsoja unohtaa katsovansa genrensä parhaita puolia esiin tuovaa edustajaa. Sillä sitä elokuva on. Pääosien esittäjät Emma Stone ja Ryan Gosling, yhdessä muun erinomaisen näyttelijäkaartin kanssa tanssivat ja laulavat juuri sopivalla tavalla ristiin. He eivät ole laulun tai tanssin ammattilaisia, ja tämä pieni ero tekee tähtiparista sopivan lähestyttävän, vaikkakin raivostuttavan kauniin ja herttaisen sellaisen.
Pianomusiikki, herkät balladit ja särisevän energinen jazz rytmittävät tarinaa Sebastianista (Gosling), joka haaveilee oman jazzklubin avaamisesta. Musiikkityyli on hukkumassa nykymaailmassa, ja mies kaihoilee hyvän musiikin ja omalla tavallaan nostalgisten vanhojen aikojen perään. On ehkä hieman ironista, että valkoinen Gosling on valittu saarnaamaan jazzin merkityksestä ihmisille, mutta se ei tarkoita etteikö hahmo toimi.
Omalaatuisen hauskaa menoa tasapainottaa ihastuttava Stonen esittämä Mia, joka on tahollaan yhtä kunnianhimoinen kuin Sebastian. Näyttelijäksi haluava nainen etsii omaa paikkaansa raadollisella alalla, ja törmää mieheen ajankohtana joka tuntuu hyvin epäsopivalta naisen suunnitelmille. Gosling ja Stone ovat täydellinen pari, eikä ihme että he ovat näytelleet yhdessä ennenkin. Crazy Stupid Love - Hölmö hullu rakkaus ja Gangster Squad -elokuvissa yhdessä esiintyneiden näyttelijöiden välinen kemia on nähtävissä, ja sitä La La Land hyödyntää häpeilemättä. Amerikan kultamurut ovat katsojille samalla kertaa samaistuttavia että täysin tavoittamattomissa olevia näyttelijöitä, joita haluaa nähdä aina uudestaan.
Ihastus ja rakkaus on tarinassa käsinkosketeltavaa, mutta koska tämä on musikaali ja rakkaustarina yhdistettynä kunnianhimoisiin ihmisiin - on tuloksena pakko olla myös suruja. Elokuvan tummemmat sävyt tulevat hyvin esiin lauluissa, niin kaipaus kuuluisuudesta kuin rakkaudesta ja ymmärretyksi tulemisestakin. Katsojan sydänalaa kuristaa, ja melkoista pokkaa vaaditaan jos pieni kyynel ei silmäkulmasta valu tarinan aikana.
La La Land on malliesimerkki musikaalista, joka uudistaa genreä sopivasti menemättä liiallisuuksiin. Se kumartaa ja antaa paljon kiitosta menneiden kulta-aikojen suureellisille elokuville, mutta uskaltaa tehdä pienestä kaunista yhtä tehokkaasti. Elokuvan jälkeen olo on melko tyhjä, sillä laulut tekevät tehtävänsä. Sielu on vedetty mankelin läpi, ja samalla kertaa tekee mieli ostaa steppikengät sekä mennä tunneille, ja hautautua itkemään elämän kohtalon käänteitä.

Mökillä ei ole taaskaan mukavaa

Lue lisää »

Eli Rothin ohjaama Cabin Fever on uusintaversio saman ohjaajan vuonna 2002 ohjaamasta samannimisestä elokuvasta. Tietenkin herää ensimmäiseksi kysymys miksi, mutta Hollywoodissa on tehty uusia versioita niin kauan, ettei kukaan oikeastaan enää edes odota vastauksia. Käsikirjoituskin on suurimmalta osiltaan sama; uuteen versioon on kuitekin sisällytetty osia joita Roth ei ollut vuonna 2002 pystynyt elokuvaan laittamaan.
On siis melkein turhaa sanoa, että elokuva ei tarjoa oikeastaan mitään uutta tai tuoretta tarinaan tai genreen. Cabin Fever tuotti aikoinaan muutaman jatko-osan, jotka ovat kekseliäisyydessään kuitenkin masentavan samankaltaisia keskenään.
Joukko nuoria suuntaa mökille, tavoitteenaan viettää rentouttava viikonloppu keskellä metsää. Wifiä ei ole, ei myöskään televisiota, joten nuoriso käyttää aikansa ryypäten ja seksiä harrastaen. Hahmoja ryhtyy inhoamaan melko aikaisessa vaiheessa, sillä ainakin joukon ylimielisin tyyppi, asetta varomattomasti heilutteleva videopelejä harrastava urpo, aiheuttaa hämminkiä alkuminuuteilla. Loput katraasta, joiden nimiä on turha edes mainita, ovat sekoitus varomatonta naiviuutta ja nuoruuden välinpitämättömyyttä. Eipä siis aikaakaan kun mökin ovea kolkuttelevat vaarat saavat joukkion sekaisin.
Mukana ovat alkuperäisversiosta kaikki tutut elementit. Yksi nuorista passitetaan vajaan sairastamaan, verta lentää joka suuntaan ja vainoharhaisuus iskee joukkioon kuin leka. Ihmiset jakautuvat uskottavasti eri leireihin, joku haluaa suojella itseään eristämällä itsensä, kun taas jotkut haluavat auttaa virustartunnan saaneita ilmiselvästi uhraamalla itsensä ottamalla kontaktia mätäneviin ihmisiin. Yksikään hahmoista ei keksi minkäänlaista keskitietä jota kulkea, ja katsoja tietää koko porukan olevan tuhoon tuomittu.
Mukana on paljon turhaa säikyttelyä, johon nojaaminen tarkoittaa ainoastaan sitä etteivät tekijät usko itse tarinan olevan tarpeeksi ahdistava. Sitähän se ei ole, sillä harva kauhugenren ystävä ei ole Cabin Feveria nähnyt tai tiedä sen juonta. Lisäksi leffaan on tungettu masentavasti seksuaalista kuvastoa nuoria mieskatsojia “ilahduttamaan”. Onkin jännä miten mieshahmot vain yskivät verta ja kärsivät, mutta naisilta irtoaa lihaa intiimeistä paikoista ja heitä kuvataan täysin alasti. Tämä viimeistään vesittää minkäänlaisen kuvitelman siitä, että tässä tehdään kauhuleffaa tosissaan. Parodiaksi tästä ei ole, sillä elokuvassa ei ole huumoria eikä hersyttäviä hetkiä. Edes paikkakunnan ns. punaniskat eivät ole lopulta kovin uhkaavia vaan ainoastaan järkeviä landepaukkuja jotka tietävät kyllä mistä kana kusee.
Niinpä Cabin Feverin uusintaversio jää itselleni täydeksi mysteeriksi. Miksi tämä elokuva oli tehtävä? Kauhugenre kaipaa uudistusta, ja sitä ovat tarjonneet mainiosti viimeaikaiset menestykset kuten It Follows, The Babadook ja Get Out. Kun useat elokuvat jäävät tekemättä rahoituksen vuoksi, on hankala ymmärtää miksi tämä on koettu tarpeelliseksi tarinaksi tehdä uudestaan? Silti, tähän tarttuvat kenties ihmiset jotka eivät ole nähneet alkuperäistä, tai haluavat vain elää saman tarinan melkein ruutu ruudelta uudelleen. Ainakin se laittaa mökkilomailun vähän epämiellyttävään valoon, mikä sopinee hyvin kesäisen Suomen tunnelmaan.

Taidokasta toimintaa assassiinien matkassa

Lue lisää »

Tällä viikolla kotiteattereihin ilmestynyt Assassin’s Creed on siitä mielenkiintoinen elokuva itselleni, että olen pelannut joka ikisen pelisarjan osan läpi. Olen siis pelaaja, ja aika suuri Assassin’s Creed -fani. Siksi elokuvaan on hieman hankala suhtautua täysin neutraalisti, sillä odotukset olivat aikoinaan tietenkin suuret, ja ennakkokäsitys elokuvan maailmasta ja teemoista istui lujassa.
Siksi en tällä kertaa edes yrittänyt pitäytyä neutraalina, vaan katsoin elokuvan melko suvereenisti fanilasit päässä. Michael Fassbender hyppää - oikeastaan kirjaimellisesti - tarinan sankarin Callum Lynchin kaapuun rytinällä. Tarinankaari eroaa peleistä, ja kokonaisuus on omanlaisensa tulkinta assassiinien ja temppeliritarien välisestä taistosta. Lynch joutuu mutkien kautta Asbergo -nimisen yrityksen haltuun, koekaniiniksi, elämään edesmenneen salamurhaajan historiaa uudelleen Animukseen kytkettynä. Animus on jättimäinen mekanismi, joka siirtää käyttäjän dna-pätkien avulla kokemaan mennyttä - tarkoituksena on löytää ihmiskunnan kohtalon kenties muuttava esine. Lynchin esi-isä Aguilar de Nerhar (Fassbender) taiteilee ja etenee akrobaattimaisesti historiallisessa Espanjassa, samalla kun jättimäinen koura kannattelee Lynchia modernissa laitoksessa nykypäivässä.
Eteneminen on yllättäen jopa hieman hitaan oloista, ottaen huomioon kuinka täyteen toimintaa se on kuitenkin pakattu. Tarinaa rytmittävät taidokkaat parkour-kohtaukset ja taistelut, mutta toisaalta tarina jumittaa ja antaa samalla tilaa kömpelölle mystiikalle. Toiminta on hengästyttävää - hahmot juoksevat seiniä pitkin ja loikkaavat alas korkealta; aseina käytetään miekkoja, ampuma-aseita ja tikareita sekä tärkeää piilotettua terää. Samalla toiminta on elokuvan kirkkain helmi, sillä se on selkeälinjaista ja kaunista. Siksi Assassin’s Creed on erityisen vaivatonta ja viihdyttävää katseltavaa, vaikka katsoja voikin pudota kärryiltä itse tarinan taustojen omituisuuden vuoksi. Taustat ovat monimutkaisia ja niille annetaan kyllä tarpeeksi tilaa, mutta siitä huolimatta pelejä pelaamaton voi olla hukassa legendojen ja nykyajan pahisten kanssa koska toteutus ontuu.
On selvää, että pelaajat ja tavalliset elokuvan ystävät tulevat näkemään elokuvan hieman eri tavalla. Itselleni juoni ja tarinan maailmat sekä hahmot olivat tuttuja ja kiehtovia. Näyttelijäkaarti tekee varman hyvää jälkeä - Marion Cotillard, Jeremy Irons ja Brendan Gleeson ovat ammattilaisia, elokuvan teho ei ainakaan kaadu huonoihin valintoihin. Onko tarinassa tarpeeksi apetta seisoakseen omilla jaloillaan, ilman pelien luomaa viitettä? Tuntuu, että tarina olisi voitu aloittaa vielä enemmän perusteisiin uppoutumalla, sillä paljon hienoa historiaa ja assassiinien maailmaa jäi kokematta. Pienestä sekavuudesta huolimatta Assassin’s Creed ja varsinkin sen toimintakohtaukset toimivat hyvänä viihteenä: kaiken ei tarvitse olla ydinfysiikkaa, syviä tunteita ja taiteellista draamaa.

Will Smith haahuilee lapsensa menettäneenä isänä

Lue lisää »

Will Smithin tähdittämässä Kaikenkattava kauneus -elokuvassa on jotain tuttua. Sen pohjana toimii rakkaan menettämisen tuska ja elämänhalun ja hallinnan katoaminen. Omalla tavallaan se on hyvin vanhanaikainen tarina hyvää tarkoittavista voimista, jotka vetävät todella syvissä vesissä uivan ihmisen takaisin pinnalle. Se on satu, mutta tämä versio ei ole kovin vaikuttava sellainen.
Smithin esittämä Howard on karismaattinen ja itsevarma johtaja, jonka firmalla menee hyvin. Elämän raiteiltaan vie lapsen kuolema ja miehestä tulee kuori, joka kolisee tyhjää tummuutta sisältä päin. Howardin yhtiökumppanit, joista jokaisella on omatkin ongelmansa kannettavina, eivät pysty pitkään katsomaan kuinka firma kaatuu pala palalta kuten dominoketjut, joita Howard rakentelee työpäiviensä aikana. Vertaus elämän kaatumiseen ja dominoihin on hieman liiankin ilmiselvä, ja kaikessa muussakin kerronnassa on hyvin kädestä pitäen selittävä maku.
Näyttelijäkaarti on vaikuttava, ja siksi elokuva tuntuukin enemmän laskelmoidulta projektilta kuin tarinalta siitä kuinka suru ottaa ihmisen valtaansa. Yhtiökumppanit Kate Winsletin, Michael Peñan ja Edward Nortonin esittäminä tekevät tasaisen laadukasta työtä, mutta kenenkään elämä ei aukea katsojalle kovin syvällisenä huolista riippumatta. Kolmikko keksii palkata avukseen näyttelijöitä, jotka kohtaavat Howardin ikäänkuin sattumalta. Surussaan Howard on kirjoittanut kirjeitä kuolemalle, rakkaudelle sekä ajalle, ja näyttelijöiden tehtävänä on esittää näitä hahmoja, uskotella Howardille heidän olevan todellisia.
Toisella laidalla Keira Knightleyn, Helen Mirrenin sekä nuoren Jacob Latimoren esittämät näyttelijät aiheuttavat Howardille päänvaivaa, mutta missään vaiheessa ei tunnu siltä että keinot olisivat kovin tehokkaita. Siinä missä ihmisen ajattelisi kenties hakeutuvan psykiatrille nähdessään kuoleman kävelevän vastaan ja ryhtyvän juttusille, Howard ottaa kaiken vastaan pontevasti protestoiden mutta samalla alistuen. Huolimatta käsikirjoittajien yrityksistä rakentaa lihaa tarinan ihmisten ympärille on kaikessa turhauttava tyhjyyden tuntu. Howardin kohtalosta ei tule välitettyä, vaikka miehellä on vaikeuksia kohdata edes lapsensa menettäneiden ihmisten kriisiryhmän terapistia.
Kaikenkattava kauneus olettaa että katsoja ei ymmärrä itsestäänselviä asioita. Se ottaa kädestä ja kuljettaa, luottaa liikaa karismaattisiin näyttelijöihinsä ja hukkaa potentiaalin viimeistään sokeriseen lopputulemaan. On melko käsittämätöntä, että näin hienosta näyttelijäkaartista ei saada irti enempää - hahmot ovat kalpeita karikatyyrejä, ja elämänmakuinen draama jää kokematta. Osa dialogista on suorastaan vaivaannuttavaa, eikä aitouden tunnetta tule. Smithin tyhjä katse ei kosketa, eikä edes orastava toivo jaksa kohottaa mielialaa katsojan rinnassa. Elokuva haluaa olla koskettava, mutta onnistuu olemaan enemmänkin turhauttava ja vailla todella mielenkiintoisia käänteitä.

Taidokkaiden näyttelijöiden täydellistä sanailua

Lue lisää »

Fences sai helmikuun Oscareissa yhteensä neljä ehdokkuutta, eikä täysin syyttä. Se on teemoiltaan tuttu, mutta näkökulmaltaan tärkeä elokuva, jonka teatterimainen ulosanti pitkine dialogeineen on paljon velkaa August Wilsonin kirjoittamalle näytelmälle vuodelta 1983. Wilson saikin muokatun käsikirjoituksen ehdokkuuden, eikä syyttä - Fences on elämänmakuinen ja herkullinen, mutta myös ajoittain häiritsevä tarina.
Elokuvan ohjaaja Denzel Washington esittää Troy Maxsonia, miestä joka toisinaan muistelee turhautuneella kaiholla kunnian päiviään erinomaisena baseball-pelaajana. Miehen sanoista tippuu nasevasti tulkintoja rasismista ja rakenteista jotka pitivät Troyn nuoruudessa tummaihoiset pelaajat omissa liigoissaan. Ammattilaisuudesta ja suurista rahoista ei voinut edes haaveilla. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, aikaan jolloin amerikkalainen yhteiskunta on hitaasti kääntymässä - hyvin hitaasti - mutta Troy ei halua edes kuulla oman poikansa suunnitelmista suunnata yliopistoon amerikkalaista jalkapalloa pelaamaan. Perheen toinen poika on jazzmuusikko, ja tarina pyörii yllättävän hyvin pienen piirin kesken pitäen suurelta osin taloa ja pihaa näyttämönään.
Perheen sydän on Viola Davisin Oscarin arvoisesti näyttelemä Rose, joka kestää miehensä kotkotuksia ja mielipiteitä yleensä kärsivällisesti. Hän vastaa miehensä verbaaliseen höykytykseen samalla mitalla, ja dialogi kulkee vaivatta näiden kahden äärettömän taitavan näyttelijän välillä nautinnollisesti. Troyta ajaa myös syyllisyys, sillä suuria puheita ja hetkittäisiä alkoholin huuruisia hetkiä saattelee myös aikoinaan tehdyt valinnat elämän varrelta. Perhe on köyhä, ja talokin on hankittu hyödyntämällä Troyn veljen Gaben (Mykelti Williamson) veteraaniavustuksia.
Elämä kulkee omaa rataansa tarinassa, jossa tapahtuu paljon ihmisten eleissä ja tapahtumien taustalla. Toimintaa elokuvassa itsessään ei juurikaan ole, vaan mennyt värittää puheita ja eleitä tässä hetkessä häiriten ja tunkeutuen niin rauhalliselta tuntuvaan elämään. Tulkinnan teatterimaisuus ja dialogiin paljon nojaava kerronta ei tunnu raskaalta, sillä täydellinen näyttelijäkaarti hurmaa ja kiertää katsojansa vaivatta lauseillaan. Fences tuntuu iättömältä ja samalla hyvin vanhanaikaiselta. Perhesuhteet ovat herkkiä ja samalla tulenarkoja, sillä tarinan keskeisin hahmo Troy tuntuu mieheltä joka voisi räjähtää huonon päivän sattuessa. Armoitettuna tarinankertojana ja sanaseppona mies kuitenkin peittää tämän hurmaavan sanaryöpyn alle, ja on omalla tavallaan kuin itse juoni. Paljon sanoja ja kultaista tunnelmaa, vaikka pinnan alla tapahtuu koko ajan paljon enemmän.

Tyypillinen sankaritarina korostaa sodan rumuutta

Lue lisää »

Tosielämän sankariteot ovat teema, jota on ammennettu sotaelokuvissa jo vuosikymmeniä. Vaikka tarinat ja yksityiskohdat muuttuvat, tulee väkisinkin olo että tämä kaikki on nähty ennenkin - vain maisemat ja henkilöt muuttuvat. Nämä tarinat ovat tärkeitä ja niitä pitää kertoa, mutta samalla tasainen sotaelokuvien vyöry vie tilaa ja rahoitusta toisenlaisilta, kenties tärkeämmiltä, sankaritarinoilta.
Hacksaw Ridge - aseeton sotilas -elokuvassa Andrew Garfield esittää toiseen maailmansotaan mielivää maalaispoika Desmond Dossia. Lääkintämieheksi tähtäävän sotilaan sotamatkan tiellä on kuitenkin pieni mutta - Doss on uskonnoltaan adventisti ja kieltäytyy kantamasta tai käyttämästä asetta. Kieltäytyminen aiheuttaa luonnollisesti ongelmia jo koulutusvaiheessa, ja yksikön kersantti Howell (Vince Vaughn) karjuu ja uhkailee saadakseen miehen luovuttamaan.
Doss on kuitenkin päätöksessään järkähtämätön - halu pelastaa henkiä kuoleman keskipisteessä on palava, eikä halua himmennä edes rakastuminen kotikaupungin sairaalaan sairaanhoitajaan Dorothyyn (Teresa Palmer). Kotona kipuilee Hugo Weavingin taidokkaasti esittämä isä, jonka pääkopassa kummittelevat edellisen sodan aiheuttamat traumat. Isä saarnaa autuaasti ja usein sodan ja väkivallan mukanaan tuomasta tuskasta, mutta kurittaa toisella kädellään koko perhettä.
Doss joukkioineen marssitetaan helvettiä muistuttavalle Okinawan saarelle. Elokuvan toinen puolisko täyttyykin pommeista, silmittömästä ampumisesta, lentävästä hiekasta ja ruumiin palasista. Sota on rumaa ja tässä ohjaaja Mel Gibson on parhaimmillaan - koordinoimassa toimintaa ja kaaosta. Itse taistelu on yhtä sekavaa kuin todellisuudessa, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtuu ja missä. Vääjäämättömän tappion häälyessä horisontissa miehet vetäytyvät, paitsi tietenkin tarinan keskipiste Doss.
Doss jää taistelukentälle, ja pelastaa yksinään tarinan mukaan noin 75 jälkeen jäänyttä sotilasta. Samalla hän rukoilee jumalaa antamaan voimia pelastaa vielä yhden sotilaan, ja urakasta tuleekin tahdon voimalla toimiva tuskainen taival. Doss maalataan peräänantamattomaksi, urheaksi ja vailla syntejä olevaksi tekijäksi, jonka syvä halu auttaa pistää miehen kulkemaan kiven läpi. Menossa ja tunnelmassa on ylidramaattisia sävyjä ja paljon tunteiden maalailua, mutta se ei pohjimmiltaan tee Dossin urakkaa yhtään vähemmän vaikuttavaksi, sillä sitä se on.
Hacksaw Ridge on sotaelokuvana hyvin tavallinen. Sen paras anti on itse tarinan idea ja kauneus jonka se luo helvetin keskelle. Samalla se on hieman tönkkö ja niin kaavamainen, että se laittaa toivomaan sotaelokuvien määrän dramaattista vähenemistä. Mitä elokuva, ja maineeltaan ryvettynyt Gibson, haluavat elokuvalla kertoa, on hieman mysteeri. Paljon tunnetta hukkuu kaaokseen ja poseeraamiseen, mutta onneksi itse sankaritarina siloittelee suurimman ärtymyksen maton alle.

Kun komedia ei naurata

Lue lisää »

Kammottavan Luokkakokous -elokuvan jälkeen ajattelin hetken, että tältä miesten tekemältä huumorilta päästäisiin vihdoin tässä maassa muihin teemoihin. Näin ei tietenkään käynyt, vaan jostain kumman syystä elokuvayleisöön uppoava elokuva saa vieläkin huonomman jatko-osan. Luokkakokous 2: polttarit jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä, eikä poikkea saati sitten yllätä millään käänteellään. Tai vitsillään, jos niitä olisi. Suurimmaksi ongelmaksi kun eivät elokuvaa katsoessa muodostu sen mauton naiskuva, sen säälittävä mieskuva tai edes laimeat täysin ennalta-arvattavat tapahtumat. Ongelma on siinä, että komediaksi luokiteltu elokuva ei yksinkertaisesti naurata. Ei siis kertaakaan.
Tuttu kolmikko aloittaa taipaleensa Jaajo Linnanmaan esittämän Tuomaksen polttareista. Ontuvasti menestyvän levyn julkaissut laulaja on astumassa avioliiton auvoisaan satamaan, ja tämä on erinomainen tekosyy miehille lähteä sikailemaan kunnolla. Yllättävintä lienee se, että suuri sikailu ei tapahdukaan polttareissa vaan hautajaisissa. Aku Hirviniemen ‘Nippe’ taiteilee kipuilevana suomalaisena miehenä keskiverrossa elämässään ja Sami Hedbergin Antti Kulmala etsii sitä oikeaa.
Pääosaan nousee kikkeli. Sen niminen hahmo kun kuolee polttareissa, ja miehen hautajaisista saadaan irti hupia koskemalla kuolleen mieheen vehkeeseen. Sillain kivasti huumoria tehden ja hihitellen. Luulisin tämän naurattavan vain ihmisiä jotka eivät ole moista elävässä elämässä nähneet, mutta olen ollut ennenkin väärässä. Sanaa kikkeli toitotetaan läpi elokuvan, kuten pieni lapsi joka on oppinut uuden tuhman sanan eikä suostu lopettamaan sen hokemista.
Elokuvan naiset ovat tämän leffan huumorin mukaisesti juuri sellaisia vääränlaisia. On strippareita, nalkuttavia vaimoja tai tyttöystäviä jotka kohtelevat miehiään kuin pikkulapsia, sekä tiukkapipoisia akkoja. Ei ihme että Kulmalan Antti löydä naista sillä eihän näistä ole näkemään ison miehen kuoren alle, ja löytämään sieltä kultakimpaletta. Siis jos kultakimpaleeksi lasketaan pihi lasta muistuttava aikapoika, joka innostuu aina naisen nähdessään. Hän ei ole kranttu, kuka tahansa nainen kelpaisi - imartelevampaa kehystä tuskin voi riiaukselle rakentaa.
On sääli, että suomalaisesta komediasta puhuttaessa mieleen ei tule mitään muuta kuin Luokkakokous. Alastomuutta, vitsejä jotka ovat kuluneet puhki jo 70-luvulla ja ennalta-arvattavuutta. Tuloksena on komedia joka ei naurata hetkeäkään, ja lopputekstien oheen laitetut “huonot otokset” vahvistavat että hauskaa taitaa olla ainoastaan tekijäporukalla. Kaiken tämän sanottuani uskon, että tämä(kin) arvio otetaan suosituksena, sillä suuri yleisö näyttää elokuvista pitävän.

Arrival - vuoden hienoimpia elämyksiä

Lue lisää »

Kotiteattereihin vihdoin saapuva Arrival jatkaa osaltaan nykyistä scifi-elokuvien suuntaa, jossa suurista asioista puhutaan enemmänkin henkilökohtaisen lähestymistavan ja näkökulman kautta. Se keskittyy yksilöön, tällä kertaa Amy Adamsin taidokkaasti esittämän Louise Banksin hahmoon – naisen joka yrittää puhua avaruudesta tulleille muukalaisille. Maailman kohtalo - ihmisten paniikki ja kansainvälinen kaaos - ovat tausta, joka tulvii tarinaan lähinnä television uutisten ja armeijan tarjoaman taktisen informaation kautta. Itse tapahtumien keskipisteessä, keskellä aavaa laaksoa leijaileva yksi alus kahdestatoista, on ympäröity hiljaisuudella joka ulottuu elokuvan jokaiseen nurkkaan.
Ohjaaja Denis Villeneuve on taidokas tarinankertoja, jonka maltillinen johdatus läpi tapahtumien on sukua hänen edellisille erinomaisille elokuvilleen Sicario ja Vangitut (Prisoners). Arrivalissa tilaa saa yksilö, joka tuntuu koko maailmaa koskevissa tapahtumissa yhtä aikaa itsekeskeiseltä sekä hyvältä ratkaisulta. Yksilön valinnat ja teot saavat merkityksen uuden tuntemattoman äärellä ja siksi Arrival on kaikessa hiljaisuudessaan niin toimiva.
Suuret toimintakohtaukset ja kaaos loistavat poissaolollaan, ja katsoja näkee tapahtumat Banksin kautta, siirtäen fokuksen suurilta osin pois muusta maailmasta. Se tuo myös muukalaiset näin paljon keskeisempään osaan, ja kerrankin etsitään vastausta kysymykseen miksi. Tarina laittaa uskonsa ihmisiin tavalla joka tuntuu jopa epärealistiselta ja naivilta. Maiden johtajat herkkine liipaisinsormineen ovat näissä tarinoissa usein epäkiinnostavia ja masentavan todellisia tekijöitä. Arrival viipyilee melkein sadunomaisessa kuplassa, jossa tosielämä on sosiaalisen median ärsyttävä saapuneen ilmoituksen äänimerkki.
Heptapodit, nuo oudot ja menneen maailman eläimiä muistuttavat muukalaiset, tuodaan ruutuun hitaasti lonkero kerrallaan. Arrival on tieteiselokuvaksi ihastuttavan tyhjä räjähdyksistä, toiminnasta ja nopeista leikkauksista. Kuva viipyilee ja elää samassa tahdissa heptapodien kanssa, ja pakottaa niin Banksin kuin katsojankin pysähtymään. Kaikkea saattelee Jóhann Jóhanssonin luoma musiikki, jonka kummitusmainen kaiku on vieras yhdistelmä alkukantaisia törähdyksiä ja tunnelmapaloja vailla kouriintuntuvaa kokonaisuutta. Se on yhtä vieras kuin avaruudesta saapuneet oliot, ja kietoo elokuvan täydelliseksi elämykseksi.
Hitaasti etenevä kerronta, jonka harmoniaa hermostuneet armeijan miehet ja maailman johtajat yrittävät rikkoa tehokkaasti, leikkautuu lopussa terävästi. Se luo jännitettä, jonka purkautumista katsoja seuraa huolestuneena, sillä kyseessä on muutakin kuin maapallon kohtalo. Nykyinen maailmanpolitiikka tarjoaa vastauksia elokuvan esittämiin kysymyksiin mm. ilmastonmuutoksen ja maahanmuuton muodossa. Siksi Arrivalin käsitys ihmisyydestä, siitä mitä me olemme valmiita kohtaamaan ja mitä olemme valmiita uhraamaan, tuntuu liian optimistiselta.
Arrival on pienimuotoisuudessaan ja kauneudessaan yksi vuoden hienoimpia elokuvia. Sille pitää antaa tilaa ja aikaa, mutta se palkitsee katsojan murskaavalla tavalla viimeisten minuuttien aikana.

Rogue One kulkee vakaasti alkuperäisen Star Wars-trilogian tunnelmissa

Lue lisää »

Rogue One: A Star Wars Story on alkumetreiltään sitä aidointa Star Wars-henkeä, jota fanit jäivät kaipaamaan jossain alkuperäisen trilogian ja mainion The Force Awakens -elokuvan välillä. Rogue One on yksittäinen tarina, joka omalla tavallaan toimii esiosana vuonna 1977 ilmestyneelle elokuvalle, ja omaa juuri alkuperäisen tarinan hengen ja visuaalisen ilmeen.
Tarina kulkee Felicity Jonesin esittämän Jyn Erson mukana, kun nuori nainen lähtee melko epätoivoiselta näyttävään taistoon Imperiumia vastaan. Naisen isä (Mads Mikkelsen) on vankina Imperiumin kynsissä, työnään rakentaa Kuolemantähti joka näyttelee suurta osaa elokuvasarjassa myöhemmissä tapahtumissa. Naisen sisu ja taistelutahto, sekä tietynlainen melkein jedimäinen peräänantamattomuus on tarttuvaa. Kapinalliset ymmärtävät pian projektin vaarallisuuden, ja liittyvät mukaan matkaan joka näyttää pitkälti tuhoon tuomitulta. Imperiumi on suuri, varustelu ylivoimaista ja kapinallisia tähän verrattuna vain kourallinen. Elokuvasarjaa seuraavat kuitenkin tietävät, että näissä tarinoissa sydän kantaa pitkälle.
Imperiumilta karannut lentäjä (Riz Ahmed), sekä Diego Lunan esittämä Cassian ovat vain osa ydinjoukosta, joka koostuu mielenkiintoisista hahmoista. Tässä lepääkin elokuvan vetovoima, sillä jokaisella hahmolla on merkittävä osansa juonessa ja hahmot ovat sympaattisia ja inhimillisiä. Sokea munkki Chirrut Imwe (Donnie Yen) ja tämän aisapari Baze (Wen Jiang) sekä sarkastisen terävä ja todennäköisyyksiä hilpeällä äänellä lateleva droidi K-2SO täydentävät joukkion, joka kulkee kohti varmalta näyttävää tuhoa kinastellen ja taistellen. Tiimissä on tuttua henkeä, joka on samalla kertaa hyvin ennalta-arvattavaa ja turvallista.
Tarina ei olisi kuitenkaan mitään ilman vastapuolta, ja elokuva onnistuu täydentämään hahmogalleriaa hyvillä pahiksilla. Tietenkin kaiken keskellä seisoo dramaattisen ja äkkipikaisen oloinen Darth Vader, mutta karismansa puolesta Ben Mendelsohnin Krennic voittaa saappaan potkun mitalla tämän taiston. Mies huokuu hiljaista varmuutta ja ylimielisyyttä, mikä on helppo yhdistää Imperiumin johtaviin voimiin.
Visuaalisesti Rogue One turvaa paljon hiekkaan, hiljennettyihin sävyihin ja rujouteen. Sen maailma on kaatumaisillaan pahan vallan alle, köyhyys ja epätoivo näkyvää, ja tyrannien rautainen koura puristaa kapinallistenkin toivoa lujalla otteella. Tästä huolimatta erikoistehosteissa ei ole säästelty vaan ilmataistelut ovat mukaansa tempaavia jännittävine käänteineen ja ympäröivä maailma täynnä yksityiskohtia kuhisevaa elämää. Tarina loikkii toisinaan turhan nopeasti kepeämmästä hetkestä toiseen, ja haluaa lisätä toimintaa toisinaan turhaankin sanailun väliin. Samalla se tuntuu juuri siksi aidolta ja alkuperäiseltä - hieman kotikutoiselta ja herttaiselta. Elokuvan viimeinen kolmannes on melkein puhtaasti toimintaa, joka jättää ihmiskohtalot ja tunteet sivummalle. Tarinaan tulee kiireen ja epätoivon tuntu, ja olisikin outoa keskittyä pohtimaan suurempia kokonaisuuksia kun tällä joukkiolla on vain ja ainoastaan yksi tehtävä edessä.
Pääsävyiltään Rogue One eroaa päätarinasta. Se on tummempi ja epätoivoisempi, ja samalla hahmot tuntuvat paremmin kirjoitetuilta. Se todistaa jälleen kerran, että suurta scifi-tarinaa voi helposti kannatella nainen keskeisimmässä roolissa tukenaan hyvin laaja-alainen ja diversiteetti näyttelijäkaarti. Vaikka elokuva on ennenkaikkea tarina Tähtien sodan faneille, kurkistus päätarinan taustoihin ja historiaan, voi siitä nauttia puhtaasti viihteellisenä toimintanakin. Parhaimmillaan se kuitenkin toimii ehdottomasti niille, jotka ovat Tähtien sota-elokuvansa katsoneet, tuntevat maailman ja sen päähahmot, sillä heille elokuva on tehty. Muuta on edes turha väittää, sillä yksittäisenä tarinana se ei ole tarpeeksi kiinnostava, ilman linkkiä suurempaan, tunteita herättävään kehykseen.

Ihastuttavan maaginen tarina vie mukanaan

Lue lisää »

Harry Pottereista tuttuun maagiseen maailmaan on monella kirjan ja elokuvan ystävällä ollut ikävä jo vuosia. Onneksi J.K.Rowling ei ole lepäillyt tuolissaan, vaan käsikirjoitti David Yatesin ohjaaman Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan taikamaailman ystävien iloksi. Taika on tallella, vaikka tarina viekin katsojat huomattavasti aikaisempaan aikaan, pois Hogwartista, 1920-luvun New Yorkiin.
Ujon ja lempeän tuntuinen Newt Scamander (Eddie Redmayne) saapuu Yhdysvaltoihin mukanaan salkullinen täynnä ihmeellisiä otuksia. New Yorkissa tunnelma on kuitenkin kepeästä 20-luvusta huolimatta painostava. Taikamaailman ihmiset piilottelevat olemassaoloaan, tiukat lait säätävät elämistä ja kaikessa on nuhraantuneen tiukan painostamisen maku. Eloa ei paranna mystisten pimeiden voimien voimistuminen, tai tämän liikkeen yhden tunnetuimman hahmon Gellert Grindewaldin pakomatka.
Newt törmää pian tavikseen, Jacobiin (Dan Fogler), jonka yllättävällä avustuksella mies ryhtyy jahtaamaan salkusta karanneita otuksia. Niin ystävällisiä ja vaarattomia kuin nämä oliot ovatkin, osaavat ne silti aiheuttaa harmia tarpeeksi jotta touhu kiinnittää MACUSAn (Magical Congress of the United States of America) huomion. Ainakin virallisesti hyvien puolella taistelevat taikamaailman vartijat, etunenässä Colin Farrellin esittämä Graves, jahtaavat miehiä kun nämä taas jahtaavat olioita. Tuloksena on iloinen sekamelska, jonka päällimmäinen vire on kuitenkin yllättävän tumma. Oliot ovat hurmaavia, näistä hupaisimpana vesinokkaeläintä muistuttava varas, joka tunkee vatsataskuunsa kolikoita ja jalokiviä sen minkä kerkeää. Eläimiä katsoessaan voi ainoastaan ihastella Rowlingin käsittämätöntä kykyä luoda uutta, ja olla kiitollinen huvittavasta meiningistä mikä siitä koituu.
Mutta se tummuus. Toisinaan kepeästä vauhdista huolimatta, jota edesauttavat flirttaileva Queenie (Alison Sudol) ja huomattavasti kurinalaisempi Tina (Katherine Waterston), tarinan väritys, ympäristö ja teemat ovat Rowlingille tyypillisesti vakavia. Taivaalla siintää kaiken tuhoava suuri uhka, jossa yksilöillä ei juuri ole sanansijaa saati vapautta. Newt haluaa suojella eläimiään hinnalla millä hyvänsä, ja hahmosta tulee hetkessä rakastettava ja helposti samaistuttava. Jossain välimaastossa elävät noituutta paholaisen houkutuksina parjaavat lahkolaiset, joiden keskellä nuoret eivät saa olla omia persooniaan ja joutuvat näin helposti houkutelluksi vaaralliseen seuraan. Tämän kaiken voi helposti yhdistää nykyisen maailman tilanteeseen, ja se toimii erinomaisesti kauniin synkkää New Yorkia vasten.
Elokuva esittelee tarinan hahmot ja sen maailman, joka ei tunnu olevan kuitenkaan kovin kaukana Hogwartista. Kaikkea kuitenkin leimaa pieni kiire, sillä hahmoja on paljon, ihastuttavia olioita on kassikaupalla (ja katsoja haluaa nähdä niitä lisää) sekä tapahtumia on liikaa. Siksi elokuva toisinaan harppoo ja kiiruhtaa, mutta keskittyy taas toisaalla turhaan toimintaan ja taisteluihin jotka olisi voinut esittää pienemmälläkin volyymilla. Tuntuu että tarinasta jää luultavasti uupumaan pieniä olennaisia yksityiskohtia, ja hahmot jäävät joiltakin osin harmittavan pintapuolisiksi. Tämä korostuu erityisesti siinä liian pienessä ruutuajassa, jonka Farrellin esittämä Graves saa.
Tämä ei kuitenkaan onnistu haittaamaan sitä nautintoa, joka elokuvaa ja sen maailmaa katsoessa tulee. Jos olet Harry Potterin ja taikojen sekä ihmeellisten otusten ystävä, on tämä elokuva ihastuttava elämys. Parhaimmillaan se huvittaa ja viihdyttää, sekä antaa uskoa tulevaan. Rowling kun on ilmoittanut, että elokuvasarjasta tulee viisiosainen. Tällä hetkellä päätös tuntuu erittäin hyvältä.

Toimiva trilleri jonka sankarittaresta on hankala pitää

Lue lisää »

Menestyskirjaan perustuva Nainen junassa (The Girl on the Train) on kiehtova tarina naisesta, jonka elämä hajoaa askel askeleelta, katsojan seuratessa tapahtumaketjua aavistellen pahinta. Poikkeuksellisesti sen pääosassa on nainen josta on hankala pitää, eikä suinkaan romanttisen komedian sankaritar tai sankarillinen aviovaimo miehensä kriisiä katsoessa. Hyviä ja aidon oloisia naishahmoja elokuvissa meille ei ole pahemmin suotu, joten elokuvan tarjoama kolminkertainen variaatio on tervetullutta.
Avioeron jälkeen hataralle sivupolulle elämänsä kanssa ajautunut Rachel (Emily Blunt) matkaa päivittäin töihin saman talorivistön ohi. Vapisevat kädet, suttuinen habitus ja selvästi nähtävissä oleva epätoivo tekevät pian naisesta epämiellyttävää seurattavaa, sillä Rachel elää unelmiaan toisen naisen kautta. Tämä nuori ja kaunis nainen asuu niissä taloissa, joita Rachel vahtaa jokapäiväisellä matkallaan. Paitsi että Megan (Haley Bennett) ei ole talorivistön ainut seurattava nainen. Toisessa päässä asuva Anna (Rebecca Ferguson) elää kirjaimellisesti Rachelin elämää uuden aviomiehensä Tomin (Justin Theroux) kanssa.
Kolmen naisen elämä kietoutuu jo alkumetreillä yhteen, esitellen tyyliltään kolme täysin erilaista naista. Vaikka tarina seuraa eniten Rachelia ja tämän uppoutumista yhä syvemmälle muiden elämään kun nuori Megan katoaa, on muilla naisilla oma sanottavansa elokuvassa. Rachel on tarinan eteenpäin vievä voima, ja samalla sen vaarallisimmalta tuntuva elementti. Kuinka uskottava onkaan reunoistaan hitaasti ratkeava alkoholisoitunut nainen ja tämän kuvitelmat. Katsojalle asetetaan kiusallinen asema haluta selvittää kadonneen naisen mysteeri ja kokea myötähäpeää Rachelia kohtaan samanaikaisesti.
Parhaimmillaan elokuva esittää naiset hyvin aidosti. Yksikään nainen ei ole samanlainen, mutta näitä yhdistävät odotukset ja varsinkin miesten kuvitelmat siitä millainen naisen pitäisi olla. Tarina käsittelee naisia yksilöinä, mutta tuhertuu hieman trillerimäisissä elementeissään turhaan toistoon ja liialliseen vihjeiden tiputteluun. Tästä huolimatta Nainen junassa on pätevä trilleri, varsinkin niille jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Sen kantava voima on kuitenkin Emily Blunt, joka tekee täydellistä työtä naisena jolta on viety kaikki uskottavuus. Elokuvien naispäähahmot ovat harvoin näin epämiellyttäviä edes yrittämättä. Rachelin heikkous ja haparoivuus, järjetön käytös ja kompastelu eivät ole kaunista katsottavaa, mutta siinä on hyvä pohja trillerille.

Luova ja hieno tarina kuluneessa zombiegenressä

Lue lisää »

Zombielokuvista ei ole puutetta, ja genren ystäviä on hemmoteltu onnistuneilla ja hieman huonommillakin tarinoilla jo vuosikymmeniä. Siksi onkin piristävää, kun skottilainen ohjaaja Colm McCarthy tarttuu melko tyypilliseen tarinaan uudella otteella. The Girl With All the Gifts -elokuvan raamit ovat tutut. Eletään maailmanlopun, tai ainakin suurimman osan ihmisistä tuhonneen viruksen, jälkeistä aikaa. Aitojen toiselle puolelle katsoessa elävät kuolleet ovat vallanneet maailman, ja räyhäävät huteralta näyttävän aidan takana jatkuvalla syötöllä. Tarina alkaa armeijatukikohdasta, jonka uumenissa nuoria lapsia tutkitaan ja testataan ihmiskunnan pelastamiseksi.
Tarinassa on hermostuttavan tuttu tunne koululaitoksesta, mutta opin sijaan näitä lapsia odottaa lohduton tulevaisuus. Nuori Melanie (Sennia Nanua) tuntuu eroavan muista oppilaista terävällä huomiokyvyllään, aurinkoisella luonteellaan sekä taidolla hillitä ja hallita itsensä muita lapsia paremmin. Tämä luo välittömästi Melanien ja katsojan välille yhteyden, joka kantaa läpi elokuvan. Se kantaa, vaikka tytöstä paljastuu piirteitä joita ei millään tahdolla voi pitää viehättävinä. Askeettinen tukikohta toimii vain alkulaukaisuna matkalle, jolle Melanie joutuu yhdessä Gemma Artertonin esittämän Helenin, lapsia tutkivan tohtori Caroline Caldwellin (Glenn Close) sekä armeijaa edustavan Paddy Considinen esittämän sotilaan kanssa.
Maailma tukikohdan ulkopuolella on kammottava. Jännitystä rakennetaan vastaantulevista raahustavista ihmisistä, joiden silmien loiste on sammunut viruksen mukana jättäen jäljelle ainostaan mätäneviä ja liikkuvia ruumiita. Vaikka kyseessä on pitkälti selviytymistaistelu- sekä tarina, kokoaa elokuva piirin ympärilleen keskittymällä ryhmän harvalukuisten ihmisten välisiin jännitteisiin ja epäluuloihin. Tietynlainen kotikutoisuus leimaa yleisilmettä, vaikka apokalyptinen maailma onkin hyvin uskottava. Aitous johtuukin juuri siitä, että valtavat efektit ja tietokoneella tehdyt animaatioihmeet loistavat suurimmaksi osaksi poissaolollaan. Kaikessa on rouhea aitouden ja epätoivon tuntu, lipsumatta kuitenkaan kehnon visuaalisen kerronnan puolelle.
The Girl With All the Gifts on hieno elokuva. Se rakentaa uutta kuluneen zombiegenren päälle aidolla tavalla. Sen harmaa maisema on lohduton eikä anna juuri toivoa tulevasta, ja vahva näyttelijäkaarti tukee tarinaa hienosti. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on amerikkalaisia genreveljiään toimivampi, sillä hylätyn maan pinnalla seisovat kuitenkin ihmiset - ne joiden varaan koko elokuva laittaa paitsi panoksensa, myös maailmansa tulevaisuuden.

Don’t Breathe - toimivaa kauhua jossa hiljaisuus huutaa

Lue lisää »

Kauhuelokuvien tasossa on hajontaa niin paljon, että aidosti toimivan tarinan löytäminen genren laajasta valikoimasta on vaikeaa. Viime vuosina kauhun ystäviä on hemmoteltu erilaisilla ja hienoilla tarinoilla, kuten It Follows ja The Badabook. Niissä kauhu tulee yllättävistä suunnista, ohjaten perinteisen tarinan kulkua uusiin suuntiin, samalla luottamalla kuitenkin pelon kulmakiviin.
Don’t Breathe onnistuu rakentamaan hyvän jännitteen todella yksinkertaisen kehyksen sisälle. Kolme nuorta murtautuu sokean veteraanin taloon ryöstääkseen sen. Suunnitelma on hiippailla sisään, nukuttaa mies kotitekoisella kaasulla ja putsata nurkat. Asiat eivät mene tietenkään näin, vaan mies herää. Sokeudestaan huolimatta, tai juuri sen vuoksi, seuraa piinaava kissa- ja hiirileikki, jossa hermot ovat pinnassa. Jännitys ottaa kaiken energian irti sokean miehen hyvästä kuulosta, sekä tämän tehokkaasta kyvystä pistää teinit matalaksi. Hiippailu pitkin lukittua taloa, missä yksikin rasahdus voi viedä henkesi, toimii kauhuelokuvan elementtinä hyvin.
Elokuva on osittain hyvin hölmö, sillä järkyttävän pätevä veteraani on omalta osaltaan vain kotinsa puolustaja. Tai on ainakin siihen asti kunnes tarina saa hieman oudompia käänteitä kellarissa sijaitsevan salaisuuden vuoksi. Suorassa käsirysyssä jännite menettää heti puolet tehostaan, mutta nerokkaasti taloa pitkin kulkeva äänetön pakomatka, suuren rottweilerin väistely ja äkillisesti ilmestyvä Stephen Lang veteraanina aiheuttavat tehokkaita sätkyjä ja hermostuneita hetkiä. Elokuvan pääosaa näyttelevä Jane Levy on juuri niin pieni ja sisukas kun kauhuelokuvan naispääosan esittäjän olettaakin olevan. Tyttö ei pääse helpolla, vaan piinaava matka tuntuu pitkältä ja tuskalliselta. Tarinan kaksi poikaa jäävät hieman hengettömiksi statisteiksi, eikä heidän kohtaloaan tule edes jännittäneeksi tarinan aikana. Elokuva haluaa alussa kertoa nuorten surkeista kotioloista tai perhetilanteesta, mutta kaikki panokset laitetaan kuitenkin itse talon tapahtumiin. Näin selviytymistarinana se kompastuu alun heikkouteen, sillä jos hahmoista ei välitä, on tuloksena vain kauhun tunteen odottaminen.
Don’t Breathe on kuitenkin hyvä kauhuelokuva, ja pistää olkapäät korviin sopivin väliajoin. Se onnistuu rakentamaan jännitystä ja ahdistusta sopivasti, eikä elokuvaa katsoessa ainakaan pääse helpolla. Se todistaa jälleen kerran sen, että yksinkertainen on kaunista jos idea on hyvä.

Kauhea kaaos kellon tikittäessä loppuun

Lue lisää »

Hollywoodin “jokamies” Tom Hanks ujuttautuu kolmatta kertaa kirjailija Dan Brownin luoman Robert Langdonin rooliin. Da Vinci -koodi oli menestys, ja sen jatko-osa Enkelit ja demonit menestyi myöskin yllättävän hyvin. Kolmas osa, Inferno, jatkaa samalla reseptillä, mutta kompastelee pahasti.
Robert Langdonin rooli on Hanksille hyvin kiitollinen. Mies on karismaattinen olematta komea, fiksu olematta pröystäilevä - hänestä on helppo pitää kuten näyttelijästä itsestään. Infernon alkumetreillä Langdon löytää itsensä sairaalasta muistinsa menettäneenä. Tapahtumat palautuvat mieleen häilähtelevinä välähdyksinä, ja miestä hoitanut lääkäri Sienna Brooks (Felicity Jones) on oudon sopiva ja kätevän nerokas toimimaan miehen apurina.
Siksi hälytyskellot soivatkin pitkin matkaa, ja Inferno luottaa lujasti katsojan omaan vainoharhaisuuteen. Kaikkia voi epäillä, kaikki miestä takaa-ajavat hahmot ovat sopivasti kieron tuntuisia hyvin alleviivatulla tavalla. Pakomatka kohti biologista asetta jossakin päin maailmaa on täynnä kiperiä tilanteita, symbolien ja arvoitusten tulkitsemista sekä kiirettä. Samalla tarinan punainen lanka, joka piirtyi hyvin selvänä tarinan konnan, Ben Fosterin esittämän Zobristin, paasatessa maailman ylikansoituksesta videolla - se lanka hukkuu valkoiseen kohinaan.
Tarinasta on nimittäin hyvin hankala saada otetta - arvoitukset eivät ole tarpeeksi mielenkiintoisia, ja tuntuu että symboliikka tarinan vetonaulana on loppuun kulutettu ja kaluttu idea. Maailmassa ei ilmeisesti ole tarpeeksi mysteerejä, jotta juonesta olisi tullut mielenkiintoisempi.
Kellon tikittäessä eteenpäin mysteereihin ei myöskään voi kuluttaa kunnolla aikaa, vaan koko ajan juostaan ja väistellään luoteja. Siksi Inferno on enemmän toimintaan hukkuva kaaos, jonka juoni on melkeinpä toissijainen. Elokuvan viimeinen toimintakohtaus on puhdasta kaaosta, joka kuvaa koko yhteenliimailtua tarinaa täydellisesti - siinä ei ole päätä eikä häntää, logiikasta puhumattakaan.
Todellista keskustelua siitä, onko Zobrist oikeassa vai väärässä, ei käydä. Sen sijaan pommin pysäyttäminen on ainut eteenpäin ajava voima, ja sitä saatellaan irti toisistaan olevilla keskusteluilla ja teorioilla. Jos elokuva olisi pysähtynyt ja katsonut luomiaan mystisiä johtolankoja rauhassa, sekä antanut tilaa keskustelulle siitä mikä on tarpeen ihmiskunnan pelastamiseksi, olisi katsojalla voinut olla huomattavasti mielenkiintoisempi tarina katsottavana. Inferno menee helpoimman kautta, luottaen Dan Brownin kirjojen vetovoimaan, sekä siihen että Hanks Langdonina on kaivattu hahmo jota maailma kaipaa.

Outo tarina - eikä välttämättä hyvällä tavalla

Lue lisää »

Vastaan tulee monenlaisia elokuvia kun niitä tarpeeksi katselee. Usein yllättyy iloisella tavalla tarinoista, joista ei etukäteen tiedä mitään. Ja toisinaan - noh - tuijottaa ruutua hämmentyneenä ja miettii mitä sitä oikein katsoo. Ohjaaja Steven Shainbergin edellisiin töihin kuuluvat mm. erinomaiset ja erilaiset Secretary (2002) sekä Fur (2006). Tälläkin kertaa Shainbergin tarina nostaa keskiöön naisen, mutta tähän yhtäläisyydet loppuvatkin.
Ensin luulin katsovani eräänlaista Marttyyrit-elokuvan amerikkalaista versiota, mutta Rapture-elokuvassa homma muuttuu pian tätäkin oudommaksi. Noomi Rapacen näyttelemä yksinhuoltajaäiti kidnapataan tien vierestä ja kyyditetään parhaat päivänsä nähneeseen laitokseen. Renee on matkan ajan sidottu, joten laitoksen sijainti on hänelle mysteeri. Alun eristäytyneisyys luo mukavasti jännitettä, joka hukataan myöhemmin kömpelöön juoneen. Käytävällä nainen näkee toisen ihmisen samanlaisiin paareihin sidottuna, ja vieresessä huoneessa asustaa mies joka puhuu Reneelle ilmastointikanavan kautta. Muuten seuraa pitävät oudon tyynet ja kliinisellä tavalla asiastaan innokkaat tutkijat. Muuta sanaa heistä on hankala käyttää, kun huoneeseen raahataan tutkimusinstrumentteja, joita kukaan ei halua nähdä edes painajaisissaan.
On selvää, että laitoksen henkilökunta etsii jotain mystistä, jotain näiden siepattujen ihmisten sisältä, mutta asiat avautuvat rullalta hyvin hitaasti. Jossain hikisen kidutuspornon ja trillerin välimaastossa heiluva tarina on outo. Lisäksi se on toisinaan suorastaan huvittava. Kekseliäs Renee kun kaikessa nokkeluudessaan tekee outoja ratkaisuja, joita katsoja ei pysty ymmärtämään millään tasolla. Suusta pääsee epäuskova röhähdys katsojan seuratessa naisen seikkailuja. Siksi juoni tuntuu heppoisesti kyhätyltä, sekä eräänlaiselta kasalta ideoita jotka on haluttu tuoda elokuvaan mukaan. Logiikka ontuu, mutta niin ontuvat näyttelijätkin. Hyvinkin lahjakkaat Rapace ja Peter Stormare ovat elokuvassa huonoimmillaan. Tästä voi suurimmalta osin syyttää käsikirjoitusta, jonka sivuliikkeet ottavat sellaisia loikkia että katsojaa ryhtyy naurattamaan. Ellei välillä kuvottaisi - elokuva kun leikittelee peloilla. Samalla täytyy kuitenkin korostaa, että vaikka elokuva tuo paljon kidutuselementtejä tarinaan, ei siinä koskaan lipsuta varsinaisen silpomisen puolelle.
Elokuvassa on aineksia herkullisiin yhteentörmäyksiin, ja eräänlaisen uusioperheen kasvukipuihin. Hieman humoristisemmalla otteella Never Go Back olisi voinut olla hyvä ja kiinnostava elokuva miehestä, joka kulkee omia polkujaan kunnes ei kulje. Erinomaisten mahdollisuuksien sijaan tarina kulkee jääräpäisesti totutulla polulla, antaen Jack Reacherin puhua vain nyrkeillään ja naisten käyttää aivojaan. Tuloksena on ikävä kyllä niin keskinkertainen ja yllätyksetön toimintaelokuva, että sen puhti loppuu ennen viimeistä kuvaa.
Viimeisen kolmanneksen aikana Rapture ottaa jyrkän käänteen jonnekin sfääreihin, ja tarinasta aukeaa “totuus”. Ja se on elokuvan lähtökohtiin verrattuna niin kaukainen, että tulee tunne kahdesta täysin erillisestä elokuvasta. Se mikä tutkijoiden motiivi on, tulee selväksi, mutta kaikki muu jääkin katsojan oman mielikuvituksen varaan. Epäonneksi elokuva pitää myös melko epämääräisistä lopuista, sillä juuri kun tarina voisi muuttua kiinnostavaksi ja kuvata äidin ja pojan suhdetta muuttuneessa todellisuudessa, se himmentää valot ja jättää katsojan istumaan pimeään.

Jack Reacher palaa ja Tom Cruise juoksee

Lue lisää »

On hieman yllättävää, että ensimmäinen Jack Reacher-elokuva sai jatkoa. Kaikessa tavanomaisuudessaan se ei tuonut genreen mitään uutta, eikä menestynyt leffateattereissa läheskään esimerkiksi Mission: Impossible - Rogue Nationin tavoin. Siitä huolimatta Tom Cruise astelee taas Reacherin saappaissa elokuvassa Jack Reacher 2 - Paluu päämajaan, ja Lee Childsin kirjoina äärimmäisen suosittu tarina saa jatkoa.
Jack Reacher tallaa omia polkujaan - protagonisti on kaikkien kliseisten yksinäisten sankareiden summa. Tien päällä kulkiessaan polku johdattaa miehen kuitenkin hieman yllättäen hyvin lähelle konseptia, jota löyhimmillään voisi kutsua perheeksi. Armeijassa korkeassa virassa ole Cobie Smuldersin esittämä Susan Turner, johon Reacher on pitänyt puhelimitse yhteyttä, joutuu salaliiton uhriksi. Nainen kiidätetään pikaisesti odottamaan oikeudenkäyntiä, ja ilmassa voi tuntea suurten rattaiden pyörivän taustalla. Reacher kiiruhtaa apuun, mutta törmää samalla toiseen hahmoon - nuoreen tyttöön Samanthaan (Danika Yarosh), jota väitetään miehen tyttäreksi.
Tarina ei kuitenkaan hidastu tai poikkea totutusta toimintatrillerista, vaan katsojien onneksi elokuvan naishahmot ovat yhtä päteviä (elleivät pätevämpiä), kuin Reacher. Kukaan ei jää tässä tarinassa rannalle soittelemaan, vaan ovia potkitaan, nimiä kysellään ja vyyhtiä avataan pakenemalla armeijan poliiseja paikasta toiseen juosten. Kun Tom Cruise on kyseessä, juoksemista voi olettaa olevan paljon, vaikka mies puskee jo 55-vuoden ikää. Ikä ei miestä hidasta, ja toisinaan hahmossa nähdään pilkahduksia paljon syvemmistä tunteista - jossain Reacherin kuoren alla on aito ihminen, jonka toimintakohtaukset onnistuvat kuitenkin aina hautaamaan tehokkaasti alleen.
Elokuvassa on aineksia herkullisiin yhteentörmäyksiin, ja eräänlaisen uusioperheen kasvukipuihin. Hieman humoristisemmalla otteella Never Go Back olisi voinut olla hyvä ja kiinnostava elokuva miehestä, joka kulkee omia polkujaan kunnes ei kulje. Erinomaisten mahdollisuuksien sijaan tarina kulkee jääräpäisesti totutulla polulla, antaen Jack Reacherin puhua vain nyrkeillään ja naisten käyttää aivojaan. Tuloksena on ikävä kyllä niin keskinkertainen ja yllätyksetön toimintaelokuva, että sen puhti loppuu ennen viimeistä kuvaa.
Elokuva ei ole epäonnistunut. Se on ainoastaan tuttu ja turvallinen. Tällä kertaa kaiken nähnyttä katsojaa voi harmittaa, sillä ainesta paljon parempaan oli tarjolla. Näin Jack Reacher jatkaa yrmeää taivaltaan kohti autioita teitä - sillä eihän kukaan odota tämän sankarin varsinaisesti koskaan ottavan pysyvää osoitetta.

Neiti Peregrinen omalaatuisten hahmojen kerho

Lue lisää »

Yhdistelemällä synkkää goottimaista tyylittelyä ja herttaisen outoa lastentarinaa, saa ohjaaja Tim Burton aikaiseksi jotain kiehtovaa. Samalla Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -elokuva on sekava ja johdattaa katsojat pitkin melko yksitoikkoista juonta, jossa parhaat hahmot käyvät vain kääntymässä.
Taloon täynnä kummallisia lapsia päädytään Jaken (Asa Butterfieldin) kautta. Jaken isoisä kuolee mystisissä olosuhteissa, ja saadakseen asialle eräänlaisen päätöksen matkaa hän isänsä kanssa syrjäiselle saarelle Walesiin. Saarella on yksi pubi, jonka yläkerrassa he asuvat, ja Jake törmää pian lapsiin jotka kuljettavat pojan kohti salaisuuksia. Eva Greenen herkullisen ylilyövästi näyttelemä Miss Peregrine pyörittää kotia lapsille jotka ovat eriskummallisia. Osa kyvyistä on vaarallisia, tai hyödyllisiä, riippuen siitä miltä kantilta asiaa katsoo. Jaken vastapariksi ja oppaaksi valikoituva Emma (Ella Purnell), leijailee taivaalle ilman lyijykenkiään kun taas toiset lapset osaavat herättää esineitä henkiin, kasvattaa kasveja nopeasti tai vaikka päästellä suustaan ampiaisia. Kaikki lapset esitellään nopeasti, ja kehenkään ei kerkeä tutustumaan kunnolla.
Se on sinänsä ihme, sillä tarina pyörii yhden päivän ympärillä. Miss Peregrine on lahjoiltaan erityinen. Hän on yksi monista naisista, jotka pystyvät luomaan luupin paikan ympärille. Niinpä lapset elävät samaa päivää uudestaan ja uudestaan, vuodessa 1943. Päiväni murmelina-teemaan lisätään koulumainen kova kuri, joten X-Menin lahjakkaat lapset saavat kilpailijan tästä omituisen otusten kerhosta. Lapsia ja luuppia uhkaavat hirviöt, jotka Samuel L Jacksonin esittämän Mr. Barron johdolla haluavat tunkeutua ympäri maailmaa ripoteltuihin turvallisiin luuppeihin - ja tuhota lapset erikoisella tavalla. Heillä on syynsä, mutta kaikki tämä selitetään elokuvassa hyvin sekavasti, ja se keskittyy enemmän ihastelemaan omaa nokkeluuttaan ja visuaalista herkkyyttään.
Pienestä sekavuudesta ja pintapuolisuudesta huolimatta elokuvasta jää vääjäämättä hieman hurmaantunut olo. Se johtuu lastenkodin narisevista nurkista, erityislaatuisista hahmoista jotka on repäisty satojen tarinoiden sivuilta ja tunnelmasta, joka onnistuneita nuorten tarinoita leimaa. Ei Neiti Peregrinen koti eriskummallisile lapsille mitään uutta fantasiagenreen tuo, mutta hämmentävän säntäilyn ja puolivillaisen juonen keskellä on kuitenkin ihastuttava tarina, jonka pariin haluaisi jäädä viipyilemään. Ehkä tarinan ongelma on itse Jakessa, tuossa hyvin keskiverrossa ja tylsässä “sankarissa”, joka tasaisuudessaan asettaa jälleen kerran saman kysymyksen: miksi päähahmo on jälleen kerran niin tuttu ja turvallinen?

Café Society - tyyliä ja kimallusta vanhan Hollywoodin tyyliin

Lue lisää »

Woody Allen on 81-vuotiaana edelleen yksi Hollywoodin työteliäimmistä ohjaajista. Filmejä ilmestyy tasaiseen tahtiin vuosittain, mikä on miehen elokuvien ystäville tietenkin ilouutinen. Niistä paistaa läpi aina ohjaajan oma näkemys, ja Allenin elokuvat on helppo tunnistaa - hyvässä ja pahassa. Uran alkuvuosien kaaosmainen hauskuus ja terävänäköinen nokkeluus eivät ole enää yhtä viiltäviä, ja laatu on toisinaan kärsinyt määrän kasvaessa.
Café Society tuntuu eräänlaiselta välityöltä, nostalgiamatkalta menneisyyteen. Jopa kirjaimellisesti, sillä se sijoittuu 1930-luvun Yhdysvaltoihin ja jakaantuu Hollywoodin ja Allenin rakastaman New Yorkin välille. Iän myötä Allen itse on siirtynyt pysyvästi kameran taakse, mutta hänen hermostunut energiansa ja tavanomainen ulkomuotonsa on silti läsnä, tällä kertaa tarinan päähahmon, Jesse Eisenbergin esittämän Bobby Dorfmanin, muodossa. Mies on haparoiva, puhuu paljon eikä koskaan tule voittamaan palkintoa fyysisistä uroteoistaan. Bobby matkaa Los Angelesiin työskentelemään setänsä Phil Sternin (Steve Carell) juoksupoikana. Kotona New Yorkissa odottaisi ura isän firmassa jalokivikauppiaana, mutta nuorta miestä houkuttelevat unelmakaupungin valot ja loistelias elämä. Bobby rakastuu Kristen Stewartin ihastuttavasti esittämään Vonnie-tyttöön, mutta kaunotar on myös suhteessa aviossa olevan miehen kanssa.
Allenin lempiaihe, ihmissuhteet, ovat etualalla tässäkin tarinassa. Vonnie tempoilee hieman hailakan oloisesti kahden miehen välillä, kun Bobby maalailee pilvilinnoja taivaalle unelmoiden perhe-elämästä New Yorkissa. Nuori mies on pettynyt Los Angelesiin, sen alituiseen auringonpaisteeseen ja näennäiseen tyhjyyteen. Tässä puhuu enemmän ohjaaja/käsikirjoittaja itse, jonka rakkaus kotikaupunkiinsa on aina ollut selvästi esillä miehen töissä. Vonnie valitsee kuitenkin toisin, ja Bobby muuttaa takaisin itärannikolle veljensä uuden railakkaan yökerhon vetäjäksi. Veli Ben (Corey Stoll) on ehta gangsteri, ja yökerhon alkutaival kaikkea muuta kuin puhtoinen - perheen keskinäinen kemia pyöriikin herkullisesti kunnollisen perhe-elämän ja kaaoksen välimaastossa, missä silmät ummistetaan räikeimmiltä rikoksilta.
Bobby rakastuu, niin paljon kuin toisen perään haikaileva mies nyt yleensä voi - ja rakentaa itselleen täydelliseltä näyttävän elämän täynnä menestystä. Tarinaa esiin kaivaessaan katsoja ymmärtää myös, ettei Café Society kerro oikeastaan mistään. Sen tarkoitus on kenties kertoa Bobbyn ja Vonnien tarina, mutta liikkuu niin paljon muualla - herkullisemmissa sivuhahmoissa - ettei sen punaisena lankana toimiva romanssi erotu tapahtumista tarpeeksi. Enemmän se onkin Bobbyn tarina, nuoren miehen joka ei koskaan tunnu olevan täysin tyytyväinen elämäänsä. Ikävä kyllä elokuva ei ole tarpeeksi hauska, sen vitsit vähissä, ja sen hailakka charmi nojaa paljolti sivuhahmojen varaan. Siellä olisikin ollut enemmän ainesta mehevään komediaan, mutta nyt tuloksena on puoliksi lämmin kasvutarina joka ei koskaan rävähdä käyntiin. Se on tyylikäs, hillitty ja hieman beige - kuten Café Societyn asiakaskunta

Terävä trilleri on protagonistinsa näköinen

Lue lisää »

Oliver Stone on aina käsitellyt aiheita, jotka ottavat kantaa periamerikkalaisiin tapahtumiin. Tarinankertojana ohjaajalla ei ole tapana kaunistella asioita, vaan dramaattisin ja tarkoin ottein kuvata sotaa, liike-elämää ja hulluutta elokuvissa jotka tasaisen varmasti ovat kiinnostavia. Platoon, Any Given Sunday, Born of the 4th of July, Wall Street - mukana on aina paljon dramatiikkaa kehyksistä riippumatta. Siksi Snowden-elokuvan hiljaisuus onkin puhuttelevaa, ikäänkuin kulkeva bittivirta ei edes pystyisi aiheuttamaan enempää tunteita.
Kenties syy hiljaisuuteen on tarinan päähenkilössä, Edward Snowdenissa. Tämä hillitty ilmiantaja, joka vuoti tiedotusvälineille tuhansia salaisia asiakirjoja työskenneltyään ensin kauan erinäisissä keskeisissä rooleissa, on nörttimäisen maidonvalkeuden ilmentymä. Vähäeleinen käytös, mieto ulkoasu ja hieman väritön persoona eivät yksinkertaisesti voi herättää paljon tunteita, ja onneksi niitä ei turhaan lähdetä keksimäänkään. Kun tarina pyörii paljon tietotekniikan, Snowdenin alati kasvavan epäilyksen ja kalvavan omantunnon ympärillä, on tuloksena melkein pakostakin hieman harmahtava tarina. Suuria nousuja ja laskuja, tunteenpurkauksia tai jännitysmomentteja ei yksinkertaisesti pääse syntymään.
Tämä ei tarkoita, etteikö tarinassa tapahtuisi mitään. Elokuva koostaa yhteen Snowdenin uran, ja ottaa askeleita kohti huippupistettä. Joseph Gordon-Levitt on erinomainen valinta ulkoisesti hyvin tavallisen it-ammattilaisen rooliin. Tunne tulee silmistä, jotka pälyilevät, arvioivat ja laskelmoivat. Eleet muistuttavat paljon esikuvastaan, ja kenties juuri tämä samankaltaisuus pitää osaltaan katsojan koukussa. Samalla näytetään kuitenkin myös miehen toinen, leikillisempi puoli, joka on jäänyt paljolti tapahtumien varjoon.
Kiireen ja vaaran tuntua tarinaan halutaan tuoda uutistoimittajilla, joille Snowden kertoo tarinaansa hotellihuoneessa. Ihan turhaan mies ei hermoile, sillä perässä olevat tahot ovat vastustajina siitä tehokkaimmasta päästä. Silti kerronta ei turvaudu juurikaan musiikilla kikkailuun tai temppuihin kiristääkseen ruuvia, vaan antaa tarinan kertoa asiansa rauhassa. Tämä voi osaltaan olla myös elokuvan heikkous, sillä siitä puuttuu se intohimo mikä Stonen elokuville on hyvin ominaista. Ja samalla se on hyvin protagonistinsa näköinen.
Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä, jos katsoja on seurannut uutisia lainkaan viimeiseen kolmeen vuoteen. Elokuvan voi ottaa hillittynä koosteena tapahtumista, joka summaa yhteen kaiken hyvin neutraalisti ja kliinisesti. Vakaalla kerronnalla se onnistuu kasvattamaan jännitettä juuri sopivasti, ja lopputuloksena on jämäkkä ja kiinnostava henkilökuva yhdestä maailman tunnetuimmasta miehestä. Samalla se herättää katsojissa terveellisen määrän vainoharhaisuutta, ja moni hamuilee teippiä eteisen kaapista.

Sympaattinen komedia väsyneistä äideistä

Lue lisää »

Huonosti käyttäytyvät naiset ovat yllättävän tuore ilmiö elokuvissa, mikä on sinällään harmillista, sillä se osoittaa elokuvien vanhoillisen ja rajoittavan asenteen naiskuvaa kohtaan. Rämäkämpi trendi on kuitenkin ottanut tuulta alleen, ja tuloksena on liuta elokuvia joissa naishahmoille annetaan tilaa olla ja epäonnistua miesten tavoin. Hyvässä ja pahassa. Se, onko elokuvien naiskuva realistinen, ei ole tärkeää. Se sen sijaan on, että oletetaan naisten olevan yksilöitä ja persoonia siinä missä miestenkin.
Bad Moms sukeltaa ennakkoasetelmiltaan hyvin perinteiseen äitiyden kehykseen. Mila Kunisin esittämä Amy on täydellinen äiti, ja uupunut sellainen. Aika menee osa-aikaisessa työssä, kuskaamassa kakaroita joka paikkaan, tekemässä ruokaa ja eväitä, ja osallistumalla koulun vanhempainyhdistyksen joka ikiseen turhakkeeseen. Mies venyttelee kotona, tekee vähän töitä eikä osallistu arkeen millään tavalla. Kuulostaa masentavan tutulta asetelmalta.
Tarinan pääosiin nousee lopulta kolme hyvin erilaista naista, jotka kaikki omalta osaltaan ovat rooliensa vankeja. Siinä missä yksi on täysin miehensä tyrannian alla elävä hiirulainen, on toinen huithapelimainen miestennielijä. Hahmot ovat liioiteltuja ja karikatyyrisiä, mutta samalla tarkkanäköisiä. Suurimman ongelman naisten elämälle asettavat naiset itse. Äitiyden myötä oma persoona ja mielipiteet on siirretty syrjään, ja kuvitteellisten yhteiskunnan vaatimusten alle luhistutaan vääjäämättä. Kaiken kruunaa Christina Applegaten esittämä tyrannimainen Gwendolyn, joka johtaa koulun vanhempainyhdistystä rautaisella otteella.
Kapinahenki herää kun on tarpeeksi uupunut. Sitä toivoisi kaikille, jotka turhaan räpistelevät vaatimusten ristiaallokossa. Tuloksena on toisaalta hyvin lapsellinen rellestämisputki, jossa viedään hälläväliä-asenne sata lasissa toiseen äärilaitaan. Pohjimmiltaan Bad Moms on kuitenkin yllättävän sympaattinen, kun taakse jätetään pakolliset montaasit villistä ja vapaasta menosta. Se kaivaa totuuksia naisten elämästä, ja on parhaimmillaan hauska ja tarkkanäköinen. Paras huumori irtoaakin juuri hahmojen keskinäisestä kanssakäymisestä, sekä arkielämän tapahtumista. Kunis, Kristen Bell ja Kathryn Hahn ovat erinomaisia valintoja päärooleihin - he uskaltavat näyttää myös tavallisilta, sekä naurettavilta.
Bad Moms on elokuva kaikille naisille, jotka tuntevat epäonnistuneensa äiteinä. Se on hyvä elokuva myös naisille, jotka pusertuvat paineen ja odotusten alla. Ei se täydellinen opas ole nutturan löysäämiseen, mutta kaikessa vilpittömässä hauskuudessaan siinä on totuuden jyvä.

Tuttu ja turvallinen länkkäri karismaattisilla näyttelijöillä

Lue lisää »

Oliko tarpeen tehdä uudelleen 1960-luvun tunnettu länkkäri The Magnificent Seven, 7 rohkeata miestä, kuuluu pinoon keskusteluita jotka aina tullaan käymään uusintaversioiden ilmestyessä. Alkuperäisen elokuvan näyttelijäkatraaseen kuuluivat mm. Yul Brynner, Steve McQueen, Charles Bronson ja Eli Wallach. Ohjaaja Antoine Fuquan versioon on värvätty liuta Hollywoodin tunnettuja miesnäyttelijöitä, ja lista on vaikuttava. Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Vincent D’Onofrio, Matt Bomer, Peter Sarsgaard - ovat tuttuja nimiä elokuvien ystäville. Onko näyttelijöillä merkitystä, toimiiko tarina vetovoimaisten näyttelijöiden varassa?
Toisinaan tuntuu, että länkkärit itsessään ovat menneen talven lumia, ja niitä tekevät vain menneisyyteen kaipaavat miesohjaajat. Koko genre on vanhahtava, ja tarinat liian tuttuja sekä samankaltaisia. The Magnificent Seven ei onnistu uudistamaan genreä, eikä edes tätä tarinaa odotetulla tavalla. Visuaalinen ilme on hyvin uskollinen vanhoille länkkäreille, beigeä väritystä ja kuvakulmia myöten.
Katsoja odottaa jonkinlaista uutta otetta, modernia näkökulmaa ja kekseliästä tapaa kuvata tätä aikaa. Sen sijaan elokuva tarjoilee melkein väsyttävän kliseistä äänimaailmaa, sillä musiikki on suoraan länkkäreiden oppikirjasta. Karismaattisista näyttelijöistä yritetään ottaa irti mahdollisimman paljon, ja maskuliinisuutta korostetaan kuvakulmilla sekä hyvin perinteisillä tapahtumilla. Tarinan ainut merkittävä naishahmo, Haley Bennettin esittämä Emma, pistetään paikalleen hienovaraisesti ottamalla tältä kivääri pois.
Hiekka pöllyää, hevoset hirnuvat ja komeat miesnäyttelijät kiristelevät leukaperiään. Innovatiivinen ote puuttuu elokuvasta, vaikka nyt olisi ollut mahdollisuus tehdä jotain todella hienoa. Siksi The Magnificent Seven jää turvallisen ja tutun kerronnan reunamille huutelemaan. Länkkärien ystävät pitävät tarinasta varmasti, mutta tietenkin herää kysymys miksi elokuva piti sitten tehdä? Uudelle sukupolvelle katsojia jotka eivät jaksa katsoa alkuperäistä? Vai länkkärien ystäville jotka haluavat aina sitä tuttua ja samaa tyyliä vuodesta toiseen? En keksi vastausta; mutta tuntuu että tekijöillekin se on mysteeri.

Todella upeeta kultaseni

Lue lisää »

Tupeerataan tukka, lasi käteen ja menoksi. Rakastettu Absolutely Fabulous (Todella upeeta) tv-sarja muokkautui viime vuonna isolle kankaalle. Kaikki sarjan keskeisimmät hahmot ovat edelleen mukana, mikä tuo tarinaan tarvittavan kiinnekohdan aikoihin jolloin oli vielä oikeastaan ihan ok polttaa tupakkaa ja juoda valtavia määriä skumppaa. Sillä ollaanpa nyt rehellisiä - nykyajan tervehenkisessä menossa näitä asioita karsastetaan vahvasti. Siksi juuri nämä räävittömät hahmot ovat niin tervetulleita, vaikka ihan kaikki ei ennallaan olekaan.
Edina (Jennifer Saunders) ja Patsy (Joanna Lumley) ovat selvinneet hengissä noin 60-vuotiaiksi. Vastoin kaikkia ja kaikkien odotuksia. Arkielämä kulkee samoilla raiteillaan - Edina pyörittää PR-toimistoaan, ja Patsy, no, tekee jotakin muodin parissa. Naiset viettävät edelleen aikansa juhlissa nuorien ja kauniiden ihmisten kanssa. Jano olla tekemisissä kuuluisuuksien kanssa ei ole hävinnyt minnekään, mutta tarina saa käänteen Edinan aiheuttaessa vahingossa supermalli Kate Mossin kuoleman.
Näin tarina lähtee hieman oudoille urille, marssittaen esiin tosielämän julkkiksia ja sotkien mukaan ulkomaan matkan jossa ei oikeastaan ole mitään järkeä. Tarinan hyppääminen Ranskaan on hieman outo ratkaisu, sillä juoni kulkee normaalista sekoilusta sivuraiteille. Naiset ovat aina olleet parhaimmillaan terävän yhteiskuntakritiikin parissa - sillä sitä sarja on toisinaan ollut. Se kaivaa esiin teemoja ikuisesta nuoruudesta, yhteiskunnan kaksinaismoralismista ja siitä minkä ajatellaan olevan sopivaa aikuisille naisille. Hahmot ovat aina lyöneet rankasti yli, mutta juuri siksi pointti on mennyt perille kovimpiinkin päihin. Nyt etelän auringon alla juokseminen menee enemmän kehnon tahmaisen helpon komedian puolelle, mistä puuttuu se rakastettava purevuus.
Onneksi aika ei ole pyöristänyt Edina ja Patsyn kulmia, vaan naiset ovat yhtä hirveitä kuin ennenkin. He edelleen kulkevat vastavirtaan aina vain tasapäistyvämmässä maailmassa, missä twiitti on tärkeämpi kuin huolella kirjoitettu artikkeli, ja kuuluisaksi voi tulla aivan muista ansioista kuin lahjakkuudesta jollakin alalla. Tässä kehyksessä me tarvitsemme edelleen näitä naisia, ja tuntuukin siltä että ei heitä kukaan pysäytä. Absolutely Fabulous ei välttämättä ole paras mahdollinen versio näistä naisista, ja se on hieman sovitteleva ja julkkisten varassa paljon lepäävä. Silti, nämä hahmot ottaa ilolla vastaan, vaikka skumppa voikin olla jo vähän väljähtänyttä.

Häätunarit Havaijilla

Lue lisää »

Keskinkertaisissa komedioissa ei ole sinällään mitään vikaa - varsinkaan jos ei odota nauravansa ja näkevänsä käänteentekevää komediaa. Jos elokuvan huumori on laadultaan toistavaa ja lepää muutaman kulmakiven varassa, on vaarana kuitenkin katsojan tylsistyminen. Näin käy elokuvassa Mike ja Dave häädeittejä vailla<(i>. Se kun haluaa käyttää uudestaan ja uudestaan hahmojensa yhteiskuntakelvottomuutta huumorin ponnistuslautana, ja toistaa tätä mantraa loputtomiin.
Mike (Adam Devine) ja Dave (Zac Efron) ovat veljeksiä jotka pyörittävät tequila-businestä. Häissä miehillä on tapana hullaantua täysin, ja mopon lähtiessä käsistä juhlat kuin juhlat ajautuvat kaaokseen. Poikien sisaren häiden lähestyessä koko perhe pyytää heitä käyttäytymään kunnolla. Loogisin askel siihen on hankkia kunnolliset ja kunnialliset häädeitit. Naisilla kun on ilmeisesti ollut kautta historian pistää miehet kuriin, ja näin elokuva ojentaa katsojalle vanhahtavan käsityksen sukupuolirooleista. Ikävä kyllä seuralaisiksi valikoituvat Tatiana (Aubrey Plaza) ja Alice (Anna Kendrick), jotka nappaavat ilmaisen matkan Havaijille keplottelemalla ja valehtelemalla persoonistaan. Häihin saapuu siis neljä ihmistä, jotka elokuvan tarina luokittelee täysin keskenkasvuisiksi ja hallitsemattomiksi. He ovat toistensa peilikuvia, ja halutaan uskoa että he itseasiassa ansaitsevat toisensa. Naisetkaan eivät ole kilttejä miehien kouluttajia, ja sen pitää olla hauskaa.
Loppu onkin yhtä hääjuhlaa. Havaijin kauniissa ympäristössä häävieraat juhlivat, syövät, juovat ja neljä sankariamme aiheuttavat hämminkiä hyvin pienimuotoisesti, kunnes kaikki tietenkin kaatuu niskaan. Halutaan luoda onnettomia tapahtumaketjuja sekä hauskoja onnettomuuksia, mutta mikään ei oikein naurata. Syy ei ole näyttelijöiden, mutta tuntuu että heiltäkin on terävin pilkkakirves hukassa. Vitsit ontuvat, samoja piirteitä toistetaan loputtomiin, ja joka ikinen tapahtuma elokuvassa on täysin ennalta-arvattava. Vitsien keskinkertaisuuden antaisi vielä anteeksi, mutta kun tulee tunne että kaiken on nähnyt jo aiemmin, ei tarinaan jaksa keskittyä.
Romantiikkaa halutaan tunkea mukaan kuvaan, ovathan päähahmot nuoria ja kauniita. Romanttinen tunnelma on kaukana itse häistä, mutta suurimmalta siirapilta välttyäkseen katsoja on valmis kompromissin tekemään. Temput ovat vähissä. Koko “huumori” rakennetaan kolmen vitsin ympärille ja näyttelijät hakkaavat niitä uudestaan ja uudestaan, kunnes katsojan aivot turtuvat tarpeeksi. Tämän jälkeen on turha yrittää enää edes erottaa, missä kohtaa juonta ollaan menossa. Kaikki kun on yhtä tunarointia ja selkeästi huonojen tyyppien selviytymistaistelua.

Puukkohippasilla suomalaisessa metsässä

Lue lisää »

Ehkä hieman yllättäen, mutta Suomessa osataan tehdä ihan kelvollisia teinislasher-elokuvia. Ainakin jos esimerkkinä käytetään Bodom-elokuvaa.
Juoni hapuilee taustojaan tietenkin Bodom-järven tunnetusta murhasta, jota fiilistelemään tämäkin nuorisojoukko lähtee. Jokainen tietää, mitä tapahtuu kun nuoret lähtevät telttaretkille mutta se estä ketään kuitenkaan lähtemästä. Koskaan. Muutenhan näitä elokuvia ei olisi, ja kirpakka säntäily metsän pimeydessä piristää kummasti.
Telttaretkelle suuntaavat Mikael Gabrielin ja Santeri Mäntylän esittämät pojat, jotka ovat onnistuneet houkuttelemaan mukaansa kaksi tyttöä. Atte (Mäntylä) on outo tyyppi, joka haluaa käydä läpi kymmenien vuosien takaista murhaa itse tapahtumapaikalla. Elias puolestaan on selkeästi kiinnostuneempi muunlaisesta viihdykkeestä, eli Mimosa Willamon ja Nelly Hirst-Geen esittämistä tytöistä.
Katsojaa kuljetetaan näennäisesti tuttuja polkuja, kunnes veri alkaa roiskua. Ja se roiskuu kauniisti, sillä kuvaus ja tunnelma ovat elokuvassa tarkkaan harkittuja ja tyyliteltyjä. “Miten tähän jouduttiin” -tyyliset takaumat avautuvat kireältä vyyhdiltä kun selviytymisleikki alkaa. Musta metsä piilottelee synkkiä salaisuuksia ja vaaroja, mutta tarina pysyy hyvin kasassa eikä hajoa käsiin säntäilyn alkaessa.
Tarinoissa joissa kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, tai mihin katsojan ennakko-odotukset johdattavat on aina jotain kieron mielihyvää tuottavaa. Bodom onnistuu tavoitteissaan, ainakin jos tarkoitus on tarjota jännittävää teinikauhuilua ja osoittaa, että Suomessakin osataan tehdä hyviä asioita kun oikea tekijä löytää materiaalinsa. Siinä missä ohjaaja Taneli Mustosen Luokkakokous oli kammottava tekele, lunastaa Bodom paljon odotuksia täysin toisenlaisissa tunnelmissa.

Erilainen, omalaatuinen Captain Fantastic

Lue lisää »

Hurraa erilaisuudelle! Sitä nimittäin Viggo Mortensenin tähdittämä Captain Fantastic parhaimmillaan on. Tarina hieman normaalista poikkeavasta perheestä ja näiden yhteentörmäyksestä standardielämän kanssa on sekä hauska että koskettava.
Näennäisesti alkeellisissa oloissa elävä Cashin perhe on omalla tavallaan siunattu. Metsän siimeksessä asusteleva perhe metsästää, viettää aikaa yhdessä nuotion ympärillä kitaraa soitellen ja keskustellen - kaukana modernin yhteiskunnan ulkopuolella, sekä teknologiaa vältellen. Perhe on tiivis yksikkö, ja sen jäsenet fiksumpia kuin keskiverto tallaaja, joka nuorena viettää aikaansa liitutaulua tuijottaen oppimatta mitään. On hankala laittaa hintalappua tällaiselle idyllille, missä ihmiset kasvavat keskustellen, rakastavan perheen ympäröimänä. Samalla se on haavekuva, jonka myös Cashit itse tulevat huomaamaan.
Ben Cash (Mortensen) kasvattaa perhettään, joka koostuu kuudesta lapsesta, tarttumalla elämään kiinni molemmin käsin. Perheen äiti on joutunut jättämään perheen taakseen. Bipolaarinen äiti on joutunut turvautumaan nykytieteen tarjoamiin hoitomahdollisuuksiin, ja tämän menehtyminen ajaa perheen pois metsistä, kohti äidin perhettä ja modernia kaupunkikuvaa. Yhteentörmäys ei ole kaunis.
Metsissä asuvassa perheessä, ja lapsien viattomuudessa on jotain hyytävää. Se muistuttaa kuinka paljon kasvatus ja ympäristö muokkaavat ihmisiä. Tietämättömyys siitä, miten normaaliksi koettu yhteiskunta toimii, on samalla hurmaavaa ja masentavaa. Miten pärjätä maailmassa, jossa rajat ovat hyvin selvät ja kaikki toimii nappia painamalla? Tarina asettelee vastakkain paitsi perheen isän ja tämän edesmenneen vaimon nuivasti boheemiin elämään suhtautuvan suvun, sekä perheen lapset ja vastaan tulevat nuoret. Nykyelämässä tiukasti kiinni olevat ihmiset, eli me, tunnumme äkkiä kankeilta ja sokeilta.
Kulttuurien yhteentörmäys on kuitenkin myös hauskaa katsottavaa, ja elokuvaa värittää hipahtava tunnelma erilaisesta ryhmästä. Se on nostalginen ja taidokkaasti kerrottu road movie, ja leikittelee katsojan käsityksillä oikeasta ja väärästä. Onko Ben maailman paras isä, vai johtaako hän ideologiassaan lapsensa tielle jolla he eivät nykymaailmassa voi pärjätä? Captain Fantastic on ihastuttava ja ajatuksia herättävä, sen teemat iänikuisia. Samalla se on hieman täynnä itseään, viljelemällä viittauksia kirjallisuuteen sekä parempaan elämään ‘systeemin ulkopuolella’. Mutta lopulta valinta onkin katsojan. Lumoutuako fantasiasta jossa voit kytkeytyä irti verkosta, vai ärsyyntyä ihmisistä jotka muista välittämättä kulkevat rehellisesti omia polkujaan.

Suicide Squad kolisee, mutta osittain ontosti

Lue lisää »

Ilkeimmät konnat vinoutuneeseen sankariryhmään kasannut Suicide Squad on liukas kiisseli, josta sattumia reikäkauhalla onkiva katsoja innostuu satunnaisesti näkemästään – kunnes herkkupala lipsahtaa takaisin kulholliseen toksisen vihreää sokerilitkua. Se on tuttuun DC:n tyyliin värikästä ja tyyliteltyä silmäkarkkia, mutta kompastelee logiikan ja käsikirjoituksen puolella.
DC:llä on ongelma, ja elokuva tuo niistä esiin kipeimmin olennaisen. Sanon tämän turhautuneena, sillä olen vannoutunut DC-fani.Valitut ohjaajat ja käsikirjoittajat yrittävät liikaa ja luottavat suuriin eleisiin. He eivät ymmärrä hienojen hahmojen pystyvän kantamaan tarinaa ilman turhaa tilkettä, jolla yritetään harhauttaa katsojan huomio pois siitä tosiasiasta, että hahmokehitys, juoni, viholliset sekä toiminta kolisevat tyhjyyttään. Ohjaaja/käsikirjoittaja David Ayer on tehnyt hienoa työtä elokuvissa End of Watch (Poliisit) ja Training Day, mutta suuren toimintaspektaakkelin äärellä hän on hukassa.
Hahmojen onttous ei ole näyttelijöiden vika – kankeasta dialogista, ohuesta henkilökemiasta sekä 80-luvun vitseistä on rehellisesti vaikea saada aikaiseksi sujuvaa kokonaisuutta. Huumori tuntuu kankealta, mikä onkin käytännössä totta. BvS: Dawn of Justice -elokuvan huono vastaanotto johti uudelleen kuvattaviin kohtauksiin Suicide Squadin kulisseissa, yrityksenä tehdä tarinasta hauskempi ja lisätä toimintaa. Tummanpuhuvasta ja kenties alunperin terävämmästä tarinasta sukeutuu lopulta vesitetty K-12 kompromissi, joka ei ole hauska eikä särmikäs. Alhainen ikäraja on vienyt hampaat haiden suusta tehden DC:n pahiksista puolivillaisia poseeraajia, joiden suhteen ei ole mitään pelättävää. Jos jokin elokuva, niin Suicide Squad olisi kaivannut K-18 merkintää ja raakaa toimintaa.
Margot Robbien esittämän Harley Quinnin hulluutta korostetaan väsymiseen saakka. Kiinnostavan hahmon suhde Jared Leton esittämään Jokeriin on tarinan kannalta täysin toissijainen, ja Jokeri tuntuu olevan mukana elokuvassa koska näin vain pitää olla. Tämä on sääli, sillä ontto ja huojuva Jokeri on omalla tavallaan uskollisin fyysinen tulkinta siitä Jokerista jonka itse tunnistan sarjakuvista. Elokuva tekee tietoisen päätöksen pitää Jokeri, sekä Ben Affleckin esittämä Batman taka-alalla, yrittäen antaa tilaa itse ryhmä rämälle. Robbie sen sijaan voitti roolistaan parhaan toimintaelokuvan näyttelijättären Critic’s Choice-palkinnon viime sunnuntaina.
Muut hahmot eivät kuitenkaan saa yhtään enempää henkistä kasvutilaa. Kaikki ovat kiinnostavia, mutta elokuva ei pysähdy tarpeeksi antaakseen katsojalle aikaa fiilistelllä tai tutustua niihin. Will Smithin Deadshot näyttää hyvältä, mutta armoton palkkamurhaaja heltyy heti tyttären itkiessä isin perään. Pahuus pyyhkäistään pois kun vain “on tarpeeksi hyvä motiivi.” Diablo (Jay Hernandez) on perheensä tappanut liekkimeri, synnintunnoissaan pyöriskelevä hahmo, jonka haluaa vain kuolevan. Se mitä Jai Courtneyn Boomerang ja Killer Croc (Adewale Akinnuoye-Agbaje) edes tekevät tarinassa, jää mysteeriksi. Tarinalla on niin kiire korostaa hahmojen äärimmäistä pahis-asennetta, että näiden persoonat jäävät pimennon peittoon asearsenaalia lukuun ottamatta.
Kaikki pahikset marssitetaan jämäkästi järjestykseen kun tarinan varsinainen paha akka, Viola Davisin esittämä Amanda Waller, osoittaa että kuten tosielämässä myös sarjakuvissa aidosti vaaralliset ihmiset pitävät jakkupukua. Teräksenkova ja säälimätön nainen saa resuisen joukon tuntumaan larppaajilta, ja tätä epäsuhtaa peitellään räjäyttelemällä tavaroita ja sinkoamalla Gotham hehkuviin neonväreihin ja luoteihin.
Tässä sopassa keitettynä ei ole ihme, että uudelleen ja uudelleen suuntaa hakeva Suicide Squad on lopulta hajanainen uhittelueepos vailla taidokkaita taistelukohtauksia sekä syvempää ymmärrystä hahmoista; jo nämä kaksi laatikkoa ruksimalla tuloksena olisi ollut edes viihdyttävä kokonaisuus. Hienot hahmot haudataan neonpinkin kimalteen ja paukkeen alle, ja käteen jää kasa glitterpölyä joka maistuu tuhkalta. Tämä on sääli, sillä tarinalla on potentiaalia ja hahmot kiinnostavampia kuin sarjakuvatarinoissa yleensä.

Ihastuttavaa kasaritunnelmaa ja liian kireitä shortseja

Lue lisää »

Kireitä, lyhyitä shortseja, polvisukkia, pulisonkeja ja pitkiä hiuskuontaloita, oranssia ja discomusiikkia. Ohjaaja Richard Linklaterin Everybody Wants Some on kasarimaista nostalgiaa parhaimmillaan, ja sen retromaisuudessa pyöriskelee mielellään.
Talollinen yliopisto-opiskelijoita viettää viimeisiä päiviä ennen uuden kauden alkua, tutustuen toisiinsa ja nauttien vapaudesta. Pojat kuuluvat baseball-joukkueeseen, joten päivät kuluvat treenien ja juhlimisen iloisessa sekamelskassa. On melkein mahdotonta summata mistä tarina kertoo, sillä todellisuudessa se ei kerro oikeastaan mistään. Aikaa kulutetaan puhumalla, juomalla, pelaamalla pingistä ja elämällä. Se kuvaa haikeudella aikaa ennen sosiaalista mediaa ja joka suunnasta tulvivaa informaation virtaa.
Toki elokuvan ote 80-lukuun on ihastuttavan pehmeä, mutta samalla hyvin tarkkanäköinen. Eleet, puheenaiheet, vaatteet ja käytös ovat tarkkaan harkittu kokonaisuus jota Boyhood -ohjaaja on hionut loputtomiin. Siksi kaikki tuntuu tutulta. Vaikka vaatteet ja hahmojen ulkoasu voi herättää hilpeyttä, ovat ne samalla aito osa mennyttä maailmaa - sitä johon toisinaan haluaa kontata takaisin.
Tarina seuraa Blake Jennerin esittämää Jakea, komeaa mutta sopivan herkkää tulokasta. Talo täyttyy toinen toistaan suuremmista persoonista, joista jokaisella on oma tyylinsä ja tapansa. Nuoret miehet hakevat paikkaansa joukkueessa ja talossa; uusi ystäväpiiri koettelee rajojaan ja huulenheitto on typerän keskenkasvuista. Hahmogalleria ulottuu Wyatt Russellin esittämästä hippimäisen rennosta Willoughbysta Tyler Hoechlinin lyhytpinnaiseen ja itsevarmaan McReynoldsiin, tuoden tarinaan muhkeutta kiinnostavien ihmisten kohdatessa toisensa myös hyvin naurettavilla tavoilla.
Everybody Wants Some on ihastuttavan rento ja tapahtumista tyhjä elokuva. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Kaikki odottavat opiskelujen ja baseball-kauden alkua. Elävät elämäänsä. Omalla tavallaan se on alkusoitto, teatterilava ennen näytelmän alkua. Ja juuri siksi niin toimiva. Nautitaan tekemättömyyden houkuttelevasta keveydestä.

Tasainen oikeussalidraama ei yllätä

Lue lisää »

Hieman ennalta-arvattava ja hidastempoinen The Whole Truth on pohjimmiltaan hyvin perinteinen oikeussalidraama. Sen juoni pyörii kokonaan yhden tapauksen ympärillä, tuoden takaumien avulla lisävalaistusta käsillä olevaan oikeusjuttuun. Aina hieman puiseva Keanu Reeves esittää Richard Ramsayta, asianajajaa jonka epäkiitollisena tehtävänä on puolustaa isänsä murhasta syytettyä Mikea (Gabriel Basso). Turhauttavaksi työn tekee pojan täydellinen puhumattomuus ja käsiään vääntelevä hieman liian hennon tuntuinen äiti Loretta (Renee Zellweger).
Ramsay toimi ennen murhaa uhrin, Boone Lassiterin (Jim Belushi), asianajajana. Nyt hän puolustaa tämän poikaa oikeudessa, joten ratkaisu tuntuu hieman oudolta. Mutta niin tuntuu tarinassa kaikki muukin. Miken puhumattomuus haluaa lisätä tapaukseen mysteerin tuntua, ja katsoja odottaa kiinnostuksella mikä syy paljastuu pojan mykkyyden takaa. Kyynisempi katsoja voi samalla pohtia, onko sillä edes mitään tekemistä tapauksen tai motiivin kanssa. Pojan syyllisyyttä voi epäillä ensi metreiltä saakka, mutta samalla tarina yrittää saada katsojan epäilemään juuri tätä, luoden epäilyksen kierteen jonka lienee pitäisi olla tarinan viehätyksen ydin.
Itse toteutus ei paljoakaan eroa yhdestäkään keskiverrosta perusdraamasta. Oikeussalissa ei käydä läpi suuria tunteita, ja kaikessa on tukahdutetun puhumattomuuden tuntu. Todistajat tuntuvat kieroilta, leskiäiti ei vakuuta täysin olemuksellaan vaikka on selkeästi hiljaiseksi peloteltu uhri vuosien takaa, ja asianajaja Ramsay lipuu läpi tapauksen teeskennellyllä puoliteholla.
Takaumat ovat mielenkiintoisinta katsottavaa tarinassa, jonka oikeussalikohtaukset ovat hiljaisia kuin seisova vesi. Belushin mesoaminen puutarhakutsuilla on kiusallista katsottavaa ja maalaa kuvan äärettömän epämiellyttävästä miehestä, joka kenties ansaitsikin saada puukon rinnuksiinsa.
Se mikä The Whole Truthissa turhauttaa kuitenkin eniten, on taustojen läpikäynnin ja keskeisimpien hahmojen pintapuolisuus. Katsoja on periaatteessa valamiehistössä istuva jäsen, jolle ei kerrota kuin keskeisimmät faktat tapauksesta. Niinpä lopun käänteet eivät onnistu edes yllättämään tai aiheuttamaan innostusta, koska matka tähän pisteeseen on jo turruttanut mielen tasaisella, värittömän kliinisellä kerronnallaan.
Elokuva löytää kuitenkin katsojansa. Jos oikeussalidraamat tai kenties Keanu Reeves kiinnostavat, ei elokuvan katsominen mene täysin hukkaan. Toisaalta, täysin tunnistamattomaksi muuttunut Zellweger sekä ilmeetön Reeves istuvat rooleihinsa oudolla tavalla hyvin - hahmojen eleissä on juuri niin paljon eloa kuin elokuvan käsikirjoitus vaatiikin.

Täyslaidallinen toimintaa ja huumoria avaruuden keskellä

Lue lisää »

Tunnustetaan heti alkuun yksi asia. Olen enemmän Star Trek kuin Star Wars-fani. Ei sillä, että tällä olisi mitään merkitystä, sillä pidän molempien sarjojen elokuvista yhtä paljon. Nuoruuteni vietin kuitenkin Star Trek tv-sarjojen parissa siinä missä muut heiluttelivat innoissaan valomiekkaa.
Star Trekin uusi tarina, jota tähdittää Chris Pinen esittämä Kirk, on saapunut kolmanteen osaansa. Kahta edellistä osaa vaivannut pieni epätasaisuus ei ole tehnyt elokuvista yhtään vähemmän nautinnollisia. Ne ovat viihteellistä toimintaa joka on tuonut ilmiölle uusia faneja, ja itse olen ottanut elokuvat vastaan innolla. Uusimmassa tarinassa, Star Trek Beyond, kohdataan jälleen kerran valtaa ja tuhoa hamuava pahis. Tämä ei yllätä ketään, sillä Star Trek-elokuvat tuntuvat kulkevan melko jääräpäistä suoraa rataa esitellen yhden vastustajan per elokuva.
Tällä kertaa vihulaisen saappaisiin astuu tunnistamattomaksi maskeerattu Idris Elba, jonka missio on tuhota Federaatio syistä jotka tihkuvat kliseitä. Mutta ei se mitään. Toiminta on sujuvaa, ja huulenheitto miehistön kesken on nokkelaa ja hyvin ajoitettua. Vauhtia on niin, että vaivaannuttavia filosofisia keskusteluja ei ryminän keskellä paljon käydä. Tietenkin kaiken pohjalla on, tai pitäisi olla, miehistön yhteenkuuluvuuden tunne, käsitys toveruudesta. Kirk ja tämän suhteet Spockiin (aina erinomainen Zachary Quinto) sekä äreään Bonesiin (täydellisesti rooliin istuva Karl Urban) jäävät aina ikävästi taka-alalle. Kuitenkin Star Trek on aina ollut yhtä paljon tarina Enterprisen miehistöstä ja näiden välisistä suhteista, kuin avaruuden tutkimisesta ja seikkailuista. Ongelma on, että elokuvissa rajallinen aika on valjastettu enemmän toiminnan näyttämiseen, ja näin mitään varsinaisia tunnesiteitä ei synny.
Tämä ei tarkoita, etteikö Star Trek Beyond olisi hyvä elokuva. Se on. Hahmot on kaivettu esiin hyvin, nostaen etualalle näiden naurettavimmat piirteet. Henkilöiden välinen kemia on käsinkosketeltavaa ja kaikesta tulee tunne, että tämä miehistö ( ja näyttelijät) viihtyvät yhdessä. Outo maailma avautuu herkullisissa väreissä ja oudoissa yksityiskohdissa, ja siitähän tässä on kyse.
Seikkailusta, uusista maailmoista ja toiminnasta. Niinpä uudet Star Trek-elokuvat ovat osa nykyistä trendiä joka haluaa viihdyttää ja tehdä suuria asioita kovalla paukkeella. Se voi unohtaa pienet vivahteet, ja perimmäiset ihmistunteet ja motiivit tekojen takana, mutta sitä ei tarvitse harmitella. On toisaalta turhauttavaa, että näin hyvää näyttelijäkaartia, jota täydentää Zoe Saldana ja Simon Peck, ei käytetä hyväksi antautumalla kunnolla tutkimaan kiehtovien hahmojen tarinaa. Tänä vuonna onnettomuudessa menehtynyt Anton Yelchin osoittaa, että menetys sarjalle on suuri - Pavel Chekovia ei tulla jatkossa elokuvissa näkemään, vaan hahmo korvataan kokonaan uudella.
Haluaisin kuitenkin antaa hurlumhei-meiningin anteeksi, sillä Star Trek Beyond viihdyttää, naurattaa ja auttaa unohtamaan kenties omat murheet sopivasti pariksi tunniksi - ja se voi olla juuri se mitä nyt kaivataan.

Näytetään keittiökalusteille lekaa

Lue lisää »

Jake Gyllenhaal, oma kaikkien aikojen näyttelijäsuosikkini, on tehnyt viime vuosina hyvän käännöksen urallaan. Tietoisesti valtavirrasta poikkeavia, mielenkiintoisia rooleja (Nightcrawler, Prisoners, Enemy), on kertynyt siinä määrin että mieheltä on lupa odottaa nykyisin paljon.
Demolition alkaa tavalla joka on tuttu kaikille. Gyllenhaalin esittämä Davis menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa, ja tapahtumasta alkaa elämän uudelleen arviointi. Onneksi, katsojan ja tarinan kannalta, Davis ei käsittele suruaan ja menetystään turhan monista elokuvista tutulla kliseisellä tavalla. Mies lukkiutuu ja katsoo paljon sisäänpäin, muuttuu zombiksi, mutta menettää samalla viimeisetkin rippeet siitä häveliäisyydestä mikä ihmisiä leimaa. Tietynlainen välinpitämättömyys muiden mielipiteistä on vapauttavaa, ja puhtaasti tältä kantilta katsottuna elokuva on virkistävä kokemus keittiöpsykologiaa.
Davis tutustuu sattumalta, eräänlaisen kirjeenvaihdon kautta, yksinhuoltajaäitiin (Naomi Watts) sekä tämän teini-ikäiseen poikaan jolla on omat ongelmansa. Kolmikon ympärille rakentuu pieni omalaatuinen ystävyyssuhde, hyvin epävakaa ja perinteet kaukaa kiertävä. Mustan huumorin avulla rakennetaan tapahtumaketjua, jossa oletettavasti tervehdytään ja halutaan siirtyä eteenpäin kaikkia kolmea vaivaavista ongelmista.
Demolitionista muodostuu kahtiajakoinen katselukokemus. Näyttelijät rypevät realistisen hillitysti oman elämänsä mutalammikossa. Samalla Gyllenhaal päästelee höyryjä ulos kohtauksissa, joista jokainen on joskus unelmoinut. Kukapa ei haluaisi ottaa lekaa ja pistää kaiken palasiksi, menettää hermonsa kunnolla ja siirtyä eteenpäin. Tarina ei koskaan ota täydellistä irtiottoa genrestään, vaan se tuntuu kollaasimaiselta kuvaukselta siitä miltä tragedian jälkeen pitäisi tuntua. Turralta. Hallitsemattomalta. Huumorin avulla Demolitionista tulee viihdyttävä katselukokemus, mutta se ei onnistu jäämään mieleen pyörimään samalla tavalla kuin esimerkiksi ohjaaja Jean-Marc Valléen edelliset elokuvat Wild sekä Dallas Buyers Club.

Maratonin arvoinen Yövahti

Lue lisää »

Nyt on aika ottaa hyvä asento sohvalla, varata runsaasti naposteltavaa ja uppoutua John Le Carrén aikoinaan kynäilemän tarinan modernisoituun versioon Yövahti -minisarjan parissa.
Tarina sijoittuu aikaan ja paikkaan jossa tunnelmat ovat ruudinkuivia. Kairon kaduilla mellakoidaan, kaikkialla on alkavan kaaoksen vire ja tulee tunne, että olisi parempi siirtyä kaduilta syrjään. Tämän kaiken keskellä kävelee kohti Nefertiti-hotellia Jonathan Pine (Tom Hiddleston), joka huokuu tiettyä brittiläistä tyyneyttä ja tyylikkyyttä. Nämä ominaisuudet ovatkin hotellin yövastaavana toimivan miehen kulmakiviä; kohteliaisuus, tietynlainen etäisyys ja ammattimaisuus.
Miehen elämään heitetään perinteinen kaunis nainen joka kantaa mukanaan dokumentteja, jotka eivät kestä päivänvaloa. Pine sotkeutuu mukaan vyyhtiin, jossa kansannousu halutaan tukahduttaa keinolla millä hyvänsä. Hän ottaa yhteyttä tuttuun mieheen konsulaatissa, herrasmiehenä tarjoaa naiselle turvapaikkaa syrjäisessä talossa, ja kaaos pääsee valloilleen.
Pine on komea, mutta kameleonttimainen. Hänestä on hankala saada otetta, sillä kohteliaisuus ja tyyneys toimivat aseina joilla mies tuntuu pärjäävän maailmassa, jossa henkivartijoilla on aseet ja suurmiehillä likaiset jauhot pussissa. Hän muuntautuu tilanteiden mukaan vaivattomasti, ja ui yhä syvemmälle kansainvälisen rikoksen ja juonittelun maailmaan kun tarina saa yhä uusia käänteitä. Pian herää kysymys siitä, tunteeko katsoja Jonathan Pinea lainkaan. Oikea vastaus on jossain epämääräisen muminan välimaastossa, sillä tulee tunne että katsojaa johdatetaan tahallaan harhaan.
Tarina kulkee läpi vuosien, näyttäen hieman yllättäen Pinen toimivan yövastaavana täysin toisessa maassa, toisessa hotellissa. Juokseeko mies tapahtumia pakoon, vai onko kyseessä harkitusti aseteltu tapahtumaketju? Vastapuolen pelurina toimii Hugh Laurien esittämä Roper - vastenmielinen mies, joka esiintyy hyväntekijänä. Toiminta hiippailee koko ajan kulisseissa, tunkeutuen ajan mittaan Egyptin kaduilta hotellin sisäpuolelle, Pinen elämään, kunnes seuraamukset ja vääjäämätön kohtalo ovat vain kosketuksen päässä.
Yövahti rakentaa jännitettä taidokkaasti, ja kuljettaa tarinaa rauhassa. Se ei sovi hötkyilevälle mielelle, eikä katsojalle joka haluaa kaiken heti. Sen tunnelma on yhtä tyylikäs kuin Pinen tyyni ulkokuori brittiläisen yläluokkaisine vivahteineen. Kaikesta huokuu tarkkaan asetellut askeleet ja menneiden aikojen nostalginen kaiku. Aika jolloin herrasmiehet vielä osasivat tehdä täydellisen martinin, ja pelastivat neidot pulasta. Yövahti on trilleri, joka lainaa vaikutteita modernilta James Bondilta. Kopio se ei kuitenkaan ole, vaan tarinana paljon monimutkaisempi ja salaperäisempi.

Väkivaltainen ja kaunis The Neon Demon

Lue lisää »

Väkivalta ja visuaalinen herkuttelu. Nämä ovat ohjaaja Nicolas Winding Refnin kaksi kulmakiveä, joille hän on perustanut viime aikaiset elokuvansa. Drive ja Only God Forgives -elokuvien jalanjälkiä vakaasti kulkeva, mutta raikkaasti uudistuva tarinankerronta ei ole kaikkien makuun. Kaikissa tarinoissa on kuitenkin yhteistä tietynlainen etäisyys, kaukaa tarkkailun tunne ja ylivertainen kauneus, joka rakastaa samalla tavalla kauniita päähahmojaan kuin kaaressa lentävää vertakin. Väkivalta, ihmismielen rappio ja kauhu ovat teemoja joita Refn rakastaa ja kuvaa ylivertaisella kauneudella.
The Neon Demon kertoo nuoresta ja viattoman kauniista Jessestä (Elle Fanning), joka suuret unelmat silmissään liukuu pitkin muotimaailman vaarallisia katuja. Nuoren naisen mielessä hänen ainut kykynsä on näyttää kauniilta, ja tätä hän on valmis hyödyntämään viimeiseen pisaraan asti. Muotimaailma, tai kuten voisi ajatella laajemmassa kaavassa koko maailmaa, ei ole naisille kaunis paikka. Naiset niputetaan yhteen muottiin, arvotetaan ainoastaan ulkonäkönsä perusteella ja pieninkin lipsahdus johtaa minäkuvan välittömään murenemiseen. Tätä teemaa kehystävät kolme muuta naista, jotka muistuttavat monen tarinan kolmea noitaa. Auliisti siipensä alle nuoren Jessen ottava Ruby (Jena Malone) on maskeeraaja; nainen joka luo elävistä sekä kuolleista lumoavia kokonaisuuksia silmille nautittavaksi. Taustalla häilyvät uhkaavien seireenien tavoin Gigi ja Sarah; melkein kloonimaiset ja nukkemaiset kaunottaret jotka ovat kauneusalan tuotteita puhtaimmillaan. Kertakäyttökulttuurin uhrit, kolme naista, ovat kaikki olleet Jessen asemassa. Jessen, jolle nuoruuden voimalla kaikki näyttää tippuvan syliin vaivatta.
The Neon Demon haluaa kertoa nuoren naisen matkan läpi kuvitteellisen metsän täynnä vaaroja, jossa naiivius ja herkkyys riisutaan sapelinterävillä kynsillä kunnes jäljelle jää vain raato. Taustalla on suurempia teemoja naiseuden käsityksestä, sekä vahva feminiininen vire siinä missä ohjaajan Only God Forgives oli ylilyövän maskuliininen. Näissä naisissa ei ole mitään herkkää, vaan aikeet ja voima on ainoastaan kätketty tyhjän kiiltävän kuoren alle, piiloon. Jessestä kasvaa elokuvan aikana jotain muuta. Oliko nuoren tytön sisällä koko ajan tämä uusi olento odottamassa, vai tekeekö elämä kaikkine vaatimuksineen ihmisistä sopeutuvia petoja?
Cliff Martinezin modernin sykkivä musiikki säestää tarinaa osuvasti. Se, kuten itse kuvauskin, on täynnä aaltoilevia neonvärejä, raakuutta ja salaisuuksia. Kauneus ja kuolema kulkevat tarinassa käsi kädessä, tehden elokuvasta samalla kertaa nykyaikaisen ja ikivanhan. Sen näennäinen raakuus, tai teemat, eivät sovi kaikille. Ohjaajan elokuvien ystäville The Neon Demon on unohtumaton ja täydellinen elämys, joka vie mennessään. Se on yksi vuoden parhaista, tai ainakin unohtumattomimmista elokuvista, jos se löytää oikean katsojan tarinalleen.

Naapurisopu taas koetuksella

Lue lisää »

Pitäisi kai sanoa, että tämän tyylinen huumori on tyhmää eikä siitä saa nauttia. Mutta toisinaan pitää viis veisata muiden mielipiteistä, ottaa popparit sohvalle ja nauttia tyhmääkin tyhmemmästä komediasta antaumuksella.
Bad Neighbours 2 -elokuvan ongelma on lähinnä se, että se on jatko-osa. Ajan kanssa on jo totuttu siihen, että taso ei ainakaan nouse. Poikkeuksia on, mutta useimmiten täysin jossain muussa genressä kuin komediassa. Vanhat tutut ensimmäisestä osasta ovat mukana. On Seth Rogenin ja Rose Byrnen esittämä pariskunta Radnerit, jotka uhmaavat mukavasti pariskuntiin yleisesti liitettyjä kliseitä. Normaalilta tuntuvien, villinpuoleisten aikuisten esittäminen lipsahtaa yleensä noloilun ja liioittelun puolelle, ja niin tekee tämäkin elokuva. Se ei aivan pysty löytämään sopivaa tasapainoa realistisen aikuisuuden jossa ei olla tiukkapipoja, ja nolon dildon heiluttelun välimaastossa. Silmänruokaa tarjoaa myös tuttuun tapaan Zac Efron, jonka esittämä Teddy on elämässään hieman hukassa. Mies osaa bailaamisen, mutta muuten arkielämän kyvyt ovat hakusessa.
Radnereiden naapuriin muuttaa tällä kertaa sisarkunta, Chloë Graze Moretzin johdolla, ja näin yritetään kääntää vanhat sukupuolikäsitykset päälaelleen. Naapurit, nuoret opiskelijat, ovat edelleen äänekkäitä ja riehakkaita. Tämä aiheuttaa rutiinimaista skismaa naapureiden välille, mutta elokuva vetää tämän sotatilan täysin läskiksi ja liian yli. Käytetyt metodit ovat rehellisesti sanottuna ällöttäviä, ja tuntuukin että kekseliäisyys on loppunut käsikirjoittajilta kesken. Tai kenties tarinan tyhjää kolinaa yritetään peittää kehnoilla yrityksillä shokeerata, mikä puree elokuvaa omaan nilkkaansa.
Elokuvassa on kuitenkin myös hulppeita ja aidosti hauskoja hetkiä. Kun Rogen juoksee maha rytkyen ihmisjoukon läpi, ja Efron esittelee omaa pyykkilautaansa samalla kun kisataan arvokkaan laukun sisällön omistajuudesta, ollaan mukaansatempaavan toimintakomedian ytimessä. On harmi, että näitä hetkiä on harvassa ja useimmiten huumori nojaa vahvasti teoriaan että ruumiineritteet ovat hauskoja ja alkoholilla läträäminen automaattisesti johtaa hulvattomiin tilanteisiin.
Sanomaltaan elokuva on yllättävän, ja ilahduttavan, feministinen. Tai se ainakin haluaa olla. Nuoret vihaiset naiset ovat omalta osaltaan masentavan stereotyyppinen käsite siitä mitä feminismi on, ja miten sitä pitäisi esittää. Efronin Teddy ottaa asian esiin huomattavasti taidokkaammin, mistä johtuukin että nuori mies on oudoin hahmo koko tarinassa. Mutta tästä ei kannata valittaa; niin kauan kuin Efronin paita pysyy poissa päältä, elokuva saavuttanee tavoitteensa.

Melkein täydellinen supersankarielokuva

Lue lisää »

Marvelin tunnetut ja rakastetut sankarit jälleen kerran yhteen kokoava Captain America - Civil War on elokuva, jota voisi kutsua rehellisesti nimellä Avengers 4. Vaikka se kantaa Steve Rogersin sankaripersoonan nimeä, on siinä annettu niin paljon tilaa Tony Starkille (Robert Downey Jr.) sekä Avengersien köörille, että itse Kapteeni tarinoineen hukkuu harmillisesti tohinaan.
Siinä missä Captain American fanit ovat pitkään odottaneet Steve Rogersin (Chris Evans) ja Bucky Barnesin (Sebastian Stan) kunnollista jälleennäkemistä (onhan sitä pedattu melkein kahden elokuvan verran), on se vain pieni osa tarinaa. Samalla ystävyys on kuitenkin se kantavin osa, sillä Rogersin lähteminen sotaan, supersankariksi muuttuminen sekä taistelun jatkaminen on pitkälti ollut tämän ystävyyden ansiota. Samalla menneet elokuvat ovat iskostaneet katsojan päähän sen, kuinka Stark kantaa kaunaa Kapteenille - on kantanut koko ikänsä. Syynä tähän on tietenkin Howard Starkin ja Rogersin ystävyys, sekä Tonyn eeppinen isäsuhde, joka on nakertanut miehen sielun löyhäksi kuin reikäjuusto.
Avengersit halutaan valvonnan alle. Selityksenä käytetään viimeaikaisia taisteluita, joissa on menetetty ihmishenkiä ja pistetty tannerta matalaksi antaumuksella. YK:n alaisuuteen tiimin ohjaava laki ei mene mene kaikille purematta läpi. Tony Stark kieriskelee tunnontuskissaan, ja sen enempää miettimättä siirtyy lain puolelle. Stark ei haista palaneen käryä, vaikka fiksu mies onkin. Rogers sen sijaan tajuaa, että luovuttamalla määräysvallan muille Avengersit voidaan ohjata tehtäviin joita he eivät halua tehdä. Samalla evätään pääsy apua tarvitseviin paikkoihin, jos YK näin päättäisi. Fiksumpi katsoja myös ymmärtää, että YK:n lakien valmisteluun menee vuosia - hihasta muka vetäistyssä paperipinossa haiskahtaa kusetus. Steve Rogers ei luota enää moneen - eikä Hydran ja S.H.I.E.L.Din jälkeen pitäisikään.
Näin kaksi miestä päätyy eri puolille aitaa. Steve Rogers on aina ollut A-luokan jääräpää joka ei polvistu isompiensa edessä. Stark puolestaan ei pysty ajattelemaan asioita loppuun saakka, ja näin Avengersit jakautuvat kahtia. Samalla Bucky Barnes, tai Winter Soldier, ilmestyy kartalle ja soppa on valmis. Alkaa ajojahti, jossa kostoretkelle Barnesin perään veren maku suussa lähtee T’Challa (Chadwick Boseman), mies joka vielä minuutti sitten vaati Avengerseille valvontaa. Ilmeisesti harkinta ja valvonta koskevatkin siis vain muita. Tilanne kiristyy äärimmilleen; Steve Rogers seisoo kuin seinä Bucky Barnesin sekä tätä jahtaavien ihmisten välissä. Onko kyse todellakin YK:n asettamasta laista, vai haluaako tarina kertoa enemmän ystävyydestä ja siitä mihin asti se venyttää toiminnan rajat? Elokuvan markkinointi haluaa uskotella, että tarina kertoo Iron Manin ja Captain American keskinäisestä sodasta. Se on kuitenkin kaukana siitä.
Ettei tarina menisi liian vakavaksi, tuo Marvel tuttuun tapaansa menoon aimo annoksen huumoria muiden hahmojen muodossa. Tosin 17-vuotias Wanda (Elisabeth Olsen) on lukittu luksusmaiseen asuntoon Visionin (Paul Bettany) valvonnan alle, samalla kun Tony Stark värvää teini-ikäisen Peter Parkerin (Tom Holland) sotatantereelle. Näistä teini-ikäisten ongelmallisista kohtelumalleista huolimatta Hawkeye, Falcon, Black Widow, War Machine ja Ant-Man pitävät huolen että rennot lauseet lentävät ja toiminta ovat Avengers-elokuville tyypillisen sulavaa ja kaunista. Toimintakohtaukset ovatkin Civil Warin helmi. Niissä on yksinkertaisuutta ja näyttävyyttä, joista moni toimintaelokuva voisi ottaa mallia.
Hieman laitamilla, näennäisesti Avengersien keskinäisen kärhämän ulkopuolella, häärää tarinan pahis. Daniel Brühlin esittämä Zemo on jälleen kerran osoitus siitä, että hyvän vastustajan paras ase on inhimillisyys. Kosto on hyytävämpi motiivi kuin kaikki megalomaaniset maailmanvalloitusyritykset ikinä. Zemo onnistuu tavoitteissaan iskien kiilaa miesten väliin yksi isku kerrallaan. Lopputuloksena on hajallaan oleva tiimi, jonka jäsenet ovat kukin matkalla kohti tuntemattomia polkuja. Steve Rogers, mies josta elokuvan piti kertoa, laskee alas kilpensä ystävänsä vuoksi. Sen saman kilven jonka hän vuosikymmeniä sitten poimi ylös samaisen ystävän takia. Ympyrä sulkeutuu, jättäen samalla kaikki ovet auki. Civil War on viihdyttävä ja toimiva supersankaritarina - typeryyksistään huolimatta Avengers-poppoon paras. Sen tehtävä on esitellä paljon hahmoja, johdattaa katsoja kohti uusia seikkailuja, ja samalla osoittaa että pohjimmiltaan Steve Rogers on vain mies joka tekee kaikkensa todellisten ystäviensä puolesta.

Herkullinen toimintakomedia kimaltelee beigen kaikissa väreissä

Lue lisää »

Annetaan anteeksi 1970-luvulle. Nimittäin se, että aikakauteen sijoittuvat elokuvat näyttävät aina hieman naamiaisilta tai larppaamiselta. Tähän beigen väriseen retrotaikaan sijoittuu myös Russell Crowen ja Ryan Goslingin tähdittämä The Nice Guys, joka on näppärä yhdistelmä toimintakomediaa ja fiilistelyä.
Ohjaaja/käsikirjoittaja Shane Black on tunnettu parivaljakkoihin keskittyvistä tarinoista, niistä joissa kaksi vastakohtaista yksilöä iskevät vähän aikaa päitä yhteen kunnes huomaavat että yhteistyö on parempi vaihtoehto. Tappava ase, Viimeinen partiopoika ja Kiss Kiss Bang Bang ovat kaikki paitsi erinomaisia toimintakomedioita, myös oppiesimerkkejä tästä dynamiikasta.
Vaikka tarina haluaa esittää miesten olevan hyvin erilaisia, on heillä myös jotain yhteistä. Yksityisetsivänä toimiva Holland March (Gosling) ei ole kenties täysin terävimmästä päästä, eikä urhein mies kimaltelevassa Hollywoodissa. Nuoren tytön yksinhuoltajana hän on kuitenkin täyttä kultaa, ja ajankuvasta poiketen naisille kohtelias ja korrekti mies. Ihmisiä rahasta hakkaava Jackson Healy (Crowe) puolestaan rujakoi autuaasti ja pelottomasti siinä missä March on hieman arkajalka. Tai kenties vain taitavampi väistelemään luoteja. Mutta myös Healyllä on sydän paikallaan kun kyse on muista kuin rikollisista. Älkää käsittäkö väärin - eivät nämä miehet mitään prinssejä ole. Mutta kun tarina pyörii 70-luvun pornobisneksen ja kuolleen tähden Misty Mountansin tapauksen ympärillä, korostuu miesten jonkinlainen moraalinen selkäranka mukavasti.
Tarinan charmi pyörii pääosin erinomaisesti kirjoitettujen päähahmojen varassa. Pienet yksityiskohdat ja tapahtumat luovat juonta jota on nautinto seurata. Maskuliinisessa uhoamisessa on hurtti säätämisen maku, ja pieni hapuilu sekä epävarmuus tuovat realistista makua mustaa huumoria sisältävään tarinaan. Tässä ei herkutella hienoilla ja hiotuilla koreografioilla, vaan meno on enemmänkin kaaosmaista toimintaa jossa onnella on suuri merkitys.
The Nice Guysin maailmassa mitään ei oteta kovin vakavasti. Pornotähdet ovat pornotähtiä, eikä kukaan hurskastele playboymaisissa bileissä moraalin perään. 70-luku näyttäytyy kimalteleva diskopallona jossa lapset jätetään välillä hieman oman onnensa nojaan, jossa naisten paljaat rinnat eivät vielä ole kauhistus ja jossa aseilla ammuttaessa ei paljon kysellä siviiliuhrien perään. Ajankuva on osuva, ja samalla tarpeeksi ylivedetty - sen tunnistaa keksityksi maailmaksi jossa on juuri sopivasti oikeaa elämystä seassa, ja siksi se tuntuu tuskallisen aidolta.

Murskaavat aallot pistävät teinit taistelemaan ihmiskunnan puolesta

Lue lisää »

Scifi-elokuvien ystävien kannattaa tsekata teinien selviytymisen ympärillä pyörivä 5th Wave, vaikka se ei ole tarinana yllätyksellisimmästä päästä. On totta että tulevaisuuden dystopiaan ja nuorien kamppailuun tämän kaltaisessa maailmassa on voinut jo kyllästyä. Tuntuu, että samankaltaiset tarinat ovat tunkeneet urakalla itsensä sarjatuotantoon viime vuosina, mutta 5th Wave alkaa lupaavasti kliseistä huolimatta, sillä sen alku on tuhon aaltoja tarjoileva rymistys.
Chloë Grace Moretzin esittämä Cassie selviää alkyrymäkästä, jossa maailma sellaisena kuin sen tunnemme rutistetaan pieneksi palloksi ja alkeellisemmat selviytymiskeinot otetaan käyttöön. Avaruusoliot putkahtavat taivaalle täysin yllättäen - asia joka aina hämmästyttää itseäni näissä tarinoissa - mutta siellä ne tyypit taas luuraavat. Kaaosta seuraa olioiden valtakausi sillä tuntemamme teknologia on rampautettu, ja ihmiset joko pakenevat ns. vuorille tai joutuvat vangiksi. Saapumista seuraa neljä lamauttavaa ja tappavaa sekä tuhoa levittävää aaltoa, jotka lanaavat infrastruktuurin ja ihmiset säälittä maihin. Tarinan alku on hyvä esimerkki siitä, kuinka helppoa ihmiskunta olisikaan saada kaaoksen valtaan.
Viidettä aaltoa odotellessa ihmiset saavat edes joten kuten viimeinkin itsensä kasaan. On hieman huvittavaa, miten näissä tarinoissa nuoret pistetään etulinjaan taistelemaan, mutta ratkaisu on aina ollut tervetullut. Omalla tavallaan uutta maailmanjärjestystä laatiessa tuntuukin, että keski-ikäiset valkoiset miehet ovatkin viimeinen asia jota uusi maailma kaipaa. Samalla saadaan aikaiseksi nuorille suunnatussa elokuvassa itsenäisyyden ja vanhemmista eroon pääsemisen tuntu - vaikka aikuisuus tuleekin tarinassa kohdalle melko traumaattisella tavalla.
Nuoret kouluttavat itsensä taistelijoiksi, ja luvassa on melko kliseistä kokoelmaa taisteluun valmistavista treeneistä sekä pakollinen teiniromanssin poikanen. Siinä missä 5th Wave onnistuu hieman paremmin verrattuna esimerkiksi Nälkäpeliin tai Outolintuun, on romanssin ja sen kaaren pienuus. Romantiikkaa on ilmassa, mutta katsoja ei edes odota kahden ilmiselvän sulhasehdokkaan välillä tehtävää valintaa. Maailmanlopun tunnelmissa etenevä tarina ei myöskään tällaisia kaipaa, ja on helpottavaa huomata että se ei nouse tarinassa etualalle.
Parhaimmillaan tarina on kulkiessaan pitkin hiljaisuutta, metsissä selviytyen ja aalloista seuraavia tuhoja tarkastellen. Taistelun noustessa etualalle tulee tarinaan hieman enemmän kulmaa, sillä viriävät romanssit ja mystiset maalaispojat uhkaavat pysäyttää sankarittaren tarinan kokonaan. Lopputuloksena on kuitenkin hyvistä ideoista huolimatta hyvin keskinkertainen scifiseikkailu, jossa nuoret kertovat ihmiskunnan tarinaa. Sen kaava on liian tuttu, sen kulmat ja käänteet - jopa ne yllätykset - ovat arvattavissa jos elokuvia on katsonut tarpeeksi. Siitä huolimatta se on hyvä välipala dystopiatarinoista kiinnostuneille, eikä ainakaan pistä nukahtamaan sohvalle. Toisinaan se on jo riittävästi.

Omalaatuinen ja hiipuileva mysteeri

Lue lisää »

Ainutlaatuinen mutta hidassoutuinen. Midnight Special-elokuvaa on vaikea kuvailla, tai kertoa sen tapahtumista, ilman että katsoja menettää osan sen viehätyksestä. Tarinan teho on osittain arvoituksellisuuden ja tuntemattoman ansiota: se on parhaimmillaan avautuessaan hitaasti mistään mitään tietämättä. Outous ja mysteeri ovat ohjaaja-käsikirjoittaja Jeff Nicholsin peruselementtejä. Miehen edellinen tuotos, Mud, tuntui ensialkuun melko normaalilta kertomukselta, kunnes kerrosten läpi ryhtyi tihkumaan elementtejä jotka eivät täysin istuneet käsitykseen normaalista maailmasta. Samaa tekniikkaa käytetään Midnight Specialissa, vaikkakin sen päähahmon, nuoren Altonin (Jaeden Lieberher) omalaatuisuus paljastetaan melko alussa.
Elokuvan alkupuoli, kokonaiset viisi minuuttia, ottaa askeleensa tuntuen normaalilta trilleriltä. Pieni poika on kidnapattu ja uutista levitetään kidnappaajan kuvaa näyttämällä televisiokanavilla. Tähän normaalius sitten loppuukin. Käy ilmi, että Alton on asunut hengellisessä kommuunissa, joita myös kulteiksikin kutsutaan. Kidnappaaja on Altonin isä ja poika on itsessäänkin omalaatuinen persoona. Siniset uimalasit päässä istuva poika lukee auton takapenkillä sarjakuvia, ja seuraavassa hetkessä outo valonsäde sinkoaa silmistä paljastaen pojan olevan jotain muuta.
Alton omaa mysteerisiä voimia. Ja tämän vuoksi lahko haluaa taikaesineensä takaisin. Alkaa pakomatka jossa Altonin vanhemmat seisovat napit vastakkain paitsi lahkon, myös viranomaisten kanssa. Lain kouraa edustaa herkimmillään Adam Driverin esittämä NSAn tutkija Sevier, jonka nuoruus ja aitous ovat hyvin linjassa Altonin persoonan kanssa.
Kerronta hapuilee jossain scifimäisen tehoste-elokuvan ja pienimuotoisemman perhedraaman välimaastossa. Efektejä on sopivasti, mutta tarinallisesti se on vahvimmillaan pienissä hetkissä. Michael Shannonin esittämä isä on keskeisimmässä roolissa poikaansa suojellessaan, ja näiden kahden välinen tarina tuntuu melkein oudon vahvalta, sillä mukana on myös Kirsten Dunstin esittämä äiti. Koko elokuva tuntuukin oudon miesvetoiselta, ottaen huomioon että tarinan keskiössä on pieni poika. Siis lapsi, jota jahtaavat poliisit ja uskonlahko, mutta naiset ovat hiljaa kuin vanhoillisessa seurakunnassa konsanaan. Siksi elokuva menettää otettaan todellisuudesta. On vaikea kuvitella äidin olevan täysin taka-alalla tällaisissa tapahtumissa, tarina siirtää äidin täysin syrjään ja luo näin epäuskottavan tyhjiön. Se syö uskottavuutta juonelta jossa toisenlaiset voimat kertovat tarinaansa pojan kautta, missä satelliitti tippuu taivaalta tuhoten bensa-aseman ja missä mysteeri ja yliluonnolliset elementit kulkevat käsi kädessä. Kerrontaa vaivaa myös hitaus, hiipuilu ja tunnelmointi. Tämä ei ole itsessään huono asia, vaan asioille ja tuntemattomalle annetaan aikaa kasvaa. Juuri sen vuoksi elokuva vaatii katsojalta myös oikeanlaatuisen mielentilan siitä nauttiakseen. Kiire ja levottomuus on jätettävä taka-alalle, jotta Midnight Specialista saa irti sen mitä ohjaaja on tarkoittanut.

Lisää tilaa hyytäville kuningattarille

Lue lisää »

Huono vastaanotto kriittikkojen puolelta ei merkitse mitään, jos yleisö tykkää. Ja näin sen pitää mennäkin. Muutaman vuoden takainen Lumikki ja metsästäjä-elokuva on saanut jatkoa, vaikka itse Lumikkia eli Kristen Stewartia ei jatko-osassa nähdäkään. Huntsman: The Winter’s Warin tarinan pääosassa on Chris Hemsworthin jälleen esittämä metsästäjä Eric, vaikka alkuasetelma antaakin hieman ymmärtää tarinan keskittyvän yhtä lailla hyytävän hienoihin naisrooleihin.
Sadut ja fantasiatarinat ovat ongelmallisia kuten useimmat toimintaelokuvat; ne eivät onnistu yllättämään. Elokuvan kuvasto on yhdistelmä Lord of the Rings-elokuvia ja Narniaa, joka tuo mielikuvan yleisesti hyväksytystä maailmasta jossa kaikki tunnetut satujen hahmot elävät oudosti rinnakkain toisessa todellisuudessa. Elokuvan tarina kertoo sekä metsästäjä-Ericin menneisyydestä, että Lumikki ja metsästäjä-elokuvan jälkeisestä ajasta, valottaen metsästäjien syntytarinaa, ja tietenkin keskeistä teemaa eli rakkautta.
Juuri tämä rakkaustarina on se, mihin elokuva kompastuu. Tarinan vahvimmat naishahmot on pyöräytetty kiltisti teeman ympärille. Charlize Theronin julmankaunis Ravenna on häivähdys tarinan taustalla, ja haluaa muka-naiselliseen tyyliin vain kukistaa Lumikin tämän kauneuden vuoksi. Ravennan sisko Freya (Emily Blunt) särkee sydämensä, ja naisesta kasvaa julma hallitsija jonka päällimmäinen teesi kaikessa tekemisessä on lyöty “rakkaus kusee”-leimalla. Kaksi parasta naishahmoa ovat siis hyvin yllätyksettömästi pahoja, ja rakkautta vailla. Tästä eivät kliseet pahene ja elokuva heittää hahmojen potentiaalin ojaan.
Toisaalla Eric ja tämän nuoruudenrakkaus Sara (Jessica Chastain) kohtaavat traagisen kohtalon nuorina, ja tämä määrittelee pitkälti tarinan kulkua. Suurin osa itse elokuvasta on kuvastoa Hemsworthin metsässä samoilemisesta, ja mukaan liittyy kaikenkarvainen joukkio tukijoita kuten saduissa aina. Tämä veijarikokoelma haluaa kukistaa pahan ja etsiä kadonneen kuuluisan peilin Lumikin käskystä. Tarina lässähtää ja pysähtyy pienestä huumorista huolimatta, sillä elokuvan voima on ehdottomasti kahdessa kuningattaressa, eikä näitä hyödynnetä kunnolla. Näiden kahden jäätävän pahisnaisen rinnalla Eric ja sekava kääpiöjoukkio eivät ole kovin inspiroivia - eivätkä he tuo tarinaan mitään uutta. He tuntuvat suorastaan laimeilta. Antakaa meille kahdesta kuningattaresta kertova fantasiatarina, jossa potkitaan surutta heikompia takapuolille ja missä jää ja tuli hallitsevat maata. Kertokaa tarina epätodennäköisestä sankarista (vaikka metsästäjä-Ericistä), joka häärii sissijoukkionsa kanssa taustalla, rakentaen omaa tarinaansa, viemättä kohdevaloa pois aidosti kiinnostavilta hahmoilta. Antakaa meille yllätyksellinen fantasiakertomus missä naiset eivät ole katkeria kauneuden tai rakkauden takia, vaan puhtaasta kunnianhimosta, hulluudesta tai siksi, että he ovat asemaansa kasvaneet. Antakaa meille kerrankin satutarina missä naiset eivät vihaa toisiaan vain siksi “että he ovat naisia”, vaan motiivit ovat syvemmällä, jossakin todellisessa.
Näiden puutteiden vuoksi Huntsman: The Winter’s War tuntuu köykäiseltä ja kliseiseltä satutarinalta joka on tehty puhtaasti rahan vuoksi. Se on harmitonta viihdettä, jos pystyy olemaan huomioimatta sen myrkyllisen asenteen hahmojaan kohtaan. Tämä on sääli, sillä hahmoissa on tulta ja tuppuraa, mutta sitä ei päästetä rehellisesti valloilleen.

Erikoinen Hardcore on yllättävä elämys

Lue lisää »

Mikään salaisuus ei ole, että peleistä tehdyt elokuvat eivät yleensä ole onnistuneet kovin hyvin. Tässä “pelistä leffaksi” -logiikassa on aina ontunut pelin kiinnostavimman idean ja ytimen saattaminen valkokankaalle, koska sitä on kohdeltu kuten kirjasta sovitettua elokuvaa. Hyviäkin - omasta mielestäni - pelileffoja on, mutta yksi omaperäisimmistä kokemuksista on kotiteatteriversiona juuri julkaistu Hardcore. Eikä se edes perustu mihinkään peliin. Samalla se on puhtaasti pelileffa, ulkoasultaan animaatioita lukuunottamatta aidoin ja nimeättömiä ohjeita seuraava tuote.
Hardcore on musiikkivideoiden ohjaajana kannuksensa hankkineen Ilya Naishullerin esikoisohjaus. Tarina kulkee Henryn mukana, jonka polku alkaa kliinisestä laboratoriosta ja jatkuun paukkeen ja toiminnan säestämänä läpi erilaisten vaiheiden kohti totuutta. Henryä on paranneltu mekaanisilla osilla, kuin Deus Ex-pelin protagonistia konsanaan, ja näin näemme kaiken Henryn silmien kautta. Tästä erikoisesta ensimmäisen persoonan näkökulmasta johtuen kokemus on puhtaan pelimäinen - mutta tottumattomille myös huimaava ja kenties hieman sekava. Kamera heiluu, kohdentaa välillä minne sattuu Henryn kompuroidessa pakoon, ja hytkyy liikkeen mukana juostessa.
Pohjimmiltaan tarinassa ei ole paljoakaan järkeä. Pahikset jäljittävät Henryä ja tämän koomista lisäpuhdettta tuovaa apuria (Sharlto Copley). Sankari nähdään juoksemassa pitkin käytäviä, ampumassa, etenemässä nopeasti park-our tyyliin, sekä lähitaisteluissa joissa veri todellakin lentää ja suolet pursuavat. Juonta ympätään mukaan toispuolisissa keskusteluissa, sillä Henry ei pysty puhumaan. Hardcore on väkivaltainen elokuva sarjakuvamaisella tavalla - se ei mässäile lentävillä kaarilla, mutta kaikki näytetään ketsuppia säästelemättä - ja ketsuppia kuluu paljon. Ajojahdin takana on tietenkin superpahis, oudon albiinomainen ja maaninen Akan (Danila Kozlovsky), jonka yllättävät supervoimat takaavat sen, että lopussa on elokuvan tyylille uskollisesti myös viimeinen pomotappelu.
Elokuva seuraa näin loogisesti pelien kaavaa tuoden taisteluita, uusia aseita, esteitä, vähäpukeisia naisia, huumoria ja eeppisen vastustajan katsojan silmien eteen. Koko komeus on kuvattu GoPro-kameroilla, joista yksi ja useimmiten käytetty on asetettu Henryn näyttelijän päähän. Laite telineineen osoittautui painavaksi, ja Henryä onkin elokuvan aikana näytellyt noin 10 eri henkilöä. Sankari voi olla kuka tahansa, ja katsojalle jää tunne että on nähnyt ainakin jotain hyvin erikoislaatuista. Hardcore on yllättävän toimiva elokuva, joka on mannaa pelaajille, mutta jota voi suositella huoletta kaikille muillekin toiminnan ystäville - kunhan vatsa kestää veren lennätyksen. Sen tahti on melko hengästyttävä, ja tylsiä tai kuolleita hetkiä ei tule. Se on loppumaton kilpajuoksu kohti paljastuksia ja totuutta, vaikka samalla tulee tunne että lopulta itse juonella ei ole mitään väliä.

Supersankaruuden kova hinta

Lue lisää »

DC:n supersankarit yhteen heittävä Batman v Superman: The Dawn of Justice, sai aikoinaan kammottavan vastaanoton. Itse pidin elokuvasta yllättävän paljon, vaikka sen heikkoudet ovat helposti nähtävissä.
Ohjaaja Zack Snyder kärsii edelleen megalomaniasta, joka laittaa hänet lisäämään liikaa tavaraa kaikkiin tarinoihinsa. Tuloksena on ylitsevuotava huttu, jossa on liikaa meteliä, toimintaa, ja yksi äärettömän hölmö supervihollinen. Parhaimmillaan elokuva on kohdistaessaan huomionsa Batmanin ja Supermanin hahmoihin, ollessaan hiljaa ja kurkistaessaan kulissien taakse. Elokuva hurmaa myös visuaalisuudellaan - kaiken metelin keskeltä pilkistää todella kauniita kohtauksia, ja on sääli että Snyder ei malta pysähtyä niihin.
Tarina keskittyy sankaruuteen, sekä siihen liittyvään vastuuseen. Man of Steel-elokuvan viimeinen puolituntinen kummittelee heti tarinan alussa, kun Bruce Wayne (erinomainen Ben Affleck), todistaa tuhoa maankamaralta. Ihmiskunta jakautuu kahtia. Osa vaatii Supermanin päätä vadille ja osa palvoo tätä messiaana. Wayne kuuluu ensimmäiseen ryhmään, haluten kostaa tälle menetyksensä, mutta kokien myös punaisessa viitassa heiluvan sankarin olevan vaarallinen. Batman kulkee pimeillä kujilla, kun taas Superman raahataan senaatin eteen kuulusteltavaksi, keskelle parrasvaloja. Ristiriidasta huolimatta miesten päämäärä on sama - auttaa ihmisiä.
Superman, tai Clark Kent, jota esittää rooliin täydellisesti istuva Henry Cavill, ei ole maailmalle mitään velkaa. Osa katsojasta toivookin, että mies eläisi itselleen ja unohtaisi liian painavan vastuun joka pelastajan osaksi aina koituu. Ihmiskunta ei ole valmis vierasperäisiä vierailijoita varten, ja ennen kaikkea, ihmiskunta on kiittämätön ja arka. Lopulta elokuva ei kuitenkaan kerro lainkaan kahden supersankarin sarvien kolistelusta, sillä uhka tulee ulkopuolelta.
Rennosti ylinäyttelevä Jesse Eisenberg Lex Luthorina on epäillyttävä hahmo ensimmäisestä sekunnista lähtien. Jokainen tietää miehen aikeet, jokainen tietää mihin tarina johtaa, sillä Luthorin mukana olo on takuu ongelmista. Rikas kakara, jonka isä on onnistunut kasvattamaan tästä sekavan mielipuolen, ei kaihda mitään keinoja kukistaakseen supersankarit. Joillekin tämä Lex voi olla liikaa, mutta juuri karikatyyrimäinen tulkinta supervihollisesta toimii elokuvassa, jossa mitään ei voi ottaa kovin vakavasti. Ei, vaikka Supermanin ja Batmanin ilmeet muuta kertovatkin. Lex Luthor on keskenkasvuinen poika, joka haluaa aiheuttaa kaaosta, kerätäkseen voitot (tai maailman) taskuunsa.
On sääli, että Cavilille annettu hyvinkin epäkiitollinen rooli jumalallisena Supermanina on niin tönkösti kirjoitettu. Siinä ei päästä pintaa syvemmälle. Hetkittäin näemme mielessä pyörivän kaaoksen, Kal-Elin epäröinnin, joka säälittä hukutetaan toimintaan ja meteliin seuraavassa sekunnissa. Affleck on erinomainen valinta Bruce Wayneksi, vaikka tämän Batman onkin melkein samasta puusta veistetty kuin aiemmatkin. Hahmossa on kypsyyttä ja aikuisuutta, sellaista karismaa jota Waynen hahmossa ei liiemmin ole aikaisemmin ollut.
Ikävä kyllä Snyderilla lähtee hienon alun jälkeen mopo käsistä komeasti. Tarina kulkee poukkoillen asiasta toiseen, taholta kolmannelle, luoden rikkonaisen kokonaisuuden. Elokuvan valopilkuksi nousee Gal Gadotin Wonder Woman, joka tekee näin debyyttinsä ennen Justice League-elokuvaa. Hahmo on kykenevä, särmikäs ja vaarallinen. Eeppiseksi tarkoitettu kohtaaminen kammottavan megahirviön kanssa, sankarien taistellessa rinta rinnan, kaatuu siihen yksinkertaiseen asiaan että liika on liikaa. Taistelukoreografiasta ei ole jälkeäkään, vaan oliota mätetään kaikella mitä löytyy. Niinpä lopusta rakentuu nyrkkitappelu vailla järkeä ja kauneutta, vailla toiminnan lumoa.
BvS: The Dawn of Justice on hyvin ohjaajansa näköinen. Se ei uskalla viipyä tunteissa, eikä kaivautua supersankareiden viittojen alle. Ei ainakaan siinä määrin kuin hienot hahmot ansaitsisivat. Se ei ole myöskään hyvä toimintaelokuva, sillä toiminta on kaaosmaista ja vailla hienoja yksityiskohtia. Toisinaan hyvin kaunis kuvaus antaa vihjeitä siitä, mitä elokuva olisi voinut olla, ja mikä potentiaali heitetään hukkaan.
Kaikesta tästä huolimatta itselleni elokuva oli hyvä kokemus, sillä rakastan tarinan hahmoja. Se ei ole kaltaiselleni fanille liian pitkä, eikä tylsä. Elokuva onkin tehty faneille; lause jota esimerkiksi ohjaaja kuuluttaa usein. Toivoisin kuitenkin, ettei faneja aliarvioitaisi - näissä supersankareissa on potentiaalia niin paljon taidokkaampaan tarinankerrontaan. Haluaisin, että meille tarjottaisiin parasta mahdollista.

Taidokas Room tiivistää maailman pieneksi

Lue lisää »

Room - Huone, on kauhua hiljalleen tarinaan tuova elokuva, joka taiteilee draaman ja trillerin rajamailla. Se kertoo Joysta ja Jackista, äidistä ja pojasta, jotka asuvat yhdessä huoneessa. Tämä huone on koko heidän maailmansa, ja varsinkin pojan, joka ei tiedä ulkopuolisesta maailmasta mitään. Pojan (ihastuttava Jacob Tremblay) elämä on neljän seinän kokoinen, mutta mielikuvituksensa avulla hän elää niin täyttä elämää kuin rajoitetussa tilassa vain voi elää.
Tarinaan hiipivät kauhuelementit äidin oman tarinan ja taustan myötä. Brie Larsonin esittämä Joy (joka voitti roolistaan naispääosa-Oscarin) on elänyt siinä “toisessa maailmassa”. Hän elää siis tietoisesti vankina, yrittäen ylläpitää normaalia ja positiivista elämänasennetta poikansa vuoksi. Juuri tämä toiveikkuus, kyky siirtää fyysinen maailma ainoastaan asenteen ja suojelunhalun avustuksella jonnekin taka-alalle, on se mikä erottaa elokuvan kauhusta. Sen teemoina ovat positiivisuus ja toivo, tahto nousta tilanteen yläpuolelle.
Vankeinaan kaksikkoa pitää Sean Bridgersin esittämä Old Nick, joka huolehtii heistä omalla tavallaan - ollen ainoa kytkös normaaliin maailmaan. Äidin tausta pilkahtelee miehen vierailujen aikana myös tunnelmassa, sillä kaikesta vakuuttelusta huolimatta Jack pelkää miestä. Juuri tämä näkökulma, pienen pojan tunne siitä, että jokin on väärin, vaikka sitä ei näytetä, luo elokuvaan melkein painajaismaisen alavireen. Kauhut piileskelevät nurkissa, äidin selän takana ja tämän mielessä, melkein kosketeltavissa.
Jack saa kuitenkin tietää, että huoneen ulkopuolella on täysin toinen maailma. Maailma täynnä muita ihmisiä ja eläimiä, luontoa ja valoa. Maailma, joka on niin paljon suurempi kuin neljä seinää. Huone tuntuu kaikesta piilotetusta traumasta huolimatta turvalliselta kohdulta, kololta johon kaivautua tuntematonta maailmaa turvaan. Matka kohti maailmaa tuntuu kuitenkin vääjäämättömältä.
Paitsi hienot roolisuoritukset, suuri määrä kiitosta kuuluu muulle tekijätiimille. Emma Donoghuen romaaniin perustuva, ja naisen kirjoittama käsikirjoitus, on hienovarainen eikä laiskuuttaan lipsu puhtaan terrorisoinnin puolelle missään vaiheessa. Ohjaaja Lenny Abrahamson ja kuvaaja Danny Cohen ovat osanneet kiteyttää yhteen huoneeseen kokonaisen maailman - tehden pienestä tilasta kaiken paljastavan teatterilavan. Room osoittaa, että tunteita ja ahdistusta nostattavaan elokuvaan ei tarvita suuria räjähdyksiä, takaa-ajolla täytettyjä kohtauksia eikä edes väkivaltaa. Kaikesta huolimatta Room ei ole trilleri, vaan tarina päättäiväisyydestä, sekä toivosta, joka pystyy siirtämään vuoria.

10 Cloverfield Lane onnistuu yllättämään

Lue lisää »

Kuinka kertoa elokuvasta, josta ei saisi kertoa juuri mitään? Tähän ongelmaan törmää toisinaan, kun kyseessä on elokuva jonka teho perustuu täysin tarinan kuvakulmaan ja haluun yllättää. 10 Cloverfield Lane on tällainen elokuva. Se leikittelee ajatuksilla, ja tarjoaa nähtäväksi vain osasen tarinasta, kunnes sen koko totuus avautuu katsojalle elokuvan loppupuoliskolla.
Tarinan vetovoima on siinä, että jokainen voi vetää jo ensimmäisistä minuuteista omat johtopäätöksensä näkemänsä perusteella. Elokuvaa myydään trillerinä/kauhukertomuksena, ja tällaisena se alkaakin. Se on myyty katsojille Cloverfieldin (2008) jatko-osana - elokuvan, joka näppärästi toteutti “found footage”-tyyliä tarjoillen eräänlaisen godzilla-hirviöiden invaasion. Näin katsoja automaattisesti sijoittaa tarinan samaan ajankohtaan, vaikka ympäristö ja tapahtumat ovat hyvin kaukana New Yorkin kaaottisista kaduista ja avaruusolioista.
Mary Elizabeth Winstead esittää nuorta naista nimeltä Michelle, joka pakenee solmulle mennyttä elämäänsä. Ajaessaan autolla kohti tuntematonta radiosta tulvii epämääräisiä vihjeitä tapahtumasta joka on sekoittanut maan. Näin tarina sidotaan ensimmäiseen osaansa, vaikka tarinan edetessä tuntuukin että ainoa elokuvia yhdistävä tekijä on juuri ajankohta. Suurin osa tarinasta tapahtuu yllättävän auto-onnettomuuden jälkeen täysin suljetussa tilassa, maanalaisessa bunkkerissa. Tunnelma on klaustrofobinen, ja katsoja seuraa Michellen yrityksiä selvittää, onko todellinen uhka sisällä vai ulkona. Ihmismieli kiertyy automaattisesti vapauden tunteen ja turvallisuuden halun välisen taistelun ympärille. Vanha sanonta suo siellä, vetelä täällä on iskulause, jonka voisi kirjoittaa suoraan otsikon alle. Tunnelma bunkkerissa ei välttämättä ole täydellinen, mutta mitä ulkona oikein tapahtuu?
Omassa pienessä maailmassaan elävä Howard (erinomainen John Goodman) on vastavoima, josta ei heti osaa sanoa mikä miehen pistää tikittämään. Tilanne bunkkerissa kiristyy hetki hetkeltä, ja katsojan hermot ovat koetuksella tarinan edetessä. Elokuva käyttää hienosti hyväkseen mysteerin, tuntemattoman uhkan sekä salaisuuksien vetovoimaa, sillä katsojalle tarjottu informaatio tuntuu manipuloidulta ja piilotetulta. Katsoja tuntee olevansa yhtä hukassa kuin Michelle, ja näin rakentuu herkullinen ja äärimmäisen toimiva trilleri yksinkertaisista aineksista.
On sanomattakin selvää, että 10 Cloverfield Lane onnistuu ahdistamaan ja yllättämään. Lopulta ei ole täysin varma mitä sitä tuli katsottua, mutta tarinan loppu on kaiken hikoilun väärtti. Kyseessä on napakka, taidokkaasti kirjoitettu ja yllättävä kauhutarina, joka erottuu huonojen jatko-osien suosta helposti edukseen.

Hail, Caesar! pyörii nostalgiassa kieli poskessa

Lue lisää »

Coenin veljesten tarinat hykerryttävät. Niissä on ainutlaatuinen ote, joka kertoo katsojalle heti että kyseessä on veljeskaksikon tarina. Hahmot ovat outoja, ampuvat yli tulkinnoissaan ja tapahtumat ajautuvat yleensä ongelmasta toiseen hallitsemattomasti - kuten oikeassakin elämässä tapahtuu. Hail, Caesar! nojaa nostalgian tunteeseen, kertoen tarinaa Hollywoodista menneiltä ajoilta, mutta farssimaiset piirteet ovat täysin ajankohtaisia myös nyt.
Hahmoja tungetaan kuvastoon tasaisella tahdilla. On George Clooneyn esittämä filmitähti Baird Whitlock, jonka taidoissa oikeasti on toivomisen varaa, mutta jota ihaillaan taidokkaana näyttelijänä, yhtenä suurimmista. Whitlock on keskellä eeppisen Jeesus-draaman kuvauksia, kun mies kidnapataan mielenkiintoisella tavalla. Kadonnut filmitähti aiheuttaa harmaita hiuksia studion ongelmia ratkovalle Eddie Mannixille (Josh Brolin), jonka päivät tuntuvat olevan tulvillaan kompastuskiviä. Näyttelijät, nuo luovat taiteilijat, tuovat mukanaan kaaoksen jota selvittämään tarvitaan raudanlujaa tahtoa. Mannix onkin tarinan vakaasti paikallaan oleva keskus, kun Channing Tatumin tulkitsema näyttelijä Burt Gurney kulkee omaan suuntaansa, Scarlett Johanssonin DeeAnna Moran on suurissa ongelmissa pyöristyvän vatsansa vuoksi ja journalistit utelevat asiattomuuksia. Päälle heitetään vielä melko lahjaton näyttelijänalku, joka halutaan puherooleihin - Hobie Doyle (Alden Ehrenreich) on söötti ja herttainen, mutta sopii paremmin heiluttelemaan lassoa länkkäreissä. Terve järki ei auta - elokuvien tekeminen on täynnä kipeitä kompromisseja.
Kaikki kietoutuu kieli poskessa tehdyksi vyyhdiksi, jossa polut sekä kulkevat toistensa yli eivätkö kohtaa lainkaan. Hail, Caesar! tuntuu ajoittain kaaosmaiselta komedialta, jonka onnistuu pitämään kiinnostavana erinomaiset näyttelijät sekä selkeästi ironinen ote alaa kohtaan. Hahmoista huokuu ymmärrys siitä, kuinka naurettavasta ammatista on kyse. Samalla mukana on herkullista tunnelmaa ajasta jolloin “filmitähdet olivat todellisia tähtiä”. Vanhahtava kuvasto, nopea dialogi ja ylinäytteleminen ovat palapelin osasia, joista rakentuu hersyvä komedia - hyvässä ja pahassa. Hail, Caesar! ei ole omia suosikkejani Coenin veljesten tuotannossa, vaikka se erinomainen omalla tavallaan onkin. Se polveilee moneen suuntaan, pysyen kuitenkin pääjuonensa äärellä vaikka summaaminen siitä mistä elokuva oikeasti kertoo onkin melko turhauttavaa. Se tarjoilee huvittavia kurkistuksia maailmaan jota ei enää ole, aikaan jossa kommunismi ja glamouri iskevät sarviaan yhteen tavalla joka ansaitseekin humoristisen vivahteen. Lopulta kuitenkin tuntuu, että punaisena lankana kulkeva juoni on vain tekosyy - elokuva haluaa vain herkutella menneen ajan kuvastolla, ja antaa näyttelijöille vapaat kädet esittää karikatyyrejä sata lasissa.

Hurmaava ja hulvattoman hauska Zootropolis

Lue lisää »

Harvoin törmää näin söpöön tarinaan. Zootropolis - Eläinten kaupunki on kaikkea sitä, mitä yleensä animaatioita kaihtava katsoja elokuvaltaan haluaa. Urheasta kaniinista, tämän haaveista ja mystisestä rikosvyyhdistä kertova tarina tempaa mukaansa niin vastustamattomasti, että katsojan on turha rypistellä vastaan.
Pienet söpöt eläimet, kirkkaat värit ja hyvin Disneymäinen lähtöasetelma, jossa kaikki on mahdollista kenelle tahansa kunhan tarpeeksi yrittää - eli amerikkalainen unelma - saa animaatiossa hauskan ja tarkkanäköisen käsittelyn. Kyseessä ei olekaan superimelä lapsille suunnattu satu, vaan astetta napakampi ja terävämpi kertomus peräänantamattomuudesta.
Tarina lähtee seuraamaan Judy Hoppsin tarinaa, tämän matkaa pienestä maalaiskylästä poliisiksi suureen Zootopiaan. Judy olisi helppo leimata naiviksi ja tunnolliseksi sankariksi - varsinkin kun tämän sukupuoleksi on valittu mitenkään yllätyksettömästi tyttö. Judyn söpöys, kanimaisuus, sekä tyttöys, tuovat esiin tarinan kulman seksismistä ja rasismista - nätti ei voi olla fiksu, eikä tyttö urhea. Judy viittaa kintaalla ennakkoluuloille, joita suuri kaupunki sekä poliisivoimat ovat täynnä. Luonnolliseksi aisapariksi pupulle kannoille iskeytyy kettu Nick Wilde, jonka kyyninen asenne ja maailmankansalaisen elkeet kätkevät herkemmän sielun sisälleen. Pikkukonna joutuu vahingossa Judyn seuraksi mysteeriä selvittämään, ja kaksikon seikkailu on paitsi hauska, myös opettavainen kuitenkaan saarnaamatta tai pitämättä kiinni kädestä.
Vanhemmille katsojille Zootropolis antaa paljon nauramisen aihetta. Mukana on runsaasti viittauksia elokuviin sekä stereotypioihin jotka menevät nuoremmilta katsojilta täysin yli hilseen. Siksi elokuva toimii monelle katsojalle, ja monella eri tasolla. Sen karkkimainen kuvasto voi olla melkein liikaa, mutta napakka dialogi ja hauskat tapahtumat kuljettavat onneksi tarinaa vaivatta eteenpäin. Näin tuloksena ei ole väreistään huolimatta kimaltavaa optimismia tulviva Disney-tarina, vaan yhteiskunnan rakenteita, ennakkoluuloja ja toivoa käsittelevä elokuva joka on puettu herkän söpöön ulkokuoreen.
Yhdistelmä toimii. Zootropoliksen voi napata huoletta mukaan kuka tahansa, sillä sen ylisöpöt hahmot ja hulvattoman kekseliäät kuvaukset eläimistä osuvat lasten nauruhermoon. Elokuva tulee positiivisena yllätyksenä kaltaiselleni ihmisille, joka suurimmalta osin välttelee animaatioita. Zootropoliksen maailma on yllättävän synkkä, kun tarinaa katsoo oikealta kantilta. Sen sarkastisuus puree oivasti aikuisen katsojan huumorihermoon, varsinkin kohtauksessa jossa kaksikko vierailee autorekisterikeskuksessa. Jokainen, joka on kärsinyt virastossa hitaasta palvelusta, ymmärtänee sankareidemme tuskan katsellessaan tiskin takana työskenteleviä laiskiaisia.

13 Hours on partoja ja muskeleita

Lue lisää »

Tarkastamatta etukäteen elokuvan ohjaajaa, tai edes tarkempaa juonta, ihmettelin katsoessani lojuvien, repaleisten, hulmuavien ja maassa makaavien Yhdysvaltojen lippujen määrää. Niitä tuntui olevan joka paikassa, samoin kuin lauseita kuten ‘amerikkalaisia kuolee, tämä on tärkeää.’ Enpä siksi juuri yllättänyt kun tarkastin 13 Hours: The Secert Soldiers of Benghazi-elokuvan ohjaajan, joka osoittautui Michael Bayksi, tuoksi periamerikkalaista kuvastoa yliviljeleväksi ohjaajaksi.
13 hours perustuu tositapahtumiin, jotka on siloiteltu ja muokattu elokuvamaiseen kerrontaan sopiviksi. Tapahtumapaikkana toimii kaiken järjen mukaan äärimmäisen vaarallinen Benghazi, jossa joukko yksityisiä urakoitsijoita (eli palkkasotureita) saapuu turvaamaan CIA:n majapaikkaa ja sen henkilöstöä. Lähtökohdiltaan tarina on jännitystä aiheuttava - John Krasinskin esittämä Jack Silva ja tämän virkaveljet eivät ole sotilaita, eivätkä näin omaa sananvaltaa operaatiossa. Tämä aiheuttaa ylimääräistä jännitettä sekä ratkaisevia käännekohtia tarinan edetessä, nostaen turhautumisasteen täysin uudelle tasolle.
Ympäröivä kaupunki sekä kaksi erillistä amerikkalaisten suojapaikkaa törmäävät eräänä yönä syyskuussa 2012. Yhdysvaltain suurlähettiläs sekä tätä turvaava erillinen joukkio viittaavat kintaalla kokeneiden palkattujen miesten varoituksille, ja soppa on valmis. Tapahtumat ovat yhdistelmä ylimielisyyttä, varomattomuutta sekä oman aseman pönkittämistä; kaikesta tulee mieleen kuinka tämäkin tarina olisi voitu välttää ilman turhaa miehistä pullistelua.
Lopputuloksena on uuvuttava väsytystaistelu, jossa paikalliset joukkiot hyökkäävät aaltoina kohti amerikkalaisten majapaikkaa jonka katolla palkatut miehet taistelevat uupumusta ja luoteja vastaan, CIA:n henkilökunnan värjötellessä sisätiloissa. Tapahtumissa olisi paljon varaa henkilökehitykselle, tunteille ja oivalluksille, mutta käsikirjoitus oikoo kulmat suoriksi tekemällä tarinasta yksiviivaisen toimintatarinan. Sen suurinta polttoainetta ovat miehekkäät parrat ja suuret lihakset, joita toki katsoo mielellään. Mutta katsojan mieleen voi jäädä kummittelemaan tilanteen aito kauheus, jota elokuva ei onnistu koskaan tavoittamaan. Kourallinen miehiä puolustamassa pientä aluetta odottaen auringonnousua, tukijoukkoja, pientä ihmettä - vihollisten tulviessa joka suunnalta uudestaan ja uudestaan. Toiminnasta huolimatta elokuva ei onnistu aiheuttamaan jännitystä, nostamaan odotuksia tai huolehtimaan edes miesten hyvin epätodennäköisestä selviämisestä. Kaikessa on ruudin ja aseöljyn vahva maku, joka lanaa alleen kaikki vivahteet, luottamalla yksinkertaiseen kerrontaan ja olettaa että se riittää.

Viihdyttävä ja hurtti Deadpool osuu maaliin

Lue lisää »

Kyllä, kyllä, kyllä! Ärsyttävä, huvittava ja ennenkaikkea viihdyttävä Deadpool on elokuva, joka onneksi tehtiin pienistä kompasteluista huolimatta.
Nykyisin tuntuu että joka toinen tekele on supersankaritarina tai sarjakuviin muuten perustuva, mutta Deadpool osoittaa että turhan rypistelyn ja perinteiset sankaritarinat voi tehdä hyvin omalaatuisella tavalla. Suuri kiitos tästä kuuluu tietenkin itse hahmolle, sillä Deadpool ei ole koskaan ollut niitä vakavimpia supersankareita alunperinkään. Alkuperäänsä kunnioittaen elokuva tekee pilkkaa suurimmasta osasta sankarikliseitä, kuten vihollisista, sankareiden maskuliinisesta heteroseksuaalisuudesta, naisista jotka ovat kuvassa vain koristeena sekä järjettömistä tarinankäänteistä. Tuloksena on herkullisen hekottava leffakokemus, joka ei sovi tosikoille.
Deadpool, mainiosti Ryan Reynoldsin tulkitsemana, aloittaa tarinansa “normaalina” palkkatappajana Wade Wilsonina, kunnes syöpä ajaa miehen epätoivoisen diilin äärelle. Tuloksena on rujo ja runneltu Deadpool, päästä varpaisiin maskiin kääritty anti-sankari, joka puhuu suoraan kameralle, on erinomainen taisteluissa ja jonka särkynyt sydän on sarkastista kultaa täynnä.
Hyvää vastapainoa Reynoldsin showlle tuo päävihollinen Ajax (Transporter Refueledista tuttu Ed Skrein) sekä Deadpoolin puolelle asettuvat “halvemmat X-Menit”. Elokuvan kunnollinen ymmärtäminen vaatiikin tietynlaista pohjatietoa muista sarjakuvaelokuvista, sillä huulenheitossa viitataan X-Men-elokuviin sekä Reynoldsin omiin seikkailuihin genren parissa. Kaikesta tästä rakentuu hurmaava sotku, jota ryydittävät viihdyttävät ja nopeat taistelukohtaukset.
Homma heitetään välillä lekkeriksi, ja meno on täysin kieli poskessa tehtyä. Itse tarina kuitenkin pysyy napakasti kasassa, eikä anna periksi - löysiä vitsejä ja turhia tilkkeitä ei löydy. Mukana on myös rakkaustarina, kuten kai sankareista kertovissa elokuvissa nykyään pitää olla jostain syystä. Omalaatuisuudellaan Deadpool eroaa genressä, ja tällä kertaa edukseen. Se ei ole vakavasti otettava elämys, mutta hakkaa komediana suurimman osan kilpasiskoistaan kahden luodin mitalla. Ikäraja K-16 takaa sen, että verta ja ammuksia ei ole säästelty. Väkivalta näytetään väkivaltana; ratkaisu jonka soisi ulottuvan muihinkin supersankarielokuviin, turhan siloittelun sijaan. Sillä sileä ja kiltti Deadpool ei ole - onneksi.

Viipyilevän eroottinen Carol

Lue lisää »

1950-luvulle sijoittuva ultratyylikäs draama kahden naisen rakkaudesta on paikoitellen huumaavan täydellinen. Patricia Highsmithin romaaniin perustuva Carol on saanut ohjaaja Todd Haynesin käsittelyssä arvoisensa ilmeen - puvustus, menneen maailman tuntu ja viipyilevät katseet rakentavat herkän kauniin kokonaisuuden.
Viipyilevän viettelevä tunnelma kulkee katsojan mukana koko matkan. Avioeroa läpikäyvä Carol (Cate Blanchett) tapaa jouluostoksillaan myyjänä toimivan, nuoren ja viattoman tuntuisen Theresen (Rooney Mara). Naisten välinen ikä- ja kulttuuriero korostuu asuissa, käytöksessä sekä alkuasetelmassa - Carol on rikas, viileän harkittu ja vanhempi. Hapuilevampi Therese huokuu nuoruutta ja kokemattomuutta, kotona odottava poikaystävä ei yht’äkkiä tunnukaan päämäärältä, jota kohti naisen kohtalon on määrä kulkea. Carol unohtaa - tai jättää tarkoituksella - hanskansa kaupan tiskille. Naisten varovaisesti tunnusteleva ystävyys lähtee liikkeelle näennäisen sattumanvaraisesti.
50-luvun ilmapiiri ei ole omiaan samaa sukupuolta olevien ihmisten rakkaudelle. Yhteiskuntaa säätelevät paitsi ymmärtämättömät lait, myös normit jotka huokuvat ihmisten puheista, katseista ja käytöksestä. Carol ja Therese tuntuvat liikkuvan omalla kiertoradallaan, samalla pidättäytyen muille ihmisille auliisti myönnetyistä julkisemmista rakkaudenosoituksista. Hidas, utuinen tunnelma värittää naisten kanssakäymisiä, ollen samalla eroottisempi ja täydellisempi kuin suorasukainen kuvaustapa, johon katsojat ovat rakkaustarinoissa tottuneet. Blanchett on viimeistä piirtoaan myöten täydellinen ilmestys, intohimoaan pidättelevä, tyylikkään hillitty viettelijätär, joka tuntuu uponneen vastustamattomaan pyörteeseen nuoremman Theresen muodossa.
Tarinaa sekoittavat Carolin aviomies Harge (Kyle Chandler), joka tuo mukanaan ajankuvansa ennakkoluulot ja vihan agressiivisuuden muodossa, sekä Carolin hyvä ystävä Abby (Sarah Paulson), joka edustaa toista ääripäätä. Tarinassa jossain keskellä vilahtaa myös Carolin lapsi; ohimenevä ja unohdettava hahmo, jossa korostuu Carolin elämän vääryys ja odotusten aiheuttamat otetut harha-askeleet.
Kuten koko tarina, jää loppu katsojan mieleen pyörimään, hapuilemaan kohti jotain parempaa ja herkkää omassa elämässä. Rakkaus on erilaista, ja silti samanlaista, riippumatta siitä kuka tarinaa kertoo ja ketkä sen keskellä elävät.

Tyylikäs ja kiehtova tarina pakkomielteestä

Lue lisää »

“Totta toinen puoli” voisi olla melkein minkä tahansa elämäkerran tai tunnetusta hahmosta kertovan elokuvan pakollinen varoituslause. Danny Boylen ohjaaman ja napakasti aiheeseen tarttuvan Aaron Sorkinin käsikirjoittama Steve Jobs onnistuu luomaan kuvan samalla kertaa kiehtovasta että luotaantyöntävästä miehestä.
Elokuvan visuaalinen tyylikkyys ja yksinkertaisuus muistuttaa hyvin paljon Applen tuotteita, mikä tuskin on sattumaa. Steve Jobs, mies jonka ainutlaatuinen lahja oli ennenkaikkea iskeä oikeaan markkinarakoon, löytää parhaat tekijät sekä rakentaa tuotteita jotka vetoavat kuluttajaan, ei ollut helppo mies. Tästä lienee kaikki, ystävät ja kilpakumppanit, ovat yhtä mieltä. Tarina tunkeutuu miehen elämään, lähtien vuodesta 1984, ja rakentaa tarinaa uusien lanseerausten kautta. Kaikki tapahtuu ennen ratkaisevia tilaisuuksia, lavan takana, hyvin teatterimaisessa tilassa ja kohtauksissa. Kuten näyttelijät jotka valmistautuvat astumaan lavalle, tarinan Steve Jobsin elämä on käännekohdissaan juuri suurten tuotelanseerausten äärellä.
Ratkaisu on kiehtova. Miehen maailma esitetään virtajohtoina, ongelmina jotka ratkaistaan viime hetkellä,ihmisinä joita kohdellaan kylmästi - miehen kaikki intohimo kohdentuu teknologiaan. Ihmiset ympärillä ovat esteitä tai mahdollisuuksia, ja Jobsin robottimainen suhtautuminen näihin toisinaan tuskaista katseltavaa. Samalla se on juuri sitä mitä odotamme. Elokuva luo mielikuvan miehestä, joka astelee määrätietoisesti kohti omaa kohtaloaan, ihmissuhteet ovat pieni, kenties harmillinen, osa tuota matkaa. Michael Fassbenderin luoma Jobs on paras jota elokuvissa on nähty. Miehen luoma viileä habitus, älykkäät silmät ja viiltävät vaatimukset ovat kontrolloituja ja vähäeleisiä - eräällä tavalla miehen luomien tuotteiden jatke.
Lämpöä ja todellista järjen ääntä Jobsin elämään tuo hienon roolisuorituksen tekevä Kate Winslet markkinointipäällikkö Hoffmanin roolissa. Nainen seisoo Jobsin takana ja vieressä kuin kallio, valoa ja normaaliutta tuovana elementtinä tarinassa, joka kertoo miehestä ja tämän pakkomielteestä.
Steve Jobs on terävä ja tarkkanäköinen kuvaus miehestä, jonka legenda lienee suurempi kuin totuus. Siitä huolimatta tarina on juuri sellainen, miksi me sen kuvittelemme. Nopea, nokkela dialogi yhdistettynä visuaaliseen yksinkertaiseen tyylikkyyteen on esikuvansa näköinen ja onnistuu yksinkertaisuudellaan ja harkituilla kohtauksillaan tempaamaan mukaansa ensiminuuteista lähtien.

Viipyilevän taidokas kertomus hetkestä

Lue lisää »

Harva asia on elokuvissa yhtä vaikeaa, sekä helppoa ruotia, kuin tunnetun ihmisen esittäminen. Yleisöllä on oma käsityksensä hahmosta, tämän ulkonäöstä, luonteesta - legenda ruokkii mielikuvia siinä määrin, että mikä tahansa tulkinta kuuluisasta ihmisestä on helppo pistää suurennuslasin alle.
Anton Corbijnin ohjaama Life kertoo kahdesta miehestä, joista huomattavasti tunnetumpi on Dane Dehaanin esittämä James Dean. Robert Pattinson esittää tätä valokuvannutta Dennis Stockia, miestä jonka kuvat ovat kuuluisia - kuvia jotka ovat puhtainta Deanin ympärille kietoutunutta legendaa. Miehet tapaavat täysin sattumalta. Dean, jonka tähti ei ole vielä syttynyt, muistuttaa angstista teiniä, joka on lukenut Sieppari Ruispellossa-kirjan yhden kerran liikaa. Vähäeleinen, sarkastisesti hymyilevä ja alleviivatun syvällinen hahmo väistelee paparazzin hommia tekevän Stockin lähestymisyrityksiä puolivillaisesti. Stock haluaa mahdollisuuden kiivetä valokuvaajan uran hatarilla askelmilla ylöspäin. Tuntematon, mutta ilmiselvästi karismaattinen näyttelijä tuntuu täydelliseltä kohteelta sekä pääsylipulta seuraavaan kerrokseen.
Tarina keskittyy Life-lehdessä ilmestyneen kuvaesseen kuvausajankohtaan. Miesten välille syntyy hauras ja hapuileva ystävyyssuhde. Eedenistä Itään odottaa juuri ensi-iltaansa, Dean on ehdolla Nuori Kapinallinen-elokuvan tähdeksi - kuuluisuus odottaa oviaukossa, ikäänkuin pysähtyneenä oikeaa hetkeä odottaen. Samalla tavalla tarina ei varsinaisesti etene, vaan viipyilee hetkissä herkullisesti.
DeHaanin tulkitsemana Dean on kauempana siitä mielikuvasta fyysisesti mitä odottaisi. Piirteet ovat kohdillaan, hiukset kiehkuralla otsalla, silmälasit nenällä, mutta aitous tulee enemmän vaisuista eleistä ja harjoitellusta välinpitämättömyydestä. Pattinson, kenties valokuvaajana toimineen ohjaaja Corbijnin avustuksella, tuo esiin hienosti sen kuinka valokuvan ottaminen rikkoo aidon hetken, joka kerta. Kamera tunkeutuu miesten väliseen kanssakäyntiin, hajottaa tunnelman ja pitää näin miehet aina hieman erillään toisistaan. Toisaalta, Hollywood-elämän keskellä ei näytä siltä, että aitoja ihmissuhteita tai ystäviä on kenelläkään jaettavaksi asti. Vastahakoinen filmitähti Dean on juuri sellainen tässä tarinassa kuin me olemme uskoneetkin. Etäinen, hiljainen ja tarkoituksellisen syvällinen; harjoiteltu vastalause kaikelle sille mitä Dean palkataan esittämään filmitähden elämän luovassa koneistossa.

Kiharainen kidnappaus joka ei mene putkeen

Lue lisää »

Nuoret miehet jotka räpistelevät läpi rikoksen on teema joka onnistuu yleensä huvittamaan. Tätä hyvin Tarantinomaista juonikulkua käyttää hyväkseen näyttelijänä paremmin tunnetun Jackie Earle Haleyn ohjaus Criminal Activities joka luottaa ammattitaitoisen näyttelijäkaartinsa charmiin. Sen kiemurat pidetään mukavasti lähellä rintaa, kuten parhaat kortit kannattaakin, mutta uskallan silti sanoa että mistään täysin suoraviivaisesta tarinasta ei ole kyse.
Juuri käänteiden vuoksi, ja tunteen ettei kaikki ole koskaan sitä miltä näyttää, lopullisena makuna suuhun jää mukava maku. Huolimatta siitä, että lähtökohdat ja näennäiset tapahtumat ovat hyvin tuttuja rikoselokuvien ystäville, on elokuvassa jotain joka pistää kuitenkin istumaan vakaasti sen ääressä koko kestonsa ajan. Neljä kaverusta päätyy tekemään velkojensa maksuksi kidnappaus-keikan paikallisen rikospomon pyynnöstä. Jo tämän pitäisi herättää nuorten miesten aivoissa epäilyksiä kyvyistään toimittaa tehtävä kunnialla loppuun, sillä miesten taustassa ei ole mitään joka valmistaisi heitä minkäänasteiseen rikolliseen toimintaa. Homma meneekin melkoiseksi säätämiseksi, josta tarina repii huumoria myös mustanpuhuvin sävyin.
John Travolta pranssailee rikollispomona maneereineen, jotka ovat tuttuja lähinnä Kummisetä-elokuvista. Se toimii, mutta on samalla huvittavan yliampuva. Tämä ei tarkoita, etteikö siitä voisi nauttia - jos unohtaa turha rypistelyn, voi hahmoista löytää paljon hauskuutta. Ovatko hahmot tuoreita ja originaaleja? Eivät. Mutta sujuvaa ja kevyttä rikoskerrontaa on moneen makuun, ja tässä näyttelijöiden väliset kemiat toimivat tehokkaasti. Huvittavinta on, että shown meinaa varastaa itse kidnapattu, Marques (Edi Gathegi), jonka suu käy koko ajan. Palatus ja piikittely käyvät kokemattomien kidnappaajien hermoille ja iskee napakasti syvälle miesten epävarmuusalueelle. Tuloksena on hetkittäin herkullista komediaa mustan rikostarinan keskellä.
Elokuvan ongelmaksi muodostuu juoni, joka on omalla tavallaan liian tuttu. Miehekkäitä rikostarinoita on maailma täynnä, ja omalta osaltaan Criminal Activities ei onnistu tuomaan genreen mitään uutta tai edes erilaista katsantokantaa. Siinä on kuitenkin herkullinen näyttelijäkaarti, kun Michael Pitt, Dan Stevens, Christopher Abbot ja Rob Brown joutuvat navigoimaan tiensä läpi kiharaisen kidnappausdraaman. Siksi se tuntuu harmittomalta ja viihdearvoltaan yllättävän täyttävältä - sopivan helpolta kesäiltaan.

Nyrkkeily nostattaa tunteita

Lue lisää »

Parhaimmillaan urheiluelokuvat herättävät tunteita, huonoimmillaan ne ovat kliseitä toistavia tarinoita altavastaajan noususta voittoon. Peräti seitsemäs Rocky-elokuva, Creed - Legacy of Rocky, onneksi sijoittuu nyrkkeilyelokuvien kirkkaampaan kategoriaan, vaikka se nojaakin perusidealtaan juuri samoihin tuttuihin kehyksiin kuin sankaritarinat yleensä.
Tarinan ytimen muodostaa Rocky Balboa, joka on vuosikymmenten saatossa muodostunut eräänlaiseksi peräänantamattomuuden ikoniksi länsimaisessa viihteessä. Sylvester Stallone ui rooliin ja vanhemman sekä astetta raihnaisemman miehen vaatteisiin vaivatta. Stallone on ja tulee aina olemaan omalla tavallaan meille elokuvien ystäville juuri Rocky. Nuoruutta ja vimmaa, sekä tarinan kiistatonta tähteä esittää kuitenkin Michael B. Jordan, Apollo Creedin avioton lapsi, joka on kasvanut Creedin lesken rautaisen huolehtivassa otteessa. Nuoren miehen veri sykkii nyrkkeilylle, ja taakse jäävät lupaava ura normaalissa 9-17 työssä, sekä nuoruuden maisemat Los Angelesissa. Kehään ja sen mestariksi hinkuva Adonis, Donny, etsii käsiinsä Rockyn ja suostuttelee pikkuhiljaa hivuttamalla vanhan konkarin valmentamaan itseään.
Ohjaaja Ryan Googler on itse vasta 29-vuotias, ja Creed hänen toinen täyspitkä elokuvansa. Mies on suunnilleen saman ikäinen kuin Stallone aikoinaan tehdessään ensimmäisen Rocky-elokuvan käsikirjoitusta. Kenties nuoruus onkin pohja jolta on hyvä ponnistaa, kun kerrotaan sankarin syntytarinaa - ainakin kaava toimii.
Matka on Donny kasvumatka - kasvaminen eroon isänsä varjosta sekä oman itsensä löytäminen, mutta samalla se on myös yllättävän herkkä tarina kahden miehen ystävyydestä. Rocky taistelee omalla tahollaan myös iän tuomien haasteiden mukana. Kerronta ei kuitenkaan lipsu imelyyden eikä liiallisen melodramaattisuuden puolelle, mikä pelastaa paljon. Kaikessa on harmaan betonin, hien, veren ja nyrkkeilysalin jytkeen vankka tunne. Siinä missä Rocky-elokuvat ovat ensimmäisen, vuoden 1976 Rockyn, jälkeen lipsuneet aina kohti enemmän ja enemmän suurta ja kimaltelevaa mahtipontisuutta, on Creedissä tuotu takaisin omanlainen realismi sekä pienimuotoisuus. Realismi ulottuu myös Jordanin suoritukseen. Mies taistelee elokuvassa itse; haaste joka vaati koko kuvausryhmältä kuukausien sitoutumista miehelle sopivan taistelutyylin löytymiseen, treenaamiseen sekä riskeihin. Panostaminen on kannattanut, sillä ottelukohtaukset ovat täydellisiä jännityspaloja joissa kamera hiipii iholle.
Tarkoituksena on ojentaa valtikka eteenpäin, sillä Rocky Balboa on tarinansa kertonut. Hurjaan kuntoon itsensä pumpannut Jordan onkin uuden ajan taistelija, vaikkakin kliseisesti rankan lapsuuden omaava, silti omassa ajassaan tiukasti elävä eikä suinkaan ojassa kasvanut katujen kingi. Juonenkäänteet, treenimontaasit ja lopun mestaruusottelu ovat palikoita joista melkein jokainen urheiluelokuva on rakennettu, mutta Creedin kohottavat hieno henkilökemia, uusi päähahmo sekä kyllä, Rockyn legenda, joka siirretään näin eläkkeelle kehän reunalle mitä sopivimmalla tavalla.

Intensiivinen, erinomainen The Big Short

Lue lisää »

Hyvin kuivakkaan ja vaikeaselkoiseenkin finanssimaailmaan sijoittuva The Big Short on erinomainen elokuva. Lause voi olla hieman yllättävä, mutta se on täysin totta. Tarina siitä kuinka joukko osakevälittäjiä ja sijoitusrahastojen managereita huomasi asuntokauppoihin liittyvät uhkat ennen muita on tiukasti yhteen hitsattu ja taiturimainen tarina jossa on terävää jännitystä ja erinomaisia näyttelijäsuorituksia.
Elokuva ei kaihda totuuksia. Se kertoo suoraviivaisen rehellisesti kuinka pankit keinottelevat ja manipuloivat markkinoita ja ottavat riskejä jotka kaadetaan tavallisen kuluttajan niskaan. Rikkaat rikastuvat ja keskiverto Meikäläinen kärsii nahoissaan pankkien täysin holtittoman käytöksen. Mikään tässä ei ole uutta katsojalle joka on seurannut uutisia tällä vuosituhannella. Kuitenkin yllättävän harvoin näistä totuuksista tehdään uutisia; ne mainitaan ohimennen lehtiartikkeleissa, ja työnnetään maton alle pikaisesti. Elokuvan tarina elää maailmassa jossa pankit ovat kaiken yläpuolella ja nousevat aina jaloilleen samalla kun kuluttaja kaatuu lainataakkansa alle ja menettää kotinsa.
Hahmot noukkivat kylmää dataa löytämistään raporteista, rakentaen pikkuhiljaa trilleriä kohti tummaa loppua. Tuntuu kuin katsoisi kauhunäytelmää - ilman että kukaan oikeastaan pystyy tekemään yhtään mitään. Samalla teknistä ja kuivahkoa numeropohjaista aihetta on kevennetty näyttelijöillä, jotka vääntävät katsojalle rautalangasta mitä termit tarkoittavat. Ratkaisu on koomisen hauska, mutta avaa myös helpottavasti käsitteitä joita näyttelijät tarinan edetessä käyttävät. Sillä kyse on rahamarkkinoista, asioista jotka eivät avaudu meille kaikille ihan helposti. Tämä ei tarkoita etteikö tarina olisi seurattavissa - päinvastoin. Katsoja vedetään mukaan intensiivisellä tunnelmalla ja hienolla kerronnalla.
Tarinan päähahmoina näyttelevät Christian Bale, Ryan Gosling, Steve Carell ja Brad Pitt, joista jokainen tekee hienoa työtä kiinnostavissa rooleissa. Tarinan sijoittuminen 2000-luvun alkuun on hieman hämmentävää, sillä osittain elokuvan väri- ja asustemaailmaa mukailee kaukaisempaa aikaa, tuoden ripauksen nostalgiaa raa’an finanssimaailman meiningille.
The Big Short on hyvä elokuva. Sen katsomista voi huoletta suositella kaikille jotka nauttivat hyvin rakennetuista tarinoista ja vakaasta näyttelijätyöstä. Siinä on sopivia ripauksia komediaa aiheestaan huolimatta, mutta päällimäiseksi tunteeksi jää kuitenkin tarinan loputtua ahdistus ja viha. Tämä on maailma missä elämme, joten osittain tuntuu kuin katsoisi hidastettuna suurta auto-onnettomuutta. Eikä katsoja oikeastaan tavallisena kuluttajana ole edes sivussa jalkakäytävällä katsomassa, vaan kaiken keskelllä, suurimmassa rysäyksessä.

Tumma ja hauska tuhkimotarina

Lue lisää »

Tarina naisesta joka tuntuu raahustavan läpi elämänsä taistellen jokaisesta sentistä ja pitäen huolta väsyttävästä määrästä ihmisiä, ei tunnu alkuun tarinalta joka veisi mukanaan. Elokuvan Joy on ohjannut ja käsikirjoittanut David O. Russell, mies Unelmien pelikirjan, Taistelija ja American Hustle-elokuvien takana. Lisäksi elokuvaa tähdittää Russellin luottonaiseksi osoittautunut Jennifer Lawrence sekä sivuosassa näyttelee Bradley Cooper - tuntuu että kyseistä reseptiä on käytetty viime vuosina hieman liikaa. Kaikesta tästä huolimatta Joy hurmaa omanlaisena jokamiehen sankaritarinana, puolitotuutena siitä kuinka moninkertainen miljonääri Joy Mangano koki ensimmäisen onnistumisensa.
Elämän mullistavat ideat voivat olla yksinkertaisia. Joy keksii mopin jota ei tarvitsee vääntää kuivaksi käsin. Ahaa-idea syntyy mitä arkisimmalla tavalla - Joy polvillaan luksusjahdin kannella siivoamassa läikkynyttä punaviiniä, kun muut kilistelevät taustalla edelleen lasejaan. Asetelmassa kiteytyy Joyn koko elämä. Entinen aviomies asuu edelleen Joyn kellarissa, äiti on sulkeutunut huoneeseensa saippuaoopperansa ääreen ja isä palaa kotiin erottuaan ties kuinka monennesta naisesta. Perheen täydentää pari lasta ja Joy raataa, siivoaa, huolehtii ja ennenkaikkea laittaa itsensä aina viimeiseksi. Nainen joka unelmoi suuria ja jonka kyvyt ja mielikuvitus pystyisivät niin paljon enempään, hukkaa itsensä arkeen - ja ennenkaikkea, antaa näin käydä. Asetelma vihastuttaa ja on samalla masentavan normaali.
Joy on tuhkimotarina, joka laittaa uupuneen äidin taistelemaan oman tulevaisuutensa puolesta tv-shopin kameran eteen. Tarina haluaa työntää Joyn veden alle, yrittäen uudestaan ja uudestaan lannistaa sisukkaan naisen, jonka vastoinkäymisistä ei näytä tulevan loppua. Samalla se esittää perheen yksikkönä joka vetää henkilöitä alaspäin, riippakivenä, mutta myös voimavarana. Perheestä tulee kiikkulauta, realistinen kuvaus hieman kaaosmaisesta sakista, josta ei lopulta tiedä pitäisikö sitä rakastaa vai vihata.
Samalla tavalla kuin Joy myy ideansa kokonaiselle kansakunnalle, ohjaten naisen samalla kohti menestystä, nostaa Lawrence herkän sisukkaalla tulkinnallaan elokuvan helposti yhdeksi nautinnollisimmista katselukokemuksista vähään aikaan. Tarinassa on purevuutta ja huumoria, mutta myös perinteisen altavastaajan sankaritarinan suurempia kaikuja. Joysta jää yksinkertaisesti hyvä mieli joka voimaannuttaa. Jo se on itsessään hyvä syy katsoa tämä herkullinen tumma komedia.

Luminen länkkäri ei sovi kaikille

Lue lisää »

Sattuuhan näitä. Nimittäin leffoja joista haluaa pitää paljon, jotka ovat yhden suosikkiohjaajasi tekemiä, ja siitä huolimatta huomaat toivovasi että tarina olisi jo ohi. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni - Quentin Tarantinon The Hateful Eight -elokuvalle löytyy paljon ystäviä ja ihailijoita.
Hitaasti etenevä länkkäri sijoittuu hieman harvinaisemmin tavattuun maastoon ottaen huomioon elokuvan teeman - purevan kylmään ja runsaslumiseen Wyomingiin. Tapahtumat pistetään yhteen matkaa tekevään vankkuriin, sekä pieneen kapiseen baariin. On hankala edes erotella mikä vähistä tapahtumista on tarinan pääjuoni, sillä mateleva tarinankaari polveilee vain vähän. Kaikki lepää erinomaisten näyttelijöiden harteilla, Kurt Russell, Samuel L. Jackson, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins ja muut herkuttelevat hahmoilla häpeilemättä. Vaikka kerronta etenee kohti vääjäämätöntä yhteenottoa, on kaikessa tervassa juoksemisen maku. Tarantino haluaa kertoa perinteistä lännentarinaa kasvattamalla jännitettä, mutta hitauden tuntu ei ole terävää tai edes kiinnostavaa - katsoja ei oikeastaan odota lopulta enää mitään.
Elokuvan pituutta ei voi puolustella loogisilla mittareilla - mieleni hapuilee syitä kasvattaa tarinaa tyhjänpuhumisella. Sekalainen joukko hahmoja on suljettu pieneen tilaan, lumimyrskyn raivotessa ulkopuolella. Käydyt keskustelut ovat aikaa tappavia, vaikka välillä katsojalle ja muille hahmoille tiputellaan tiedonjyviä siitä miten väistämätön tuleva loppu onkaan. Kaikilla on hermot pinnassa, aseet lanteilla sormia odottaen ja kello tikittää eteenpäin masentavan hitaasti.
The Hateful Eight-elokuvasta puuttuu Tarantinon normaali hurtti huumori. Siinä on yritystä, mutta oikeasti mikään ei irrota varsinaista ilahtunutta hekotusta kuten miehen elokuvilla on tapana. Kaikki syvyys on itse hahmoissa, jotka tunnutaan pistetyn ainoastaan kameran eteen kuluttamaan aikaa kunnes pakollinen ylimittainen leffamittari on täynnä.
Missä mentiin vikaan, sitä on hankala sanoa. Luminen länkkäri on saanut myös paljon kehuja, tarinasta on haluttu löytää syvyyttä jota itse en näe. Tarantinon perinteisemmän heilumisen ystäville elokuva voi olla pettymys, kenties joku ihastuu juuri tähän tyyliin. Itselleni melko merkitystä vailla oleva, vähän tapahtumia sisältävä elokuva ei ollut se mitä halusin, tai odotin räväkän tyylittelyn mestarilta. Mutta älkää uskoko vain minun sanaani, katsokaa itse.

Pistäisin rahani likoon valaan puolesta

Lue lisää »

Toisinaan elokuvia markkinoidaan lauseilla ja teemoilla, jotka eivät istu omaan päähän vaikka niitä kuinka vääntäisi. Ron Howard, joka on ohjaajana tunnettu melko suureellisista elokuvista kuten The Da Vinci Code, A Beautiful Mind ja Apollo 13, tarttuu taitavalla otteella tarinaan valaasta. Elokuvaa kutsutaan seikkailuksi. Siltä se ei kuitenkaan tunnu.
In the Heart of the Sea kertoo, kuinka joukko valaanpyytäjiä lähti merille vuonna 1820, ja sai tuta miltä tuntuu kun vastassa on vastustaja jota ei voi voittaa. Tarina alkaa Ben Whishawn esittämän kirjailija Herman Melvillen saapuessa kuulemaan tarinaa tapahtumista hengissä selvinneen merimiehen kertomana. Kirja osoittautuu tunnetuksi tarinaksi nimeltä Moby Dick, joka on sekoitus fiktiota ja tositapahtumia.
Elokuva on täynnä jännitettä, vaarallisia tilanteita ja urheaa miehistä taistelua. Mutta itse aihe, valaanpyynti, on niin ladattu sekä vastenmielinen, että väkisinkin katsoja ryhtyy pitämään sormia ristissä valaan puolesta. Tarinaa markkinoidaan seikkailuna, sankaritarinana. Sitä se onkin, sillä toivon valaan selviävän ja lanaavan alleen koko venekunnan viimeistä miestä myöten. Myös hienosti pääosaa vetävän Chris Hemsworthin. Laivalastillinen miehiä keihäineen ja koukkuineen iskee surutta kiinni valasparviin, teurastaa nämä öljyn vuoksi ja kanta vähenee. Tässä ei ole mitään sankarillista, ei mitään ihailtavaa. Tarina miehet on maalattu sankareiksi, itse odotan innokkaasti heidän ainoastaan menehtyvän. En usko että tämä oli Howardin päämäärä.
Elokuva herkuttelee hienolla kuvauksella. Meri siintää kauniisti, ajankuva on herkän taiturimaista ja aitoa. Parhaimmillaan elokuva on näyttelijöiden ollessa hahmojensa parissa fyysisesti lopussa. Kaikki muu onkin rytinää ja taistelua, verta ja huutoa. Mutta ei jännittävällä tavalla, sillä suuren valaan selviytyminen pinteestä tuntuu kaikkein tärkeimmältä.
Harmillisesti seikkailu tuntuu paitsi julmalta, myös hieman vanhahtavalta. Tunne siitä että tämänkaltaisia tarinoita on nähty paljon, eikä mitään suurta wow-elämystä synny, turhauttaa. Merellistä myrskyä ja seikkailua esittää paljon paremmin esimerkiksi vuoden 2000 Meren raivo (The Perfect Storm). Siinä taistellaan myrskyä vastaan, ei viatonta luontokappaletta.
Lopulta taistelu valaan kanssa muuttuu taisteluksi itseään sekä omia fyysisiä rajoitteitaan vastaan. Miehistö vähenee, kuihtuu ja tarina muuttuu armollisemmaksi - se odottaa lopullista ratkaisua siitä kuka on jäljellä kävelläkseen pelastusveneistä pois.

Star Warsin uusi tuleminen, parempana kuin koskaan

Lue lisää »

Star Trek-elokuvat eräällä tavalla pelastanut JJ Abrams on ihmeidentekijä. Miehen astuessa uusimman Star Wars-elokuvan ruoriin virkisti hän omalla panoksellaan hieman kehnoissa parissa viimeisessä osassa kolhuja saaneen SW-saagan entiseen loistoonsa. Ja fanit kiittävät.
Voisi sanoa, että voima on jälleen vahva sillä Star Wars: The Force Awakens tuntuu siltä vanhalta tutulta ystävältä, jota elokuvasarjan ystävät ovat kaivanneet vuosia. Mikään nykyisessä maailmassa ei ole ennallaan, sillä Luke Skywalker on kadonnut kuin tuhka tuuleen Jedin paluun jälkeen, universumia hallitsee rautaisella otteella fasistinen First Order, ja jedeistä ei näy jälkeäkään.
Elokuva rakentuu elementeistä, jotka ovat ihastuttavan nostalgisia, ja osista jotka ovat virkistävän uusia. Tarina on höystetty huumorilla, kukkaan puhkeavilla ystävyyssuhteilla ja toivolla. Sen parasta antia ovat ehdottomasti kaksi täydellistä ääripäätä. Huumoria, hauskuutta ja nokkelaa nokkavuutta tuova uusi robotti BB-8, joka rullaa suoraan katsojan sydämeen. Robotista ei voi olla pitämättä, ja käsittämättömän ilmeikäs metallipallo uhkaa varastaa koko shown. Toisella reunalla seisoo uhkaavana, mutta karismaattisena tarinan näennäinen pahis, Kylo Ren mustanpuhuvassa kaavussaan. Adam Driver esittää punaista valomiekkaa heiluttelevaa pimeän puolen ritaria, jonka vaikeudet käsitellä agressioitaan kypsästi luovat sekä hauskoja että dramaattisia hetkiä tarinan keskelle. Kylo Ren hyppää kertaheitolla omaksi suosikkipahikseksi Star Wars-saagassa, tehden Darth Vaderista hieman kömpelön ja vanhahtavan hahmon. Mutta makuasioita, makuasioita.
Tarina täyttyy hurmaavista ja mielenkiintoisista hahmoista, mutta hyvän käsikirjoituksen ja ohjauksen ansiosta sekavuus ja kaaos pystytään välttämään hienosti. Tarinan keskiöön nostetaan hienolla tavalla kerrankin naishahmo. Daisy Ridleyn Rey on rojua keräävä selviytyjä, jonka sisällä Voima tuntuu jylläävän tavalla jota ei osata odottaa. Muut hahmot täydentävät herkullisesti uutta maailmaa; Han Solo on kenties vanhentunut, samoin kuin Leia, mutta legendojen näkeminen paitsi kuristaa kurkkua, sitoo myös eri elokuvat yhteen taitavasti. John Boyegan stormtrooper-hahmo Finn sekä Oscar Isaacin Poe Dameron takaavat sen, että jatkossa on lupa odottaa hienoja juonenkuljetuksia kiperissä tilanteissa. Hahmoista on helppo pitää, ja mikä parasta, myös pahikset - Kenraali Hux ja Kapteeni Phasma - ovat kiinnostavia.
Näyttelijöissä on vaihtelua, tuoreuden tuntua ja laaja-alaisuutta tavalla mitä edelliset elokuvat eivät ole onnistuneet tavoittamaan. Mielenkiintoisten fantasiahahmojen ja robottien lisäksi on ymmärretty että laaja universumi sisältää erinäköisiä ihmisiä, sukupuoli ei määrittele roolia, ja tarina sisältää hahmoja joiden taustat ja temperamentti eivät kenties olekaan niin yksioikoisia - vaan monikerroksisia. Kaikkea ryydittää täydellinen tekninen toteutus, ja Star Warsin maailma elää ja sykkii hienompana kuin koskaan. Tästä nyt ei paljon fantasiamaailman elokuvakokemus parane.

Sliipattua adrenaliinimenoa - uudestaan

Lue lisää »

Muistan kuinka kävin elokuvateatterissa katsomassa elokuvan Point Break 90-luvun alussa. Sen hieman hölmö tarina surffaavista pankkirosvoista ja näiden sekaan soluttautuvasta komeasta FBI-agentista jäi kuitenkin elämään mukanani, sillä ajan kanssa Point Breakista on tullut nostalgialla täytetty tunnelmapala. Se summaa 90-luvun täydellisesti sisäänsä ja on kieltämättä osa elokuvahistoriaa.
Remake eli elokuvien uudelleen tekeminen on aina ollut itselleni tarkoitukseltaan hieman hämäräksi jäänyt puoli elokuvateollisuudesta. Otetaan elokuva, oletettavasti hyvin menestynyt tai kulttistatuksen omaava, ja tehdään se uusiksi - hahmoja ja juonta myöten. Miksi ei vain katsota uudestaan vanhaa elokuvaa? Aika ei ole mennyt alkuperäisen elokuvan ohi; siinä on Patrick Swayzen kuoleman jälkeen tiettyä katkeransuloista nostalgista vetovoimaa. Mutta uusiksi meni, ja tarinaan otettiin “tuoreita” näkökulmia tuomaan mukaan modernia elämänmenoa.
Uusi Point Break haluaa kertoa katsojalle tarinan luonnosta, sen mahdista ja nykymaailman katastrofaalisesta tilasta. Ainakin osittain, sillä adrenaliiniaddiktien seikkaillessa hienoissa maisemissa tehden järjettömiä temppuja luonto esittäytyy lähinnä visuaalisena kehyksenä. Päähahmot ovat samat. Johnny Utah (Luke Bracey) omaa traagisen menneisyyden ja haluaa nalkittaa konnia vakuuttaakseen itselleen olevansa nyt “hyvien puolella”, vietettyään nuoruutensa hypäten vaarasta toiseen. Toisella puolella aitaa seisoo rahaa rikkailta ryöstävä joukkio, joka vastoin kaikkea logiikkaa antaa rahat köyhille. Modernit Robin Hoodit suorittavat ryöstöt uhkarohkeita temppuja hyödyntämällä, ja Utah on juuri oikea mies soluttautumaan porukkaan - onhan hänellä (kuten todettua) traaginen tausta täynnä ekstreme-urheilua. Konnajoukkion johtaja on Bodhi (Edgar Ramirez), joka tuo jo ennestään buddhamaiseen hahmoon vielä asteen enemmän poppamiehen karismaa. Mies on tyyni, puhuu paljon maapallosta ja mielen tasapainosta. Joukkio tuntuisi epämääräiseltä kasalta maailmanparantajia ja hippejä, elleivät he käyttäisi hieman epäilyttäviä keinoja tasatakseen vaakaa. Ekoterroristeissa voi olla maapallon tulevaisuus.
Huolimatta juonellisista muutoksista tarina kulkee hyvin tuttuja polkuja. Utah ja Bodhi ystävystyvät, ja tarina muuttuu kollaasiksi tempauksia. Koska elokuva haluaa nojata vahvasti ekstreme-urheiluun on hieman hämmentävää huomata etteivät temput ole varsinaisesti ennennäkemättömiä. Mikään ei loksauta leukoja auki, eivätkä parhaimmatkaan liitokohtaukset nostata adrenaliinitasoa katsojassa. Se tuntuu liian turvalliselta ja kontrolloidulta siinä missä alkuperäinen elokuva oli rosoinen ja villi - hyvässä ja pahassa.
Kenelle? Toiminnasta pitäville jos ja kun haluat pistää aivot narikkaan ja katsoa siloiteltua menoa yhdistettynä messiaaniseen sanomaan maailmanparantamisesta.
Point Break ei ole huono elokuva, jos unohtaa mitä se alunperin lupasi. Meininkiä ja menoa löytyy, mutta ei sen enempää kuin mistään muustakaan nykyisestä toimintaelokuvasta. Sen kompastuskivi ovat liian tutut hahmot, joten katsoja tietää miten tarina etenee. Itse kaipaan aikaan jolloin surffikohtauksia ei terästetty CGI:llä ja Reeves ja Swayze istuivat rannalla vieretysten, kasvot auringosta palaneina.

Kuuma keittiö, kylmä tunnelma

Lue lisää »

Ruoka on ihanaa, sitä ei käy kieltäminen. Ruuasta ja sen tekemisestä kertovat elokuvat ovat parhaimmillaan innoittavia ja kiinnostavia, kuten esimerkiksi muutama kuukausi sitten ilmestynyt Chef osoitti. Siinä ruoka ja ihmissuhteet kulkevat kauniisti käsi kädessä, tunnelma on lämmin ja kaikesta huokuu rakkaus aiheeseen sekä herkulliseen ruokaan.
Kotiteattereihin ilmestynyt Liekeissä (Burnt), on hieman toista maata. Se nojaa hyvinkin vahvasti kliseisiin joita me kaikki olemme rokkitähden lailla kohdeltavista huippukokeista kuvitelleet. Sen tähtenä riehuu ja masentuu Bradley Cooper, jonka esittämä Adam Jones on entinen huippukokki, tunnettu temperamentistaan sekä lahjakkuudestaan. Raskas työ, railakas vapaa-ajan vietto ja huumeet ovat vetäneet maton miehen jalkojen alta. Syntien sovitukseksi mies hautaa itsensä avaamaan ostereita, kunnes on aika palata maailman huipulle, ja ryhtyä metsästämään kolmea Michelin-tähteä.
Tarina sijoittuu Lontooseen, luoden kylmän minimalistisen taustan aiheelle joka tunnetaan dramaattisuudestaan. Jones kerää omaa supertähti-ryhmäänsä kuin konnalaumaa keikalle, homma menee melkein montaasimaiseksi tarinoinniksi laittaen miehen tielle vähäisiä ongelmia. Totuus kuitenkin on, että suurimmat ongelmat ovat Jonesin oman pään sisällä, täydellisyyden tavoittelun ahdistuksessa sekä tietenkin muiden vastustuksessa. Dramatiikkaa haetaan kilpailijoiden ja pienten epäonnistumisten kautta, mutta ei unohdeta aina niin tärkeää romanttista virettä, joka pistää Sienna Millerin melko turhaan sivuosaan. Elokuva tuntuukin olevan täynnä hyviä näyttelijöitä, kuten Daniel Brühl, Emma Thompson ja Uma Thurman, jotka menevät täysin hukkaan pienissä sivuosissa.
Elokuvan pitäisi olla tarina rakkaudesta ruokaan, mutta kakaran lailla kiukutteleva superkokki tuntuu lähinnä ongelmaiselta ja hemmotellulta tähdeltä josta puuttuu kuitenkin intohimon palo. Tai, elokuva haluaa esittää kiukuttelun intohimona, pistäen kokit traagisten taitelijoiden nykyvastineiksi. Rakkautta ja omistautumista halutaan osoittaa riehumalla ja huutamalla, vaikka itse elokuva tuntuu kolkolta ja kollaasimaiselta. Siitä puuttuu se lämmin tunnelma jonka itse yhdistän keittiöön, eikä ratkaisu tehdä kliinisen tuntuista sankaritarinaa oikein ole minun makuuni.
Kenelle? Kaikesta huolimatta Liekeissä on mukavan vaivatonta katsottavaa, joka ruuasta kiinnostuneille ja sujuvaa viihdettä kaipaaville antaa varmasti tarpeeksi tilkettä viihdyttääkseen.
Se on täydellisen harmiton, sisältäen turhaan vanhanaikaisen kliseisiä hahmoja kehystämään tarinaa joka varmasti olisi ollut onnistuneempi jos se ei nojaisi niin vakaasti kuluneeseen käsitykseen siitä, millaisia hahmoja näissä tarinoissa pitäisi olla. Ahkeran Googlailun ansiosta petyin myös siihen, että tarinassa käytetyt ohjenuorat siitä kuinka ravintolaan saapuvan “Michelin-tarkastajan” bongaa, ovatkin täyttä puppua. Eikö mihinkään voi enää luottaa?

Truth asettaa paljon kysymyksiä myös journalismin nykytilasta

Lue lisää »

Politiikan ja journalismin maailmaan sukeltavat tarinat eivät ole kaikkien makuun, mutta nykyhetken Suomeen harva tarina osuu tarkemmin kuin Cate Blanchetin ja Robert Redfordin tähdittämä Truth. Media on muuttunut, se on muuttunut siinä määrin että internetissä saa julkaista ja suoltaa suoranaisia valheita ja propagandaa, mitään faktoja esittämättä. Oman näkökannan ajaminen, etu ja manipulointi ovat mediassa arkipäivää, ja lukijalta vaaditaan medianlukutaitoa, joka tuntuu osalta olevan täysin kateissa.
Siksi Truth-elokuvan asetelma tuntuu ajankohtaiselta, mutta samalla armottomalta. Amerikkalaisen legendaarisen ajankohtaisohjelman, 60 Minutes II, julkaisi tarinan tuolloin presidentiksi pyrkivän George W. Bushin armeijaurasta. Siitä kuinka mies keplotteli itselleen, muiden avustuksella, uran palveluksessa - tekemättä juurikaan töitä tai olematta paikalla.
On selvää, että tällainen “hyökkäys” ei jää rikkaan ja vaikutusvaltaisen vesan joukoilta huomioimatta. Koneisto lähtee liikkeelle, ja selviää, että osa asian vahvistavista dokumenteista on “ehkä väärennetty” tai “ei voida 100% todistaa aidoiksi.” Alusta lähtien on selvää, että uutistoimituksen väki on elokuvan tekijöiden mielestä oikeassa, riippumatta muutamasta hatarammasta todisteesta ja faktan tarkistamatta jättämisestä huolimatta. Katsoja on valmis uskomaan tämän, sillä maailmaa nähnyt ihminen ymmärtää kyllä miten asiat hoituvat näissä kuvioissa. Väitteissä lienee vinha perä, mutta Bushin joukkiot sekä myös CBS haluavat tehdä toimittajista varoittavan esimerkin kaikille, jotka haluavat tuoda totuutta julki. Varsinkin, kun sadoista todisteista yksi tai kaksi ei ole täydellisen vedenpitäviä.
Tutkiva journalismi on kuoleva taiteenlaji. Me elämme ajassa jolloin otsikoiden klikit ovat sisältöä tärkeämpiä, ajassa jolloin julkkisnaisen vilahtanut rinta on kiinnostavampi kuin ilmastonmuutos. Näin ei pitäisi olla. Me edelleen luotamme painettuun sanaan. Me luotamme siihen, että se mitä kirjoitetaan, on totta. Me luotamme toimittajiin. Meidän ei pitäisi, sillä nykyinen media on täynnä virheellistä tietoa, tyhjäpäisyyttä sekä suoranaisia valheita. Siksi toimittajien kohtelu ajassa, jolloin tietoon uskottiin, tuntuu kovalta.
Mikä oli totuus? Venkoiliko Bush itselleen armeijauran jota ei oikeastaan ollut? Haluan sanoa että kyllä. Truth, kuten myös myöhemmin kotiteatterijulkaisuun tuleva erinomainen Spotlight, kertovat äärimmäisen tärkeän tarinan informaatiosta. Henkilökohtaisesti haluan takaisin maailmaan, jossa julkaistu informaatio on oikeaa, tutkittua sekä tarkistettua. Journalismia joka on vailla poliittista päämäärää, puolueetonta ja laittaa ihmisen itse ajattelemaan asioita. Nämä piirteet puuttuvat ajastamme jo melkein kokonaan - edistys ei aina ole hyvä asia.
Kenelle? Poliittisista trillereistä ja tarinoista pitäville ihmisille. Katsoja joka viihtyy asiallisen, dialogivetoisen elokuvan parissa, eikä odota aktiivista ja jännittävää toimintaa ruudun täydeltä.

Sisällissodan jaloista betoniviidakkoon

Lue lisää »

Ohjaaja Jacques Audiardilla (Profeetta, Luihin ja ytimiin) on tapana kertoa arkiseen miljööseen sijoittuvia, raakoja ja pienimuotoiselta tuntuvia tarinoita. Ne ovat valheellisen yksinkertaisia, ja tarkastelevat maailmaa, sekä väkivaltaa, tavalla joka puuttuu isommista tuotannoista.
Dheepan ei ole poikkeus. Sen Sri Lankasta Ranskaan pakolaisina väärillä passeilla matkanneet tarinan keskushahmot heitetään uuteen maahan, ja uusiin tilanteisiin, armotta. Asetelma on hyvin ajankohtainen. Dheepan (Antonythasan Jesuthasan), Sri Lankan sisällissodassa sotinut mies, sulautuu valtavaan pakolaisvirtaan yhdessä hänen vaimoaan esittävän Yalinin (Kalieaswari Srinivasan) ja muka-tyttären Illayaalin kanssa. Silmissä siintää parempi tulevaisuus, mutta todellisuudessa taistelu jatkuu, ainoastaan hieman eri muodossa.
Talonmiehenä uudessa asuinmaassaan Dheepan kunnostaa taloja, pitää asialliset välit aluetta hallitseviin rikollisjengeihin ja yrittää sopeutua uuden perheensä kanssa maan tapoihin ja vieraaseen elämään. Vaimo Yalin saa töitä kodinhoitajana, ja pieni perheyksikkö hitsautuu yhteen herkästi, opetellen kieltä vieraiden ihmisten keskellä. Perhettä tarkastellaan yksilöä tukevana keskuspisteenä, mutta toisilleen vieraat ihmiset aiheuttavat myös yhteentörmäyksiä kun uudessa elämässä ainoat tutut ihmisetkin ovat ventovieraita. Yhteenhitsautuminen vie aikaa, ja tapahtuu hitaasti seinien sisäpuolella, ihmisten etsiessä tukea toisistaan.
Väkivalta, kuten aina Audiardin ohjauksissa, on läsnä. Aluetta hallitsevat vastenmieliset jengit valvovat kaikkea, ja tilanne kiristää Dheepanin sodassa vaurioitunutta mieltä. Hienovarainen ja melkein hiipivän rauhallinen kerronta kärjistyy tarinan lopussa. Yhteentörmäykseltä tuskin pystyy välttymään, jos omaa elintilaa ja turvallisuutta sohitaan, varsinkin kun vastassa on paljon kokenut mies Sri Lankasta. Elokuva käsittelee yhtä paljon siirtolaisuutta kuin perheen yhteyden olemusta, mutta on kaikessa hillitty ja vähäeleinen.
Kenelle? Elokuva sopii ihmiselle jotka nauttivat hyvästä tarinankerronnasta, todellisesta elämästä ja yhteiskunnallisista teemoista. Dheepan ei ole tarinana viihdyttävimmästä päästä, koska sen teemat ovat aitoja ja koskettavia - teemoja joita jotkut meistä eivät halua käsitellä rentoutuessaan. Taidokkuudessaan se tarjoaa kuitenkin ajattelevalle ihmiselle, jotka nauttivat laadukkaasta eurooppalaisesta elokuvasta, hyvän kokemuksen jota voi lopun väkivallasta huolimatta suositella herkimmillekin.

Taksissa istuessa avautuu koko maailma

Lue lisää »

Ensimmäiseksi Taxi Teherania katsoessa tulee tunne, että ‘eihän tässä tapahdu oikeastaan mitään’. Dokumenttimaisesti toteutettu tarina kulkee elokuvan ohjaajan, Jafar Panahin, mukana taksin kyydissä. Ohjaaja ajaa, ja asiakkaat taksissa vaihtuvat. Mikä tässä oikein on ideana?
Suomesta käsin katsottuna on toisinaan hankala ymmärtää, että vapaus tehdä asioita ei ole kaikille samanlainen itsestäänselvyys. Vuonna 2010 ohjaaja Panah nimittäin tuomittiin Iranissa kotiarestiin - kieltäen tätä tekemästä elokuvia, eli harjoittamasta ammattiaan 20 vuodeksi, sekä puhumasta toimittajille. Häneltä evättiin myös mahdollisuus lähteä maasta, rajoittaen entisestään mahdollisuuksia tehdä rakastamiaan elokuvia, ja jopa osallistua Cannesin elokuvajuhlille. Vuonna 2011 miehen ohjaus This Is Not a Film jouduttiin viemään salaa Cannesiin, kuljettamalla se rajan yli kakun sisälle usb-tikulle ladattuna ja piilotettuna. Kun ajattelemme vapaasti koneillamme kulkevaa informaatiota, ja sitä kuinka nauttimaamme viihdettä ei kontrolloida ja valvota - tuntuvat tällaiset vastoinkäymiset vierailta. Ne ovat kuitenkin täyttä tosielämää joissakin maailmankolkissa.
Aikana jona Panahilta on kielletty elokuvanteko, on hän onnistunut tekemään niitä kuitenkin kolme. Tämä uusin, Taxi Teheran on hyvin elämänmakuinen ja pienimuotoinen tarina teheranilaisista. Kaikesta välittyy aitouden ja improvisoinnin maku, vaikka on ymmärrettävä että tapahtumat sinällään ovat ohjattuja. Ohjaaja itse, taksikuskin roolissa, puhuu harvoin. Leppoisan oloinen ja rento Panah antaa ihmisten puhua politiikasta, vapaudesta sekä ihmisarvosta - teemoista joita miehen elokuvat usein käsittelevät.
Iranin tiukat lait asettavat oudolta tuntuvia rajoitteita ja sääntöjä elokuvanteolle. Miltä pahis saa näyttää, ja millaisia nimiä sankareilla saa olla. Taide tuntuu toissijaiselta, elokuvat on kahlittu propagandan ja tietynlaisen agendan sisälle, joita rohkeat ihmiset maan sisällä yrittävät murtaa. Samalla tarina avaa ihmiskunnan kirjavuutta. Takapenkille istuu niin piraattielokuvien myyjä kuin taikauskoinen naiskaksikkokin. Ihmiskirjo on samanlainen kuin meillä täällä Suomessakin, mutta näitä tarinoita ei näe tarpeeksi usein ymmärtääkseen että loppujen lopuksi meitä löytyy joka maasta joka lähtöön.
Taxi Teheran on hauska. Vaikka se tapahtuu periaatteessa vain yhden taksin sisällä, antaen asiakkaiden kertoa tarinoitaan, on se viihdyttävä ja nokkela, täynnä elämänmakuista rosoutta ja näin se jättää jälkeensä lämpimän tunteen, ja kunnioituksen riskejä ottavista ihmisistä.

Tempun hienous korostuu vasta hiljaisuudessa

Lue lisää »

The Walk elokuvan mainoslause korostaa, että Kuun pinnalla on kävellyt 12 ihmistä, mutta vain yksi on ylittänyt nyt poissaolevien World Trade Centerin kaksoistornien välisen kuilun. Tämä mies oli ranskalainen Phillippe Petit, joka viritti vaijerin ilman lupaa, ja toteutti suuren unelmansa.
Ohjaaja Robert Zemeckisin tarina alkaa unelmasta, ja päättyy sen toteutumiseen. Kerronta on yhdistelmä nostalgisia takaumia, kun Petitiä esittävä Joseph Gordon-Levitt kertoo elämästään ja hulluista suunnitelmistaan. Pariisissa mies aloittaa uransa, hioo taitojaan nuorallakävelyn todellisen taitajan Papa Rudyn (Ben Kingsley) johdolla, ja ihastuu tietenkin naiseen. Kyseessä voisi olla hyvin perinteinen “seuraa unelmiasi” tarina, mutta elokuvan viimeinen 30 minuuttia pelastaa paljon, tarjoten uudenlaista ja koukuttavaa jännitystä ilman turhia efektejä ja kikkakonsteja. Nuoralla kävely, hurjassa korkeudessa ilman vaijeria, kun sattuu olemaan järkyttävän jännittävää.
Petit kertoo suoraan katsojalle elämästään ja taipalestaan kohti järkeä uhmaavaa tempausta hullulla ranskalaisella aksentilla korostetulla englannilla. Kaikesta tulee mieleen hieman lapsellinen ja sadunhohtoinen tarina, kun menneisyyden Pariisi kuvataan kullanhohtoisena ja nostalginen musiikki saattelee päähahmoja kohti vaarallista tempausta. Tarinan ote on dokumenttimainen, sillä kaikista takautumistaankin huolimatta, sen tarkin fokus on alituisesti tempauksen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Ja hyvä niin. Vastoinkäymisiä on paljon, mitään lupia sen tekemiseen ei ole, ja välillä tarina onkin kollaasi veijarimaisista konnatarinoista - temppu ja kuinka se tehdään.
Itse temppu, kävely edestakaisin korkealla kaupungin yllä, tuntuu kaikkea järkeä uhmaavalta. Samalla se on ehdottomasti elokuvan kohokohta, helmi, jota katsoessaan uppoutuu tarinaan tavalla jota alkupuolisko ei onnistu toteuttamaan.
The Walk ei herkuttele dramatiikalla. Se ei tee yllättäviä zoomauksia korkeuksista kohti kaupunkia eikä yritä herättää katsojaa koko ajan turhilla “läheltä piti” -tilanteilla. Se on aidon tuntuinen tempauksen kuvauksessaan, ja siksi alun melkein satukirjamainen ote tuntuu täysin toiselta elokuvalta. Se vaihtelee myös visuaalisen kerrontansa puolesta, tuoden tempauksen ajan, kylmän metallisen vaijerin ja New Yorkin alla avautuvan kaupungin kylmänä ja realistina esiin - vastakohtana menneisyyden pehmeälle Pariisille. Parhaimmillaan tarina on Petitin ollessa yksin vaijerilla, suuren kaupungin avautuessa alla, päällä pelkkää tyhjää. Kerronta rauhoittuu ja keskittyy, pureutuu olennaiseen ja siihen mistä tarinassa on pohjimmiltaan kyse. Korkealla metelin ja kaaoksen yllä tarina onnistuu viimein korostamaan tempun hienoutta, jättämällä pulinan ja turhat krumeluurit menneisyyteen.

Viipyilevä animaatio sekoittaa fantasiaa ja todellisuutta

Lue lisää »

Studio Ghiblin animaatioita joko rakastaa, tai niihin ei jaksa keskittyä. Ne ovat täynnä taidokasta ja rauhallista kerrontaa, sävytettynä tyylillä joka eroaa huomattavasti railakkaamista Hollywood-sisaristaan. Toistaiseksi, kenties ainiaaksi, viimeinen studion animaatio, Marnie - Tyttö ikkunassa, on omalla tavallaan herkkä jäähyväinen legendaariselle studiolle.
Tarina kertoo nuoresta Anna-tytöstä, jonka vanhemmat kuolivat tytön ollessa hyvin nuori. Elokuva tarttuu arkailematta vaikeisiinkin aiheisiin, kuten nuoren mielen herkkään haavoittuvuuteen - Anna on masentunut, sekä terveydentilaltaan haavoittuvainen. Kuten niin usein tosielämässäkin tuntuu olevan, paikanvaihto on katalysaattori, joka sysää jumiutuneen tytön elämän jälleen eteenpäin. Matka on kasvamista aikuiseksi, elämässä eteenpäin meneminen oleellista selviytymiselle. Raikasta meri-ilmaa hengittämään ja astmaansa parantamaan lähetetty Anna löytää pian hylätyn talon rannikolla. Talosta löytyy vaalea nuori tyttö, Marnie, jonka kanssa ystävyys ryhtyy kukoistamaan välittömästi. Kahden nuoren tytön välillä kerrottu tarina tuntuu melkein romanttiselta.
On kuitenkin alusta asti selvää, että Marnie ei ole tavallinen tyttö. Tarina onkin sekoitus fantasiaa ja kummitustarinaa, kun se kulkee pitkin Annan omaa elämää kohti parantumista. Uudet ystävät karkoittavat yksinäisyyden, ja tätä myöten masentuneisuuden. Alkuaikojen itsetuhoiset ajatukset ja alistuneen oloinen Anna kasvaa tarinan aikana, ja on matkalla kohti itsenäisempää ja itsevarmempaa nuorta naista. Mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat keskenään, kun elokuva ajaa hahmot oudosta tilanteesta toiseen, eikä katsoja voi olla täysin varma mikä on todellista ja mikä unimaailmaa.
Toisinaan tuntuu, että tarinassa ei ole tarpeeksi puhtia. Se viipyilee ja jopa hidastelee, ehkä herkutellen liikaa mystiikalla ja ystävyydellä. Tuloksena on tunne ajan pysähtymisestä, mikä on omalla tavallaan nokkela tapa kuvata tarinan keskusta - nuorta ystävyyttä joka ylittää aikaa ja ulottuvuuksia. Ennenkaikkea Marnie - Tyttö ikkunassa jättää jälkeensä rauhallisen, vaikkakin hieman lohduttoman tunnelman, sillä tarinan loppu voi pistää katsojien silmäkulmat kostumaan. Kaunis ja taidokas animaatio on aitoa Studio Ghibliä. Sen rauhallinen kerronta tuudittaa nauttimaan tarinasta joka ei hötkyile eikä häiritse. Samalla se on tasaisuudessaan jopa hieman turruttava, ja vaatii aidosti oikean ajan jolloin siitä voi rauhoittua nauttimaan.

Tumma rakkaustarina viettelee kauneudellaan

Lue lisää »

Ohjaaja Guillermo Del Toron uusin luomus, Crimson Peak on tumma rakkaustarina, jolla ei tarkemmin katsottuna ole mitään tekemistä kauhun kanssa. Perinteistä kauhuelokuvaa odottavat tulevat pettymään, sillä Crimson Peak on paljon enemmän. Kauhuelementit toimivat ainoastaan kehyksenä romantiikalle – tai halulle. Hiljalleen taivaalta tippuva lumi värjäytyy kauhuja sisältävän, rappeutuvan kartanon ympärillä vähitellen punaiseksi, tuoden kummitusmaisen tunnelman kohti katsojaa, sekä turmelee viattomuuden haudatessaan sen hiljaisen vaippansa alle – Del Toro rakastaa metaforia. 
Kaikesta säikyttelystä huolimatta Crimson Peak on tarina viettelystä, naiseudesta sekä rakkauden turmiollisesta vaikutuksesta – jos sen näin haluaa tulkita. Katsoja voi upottaa itsensä kauhutarinaan jos tätä kaipaa, mutta parhaimmillaan se on kun antaudutaan tukahdutetulle erotiikalle.
Kauhukirjailijaksi halajava Edith Cushing (Mia Wasikowska) tuntuu neitsytmäisessä viattomuudessaan helpolta palalta, kun brittiläinen baroni Thomas Sharpe saapuu sisarensa kanssa kaupunkiin hakemaan rahoitusta hankkeelleen. Hillityn, mutta ilmiselvästi vaarallisen viettelevän ulkokuorensa alla Sharpe (Tom Hiddleston) on hiljainen saalistaja, joka kietoo nuoren naisen pauloihinsa vaivatta. Kaikki tuntuu jopa liian helpolta. Edith on perhonen joka lentää liian lähelle liekkiä. Elokuva hyödyntääkin perhosteemaa läpi tarinan, tuoden sen kuvastona esiin ja alleviivaa niiden kaunista rujoutta, lyhyttä elämänkaarta joka loppuu kylmän tullen. Metaforamaista talvea tulkitsee Jessica Chastainin esittämä sisar Lucille, joka huokuu jäistä kontrollia. Jääkausi saavuttaa huippunsa kun nuoripari saapuu Sharpen perheen kotiin, kartanoon Englannissa, keskelle hyistä nummea.
Lahoava, goottiromantiikkaa huokuva kartano kätkee sisäänsä nuoren rakkauden naivia toivoa sekä kauhua. Edith toivoo mieheltään paljon, saaden vastaukseksi sääntöjä ja paljon yksinoloa. Taustalla nakertaa tunne, että kaikki ei ole sisarusparin kodissa kohdallaan. Lumi leijailee kartanon katon läpi, luoden kuvan tukahduttavasta kylmyydestä. Se ulottuu paljon Lucille-sisaren maneereja pidemmälle. Verenpunainen savi tunkeutuu seinien läpi; se tuntuu elävältä, antaen talolle elävän sykkeen joka tukahduttaa nuoren naisen. Näin tapahtuukin, sillä Edithin persoona halutaan haudata, seksuaalisuus pitää kurissa, kunnes hän on täyttänyt tarkoituksensa. Kummitusmaisemmat elementit nostavat päätään, vaikka nuorta naista seuranneet yliluonnolliset elementit ovat olleet aina läsnä tämän elämässä.
Del Toro puhuu paljon mielikuvien kautta, tehden satutarinasta kivulian kauniin. Punainen savi ja valkoinen lumi luovat kontrasteja tarinassa, jossa heräilevä seksuaalisuus kohtaa vakiintuneempia kauhun elementtejä herkästi ja taitavasti. Perinteistä säikyttelyä ei ole kuitenkaan unohdettu - sillä on oma paikkansa Del Toron kummitustarinoissa
Thomas ja Lucille Sharpin kontrolloiduissa hahmoissa on kuitenkin samaa kytevää kauhua, luoden napakan sielun talolle – osaset istuvat toisiinsa, talo ja sisaruspari hengittävät samassa tahdissa. Wasikowskan Edith on ihastuttavan herkkä ja sisukas, luoden Hiddlestonin kanssa herkullisen vastakohtien parin – jännite purkautuu valkokankaalle herkullisesti, tehden kerrankin seksistä genren sisällä kiehtovaa.
Parhaimmillaan Del Toro on luodessaan kauneutta, tummasävyistä kauhua, jota intohimo käyttää polttoaineenaan. Tavanomaisemmat digitaaliset kauhuelementit joita elokuvassa on liikaa, tuntuvat turhilta. Ne tuovat nykyajan täysin turhaan tarinaan joka väreilee kauniisti ollessaan kynttilänvalossa hiljaa, verenpunaisten seinien sykkiessä menneen ajan tunnelmaa. Efektit tuntuvatkin ronskeilta, tunkeilevilta – Crimson Peakin maailma haluaa olla paikallaan, vaarallisella kauneudellaan vietellen.

Tämä mummola ei ole perinteisimmästä päästä

Lue lisää »

Isovanhemmat ovat ihania. He hemmottelevat meitä, varsinkin ollessamme lapsia, ja tuntuvat toisinaan omia vanhempia paljon mukavemmilta ihmisiltä. Onhan tämä periaatteessa isovanhempien tehtävä. Näin ainakin on yleinen käsitys, mutta ohjaaja M. Night Shyamalanin tulkinta mummolassa vierailusta ei tietenkään mene sääntöjen mukaan.
Shyamalan tuli aikoinaan tunnetuksi erinomaisista, aivoja nyrjäyttävistä sekä hämmentävistä elokuvistaan kuten Kuudes aisti, Signs ja The Village - Kylä. Tarinat olivat taidokkaita ja yllättäviä, mutta tämän jälkeen meno muuttui liian oudoksi, ennalta-arvattavaksi sekä yksinkertaisesti mielenkiinnottomaksi. Tarinoista tuli liian suuria, kunnianhimoisia ja laskelmoituja. The Visit vakuuttaa siitä, että ohjaajalla on vielä paljon sanottavaa, sillä elokuva on kotoisan pienimuotoinen ja tarpeeksi kompakti toimiakseen hankalassa ja kuluneessa “dokumentti”-genressä. Paluu perinteisempään trilleri-kerrontaan, pois fantasian maailmasta, on helpotus ainakin minulle.
Tarinan kaksi teini-ikäistä sisarusta passitetaan isovanhempien hoteisiin - isovanhempien joita kumpikaan nuorista ei ole ennen tavannut. Aloitteleva dokumentaristi Becca (Olivia DeJonge) kuvaa kaikkea mikä liikkuu, toivoen vierailuista tulevan materiaalin olevan voittoainesta tulevaan dokumenttiin, ja tästä koostuu elokuvan visuaalinen osuus heilahtelevine kameroineen ja outoine tapahtumineen. Rap-tähden urasta haaveileva veli Tyler (Ed Oxenbould) ei ole sisarustaan ovelampi, sillä vaikka kaksi teini-ikäistä ovat kasvaneet populaarikulttuurin maailmassa, kumpikaan ei huomaa minkään olevan vialla idyllisessä mummolassa. Juna-asemalta teinit noutavat isovanhemmat asettavat rajoja viikon yhteisasumiselle. Kellariin ei saa mennä, eikä oman huoneen ulkopuolella liikkua puoli kymmenen jälkeen iltaisin. Isoäiti näyttää kärsivän pahimman laatuisesta unettomuudesta haahuillen pitkin käytäviä keskellä yötä alasti eikä isoisäkään ole ihan täysillä kaliibereilla toimiva yksilö. Kaikessa on pieni sumuisuuden tuntu - kaikki toimii, mutta tapahtumia katsotaan ikäänkuin lasin lävitse, näkemättä ihmisten todellista luonnetta.
Tästä huolimatta kestää kauan, että nuoret ymmärtävät ryhtyä selvittämään tapahtumia sillä itsestäänselvimmällä tavalla - eli käyttämällä Beccan kameraa. Jännitettä haetaan näin turhan kauan aikaa, ja protagonistit turhauttavat katsojaa hölmöydellään. Mutta tapahtumat ryhtyvät onneksi etenemään mukavan hyytävällä tahdilla kohti katsojaa, ja aiheuttavat mukavia säpsähdyksiä ja epämiellyttävää tunnetta katsojan takaraivossa. Säikytellessään kunnolla The Visit onnistuu lunastamaan takaisin pienimuotoisen trillerin asettamia odotuksia, sillä elokuvaa katsoessa saa myös mukavia vilunväristyksiä.
The Visit ei ole täydellinen, sillä se naurattaa välillä tahtomattaan. Ehkä tämä onkin hyvä, sillä harva asia maailmassa on yhtä nautinnollista kuin hirtehisen huonot kauhuelokuvat silloin tällöin katsottuna. En väitä että The Visit on huono, suosittelen sitä kaikille kauhuelokuvien ystäville. Mutta se hihityttää, herkullisesti. Ainut mikä aiheuttaa todellisen pettymyksen, on se tosiasia että ohjaajan ensimmäisiä töitä tunteva katsoja kaipaa maagista mystiikkaa, hiipivää kauhua ja mysteerejä mitä Shyamalan on pystynyt joskus meille tarjoamaan. Perinteinen kauhusäikyttely ja toiminta on toisinaan hyväksi, mutta taidokkaita, luihin uivaa tummaa pelkoa tuovia tarinoita on maailmassa liian vähän. Toivokaamme että mies löytää vielä takaisin näiden tarinoiden pariin.

Everest hytisyttää kotisohvalla asti

Lue lisää »

Tositapahtumiin pohjaavat tarinat ovat usein fiktiota oudompia ja kiehtovampia. Ohjaaja, islantilainen Baltasar Kormákur, on ennenkin tarttunut tarinoihin joiden pohja on oikeassa elämässä. Miehen elokuva Syvyys tutkisteli hyytäviä olosuhteita, kalastajan kamppailua merellä. Kylmäävä teema jatkuu, kun katse suunnataan Everestille, vuonna 1996 Nepalissa tapahtuneeseen kiipeilyonnettomuuteen.
Vuorikiipeilyä on esitetty elokuvissa usein hyvin dramaattisessa valossa, ja syystä. Tämä tarina ei ole yhtään helpompi, vaikka jännitys rakennetaankin perinpohjaisesti ja hitaasti, ilman suuria efektejä. Jylhät maisemat, lumi ja huipulle pääsemisen mahdollistavan kelin odottelu, ja tätä myöten myös hupeneva aika luovat yhdessä jännityksen johon ei tarvita keinotekoisia elementtejä. Maisemat ovat huikeat - ne on kuvattu aidoilla paikoilla niiltä osin kuin mahdollista, vuorikiipeilijöiden kuten suomalaisen Veikka Gustafssonin raahatessa kameroita mukanaan. Huipun saavuttaminen hinnalla millä hyvänsä on palo näiden ihmisten rinnassa tavalla, jota harva meistä ymmärtää. Kiipeilijät laittavat tarinassa itsensä, henkensä alttiiksi, ja kulkevat vapaaehtoisesti hyytävässä ilmassa paikassa, jossa ihmisellä ei oikeastaan pitäisi olla mitään sijaa.
Tämä periksiantamattomuus on se, mikä ajaa ihmiset eteenpäin vaikka pistävä viima iskee kasvoihin, kylmyys jäytää jäseniä ja pian näyttääkin siltä että huipun saavuttaminen on mahdotonta. Elokuvaa katsoessa tulee kylmä. Samalla joutuu ihmettelemään näiden ihmisten näennäistä hulluutta. Kaksi kilpailevaa kiipeilijäryhmää ovat vuorella kun kaikki tuntuu menevän pieleen. Katsoja voi seurata vilttiin kääriytyneenä kotisohvalla kun Everest näyttää miksi vuorta pidetään legendaarisena. Ei ole juonta paljastavaa todeta, että kaikki eivät vuorelta saavu takaisin - eihän tarinaa olisi kerrattu useaan otteeseen ellei siinä olisi traaginen käänne joka ihmisiä kiinnostaa.
Everest on kaunis, ja samanaikaisesti julma tarina ihmisen halusta valloittaa paikkoja sekä ylittää itsensä, testata omia rajojaan. Näyttelijäsuoritukset ovat aitoja, ja kaarti tekee parhaansa, tuoden kylmän käsinkosketeltavaksi teemaksi. Mukana ovat mm. Jake Gyllenhaal, Jason Clarke, Josh Brolin, Sam Worthington ja Emily Watson.

Herkullisen hauska mutta jännittävä avaruusseikkailu

Lue lisää »

Voiko perunanviljely olla kiehtovaa? Kyllä muuten voi, kun tapahtumat sijoitetaan Mars-planeetalle ja tarinaa johdattelee humoristisen sarkastiseen sävyyn planeetalle epäonnisten sattumusten kautta jäänyt yksinäinen astronautti.
Andy Weirin erinomaiseen The Martian-kirjaan pohjautuva Yksin Marsissa kertoo Mark Watneysta (Matt Damon), joka päiväkirjamaisen lokinsa kautta avaa tapahtumia ja selviytymistaistelua. Mies käyttää sisukkuuttaan, kekseliäisyyttään ja runsaasti mustaa huumoria yrittäessään selviytyä tilanteesta mikä näyttää rehellisesti sanottuna lohduttomalta.
Ridley Scottin ohjaama elokuva onnistuu kiteyttämään kaiken sen, mikä avaruusseikkailuissa yleensä on parasta. Se kietoutuu yhden miehen ympärille, kiristäen vaijeria hitaasti kun aika ja ruokavarat tuntuvat hupenevan uhkaavaa tahtia. Maan päällä NASA tiedemiehineen haluaa tuoda miehen takaisin Maahan, mutta millä hinnalla ja millä keinoilla? Watneyn astronauttiystävät taas matkaavat aluksessaan takaisin kohti kotia, tietämättöminä miehen selviämisestä hengissä.
Yksin Marsissa on Robinson Crusoe-tarina, Matt Damonin lähinnä puhuessa itsekseen, katsojille sekä videokameralle. Ilahduttavan poikkeuksena avaruustarinoille siitä puuttuu melodramaattinen pauhu sekä avaruusoliot ja turha mystiikka. Watney on kyynärpäitään myöten realistisesti kiinni omassa ulosteessaan, yrittäessään kasvattaa ruokaa planeetalla missä minkään ei pitäisi kasvaa.
Kukaan ei ole niin yksin kuin ainut mies kaukaisella planeetalla, mutta samalla tartutaan ihmisyyden peruskysymyksiin. Vaikka päällisin puolin tarina keskittyy selviytymiseen, hengissä pysymiseen, on siinä kuitenkin vankka tunnelma kenties vielä jostain ahdistavammasta – täydellisestä eristäytymisestä. Avaruus on ääretön ja maalannut aina hyvän taustan tarinoille riskistä ja omillaan olosta. Kuinka yksinäiseltä siis täytyykään tuntua miehestä, joka on planeetan ainut asukas?
Watneyn näkyvin ja suurin ongelma on hyvin yksinkertainen. Kuinka pysyä hengissä vuosia planeetalla jossa mikään ei kasva, missä elämää ylläpitävät happea ja vettä tuottavat laitteet on suunniteltu tekemään osansa muutaman kuukauden ajan, sekä saamaan pieni ruokavarasto riittämään kunnes seuraava lento Marsiin saapuu, vuosien päästä.
Elokuvan paras elementti on huumori. Yksinäisen miehen ainoat viihde-elämykset koostuvat miehistön jälkeen jättämien henkilökohtaisten tavaroiden aarrekasoista. Saalis on lohduton ja hermostuttava – kuinka kauan pystyt kuuntelemaan 70-luvun discoa tulematta hulluksi? Kun NASAn aivoriihet pohtivat kuinka monta viikkoa Watney pysyy hengissä, mies heiluttaa vasaraa kiroten The Bee Geesin tahtiin. Traaginen tilanne hymyilyttää herkullisesti.
Yksin Marsissa ei ota genreään täydellisen vakavasti, joka osoittautuu myös elokuvan pelastajaksi. Se sysää syrjään vanhat kliseet tiukkojen tilanteiden ja avaruusjargonin arvokkuudesta – kyseessä on ihmishenki, mutta asiaa lähestytään sisukkuuden ja mustan huumorin kautta. Se on kuitenkin myös asiaa tutkineiden asiantuntijoiden mukaan yllättävän tarkka ja mahdollinen – lukuunottamatta olosuhteita joiden vuoksi mies alunperin päätyi planeetalle yksin heilumaan.
Kun Mark Watney ajaa Roverilla pitkin punaisen planeetan pintaa, ABBAn Waterloon soidessa taustalla, ollaan matkalla kohti onnistunutta ja yllättävän herkkää tarinankerrontaa.

Taas juostaan - hiki valuen

Lue lisää »

James Dashnerin trilogiaan perustuva Maze Runner, eli suomeksi Labyrintti-sarja on edennyt toiseen osaansa. Ensimmäisen osan jäljiltä suuresta, monia vaaroja sisältävästä labyrintista paenneet nuoret kiikutetaan sotilaiden saattelemana laitokseen joka tuntuu pelastukselta. Sen seinät ovat korkeat, sotilaat vartioivat turvallisuutta ja pitävät ulkopuolella pyörivät otukset loitolla. Tarjolla on ruokaa, kuuma suihku, ystäviä ja kunnon peti. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta?
Thomas (Dylan O’Brien) lyöttäytyy pian yhteen nuoren Ariksen (Jacob Lofland) kanssa, joka näyttää pojalle näennäisesti turvallisen laitoksen pimeämmän puolen. Vainoharhaisuus nostaa päätään, kun Thomasille käy ilmi kuka laitosta johtaa, mihin nuoria tarvitaan ja mikä kaikkien heidän kohtalonsa näyttää olevan. On aika juosta, paeta, ottaa kohtalo omiin käsiinsä, ja niinpä nuoret jälleen kerran ovat pakomatkalla. Tällä kertaa maastona ei ole monimutkainen, vaarallisia olioita piilotteleva kivilabyrintti vaan kuuma ja kaaottinen aavikoitunut erämaa. Postapokalyptisessa maailmassa aurinko on polttanut maan tuhkaksi, suurin osa ihmisistä on joutunut säteilyn ja mystisen sairauden uhriksi ja loput ihmiskunnasta eivät ole moraaliltaan parhaasta päästä.
Labyrintti - Aavikkokokeet jatkaa edellisen osan teemaa loikaten suoraan kiitoradalle. Mahdottomalta tuntuvia vastustajia, pääasiassa järjestöä nimeltä PAHA, vastassa on kourallinen nuoria, joiden ainoat aseet tuntuvat olevan oma nokkeluus sekä nopeat jalat. Ensimmäisen osan ihmiskokeista selvinneet sankarit hyppäävät paistinpannusta suoraan tuleen. Aavikkokokeet on, kuten usein trilogioissa tuntuu käyvän, eräänlainen välijakso. Tämä ei tarkoita etteikö luvassa olisi toimintaa ja tarinan maailmaa avaavia paljastuksia, sillä taustat avautuvat sitä mukaa kun ne selviävät hieman pihalla oleville nuorille. Mutta samalla paahteessa selviytyminen on eräänlainen siirtymätarina labyrintista ja ihmiskokeista kohti viimeistä taistoa joka tuntuu lähestyvän vääjäämättömästi.
Tarina ottaa vapauksia, ja poikkeaa huomattavasti lähdemateriaalistaan. Toinen osa johdattaa Thomasin ja tämän ystävät erilaiselle polulle kuin mitä kirjan teoriat tarjoavat. Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta samalla se noudattaa enemmän esimerkiksi Nälkäpelin ajatusmaailmaa. Se laittaa nuoret taistelemaan omasta vapaudestaan tyranniaa ja suurempiaan vastaan tavalla joka tuntuu jo hyvin tutulta.
Nuori näyttelijäkaarti virkistävästi vaihtelevine hahmoineen on hitsautunut yhteen perheeksi, eikä yhdenkään hahmon toivoisi jäävän tantereeseen makaamaan hiekkapölyn laskeuduttua. Mutta näin voi käydä - Aavikkokokeiden maailma tuntuu lohduttomalta ja etäiseltä eivätkä kaikki voi selvitä tarinan loppuun saakka.

Hurmaava bromance on katsomisen arvoinen

Lue lisää »

Ohjaaja Guy Ritchie tunnetaan hurttihuumoristen ja miehekkäiden elokuvien tekijänä, joista aina loistaa omalaatuisella tavalla läpi myös miesten välinen ystävyys ja uskollisuus. Yleensä rikollisten ja muiden epämiellyttävien hahmojen maailmaan uppoutuva tarinankertoja (RocknRolla, Revolver, Snatch, Lock Stock and Two Smoking Barrels) onnistuu myös uusimmassaan.
The Man From U.N.C.L.E. on bromance parhaimmasta päästä, ja se perustuu samannimiseen tv-sarjaan kultaiselta 60-luvulta. Päähahmoina tarinassa pyörivät kaksi täysin vastakohtaista miestä. CIA-agentti, entinen mestarirosvo, sulava ja sliipattu Napoleon Solo (Henry Cavill), sekä neuvostovakooja, järkälemäinen ja vakava Illya Kurakin (Armie Hammer). Itä ja länsi törmäävät herkullisesti yhteen 60-luvulle sijoittuvassa tarinassa, jossa natsitiedemiehen tytär Gabi Teller (Alicia Vikander) lupaa johdattaa miehet isänsä jäljille.
Elokuvan ote on herkullisen kepeä ja flirttaileva. Ajankuvan mukaisesti menoa rytmittävät italialaiset pophelmet yhdessä Roberta Flackin ja Solomon Burken kappaleiden kanssa. Moitteettoman tyylikkäiden asujen, ajoneuvojen ja kauniiden lokaatioiden kanssa kokonaisuus on ennenkaikkea harkitun tyylikäs. Se huokuu hienosti myös Bond-henkeä, varsinkin Napoleon Solon kohdalla. Mies on armottoman siloiteltu ja välinpitämätön, mutta eroaa aikalaisestaan siinä että tämä tuntuu hurmaavan naiset työnsä puolesta. Mieluummin Solo istuisi espresso-kuppinsa kanssa katukahvilassa ihastellen omia kalvosinnappejaan, kuin kaatamalla naisen toisensa perään. Illyan tukahdutettu säntillisyys on täydellinen vastapaino Sololle, ja yhdessä miehet pelastavat maailman naljaillen, kinastellen, ammuskellen ja laukoen kaksimielisyyksiä.
CGI-tehosteiden ja räminän aikakautena vanhanaikainen agenttiseikkailu tuntuu yllättävän rauhoittavalta sekä ehjältä kokonaisuudelta. Se tuo mieleen sarjat joita itse katsoin lapsena televisiosta, ja nostalgian tunnetta on hankala välttää. Meno kuitenkin pidetään modernin kiireisenä ja toimintaa riittää ruudun täydeltä niin, että varsinaisia suvantokohtia ei tule. Se kiirehtii hitaasti, hauskuuttaa yllättävästi ja tyydyttää vaativammankin katsojan esteettistä silmää. The Man From U.N.C.L.E. ei yritäkään olla tv-sarjaa korvaava tarina, vaan aloittaa kärsivällisesti alusta esitellen pelaajat. Samalla katsoja ihastuu koko kolmikkoon auttamattomasti, eikä juonen aukoista ja hieman hatarasta tapahtumaketjusta oikein jaksa välittää.
Cavillin ja Hammerin välinen kemia on käsinkosketeltavaa, ja tätä hurmaavaa ystävyyttä haluaa ehdottomasti lisää. Tuleeko tarinalle jatkoa? Ainakin näyttelijät toivovat niin, itse liityn tähän kuoroon laulamaan kunnes Solo ja Kuryakin iskevät jälleen jääräpäiset päänsä yhteen.

Joskus pitää vain antaa biitin viedä

Lue lisää »

Toisinaan vastaan tulee elokuva, jonka arvostelut eivät vastaa lainkaan omaa fiilistäsi siitä mitä juuri näit. Minulle kävi näin juuri kotiteattereihin ilmestyneen We Are Your Friends -elokuvan kanssa. Yleinen konsensus näyttää olevan että tarina on tyhjää täynnä, ja elokuva itsessään ei juuri muuta kuin musiikkikollaasi jumputtavan biitin tahtiin.
Olen hieman eri mieltä. Sen pääosassa komeilee (kirjaimellisesti) Zac Efron, joka muutaman ärsyttävän komedian jälkeen on päätynyt taas rooliin jossa miehen monipuolisuudesta saadaan hieman enemmän irti. Efron on siitä hankala tapaus, että komean kuoren alla on potentiaalisesti aidosti lahjakas näyttelijä, mutta hän päätyy usein kevyisiin rooleihin kevyissä tarinoissa. Suosittelen kuitenkin katsomaan esimerkiksi The Paperboyn (2012), ja näette vilauksen siitä millaisia elokuvia Efronin pitäisi tehdä.
Tällä kertaa Efron näyttelee 23-vuotiaasta DJ:tä, joka raataa päivät epäkiitollisessa toimistohommassa joka muistuttaa moraaliltaan enemmän rikosta kuin rehellistä leivän ansaintaa. Illat Cole soittaa keikkoja klubeissa pikkurahasta. Alalla kilpailu on kovaa, eikä levynpyörittäjiä erota toisistaan. Ellei, kuten Cole haluaa tehdä, pysty tuottamaan sitä yhtä kappaletta joka nostaa tämän muiden yläpuolelle. Hittiä, joka pistää jalat liikkumaan ja miehen uralle josta tämä voi vain haaveilla.
Esiin astuu niljakas ja menestynyt James (Wes Bentley), joka ottaa Colen siipiensä suojaan. Nuoren uran ohjaaminen on hyvä tapa uransa huipulla olevalle Jamesille saada hieman lisää ihailua, sekä pönkittää omaa egoaan tekemällä “hyvää”. Se missä tarina kompastuu, kuten yleensäkin, on tarpeettoman romanttisen elementin tuomisessa tarinaan. On täysin itsestäänselvää että nuori Cole ihastuu mentorinsa tyttöystävään. Tukeutumalla tuttuihin juonikuvioihin elokuva lässähtää potentiaalisesti kiinnostavasta elektronisen musiikin maailmaan sukeltavasta tarinasta keskinkertaisemmaksi hyvän fiiliksen tarinaksi. Yhden biisin metsästys, tunnelman hakeminen ja rytmikkään musiikin anatomia ovat tarinan parhaita elementtejä. Tyhjyys tulee kliseistä ja yllätyksien puutteesta.
Kaikki ei ole kuitenkaan menetetty. Vaikka juoni on pelkkää näkkileipää, eivätkä näyttelijäsuoritukset sinällään ihastuta erinomaisuudellaan, on We Are Your Friends-elokuvassa monia hyviä koukkuja. Sen musiikki tarjoaa letkeän taustan leppoisaan viikonloppuun, ja tapahtumat ovat yksinkertaisuudessaan helpottavia. Ei, tämä elokuva ei keksi musiikkielokuvaa uudestaan. Mutta se rentouttaa, tarjoaa silmänruokaa, ja tarjoaa mukavan turvallisen opetuksen tarinan lopussa. Sillä kaikkein tärkeintä on oman tiensä kulkeminen, omalle itselleen rehellisenä pysyminen. Pössyttelyn ja juhlimisen kaaosmaisen vyöryn jälkeen elokuva sentään tajuaa pysähtyä edes tähän. Ennalta-arvattavaa kyllä, mutta täysin harmitonta ja viihdyttävää menoa siitä huolimatta.

Muulla ei väliä, kunhan koira selviää

Lue lisää »

Elokuvat, joissa on suuressa osassa koira, ovat niitä joita kartan mahdollisuuksien mukaan. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että koiran omistajana sydämeni ei kestä katsoa surullisia tarinoita uskollisesta eläimestä jolle joko a) tapahtuu jotakin kamalaa, b) odottaa kärsivällisesti hamaan tappiin asti omistajaansa, joka ei koskaan palaa.
Sota, lentävä veri ja suolet, erotarinat - antakaa tulla. Mutta antakaa koirille aina onnellinen loppu, tai minä en katso.
Max kertoo koirasta, jonka elämä on rakentunut Yhdysvaltain armeijan ympärille. Merijalkaväen koirana Afganistanissa Max on nähnyt paljon, mutta luottaa uskollisesti käsittelijäänsä Kyleen. Kuten sodassa usein käy, Max haavoittuu ja tämän isäntä Kyle ei koskaan palaa kotiin. Tarina kotiin palaavasta traumatisoituneesta koirasta voisi olla näin sydäntä raastava kertomus toipumisesta, sekä sodan arvista, uskollisen lemmikin näkökulmasta. Mutta elokuva heittää mukaan kourallisen teinejä, sekä mitä oudoimman rikosvyyhdin joka kiedotaan Afganistanin tapahtumiin heppoisella tavalla.
Näin tarina muuttuu enemmän teinijännäriksi, jossa leikitään isojen miesten kanssa Viisikkoa, eikä tämä ajatus nyt tunnu hyvältä tosielämässä lainkaan. Mutta koska kyseessä on elokuva, jännitystä rakennetaan sopivasti uhkailemalla, aseita vilauttelemalla, ja mikä pahinta, laittamalla Max-koira vaaralle alttiiksi. Traumatisoitunut hauva ystävystyy käsittelijänsä Kylen pikkuveljen kanssa, ja kaverusten välille kehittyy vankka side. Tätä venytetään ja testataan nuorten jännitysleffoista tutuilla elementeillä, mutta hermoni ovat riekaleina vain koiran kohtalon vuoksi.
Max-koiraa esittävä belgianpaimenkoira malinois nimeltä Carlos on mahtava. Todellinen tähti. Koirasta ei säteile söpöä karvaenergiaa, mikä on nappivalinta, sillä armeijan koiran on oltava valpas ja tarvittaessa vaarallinen. Koirat valitaan tarinoihin yleensä hellyyttävyyden, kumppanuuden ja jopa söpöyden vuoksi. En muista äkkiseltään toista koiraelokuvaa tämän, sekä ikuisen suosikkinini I Am Legendin lisäksi, jossa koirahahmossa ei luotettaisi varsinaiseen hellyyttävyyteen. Max on toimija, protagonisti, joka vie tarinaa omalta osaltaan eteenpäin itsenäisesti, jättäen söpöilyt kellariin. Kaksivuotias Carlos löytyi etsintöjen jälkeen Kentuckysta, ja tästä alkoi kolmen kuukauden mittainen koulutusjakso, jolloin koiran kanssa treenattiin viisi kertaa viikossa. Carlosin lisäksi kuvauksissa käytettiin viittä muuta samanrotuista koiraa stunteissa.
Vaikka tarinassa esimerkiksi koirien jahtikohtaukset näyttävät hurjilta, pidettiin kaikista koirista äärettömän hyvää huolta. Takaa-ajokohtausta varten, jossa Maxia jahtaa kaksi Rottweileria, kuvattin yksi koira kerrallaan. Elokuva onkin saanut korkeimman mahdollisen arvosanan eläinten kohtelusta kuvauspaikalla American Humane Associationilta. Voin vakuuttaa, että tarinalla on onnellinen loppu. Ikävä kyllä Max-koira on elokuvan kohokohta, sillä itse tarina on keskinkertainen ja täynnä tuttuja käänteitä ja kliseitä. En anna sen himmentää Maxin tähteä, mutta tämä hieno hahmo olisi voinut olla osana ainutlaatuisempaakin tarinaa.

Kun kauhu ei onnistu pelottamaan

Lue lisää »

Minulla on pelottava tunne, että viime vuosina tehdyistä kauhuelokuvista suuri osa on jatko-osia. En voi olla väärässä. Koska katson paljon kauhuelokuvia, päässäni pyörii jatkuvasti dejavu-tilanne - olen nähnyt tämän ennenkin. Hienojen ja kiinnostavien kauhuelokuvien välissä tulee ulos paljon bulkkitavaraa, ilman kekseliäisyyttä ja yritystä.
Sinister II on jatko-osa vuonna 2010 ilmestyneelle Sinisterille, joka oli paitsi hyytävä, myös melko napakka ja hyvä kauhuelokuva. Menestystä halutaan ymmärrettävästi hyödyntää, pistämällä tittelin perään numero kaksi, ja käyttämällä samaa vainoajaa ja teemoja uudessa tarinassa. Siinä missä edellinen osa osasi hyödyntää katsojan pelkoja asettamalla perheen taloon jolla oli epämääräinen maine, tuntuu uusi maalaistila jo lavastetusti kohtalon kulisseilta. Kellarista löytyvät filmikelat, jotka pyörivät edellisessäkin osassa, ovat sisällöltään karmaisevia. Paha tarttuu jälleen kerran lapsiin, ja tätä kautta yritetään kehittää jännitettä kauhun, lapsista huolehtimisen ja selviytymisen välille.
Perhe koostuu äidistä ja kahdesta pojasta, mutta sympatiani ovat harvoin lasten puolella kauhutarinoissa. Koska talossa asustavat pahat henget eivät riitä kasvattamaan jännitysmomenttia tarpeeksi korkealle, on mukaan lisätty perheongelmia; äiti on paossa lasten isää ja väkivaltainen mies tuo lisää ongelmia jo muutenkin pulassa olevalle perheelle. Ratkaisu tuntuu hieman hölmöltä, sillä kotiväkivalta ja paossa oleva perhe ovat teemana täysin toisenlaisen elokuvan polttoaineita. Mutta talossa temmeltävät henget imevät voimaa konflikteista, joten mitä enemmän ongelmia, sen parempi. Tämä tuntuu olevan tarinan logiikka. Tapahtumia yritetään selittää tutkimalla nauhoja ja vastaavia tapahtumia ympäri maailmaa, mutta homma menee yleiseksi pulputtamiseksi eikä “legenda” jaksa innostaa. Käsikirjoituksesta puuttuu kyky kasvattaa jännitystä; intensiteetti ja mysteeri ovat kadoksissa.
Ensimmäiseen osaan tarinan sitovat sekä filmikelat ja jossain syvällä piilossa lymyävä pääpaholainen. Lisäksi tarinaan on raahattu mukaan edellisestä osasta tuttu yksityisetsivä, jota en tosin itse muistanut ollenkaan. Siinä missä ensimmäinen osa oli taidokas, ja nosti niskakarvat pystyyn eräillä taidokkaasti rakennetuilla kohtauksillaan, turtuu katsoja nopeasti Sinister 2:n menoon. Ensimmäisen säpsähdyksen jälkeen varjoja näkee joka paikassa, eikä tarina ymmärrä että se mitä ei näe on usein pelottavampaa. Lopulta meno laantuu perinteiseksi säntäilyksi ympäri taloa, eikä katsojaa oikein jaksa enää kiinnostaa miksi näin tapahtuu ja kuka selviää hengissä.
Sinister 2 on malliesimerkki kauhuelokuvien jatko-osasta jota ei pitäisi tehdä. Se hyödyntää edellisen osan menestystä, ja sortuu laiskaa käsikirjoitukseen, vanhan kierrättämiseen ja kaikkiin kliseisiin mitä kauhuelokuvista löytyy. Se antaa kauhuelokuville huonon maineen, vaikka tänäkin vuonna erinomaisia helmiä on ollut tarjolla paljon.

Iskut uppoavat tehokkaasti

Lue lisää »

Olen siinä mielessä outo, että vaikka inhoan penkkiurheilua ja yleensä urheilutapahtumia, rakastan urheilusta kertovia elokuvia. Olen oppinut outoa knoppitietoa, sääntöjä ja tapahtumia pelkästään elokuvien sankaritarinoiden kautta. Sillä sankaritarinoitahan ne yleensä ovat. Harva elokuva kertoo tappiosta, tai käyttää sitä ainoastaan ponnistuslautana uusiin, suurempiin koitoksiin ja urotekoihin.
Moni varmasti on samaa mieltä kanssani siitä, että jotkut urheiluelokuvat ovat yksinkertaisesti hienoja, vaikuttavia, inspiroivia tai kiinnostavia. Jokainen meistä on nähnyt Rockyn, ja puristanut rystyset valkoisena penkinsyrjää sisukkaan Rocky Balboan kohtaloa katsellessa. Nyrkkeily on ominta maaperää glorifioiduille tarinoille - Kuin raivo härkä/Raging Bull (1080), on klassikko. Million Dollar Baby (2004), Taistelija / The Fighter (2010), Cinderella Man (2005) ja Warrior ovat menestyneitä, ja kehuja keränneitä tarinoita. Mutta osaavat sitä muutkin. Amerikkalaisille rakas baseball on tehnyt lajin tunnetuksi kaikille. En ole koskaan nähnyt yhtä ainutta baseball-ottelua, mutta tiedän säännöt ja lajin suurimmat legendat. Kevin Costner rakastaa lajia, tästä ovat todisteena Unelmien kenttä (1989), Vamppi ja veteraani (1988) sekä Rakkaudesta peliin (1999). Mutta osaavat muutkin; Brad Pittin tähdittämä Moneyball (2011) on taidokas tarina rakkaudesta lajiin.
Parhaat elokuvat urheilusta, nyrkkeilyn lisäksi, olen löytänyt kuitenkin amerikkalaisen jalkapallon parista. Vaikka itse laji on lähinnä seisoskelua, taktikointia ja harjaantumattoman katsojan silmään hidastempoista, rakentuvat tarinat ovat intensiivisiä ja dramaattisia. Any Given Sunday /Minä päivänä tahansa (1999), Friday Night Lights (2004), Remember the Titans / Titaanien taistelu (2000), Jerry Maguire - elämä on peliä (1996), We Are Marshall (2006) ja The Longest Yard / Luunmurskaajat (1974) ovat kaikki elokuvia, joita katsoessa unohtaa katsovansa elokuvaa urheilusta. Se on taito jota on pakko ihailla; sillä urheiluelokuvien runsaus paljastaa myös paljon kliseitä ja sudenkuoppia.
Juuri dvd:lle ja blu-raylle ilmestynyt Southpaw kertoo elokuviin niin hienosti istuvasta nyrkkeilystä. Tarina on pohjimmiltaan hieman kliseinen, sillä Jake Gyllenhaalin hurjasti esittämä Billy Hope on lähtöisin kehnoista oloista. Mies on raivannut raivolla tiensä nyrkkeilymaailman huipulle, tukenaan rakastava vaimo ja joukko huoltajia, managereita ja ystäviä. Voittamaton Hope on urallaan eräänlaisessa käännekohdassa, mutta traagiset tapahtumat suistavat miehen elämän täysin raiteiltaan. Ojaan on pitkä matka, jos lähtökohta on korkealla. Elämän uudelleen kasaaminen, kun kaikki mahdollinen on mennyt pieleen, tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä.
Vaikka Southpaw on rakennettu melko ennalta-arvattavista urheilun sankaritarinan kliseistä, on Gyllenhaalin suoritus jo yksinään näkemisen arvoinen. Mies on hurjassa kunnossa, ja vuosi vuodelta hienompia roolisuorituksia tekevä näyttelijä on yhtä aikaa rikkinäinen, koskettava ja raivokas hahmo, jonka puolesta pitää sormia ristissä loppuun saakka. Mielenkiintoista on, että Gyllenhaalin roolin piti ensin mennä räppärinä paremmin tunnetulle Eminemille, mutta mies keskittyikin kuvausaikana musiikkiin. Ratkaisu tuntuu oikealta, sillä ilman Gyllenhaalia elokuva olisi hyvin keskiverto. Sen huutava sydän on Gyllenhaalin loistava suoritus, jota latistavat kliseet ja tuttu juoni. Siitä huolimatta huomaan jälleen kerran lumoutuvani tarinasta - urheiluelokuvissa on outoa taikaa.

Menetetyt tilaisuudet ahdistavat supersankareita

Lue lisää »

Supersankarielokuvien tulvassa on vääjäämätöntä, että epäonnistumisia sekä pettymyksiä tulee. Fantastic Four kuuluu näihin epäonnisiin maailmoihin, sillä jo edelliset, Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: The Silver Surfer / Hopeasurffari (2007) olivat melko kehnoja. Ne toivat meille Chris Evansin tiukassa puvussa, mutta itse elokuvat olivat kevyttä huttua verrattuna moneen sarjakuvafilmatisointiin. Ne kuitenkin kertovat ajastaan, aikakaudesta jolloin ei ehkä ihan uskottu että sarjakuvista voi saada vaikuttavia ja aidosti hyviä elokuvia.
Uusimman, tänä vuonna ilmestyneen Fantastic Four-elokuvan uudelleen lämmittelyn valossa menneet kevyet seikkailut tuntuvat ihastuttavan nostalgisilta. Se missä uusin elokuva epäonnistuu pahiten on dynamiikan luominen; henkilökemia ja perheen tuntu ovat kadoksissa. Jäljelle jää viisi kieltämättä hieman outoa hahmoa jotka toimivat tahoillaan, hääräävät kykyineen sankareina ja kasvavina vihollisina, mutta menosta puuttuu sekä uskottava rosoisuus että huumori.
Mielenkiintoista on nuori näyttelijäkaarti, joka tuo omalla tavallaan piristysruiskeen tarinaan joka sijoittuu paljolti tieteen maailmaan, ja näin ollen kuvittelisi hahmojen olevan vanhempia. Hienoja roolisuorituksia viime aikoina tehnyt Miles Teller esittää Reed Richardsia, neroa, joka yhdessä Suen (Kate Mara) ja Viktor Von Doomin (Toby Kebbel) kanssa ryhtyy rakentamaan laitetta joka muuttaa kaiken.
Koska elokuvan teemat ovat hyvin teknisiä, ja käsittelevät eri ulottuvuuksissa matkustamista, näyttelijöiden nuoruus tuntuu tekaistulta. Tarinaa halutaan kertoa nuoremmille, mutta samalla hahmoista puuttuu elämän tuomaa patinaa, ja homma on hyvin kirkasotsaisen selkeää. Koska kyseessä on selkeästi syntytarina, on harmillista että hahmojen esittelyyn ja taustoihin ei kuitenkaan käytetä aikaa lainkaan. Nuoruus menee hukkaan. Tarinaan hieman myöhemmin liittyvät Johnny Storm ja Ben Grimm, jotka ovat hahmoina mielenkiintoisia, tuntuvat jäävän osaltaan statisteiksi.
Siinä missä katsoja voi nauttia efekteistä, toiminnasta ja suoraviivaisesta viihteestä, Fantastic Four menettää mahdollisuutensa kertoa hahmojen tarina. Miksi he ovat keitä he ovat, miten ryhmän dynamiikka toimii ja kuinka he ovat kasvaneet yhdessä aikuisiksi. Kaikki on hyvin pintasiloiteltua ja kovaa, hirvittävän tummaa ja ahdasta. Sankareilta puuttuu tunne, motiivit ja lopuksi, sielu. Puhumattakaan epäloogisista jatkumoista, ja siitä että tarina ei kerro puoliakaan hahmojen kyvyistä.
Voisi kuvitella, että tämäntyylisten tyhjien sankaritarinoiden aika sarjakuvaelokuvien osalta on jo ohi, että ne ovat kehittyneet. Mutta Fantastic Four todistaa, että uudelleenkäynnistämällä sarjan ei tuloksena aina ole parempaa. Syy lienee osittain siinä, että Fantastic Four on edelleen kaukana kotoaan, Marvelista, suuren asiaa ymmärtämättömän studion kynsissä. Voiko mikään pelastaa näitä supersankareita? Kenties olisi parasta lopettaa yrittäminen.

Ihanaa, viipyilevää romantiikkaa

Lue lisää »

Romanttiset tarinat jotka sijoittuvat menneisiin aikoihin, ovat ennenkaikkea naisten suosiossa. Ei mikään ihme, sillä niiden pidätelty intohimo ja hidas eteneminen ovat täydellinen vastakohta nykyelämän ja nykyviihteen tarjoamalle kiihkolle ja intensiteetille. Pienet eleet ja viipyilevät katseet tuntuvat huomattavasti kiinnostavammilta ja ihastuttavimmilta kuin suorasukainen “hei isketään joku baarista”-tyylinen elokuva, joita meille on tarjoiltu jo vuosia.
Far from the Madding Crowd iskee napakasti romantiikan kaipuuseen. Se esittelee itsenäisen ja fiksun Batsheba Everdeenin (Carey Mulligan), jonka rento ja itsevarma elämänasenne on tarinan kuvaamaan ajankohtaan hyvin miesmäinen. Nainen elää itselleen, seuraa omia unelmiaan, ja tämä luo kontrastin hänen ja kolmen miehen välille herkullisella tavalla.
Batsheba ei karta rakkautta, mutta hän ei tarvitse miestä. Yhteiskunnan normit asettavat tietyt rajat, joiden sisällä sopivaa aviopuolisoa voi etsiä, mutta hän on onnekkaassa asemassa. Hänellä on ylellisyys olla suostumatta ensimmäiseen kosintaan. Mennäpä naimisiin rakkaudesta, intohimosta, eikä siksi että vaihtoehtoja ei ole.
Mulliganin Batsheba ei jää tyhjäksi itsenäiseksi kuoreksi, vaan tämä hengittää, työskentelee, flirttailee sekä epäröi. Tuntee niin että tuuli humisee korvissa, elää niinkuin jokaisen pitäisi elää. Onkin hieman hullua, että viktoriaaniseen aikakauteen, 1870-luvulle sijoittuva tarina esittelee näin ihailtavan ja nykyaikaisen naishahmon. Siis vahvemman kuin mitä nykyelokuvissa usein näkee. Miehinen, teollistuva maailma iskee sarvia tämän naisen maailman kanssa, ja halut ja tuntemus oikeasta sekoittuvat niin että tuleva rakkaus on lopulta kaikessa kauneudessaan melkein tuhoava.
Miesroolit tukevat Batsheban tarinaa, tuoden käänteitä ja murheita, kuten elämään kuuluu. Matthias Schoenaerts (Luihin ja ytimiin, The Drop) on jämerä työläinen, jonka tarina kulkee käsi kädessä pitkin elokuvaa naisen kanssa. Mukaan tulevat myös Michael Sheenin esittämä rikas William Boldwood sekä nuori ja hurmaava Tom Sturridge kersantti Troyna. Miesten erilaisuus, niin elämänasenteessa kuin suhtautumisessa sankarittareen, luovat tarinaan aaltoja, joiden mukana katsoja nautinnollisesti kelluu.
Kaikkea tuskaisaa romantiikkaa ja hidasta etenemistä värittää rikas ja rehevä kuvaus. Englannin maaseutu aukeaa katsojalle juuri niin kauniina kuin tällaiselta tarinalta voi odottaakin. Far from the Madding Crowd on ihana ja herkkä romanttinen pala menneisyyttä, jota jokainen kaipaa toisinaan räimeen ja hektisen nykymenon keskelle.
Bloggaajaa voi seurataTwitterissä, Snapchatissa: raksuk ja Instagramissa.

Pieni sankari voi tehdä suuria tekoja

Lue lisää »

Kuinka suuria tekoja kooltaan pieni hahmo voi tehdä? Marvel-universumin tuorein elokuvasankari on Ant-Man, Paul Ruddin esittämä Scott Lang. Miehen elämä on lähtenyt väärille urille jo kolme vuotta sitten, miehen joutuessa Robin Hoodmaisesta tempauksestaan vankilaan. Tytär asuu äitinsä ja isäpuolensa kanssa, Lang ei löydä pysyvää työpaikkaa ja asumuksena toimii kaverin sohva. Lähtökohdat eeppiselle sankaritarinalle ovat siis hatarat.
Mutta kuten sankaritarinoissa usein käy, Langin elämä sekoaa kertaheitolla tämän päätyessä outojen kiemuroiden kautta käyttämään pukua, joka muuttaa Langin kokoa dramaattisesti. Kutistava teknologia, jonka on kehittänyt S.H.I.E.L.D.-aikoinaan tiedemies Hank Pym (Michael Douglas), on yhtä aikaa hyödyllinen ja vaarallinen. Aina löytyy ihmisiä jotka haluavat käyttää teknologiaa vakoiluun ja sotaan. Ja sitten löytyy ihmisiä, kuten Pym ja Lang, yhdessä Pymin tyttären Hopen (Evangeline Lilly) kanssa, jotka tekevät kaikkensa estääkseen teknologian joutumisen vääriin käsiin. Tuloksena on outo, mutta toimiva seikkailu, jossa hyödynnetään kekseliäästi muuttuvia mittasuhteita, sekä tämän tuomia taistelutekniikoita.
Jos kuvittelet, että muurahaisella ratsastava pikkuruinen mies ei ole kiinnostava, kannattaa harkita uudelleen. Oman charminsa tarinaan tuovat hahmot; Scott Langin sekalainen kaverijoukko on kaikessa rosoisuudessaan hulvaton, eikä Hope jää avuttomaksi statistiksi taka-alalle. Ant-Man on Marvel-universumin huumorintuoja, Peter Quillin eli Star-Lordin ohella. Ei sillä, etteikö esimerkiksi Avengers-elokuvissa olisi naurua tuovia elementtejä, mutta Ant-Man on, kiperistä tilanteistaan huolimatta, ennenkaikkea hauska elokuva. Maailma jossa vihollisia sataa ulkoavaruudesta, radioaktiivinen aine kehittää vihreitä jättiläisiä, ja supersotilaita kasvatetaan ruiskeilla samalla kun asgardilainen jumala paiskoo vasaraansa, muurahaisella ratsastava minisankari ei olekaan niin omituinen näky.
Scott Lang voi olla entinen rikollinen, mutta hän on myös mies jolla on sydän paikallaan. Ehkä hieman kiero, mutta nokkela ja rakastava sydän kuitenkin. Useimmilla Marvel-sankareilla ei ole varsinaista perhettä, saati jälkikasvua, joten tämän dynamiikan tuominen mukaan elokuvaan tekee tarinasta myös astetta pehmeämmän. Lang puolustaa yhtä lailla perhettään sekä tyttärensä tulevaisuutta, kuin maailmaa. Mutta Avengersit kolkuttelevat oven takana; mikä on ymmärrettävää sillä tarina sijoittuu Age of Ultronin jälkeiseen aikaan. Avengersit ovat läsnä, matkalla kohti keskinäistä sotaa, eikä kenelläkään ole ylellisyyttä jäädä sivuun.
Ant-Man on pienimuotoinen sankarielokuva, joka on huomion arvoinen. Paitsi että se toimii jatkumona Marvel-universumissa, on se myös harmiton ja lämminhenkinen sankariseikkailu. Ei yhtä iso ja jylhä kuin Avengers-veljensä, eikä yhtä traaginen ja tumma kuin Kapteeni Amerikka, mutta piristävä lisä sankareiden katalogiin. Scott Lang palaa valkokankaille jo ensi keväänä, Captain America 3: Civil War -elokuvassa. Sitä ennen toivon että Langin hahmo hurmaa monta katsojaa puolelleen - joskus pieni on todellakin kaunista.

Kun unelmien tyttö katoaa

Lue lisää »

Paper Towns perustuu suositun nuortenkirjailijan, John Greenen, samannimiseen kirjaan. On ehkä hieman harhaanjohtavaa lokeroida nuortenkirjoja tiukasti omaan kategoriaansa, sillä nuorille suunnattuja tarinoita lukevat niin lapset kuin aikuisetkin, minä mukaanlukien. Greenin edellinen valkokankaalle siirtynyt tarina, Tähtiin kirjoitettu virhe, oli kurkkua kuristavan surullinen mutta samalla hauska tarina nuoresta rakkaudesta. Paper Towns keskittyy kuvaamaan enemmän nuorten elämää, sekä mysteeriä.
Quentin (Nat Wolf) on lyhyen elämänsä aikana ollut ihastunut ainoastaan yhteen tyttöön, naapurissa asuvaan Margo Roth Spiegelmaniin (Cara Delevinge). Margo on melko lailla kaikkea sitä mitä Quentin ei ole; suosittu, kaunis, villi ja vapaa luonne. Quentin viettää aikansa pienen ystäväpiirinsä kanssa, katsoen tyttöä kaukaa sillä lapsuusvuosien ystävyys on vaihtunut etäiseksi moikkailu-suhteeksi lukiossa. Onneksi pojan ystäväpiiri on mielenkiintoinen ja suorastaan huvittava; tuoden muuten niin keskiverron pojan tarinaan hieman hohtoa.
Margosta puhutaan koulussa paljon. Tyttö katoaa päiväkausiksi, kertomatta etukäteen menoistaan, ja palaa aina kotiin uuden huhumyllyn saattelemana. Kunnes eräänä iltana hän kiipeää Quentinin ikkunasta sisään, johdattaen tämän hauskalle kostoretkelle ympäri kaupunkia. Quentinin mielestä ilta on hänen elämänsä paras. Seuraavana päivänä Margo on jälleen kadonnut.
Ja Margo pysyy kateissa. Hän ei palaa kouluun, ei soita vanhemmilleen, ei ota yhteyttä kavereihinsa. Quentin, joka ei pysty unohtamaan tyttöä, ryhtyy selvittämään mitä on tapahtunut, ja seuraa pieniä johtolankoja, joita Margo tuntuu jättäneen jälkeensä. Teinien etsintäretkessä on enemmän kysymys riskien ottamisesta, kasvamisesta, sekä valinnoista joita nämä joutuvat tekemään Margoa etsiessään. Samalla voidaan puhua koiranpentumaisesta rakkaudesta, mutta kuten pian käy selväksi, Margo ei välttämättä ole se tyttö joksi Quentin on hänet halunnut kuvitella.
Paper Towns – Arvoitus nimeltä Margo korostaakin virkistävästi hieman piiloon nuortenelokuvissa jäänyttä teemaa. Ihmiset rakentavat haavekuvistaan omassa mielessään mielikuvia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ehkä Margo ei haluakaan olla se ihailtu tyttö jota kaikki pystyvät kuvaamaan ainoastaan sanalla “cool”. Varsinkin teini-iän tiimellyksessä, kun ihmiset hakevat kiivaasti omaa identiteettiään, kuka pystyisi vastaamaan toisten ihmisten odotuksiin ja mielikuviin? Etsintäretken aikana Quentin oppii ymmärtämään enemmän sitä, millainen ihminen hän on itse, kuin mitä Margo haluaa katoamisellaan sanoa. Lopulta tarina ei ole Margosta lainkaan – sillä itse luotua haavekuvaa on melkein mahdotonta jahdata, jos tätä ihmistä ei ole edes olemassa.
Hieman piilossa olevista herkistä teemoista huolimatta tarina on ennenkaikkea hauska, ja teini-ikää sopivan ironisesti kuvaava. Mitään suuria ratkaisuja ja tunneskaaloja ei tässä kevyessä tarinassa tarjoilla, mutta perimmäiseltä sanomaltaan se on teinihötön yläpuolella kirkkaasti.

Tästä lantion keinutuksesta tulee väkisin hyvälle tuulelle

Lue lisää »

Minun täytyy leimata Magic Mike XXL hyväntuulen elokuvaksi. En keksi sille parempaa sanaa, sillä höttöä täynnä oleva kuvaus komeista miesstrippareista viimeisellä keikallaan on sekä nautinto katsoa, että kokea. Sitä ei voi ottaa vakavasti, eikä yrittää löytää syvempää sanomaa. Sen tarkoitus on tuoda katsojilleen iloa, viihdyttää ja tehdä se kaikki pilke silmäkulmassa flirttaillen.
Channing Tatumin johdolla ensimmäisen osan tutut kasvot Matt Bomer, Joe Manganiello, Kevin Nash ja Adam Rodriguez hurmaavat rintalihaksen nytkäytykselllä naiskatsojat - ja suuren osan miehistäkin. Kaava joka yhdistelee paljasta pintaa, hölmöilyä, rytmikkäitä tanssiesityksiä ja huumoria toimii. Miksi? Miehillä on ilmiselvästi hauskaa, he nauttivat yhteistyöstä ja kaikessa on hurtti bro-meininki. Jos kaavaa yritettäisiin siirtää naisstrippareista kertovaan elokuvaan epäonnistuttaisiin jo lähtökuopissa, sillä tosielämä ja realismi tulisivat liian lähelle tehden tarinasta valheellisen. Mutta mieskatraalla kaava toimii. Nauttikaamme siis häpeilemättä.
On vaikea sanoa onko Magic Mike XXL todellakin kunnollinen elokuva, vai kollaasi miehistä pitämässä hauskaa ja tarjoamassa katsojille silmänruokaa. Ei sillä että me todella välittäisimme. Ensimmäisen osan Dallas (Matthew McConaughey) on heittänyt nahkaiset chapsinsa naulaan, ja ryhmä jatkaa kohti viimeistä taistoaan ilman varsinaista johtohahmoa. Samalla juoni kääntyilee sinne tänne tuoden matkaan sivuhahmoja, joista mielenkiintoisimpana lavalle miehet esittelemään marssii Jada Pinkett Smithin esittämä Rome. Harvinaista kyllä, elokuvan naishahmot ovat kiinnostavia, vahvoja, itsenäisiä ja kerrankin hieman vanhempia - Smith on 43-vuotias ja Andie MacDowell peräti 57-vuotias. Siis aikuisia naisia. Ratkaisulle ei voi kuin hykerrellä.
Parhaimmillaan elokuva on tietenkin tanssikohtauksissa. Ei ainoastaan mieskomeuden vuoksi, vaan niiden rytmikkyyden, huvittavuuden ja seksikkyyden vuoksi. Melkoinen pokerinaama täytyy olla, ettei hymy nousisi huulille menoa katsellessa. Tanssikohtaukset ovat yhtä aikaa kekseliäitä, kauniita ja hyvin koreografioituja sekä hieman hämmentäviä. Jos kaikki mukana olevat miehet olisivat Tatumin tasoisia tanssijoita, olisi elokuva tuplasti parempi. Nyt joudumme (pitkin hampain) nauttimaan vain kiiltävistä lihaksista varsinaisten taitoesitysten sijaan.
Magic Mike XXL on elokuva jota ei kannata ottaa vakavasti, mutta joka kannattaa katsoa. Se on hattaraa, viihdettä ja on naurettavuudessaan hyvin puhdas.

Surullisia tarinoita on vaikea olla katsomatta

Lue lisää »

Amy Winehousesta kertova Amy nykii katsojan sydänalaa taitavasti. Winehousen tarina on surullinen, ja dokumentti haluaa maalata kuvan nuoresta ja viattomasta, mutta hieman villistä lahjakkuudesta, joka hukkaa itsensä julkisuuden ryöpytyksessä. Samalla tarinasta tulee kahtiajakoinen olo. Se tuntuu tirkistelyltä, mutta uteliaisuus ajaa katsomaan kasvavan kauhun vallassa syöksykierrettä kohti tarinan loppua jonka kaikki tietävät.
Amy Winehouse rakasti esiintymistä. Hän rakasti laulamista, jazzia, aviomiestään ja ystäviään - mutta alkoholin ja huumeiden tuoma tuki ja helpotus vievät lopulta voiton, kuten melko monen esiintyjän kohdalla voidaan todeta. Kaikessa tuttuudessaan se tuntuu kliseiseltä. Se on niin täytetty syöksykierteen merkeillä, vieroitushoidoilla, sekavalla käyttäytymisellä ja huippuhetkillä jotka sekoittuvat kaaottiseksi tarinaksi, jonka pitäisi summata tämän naisen elämä. Mukana kulkeva taitavampi elementti on Winehousen musiikki, uran alkuhetkien esiintymiset ja sanoitukset jotka soljuvat tarinan taustalla kertoen enemmän kuin dokumentti itse pystyy avaamaan.
Koska tarina alkaa Winehousen nuoruudesta, josta löytyy yllättävän paljon videomateriaalia, eteen rakentuva kuva on traaginen. Kaikesta jää päälle ennenkaikkea surullinen tunne, mutta siihen dokumentti tähtääkin. Se ei luettele sieluttomasti uran huippuhetkiä, näytä esiintymisiä ja käy läpi monotonisesti laskusuunnan tummimpia alhoja. Amy elää videoissa tavalla joka raapii herkimpiä katsojia; toiveikkuus ja nuoruus vaihtuvat huumeisiin ja pohjattomaan lohduttomuuteen.
Vaikka ohjaaja Kapadia asettelee näkyville paparazzeja jotka säälimättömästi käyvät kiinni Winehouseen tämän ollessa hukassa, uransa pohjalukemissa tai huumeista sekaisin, dokumentti itse syyllistyy samaan. Näyttäessään naisen haparoivaa esiintymistä festareilla se käyttää hyväkseen samaa tehokeinoa, tuo katsojan näkyville julkista omaisuutta olevan ihmisen synkimmät hetket. Vaikka dokumentti haluaa esittää olevansa syväluotaava, kunnioittava ja perinpohjainen, itselleni jäi päällimmäiseksi mieleen syvä suru ja häpeä - halusinko minä todella nähdä tämän kaiken? Selkeä vastaus on kyllä ja ei.
Asiaa pahentavat Winehousen elämässä olevat ihmiset, joista osaa haastatellaan dokumentissa. Näennäisesti ryhdistäytynyt ex-mies Blake Fielder kertaa pariskunnan huumeidenkäyttöä ja tuntuu lypsävän suhteesta irti kaiken minkä pystyy. Kliseisyydessään tarina huipentuu kun Winehousen isä esiintyy dokumentissa, oma kameraryhmä kintereillään. Naisen ollessa vielä elossa, kerätessään elämänsä rippeitä kasaan kaukana Lontoosta etelän lämpimän auringon alla, saapuu isä paikalle kuvaten omaa tosi-tv ohjelmaansa. Kysymys herääkin, onko tarina tuttu ja ikiaikainen hyväksikäyttäjien kierre, vai täydellinen halu itsetuhoon joka ajaa meistä lahjakkaimmat ja herkimmät lopulta kaiken avun ulottumattomiin?

Nyt rytisee, ja kovaa

Lue lisää »

Tämä ei ole spoileri. San Andreas -elokuvan lopussa liehuu Yhdysvaltojen lippu, suurena ja hieman rähjääntyneenä. Tämä summaa hienosti yhden tämän vuoden suurimman katastrofielokuvan ytimen - se on pohjimmiltaan pehmo tarina perheestä ja uskosta että kaikki järjestyy, kun tarpeeksi yrittää. Amerikkalainen unelma puhtaimmillaan.
Elokuva tähdittää yksi elokuvamaailman sympaattisimmista näyttelijöistä, Dwayne Johnson, joka on ponnahtanut hienolta vapaapaini-uraltaan uskottavasti yhdeksi suosituimmista toimintatähdistä. Johnsonin karisma ja koko ovat molemmat isoa luokkaa, ja hän kannattelee vaivatta suuren maailman toimintaelokuvaa harteillaan. San Andreasissa parasta on se, että se on rehellisesti oma itsensä. Se on katastrofielokuva täynnä räjähdyksiä, vaaroja ja naurettavan epäuskottavia tilanteita. Mukana on jonkinlaisen yhteyden luomiseksi myös ripaus perheen sisäistä dynamiikkaa ja ihmiskohtaloita, jotka ajavat tarinan hahmoja eteenpäin. Muutenhan luonnonkatastrofin iskiessä ihmiset oikeasti vain istuisivat tilapäisissä kokoontumipaikoissa, eivätkä säntäilisi ympäri murenevaa Kaliforniaa.
Auringon ja terveysintoilun luvattu osavaltio Kalifornia saa tuta maanjäristyksen vailla vertaa. Tarina ei varsinaisesti itke tuhansien kuolevien ihmisten perään, vaan keskittyy seuraamaan Johnsonin esittämän pelastuhelikopterilentäjän matkaa kohti perhettään, joka tietenkin on toisella puolella osavaltiota. Uskottavuuden, jota tämäntyyliset elokuvat eivät mielestäni rehellisyyden nimissä edes tarvitse, laitetaan Paul Giamatti kertomaan tieteellisiä faktoja ja uhkakuvia siitä kuinka maanjäristys etenee, ja millainen tuho on kyseessä. Tuhon laajuuden näkee kuitenkin ikkunasta ulos vilkaistessaan, eikä kukaan kerkeä kissaa sanoa kun maa jo katoaa jalkojen alta.
San Andreas näyttää paljon. Se murentaa pilvenpiirtäjiä, hävittää rantaviivan, kaataa sähkölinjat, aiheuttaa hyökyaallon. Elokuva näyttää komealta, tehosteet ovat väkeviä ja kaikkea voi ihastella tyynen rauhallisesti, kun ihmiset kuolevat kenties mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla. Liiallisessa kaaoksessa ja suuruudessa on nimittäin se ongelma, että se hukuttaa tunteet alleen. Katsoja ei välitä ihmisistä, tarinasta ei tule paniikin tuntua, sillä tunneside selviytymiskamppailun keskellä painiskeleviin päähenkilöihin puuttuu. Tämä ei ole näyttelijöiden vika, vaan sen että kaikki pitää olla niin järkyttävän suurta.
Mutta puhtaana katastrofielokuvana, millaisena San Andreas haluaa itsensä myydäkin, se toimii. Jos haluat hölmöjä käänteitä, suurta komeaa kaaosta ja täpäriä tilanteita - kuten uskon monen haluavan - on tämä elokuva juuri sitä mitä tilasitte.
Bloggaajaa voi seurataTwitterissä, Snapchatissa: raksuk ja Instagramissa.

Voiko Terminator rytistä liikaa?

Lue lisää »

Ei ole ihme, että Terminator-elokuvia halutaan tehdä. Onhan kyseessä kieltämättä yksi elokuvahistorian tunnetuimmista hahmoista, ja aihe kieppuu tiiviisti kuvitteellisen mutta ei täysin mahdottoman skenaarion ympärillä. Mitä enemmän maailmamme automatisoituu, mitä enemmän luotamme koneisiin, sitä kiehtovammalta Terminator-elokuvien maailma tuntuu. Melkein mahdolliselta, melkein todelliselta.
Terminator Genisyksen tarina heittää Jai Courtneyn esittämän Kyle Reesen takaisin vuoteen 1984, mutta aikajana on muuttunut. Tutut asiat eivät olekaan mahdollisia, ja tulevaisuuden muuttamiseen joudutaan ottamaan käyttöön uusi resepti. Vanha tuntuisikin jo uudelleen kierrättämiseltä, mitä koko elokuvasarja kuitenkin periaatteessa jo itsessään on.
Jotkus asiat eivät kuitenkaan koskaan muutu. Sarah Connor on edelleen täydellisen pätevä, tällä kertaa ylivoimaisen kykenevä taistelija. Game of Thronesista tuttu Emilia Clarke on turboahdettu Connor, sotkien aikajanaa jossa vuodessa 1984 pitäisi odottaa asioista tietämätön ja sisukas mutta apua tarvitseva nainen. Schwarzenegger on raahattu mukaan tarinaan, esittämään 11-vuotta vanhaa T-800 mallia, vetäen mukanaan elokuvasarjan vanhat ystävät.
Tarina menee sotkuiseksi kun se siirretään hienon aikahypyn myötä tulevaisuuteen, vuoteen 2017. Näin meille myydään ajatus siitä, että Terminator on edelleen ajankohtainen. Eräällä tavalla se onkin, koska kukapa meistä ei olisi sulatellut vapaa-aikanaan ajatusta koneiden valtaannoususta. En voi olla ainut joka näitä asioita pohtii. Se mikä on aiemmin tehnyt Terminatorin ympärillä pyörivistä tarinoista hyviä, eli rosoisuus ja tietty epätoivo, on korvattu modernilla räiskeellä ja liian kauniilla kuorilla. Se on liian täynnä kaikkea, liian täynnä kliseitä. Se mikä teki Terminator- ja Terminator 2- Tuomion päivä -elokuvista melkein täydellisiä, on nyt kateissa. Luotetaan liikaa teknologiaan, sen kykyyn korvata aitoja tunteita, tunkien kuvaruutuun toimintaa. Minulle suuremmat räjähdykset eivät tarkoita suurempaa tunnesidettä. Oikeastaan päinvastoin.
Vaikka kuinka haluaisin pyöriskellä tässä apokalyptisessa maailmassa, ja toivoa ihmiskunnan voittoa, osa minusta haluaa haudata ainakin CGI-tekniikan saunan taakse tämän sarjan kohdalla. Tuntuu että olisi parempi jos Terminator palaisi perusteisiin, ottaisi tuntumaa asfaltti-ihottumaan ja koneöljyyn. Toisaalta, pitäisikö Terminatorin enää palata - se on kysymys jota kannattaa välillä itseltään kysyä.
Bloggaajaa voi seurataTwitterissä, Snapchatissa: raksuk ja Instagramissa.

It Follows on onnistunut kauhutarina

Lue lisää »

Tehokkaimmillaan kauhuelokuva jättää katsojansa epämiellyttävään tilaan tarinan päätyttyä. Tuntuuko siltä että joku tarkkailee sinua? Seuraa kadulla vaikka kääntyessäsi takanasi ei ole ketään? Kuvittelet näkeväsi silmäkulmastasi asioita joita ei todellakaan ole olemassa? Hyvä kauhutarina jäytää aivojen takaosassa tehokkaasti. It Follows onnistuu tässä kaikessa - tuoden osan nuoruutta painajaismaisena palasena katsojan elämään.
Elokuvassa kauhu on kirjaimellisesti uhria kohti hiipivä hahmo, joka tarttuu kohteeseensa seksin kautta. Samalla tarina valistaa näppärästi seksin vaaroista, ja toimii metaforana sukupuolitaudeille - vaikka tästä tarina ei saarnaakaan, eikä pitäisikään. Kuolema kiiruhtaa hitaasti uusimman uhrinsa kintereillä siitä hetkestä kun tämä harrastaa seksiä edellisen kohteen kanssa. Kuolema ja uhka siirtyvät uuteen kohteeseen, edellinen uhri voi huokaista helpotuksesta - hetkeksi. Jos kuolema saavuttaa päämääränsä, palaa kauhua tulviva hahmo edellisen, jo kuivilla olleen, ihmisen kimppuun. Reilua, eikö totta. Kyseessä on loputon kuoleman kehä, jossa mahdollisuutta levätä ei tunnu olevan.
Nuori Jay (Maika Monroe) ihastuu, ja päätyy petiin hurmaavan nuoren miehen kanssa. Nuorukainen tosin vain halusi siirtää kirouksen eteenpäin, ja häipyy kuvioista selitettyään tytölle mitä tällä on vastassa. Kintereille ilmestyy sanoinkuvaamaton otus, hahmo joka pystyy muuttamaan ulkomuotoaan keneksi vain. Toisinaan tämä on viaton mummeli kadunkulmassa, toisinaan halvaannuttavan pelottava hahmo rynnimässä oven lävitse. Yksi asia on kuitenkin selvä; hahmoa ei voi pysäyttää. Sitä ei voi ampua, puukottaa, polttaa - se tulee kohti, seuraa, teit mitä tahansa. Vääjäämättä etenevä hahmo on yksinkertaisuudessaan puhdasta kauhua tulviva elementti. Pysäyttämättömyydessään halvaannuttava.
Tarina rakentuu yksinkertaisista elementeistä, ja siksi se toimii. Se luottaa siihen ymmärrykseen että mikään ei ole yhtä karmaisevaa kuin tasaisen hitaan varmasti etenevä, pysäyttämätön uhka. Samalla se osuu naulankantaan, sillä asia jota ei voi tappaa, jonka ainut tehtävä on napata kohteensa, on kammottava. Se nostaa hiukset niskasta pystyyn eikä anna rauhaa.
It Follows ei tarvitse suuria tehosteita. Se pärjää omillaan, pitämällä tarinan protagonistin liikkeessä, näyttämässä kohti tulevaa hahmoa. Sitä joka kävelee selkäsi takana.

Onko tässä vuoden paras elokuva?

Lue lisää »

Yksinkertainen vastaus on, kyllä, tähän mennessä. Elämme lokakuun alkua enkä ole vielä tänä vuonna nähnyt vaikuttavampaa ja enemmän ihon alle jäävää elokuvaa kuin Mad Max: Fury Road. Tätä on vaikea uskoa kun muistelee parin vuoden takaisia kauhukuvia siitä kuinka George Millerin alkuperäinen visio, pääosassa Mel Gibson, 30:n vuoden takaa tullaan turmelemaan täysin. Vielä uskomattomammaksi onnistumisen tekee se, että ohjaaja/käsikirjoittaja Milleri oli originaalin Maxin jälkeen urakoinut lähinnä Babe - Urhea possu ja Happy Feet-pingviinileffan kaltaisten projektien parissa.
Lopputulos kuitenkin iskee katsojaa lujasti palleaan, puristaa hartioista rautapihtien tavoin, eikä anna hengähtää ennen viimeistä kuvaruutua. Mad Max: Fury Road on raivoisa ralli vailla vertaa, ulkoasultaan huumaava ja teemoiltaan toimintasankari- ja maailmanlopputarinoista poiketen virkistävän erilainen. Se on adrenaliiniryöppy vailla vertaa.
Elokuvan nimihahmo, Tom Hardyn esittämä Max, on tarinassa enemmänkin kertoja, puolivahingossa mukaan joutunut avustaja. Apokalyptinen maailma on sairas, täynnä omaa logiikkaansa ja käytäntöjään joista muodostuu tarinan kammottavan kiehtova maailma, jossa kukaan ei halua elää. Rautaisella otteella omaa osaansa maailmankolkasta hallitseva Immortan Joe (Hugh Keyas-Byrne) on kammotus. Miehen kätyrit, puolihullut sotapojat kaitsevat massoja, säätelevät vesivaroja ja käyttävät naisia lähinnä lisääntymistuotteina. Elokuvan tähti on Immortan Joeta vastaan nouseva Imperator Furiosa (täydellinen Charlize Theron), jonka tappava päättäväisyys ja taidot yhdistettynä karismaan jättävät muut toimintasankarit tomuun makaamaan. Tarinassa on vahva feministinen vire, mikä on yllättävää, ja samalla täydellinen oivallus sekä oikea ratkaisu.
Voisi todeta että elokuva on kahden tunnin aavikkoajo. Iso rekka kaahaa pitkin hiekkakenttiä vanavedessään sotapojat ja -päälliköt. Mutta samalla se on niin paljon enemmän. Hardy puhuu tuskin kahta sanaa tarinan aikana, eikä Maxilta edes odota enempää. Mies on mukana tuomassa tarinan katsojille, auttamassa pakoretkessä ja sitomassa langanpäät yhteen. Se kuinka kaahailusta on saatu täydellisen kaunis kokonaisuus, jossa jokainen kurvi tarjoaa jotain uutta katsottavaa ja ihmeteltävää, on pieni ihme. Toiston tuntua ei ole. Kilometri toisensa jälkeen maata nielevät ajokit ovat kekseliäitä, niiden kuskit ja soturit täysin kaistapäisiä ja joka kulman takana odottaa uusi tapahtuma. Miller luotti yllättävän vähän CGI-tekniikkaan, suuri osa nähdystä on stunttimiesten ja naisten ansiota, armotonta työtä ja kekseliäisyyttä yhdistettynä riskien ottamiseen. Meiningissä on vanhan ajan tuntua, ja se toimii.
Lopputulos vetää maton jalkojen alta. Katsojan on parasta istua alas ja antaa elokuvan jyrätä yli, sillä mihinkään muuhun ei ole energiaa. Kyllä, Mad Max Fury Road on lähellä täydellisyyttä.

The Drop - hillityn taidokas rikosdraama.

Lue lisää »

Tom Hardy on jo pitkään ollut yksi suosikkinäyttelijöistäni. Nyt kotiteattereihin ilmestynyt The Drop on miehen taidonnäyte jossa ei ole mitään liikaa. Vähäeleinen, hitaasti kohti tapahtumia kiihdyttävä tarina on pienimuotoinen herkkupala, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle.
Hardy vakuutti minut jo vuonna 2008 Bronson -elokuvassa, mutta vasta erinomaiset suoritukset elokuvissa Warrior (2011), Tinker Tailor Soldier Spy (2011) ja Locke (2013) ovat iskostaneet pysyvästi mieleeni sen tosiasian että tämä hieman rujolta metsien mieheltä partoineen näyttävä mies on yksi aikamme taidokkaimmista tulkitsijoista. Lopullisen niitin tähän lausuntoon iskosti Mad Max - Fury Road, mutta siitä lisää ensi viikolla. Tätä ei moni välttämättä helpolla niele. Mielestäni on kuitenkin huomattavasti vaikeampaa tulkita tunteita minimalistisesti ja pienimuotoisesti, kuin huutaa keuhkot kiljuen nummella suuren Hollywood-draaman tuotannoissa. Ja vähäeleisen Hardy taitaa - parhaimmat roolit kertovat miehistä kiperissä paikoissa, ilman suuria räjähdyksiä taustalla.
The Drop kertoo pienestä baarista Brooklynista, jossa Hardyn esittämä Bob työskentelee baarimikkona. Juottolan ovat ottaneet haltuunsa tšetšeenit, ja mafiamiehet ovat jättäneet vanhan omistajan (edesmennyt James Gandolfini) työskentelemään baariin pomon ominaisuudessa. Tilanne on kiusallinen, mutta se toimii jos pystyy nielemään ylpeytensä. Baarin rauha ja Bobin elämä molemmat saavat kuitenkin tönäisyn suuntaan, joka ryhtyy kiristämään katsojan hermoja korkkiruuvin lailla. Mafian rahanpesupaikkana toimiva pulju on juuri vääränlainen paikka ryöstää, mutta näin tapahtuu eräänä iltana. Omistajat haluavat rahansa takaisin, eivätkä kaihda keinoja syyllisiä etsiessään. Samalla Bobin elämä kääntyy ylösalaisin tämän löytäessä pahoinpidellyn koiranpennun roskakorista, pelastaa tämän, sekä tutustuu Noomi Rapacen esittämään naiseen, jolla tuntuu olevan oma synkkä menneisyytensä. Yht’äkkiä Bobin elämä tuntuu olevan täynnä muutosta, liikkuvia osia ja asioita joihin hänellä ei ole vaikutusvaltaa.
Hardy avaa hahmonsa kerroksia hitaasti, vakaasti ja taidokkaasti. Tuntuu ettei oikein mikään ole sitä miltä ensimmäisellä silmäyksellä näytti. Vastakkain joutuvat lempeältä tuntuva Bob ja epämiellyttävät rikollispomot, sekä koiransa takaisin haluava niljake, joka tuntuu vaaralliselta seinähullulta lähtölaukauksesta lähtien. Tapahtumat kiihdyttävät tahtia monella eri rintamalla yhtä aikaa, huipentuen Super Bowl-iltaan baarissa, jonne kaikki tuntuvat suuntaavaan kohtaloaan etsimään. Tarinasta ei voi kertoa muuta pilaamatta kokonaisuutta; jokaisen on odotettava sydän syrjällään mitä hahmoille tapahtuu, omalla kotisohvallaan.
Rikosdraamana The Drop on parhaasta päästä. Se tuntuu aidolta ja tuoreelta, ilman suuria toimintakohtauksia. Se pysyy täydellisesti hallinnassa erinomaisten näyttelijäsuoritusten avulla. Kaiken kruunaa hurmaava Rocco-koira, jonka pentuenergia saa katsojan ihastumaan mutta myös pelkäämään koiran kohtalon puolesta. Ja me kaikkihan pidämme aina koiralle peukkuja.

Tyylikkään hillityn kerronnan mestari

Lue lisää »

Toisinaan joku ohjaaja nousee esiin tekemällä kerta toisensa jälkeen elokuvia jotka saavat sinut pysähtymään tai ihastumaan. Yksi uusimmista tällaisista tuttavuuksista itselleni on amerikkalainen J.C.Chandor, jonka uusin ohjaus on, A Most Violent Year / Väkivallan vuosi. Se huokuu 1980-luvun alun ajankuvaa herkästi ja tarkasti - sortumatta naamiaisasumaiseen herkutteluun. Kuljetusala New Yorkissa on verinen ja rankka ala, useiden kilpailijoiden ottaessa toisistaan mittaa mitä erilaisimmilla keinoilla. Vaikka tarina olisi helppo sulloa mafialeffa-kategoriaan, on se paljon vähäeleisempi, teemastaan (ja nimestään) huolimatta väkivallattomampi ja tyylikkäämpi kuin odottaisi.
Väkivallan vuosi vakuutti minut viimein siitä, että ohjaajan pistämätön tyylitaju yhdistettynä hallittuun ja rauhalliseen kerrontaan on asia joka erottaa miehen elokuvat massasta. Hyvällä tavalla. Se on elokuva joka vetää mukanaan, vaikka sen tapahtumat eivät ole nopeatempoisia, ja kaiken peittää alleen hiljainen kerrontatyyli.
Hyvien elokuvien ystäville suosittelenkin tällä viikolla ilmestyneen Väkivallan vuosi-elokuvan lisäksi kahta muuta ohjaajan elokuvaa viime vuosilta. Robert Redfordin tähdittämä All Is Lost on yhden miehen tarina uppoavassa purjeveneessä. Tarinat joissa protagonisti laitetaan pieneen tilaan yksin ovat viime vuosina saaneet yllättävällä tavalla tilaa elokuvissa, useimmiten onnistuen tässä hienosti (Haudattu 2010, Locke 2013), ja All Is Lost ei ole poikkeus. Miehen taistelu vääjäämättä uppoavan veneen kanssa, epätoivon ja sisukkuuden vuorokeskustelu miehen sisällä ovat kiehtovaa katsottavaa. Kaikkea koristaa hillitty ja rauhallinen, turhaa paisuttelua kaihtava kerronta joka antaa näyttelijän ja tapahtumien kertoa tapahtumista itse ilman suuria siirtoja.
Kolmas tyylikäs kokonaisuus on vuonna 2011 ilmestynyt Margin Call, tunkeutuen sliipattuun investointipankin maailmaan, juuri ennen vuoden 2008 kohtalokasta rahamaailman romahdusta. Hitaasti kiihdyttävä tarina luo aikapommin lailla tikittävän tarinan siitä kuinka muutama päätös, muutama ihminen, saa aikaan suurta tuhoa. Taustana toimivat New Yorkin harmaat sävyt, pukujen tärkätyt kulmat ja stressi joka toisinaan loistaa ainoastaan hahmojen silmistä. Hallittu kaaos joka pursuaa kulmista ulos, ei koskaan päädy riehumaan näkyville. Se pidetään tiukasta aisoissa, johdattaen katsojaa tiukasti vartioitujen tunteiden ja taktiikoiden avulla ydinpommin ytimessä.
Kaiken paukkeen, toiminnan ja dramaattisten tunteiden keskellä joita elokuvissa yleensä näemme, ovat nämä kolme hallittua elokuvaa osoitus että toisinaan pieni on kaunista ja täysin yhtä kaaottista. Joskus mielen täytyy antaa levätä sujuvassa kerronnassa, hienoissa näyttelijäsuorituksissa ja nauttia hiljaisuudesta joka huutaa niin kovaa kuin näiden tarinoiden traagiset tapahtumat vain sallivat.

Avengersit eivät tule olemaan entisellään.

Lue lisää »

Tunnustan. Olen täydellisesti MCU:n eli Marvel Cinematic Universumin lumoissa. Olen ollut siitä asti kun Robert Downey Jr joutui Tony Starkina kiperään tilanteeseen, terroristien kidnappaamaksi vuonna 2008 ja käveli ulos Iron Manina. Addiktiotani on pahentanut täydellinen teinityttömäinen ihastuminen Kapteeni Amerikkaan, ja tarkemmin sanottuna Steve Rogersin traagiseen tarinaan, joka on täynnä menetystä ja tunnetta ulkopuolisuudesta. Marvelin universumi on laaja, kiemurainen ja täynnä toinen toistaan parempia hahmoja. Uskon että jokainen supersankarien ystävä on löytänyt omat suosikkinsa, vaikka olisikin enemmän DC:n faneja. Henkilökohtaisesti pidän molemmista, enkä pysty ymmärtämään vannoutuneiden fanien jyrkkäkantaista asennetta toisen paremmuuteen toisesta. Meille jokaiselle on tilaa tällä planeetalla.
Age of Ultron pistää tutun joukkion tilanteeseen jossa yhteen tiiviisti hitsautunut ryhmä kohtaa jälleen yhden vihollisen. Mutta tällä kertaa vastustaja syntyy omista riveistä, kun Tony Stark haluaa luoda aidon tekoälyn, joka ottaakin ohjat omiin käsiinsä heti alkumetreillä. Tekoäly jonka tarkoitus on suojella ihmiskuntaa tekee analyysin jälkeen loogisen yhteenvedon; ihmiskunta on tuhottava. Tätä logiikkaa vastaan on vaikea tempoilla.
Toimintaa suurella tuutilla vyöryttävä Age of Ultron hukkaa monta tilaisuutta syventää hahmojensa tarinaa. Tämän toisaalta ymmärtää, sillä Avengers-elokuvat ovat aina olleet eräänlainen kompilaatio sankareista ja viikon pahiksesta Joss Whedonin luotsaamana. Ne luottavat toimintaan, huulenheittoon ja dramatiikkaan. Hahmojen omat elokuvat ovat mukana tuomassa ymmärrystä hahmojen syvemmästä olemuksesta ja tarinankaarista - onnistuen tässä yleensä paremmin. Tarina antaa pilkahduksen sisäisistä taisteluista joita jokainen sankari käy itsensä kanssa, mutta vilkaisu jää täysin pintapuoliseksi sillä kyse on enemmän henkiinjäämisestä ja ihmiskunnan pelastamisesta. Jälleen kerran. Parhaimmillaan tarina on hienosti yhteentoimivien hahmojen ja näiden näyttelijöiden välisen kemian annettaessa kukoistaa rennosti. Pahimmillaan se on liian monen hahmon säntäillessä ympäriinsä pitkin sortuvaa taistelukenttää. Toiminnassa on kuitenkin kauneutensa, ja taistelukoreografioita ihaillessa näitä arvostava voi huokailla tyytyväisenä.
Avengersit ovat kuitenkin, suurimmalta osin, vain ihmisiä. Ukkosenjumala Thoria lukuunottamatta hahmot ovat maan asukkeja, vaikkakin toisinaan hieman muunneltuja. Tämä tuo aina pienen haavoittuvaisuuden elementin Avengersien tarinaan, samoin kuin mahdollisuuden ajatusmaailmojen yhteentörmäyksistä ja henkilökemioista. Niin hieno kuin James Spaderin ääni Ultronina onkin, jää tämäkin konna jälleen kerran kenties Marvelin tähän mennessä parhaan pahiksen, Lokin, varjoon. Hyvä ja hyytävä vastustaja on temppu jota moni elokuva ei edelleenkään pysty luomaan, ja tässä AoU jää vajaaksi. Mielenkiintoisemmaksi jääkin runsaan henkilögallerian melkein alleen murskattuna pohjustus joka tuntuu jo ilmassa. Seuraava Marvel-elokuva, Captain America 3: Civil War, kaikuu ryhmän hajoamisen tunnelmaa. Kapteeni ja Tony Stark päätyvät eri puolille poliittista taistelua, ja jokainen Avenger joutuu myös valitsemaan oman puolensa. Rogersin ja Starkin välinen jännite on ollut olemassa ensimmäisestä Avengers-elokuvasta lähtien, ja naljailu on muuttunut molemminpuoliseksi vastentahtoiseksi ihailuksi. Kaikki tulee kuitenkin muuttumaan.

Niistä jatko-osista.

Lue lisää »

Kuka rakastaa turhia jatko-osia? Käsi ylös! Ei kukaan?
Miksi niitä sitten tehdään? Elokuvien jatko-osilla on useimpien suussa eltaantunut maku, jossa rahastus haiskahtaa kuluttajan nenään vahvasti. Toisinaan yritys tuottaa tarinalle jatkoa on vilpitön, toisinaan se on turhaa alkuperäisen konseptin venyttämistä ja lypsämistä. Trilogiat ovat asia erikseen, ja satun olemaan tämän kerrontamuodon suuri fani - mutta jatko-osat, hyvässä ja pahassa, tuovat toisinaan rypyn otsalleni. Samoin suuriin tarinankaariin pohjaavat elokuvat, kuten Harry Potterit, eivät kuulu mielestäni jatko-osien maailmaan, sillä kyse on jo jostain suuremmasta.
Mikä tekee jatko-osasta hyvän? Yleensä samat näyttelijät ovat hyvä merkki siitä, että tarinassa on edes jotain kosketuspintaa edelliseen osaan. Tämä ei kuitenkaan riitä mittariksi, sillä jatko-osien syvässä suossa on runsaasti rooliinsa palanneita näyttelijöitä, joista huomaa että kuten useimmat meistä, asioita tehdään rahan vuoksi. Sitä kutsutaan työksi. Meistä useimpien on siis turha pyöritellä silmiään kun näyttelijä esiintyy huonossa elokuvassa, vaikka “me kaikki tiesimme että näin käy”. Riittääkö mittariksi hyvä tarina, jatkumo, samasta aiheesta syvempi tulkinta? Hyvälle jatko-osalle voi olla mittareita, mutta jos yleisesti ottaen tuttuuden tunne on merkki epäonnistumisesta. Miksi sama tarina ja samat kaavat halutaan käyttää uudestaan? Eikö kerta riittänyt? Kierrättäminen on halpaa, ja sitä harrastetaan paljon.
Mikä on sitten surkea jatko-osa? Mitkä elokuvat ovat hiertäneet hiekkaa katsojien kenkiin eniten? Useat listat ovat nostaneet omat inhokkinsa esille kautta aikain, sillä aihe on rakas. Me rakastamme puhua asioista joita inhoamme. Turhakkeiksi ovat nousseet mm. erinomaisen Speed-elokuvan jatko-osa, Speed 2 - Cruise Control, joka hölmöydessään ei ollut edes viihdyttävä. Samoin rakastettu Tappajahai on useiden seuraajiensa osalta usein listoilla sillä kuinka monta elokuvaa haista voi tehdä? Ilmeisesti lukuisia. Hyvät kauhuelokuvat on usein läpisyöty ja kyllästetty turhilla jatko-osilla, joiden ideat ja tempo eivät pysty nousemaan alkuperäisen tasolle. Poikkeuksiakin on, kuten esimerkiksi 28 Weeks Later (28 viikkoa myöhemmin), joka on erinomainen kauhujatkis. Lukemattomat Chuckyt, Saw:t, Halloweenit, Painajaiset Elm Streetillä ja Perjantai 13 -elokuvat ovat vetäneet usein matollista uskottavuutta kauhuelokuvien jalkojen alta.
Sitten löytyy joukko elokuvia, jotka ovat niin hyviä että ajatus jatko-osasta on suorastaan mahdoton - ja näin kuitenkin on tehty. Amerikan Psyko, Donnie Darko, The Blair Witch Project, Taken ja tuoreempi Hangover ovat elokuvia joiden olisi pitänyt antaa olla. Jättää keräämään legendaarista statusta onnistuneina kokonaisuuksina, ja siirtyä rahastamaan ideaa uusiin maailmoihin.
Mutta viihdemaailma elää jatko-osista. Tämä ei ole rakettitiedettä. Niinpä nytkin kotiteattereihin on tarjolla sekä hyvää että kehnoa versiota. Hieno esimerkki elokuvasarjasta joka onnistuu viihdyttämään pienen kompuroinnin jälkeen edelleen, on Fast&Furios-sarja, josta kirjoitin viimeksi. Kehnoksi jatko-osaksi voitaneen leimata Hot Tub Time Machine 2, jonka edeltäjä oli vaikkakin hölmö, kaikessa 80-lukulaisuudessaan äärettömän viihdyttävä. Nyt sama joukkio kompastuu vessahuumorin ja sekavan juonikuvion välimaastoon yrittäen lypsää samoista hahmoista samalla kaavalla toimivaa komediaa. Haluaisin aikakoneen jolla päästä estämään tämä päätös.

Kun elokuva ampuu yli, ja on siksi täydellinen

Lue lisää »

Fast & Furious-sarja on siitä outo, että se koukuttaa autoja ja niistä kertovia tarinoita pääsääntöisesti karttavan bloggarin lumoihinsa täydellisesti. Vuonna 2001 alkanut, jo melkein legendaariseksi muodostunut, elokuvasarja kertoo nopeista autoista, mutta myös perheestä. Perheestä, joka aloitti rötöstelemällä, mutta on vuosien ja osien saatossa levinnyt mitä uskomattomimmille sivupoluille. Mutta epäuskottavuus ja yliampuminen eivät haittaa. Sillä juuri kaasu pohjassa menossa, mitä myös juoni ja stuntit noudattelevat uskollisesti, on suuri osuus siihen miksi F&F-sarja on niin vastustamaton.
Fast & Furious 7 on kuitenkin myös katkeransuloinen, ja saa katsojan itkemään. Tämä tuntuu oudolta mitä järjettömimpiä stuntteja katsoessa. Alusta saakka mukana ollut Paul Walker menehtyi kuvausten aikana, vapaa-aikana tapahtuneessa auto-onnettomuudessa, ja miehen roolin veti loppuun tämän veli apunaan edistynyt CGI-tekniikka. Walkerin poissaoloa ei pysty huomaamaan; jälki on täydellistä. Samalla elokuva lyö katsojaa naamalle Walkerin poistumisella, sillä loppukohtaus on näyttelijäkaartin hyvästit Walkerille tavalla joka pistää kyyneleen valumaan silmäkulmasta puolivahingossa. Elokuvasarjan näyttelijät ovat tunnettuja läheisistä väleistään - ja Vin Diesel puhuu edelleen kaipuustaan, avoimesti.
Itse elokuva on ylittänyt kaikki odotukset katsojatilastoissa, sekä kerännyt kiitosta kaikessa naurettavuudessaan. Jonkinlainen juonen jatke on kyseessä sillä tuttuja hahmoja sekä konnia ilmestyy joka nurkan takaa. Kukaan ei edes oleta elokuvan olevan hillitty toimintatarina, vaan räjähdykset, stuntit, ajokohtaukset ja juonenkäänteet ovat täysin kontrollin ulottumattomissa. Jason Statham tuo purevuutta pätevänä konnana joka tarjoaa ongelmia koko rahan edestä, ja Dwayne Johnson on aina hurmaava oma itsensä toiminta-tankkina.
Pääosassa ovat silti uskomattomat tapahtumat joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Katsoja voi ottaa sohvan käsinojasta kiinni ja antaa rairai-meiningin viedä mennessään. Furious 7 on äärettömän viihdyttävä ja onnistunut toimintapläjäys, joka onnistuu myös kuristamaan kurkkua vaivihkaa, kun jätämme hyvästit elokuvasarjan toiselle kantavalle voimalle.

Ex Machinan vähäeleisyys toimii

Lue lisää »

Scifiin liitetään usein mielikuvia jotka tuntuvat melkein kliseiltä. Kliinisen viimeistellyt ympäristöt muistuttavat sisustustyyliltään skandinaavisen akvaario-olohuoneen tulevaisuuden visiota yhdistettynä japanilaiseen high-techiin, tai vastavuoroisesti tarjoillaan rujon ränsistynyttä maailmanlopun maisemaa. Näin elokuvantekijät, tulevaisuuden näkevät, ja harvoin tulee enää yllätyttyä tulevaisuutta kuvaavien elokuvien visuaalisesta ilmeestä.
Ex Machina on siitä piristävä elokuva, että se luottaa hahmokehitykseen, tarinaan ja pieniin, vähäeleisiin parannuksiin. Alex Garlandin (28 päivää myöhemmin, Sunshine) kynäilemä ja ohjaama elokuva osoittaa jälleen kerran että miehellä on hallussa intensiivinen, hallittu trilleri joka kaivautuu ihmisen pään sisälle. Domhnall Gleesonin näyttelemä nuori mies Caleb päätyy syrjäiselle huvilalle, jonka omistava miljardööri haluaa testauttaa uusinta työnäytettään työntekijöillään. Puhdaslinjainen ja huippuunsa viritetty rakennus keskellä vuoristoa kätkee sisäänsä robotin, jonka tekoäly on vertaansa vailla. Päivät kuluvat keskustellen, robotin osoittaessa todentuntuista kykyä mukautua ja omaksua, lähentäen Calebia huolestuttavalla tavalla robottinaisen kanssa.
Robottiin ihastuminen ei ole uusi, tai kovin kekseliäs, juonikuvio. Viimeisen vuoden aikana esimerkiksi elokuva Her mukaili samoja teemoja, mutta nosti kerrointa tuomalla tekoälystä mukaan ainoastaan ääneen. Jos ääneen voi rakastua, niin kauniiseen robottinaiseen ihastuminen tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta. Paitsi että Ex Machinan maailmassa ei ole mitään yksinkertaista. Oscar Isaacin esittämä miljardööri on mies joka on saanut omaisuutensa olemalla peräänantamaton ja ovela. Talo kätkee sisäänsä salaisuuksia, eikä ole edes järkevää uskoa että robottinainen Ava (Alicia Vikander) olisi vailla omia motiivejaan.
Ex Machina kiihdyttää näennäisesti hitaan ja tunnustelevan alkunsa jälkeen kohti vääjäämätöntä tapahtumaketjua. Vastakkain ovat eri käsitykset siitä mikä on oikeaa elämää, kenellä on oikeus omaan vapauteen, ja mihin asti rajoja voidaan venyttää tieteen nimissä. Lopputuloksena on taidokas ja hillitty tarina robotista joka on aidommin oikea kuin tämän luoja uskalsi toivoa. Scifi-elokuvana se on parhaasta päästä yksinkertaisuutensa vuoksi. Sen melkein unelias tahti tuudittaa mukavasti turvallisuuden tunteeseen, vaikka pinnan alla sykkii koko ajan metallinen sydän täynnä sähköä.

Herkän pinkki murhatarina

Lue lisää »

Outous. Se kiehtoo ja loitontaa. Oudot tarinat vetävät puoleensa erilaisia kokemuksia janoavia elokuvan ystäviä. Toisia outous karkoittaa pois elokuvan luota, sillä odottamattomat käänteet, ylösalaisin olevat persoonat ja logiikan puute häiritsevät harmoniaa ja tuttuutta haluavia ihmisiä. Tunne siitä ettei ymmärrä mitä valkokankaalla tapahtuu, tai ettei tapahtumissa ole mitään järkeä, on asia joka jakaa katsojia yllättävän paljon.
Ryan Reynoldsin tähdittämä outo pikkukomedia The Voices kuuluu yllä kuvattuun kategoriaan täydellisesti. Reynolds esittää miestä jonka muuten mukavaa elämää hallitsevat hallusinaatiot, tehden Jerryn elämästä vähintäänkin hankalaa. Iloinen, ahkera ja avulias Jerry on töissä harmiton ja hieman heppoinen heppu, mutta kotona kissa ja koira avaavat suunsa ja yhtäkkiä kaikki ei olekaan ihan kohdillaan. Miehen elämää johdattelevat koira ja kissa ovat huvittavia, mutta mieleen tulee myös liikenneonnettomuuden katsominen kauempaa - nämä oliot ohjailevat Jerrya kohti karmeita tapahtumia.
Tarina ei ole täytetty herttaisilla puhuvilla lemmikeillä ja hassunhauskoilla tapahtumilla. The Voices on pinkistä kuorestaan huolimatta yllättävän viiltävä musta komedia jossa veri lentää. Tuloksena on paikoin suloinen, paikoin synkän mustiin kuoppiin ryömivä elokuva, jossa kammottavat tapahtumat myydään pinkin pehmeässä paketissa hymy huulilla katsojille. Se tuntuu väärältä, olo on hämmentynyt, eikä tapahtumille silti voi olla hymisemättä. Reynoldsin puhtoisen supersankarilta näyttävän kuoren alla väijyy mies jossa mikään ei ole kohdallaan. Ottamaton lääke ei auta, eikä Jerryn elämä voi kuin mennä alaspäin psykiatrikäynneistä huolimatta.
The Voices voisi parhaimmillaan olla erinomainen synkkä musta komedia, jos se uskaltaisi viiltää vielä syvemmältä. Raakuus on etualalla, mutta ei tarpeeksi. Hauskuus on kömpelöä, osittain kylläkin tarkoituksella, mutta siitä puuttuu viimeinen kirveenisku kalloon kun katsoja syö hattaraa rallatellen lopputekstien mukana.

Dystopia jossa mikään ei enää yllätä

Lue lisää »

Outolintu-sarjaa on syytetty tylsäksi, ennalta-arvattavaksi ja nykytrendien mukana kulkevaksi tarinaksi. Osittain kritiikki osuu maaliinsa, sillä onhan tulevaisuuden dystopiassa taisteleva nuorisojoukko jo tarinan kehyksenä käytetty ja kulunut, sekä hyvin trendikäs. Toisaalta, romanttisia tarinoita on tuotettu samalla kaavalla vuosikymmeniä, samoin toimintaelokuvia, scifi-tarinoita. Eikä kukaan tunnu valittavan tästä normaalia mutinaa enempää.
Periaatteessa tarina on hyvä, sillä Veronica Rothin luoma nuorten kirjasarja on maailmalla menestys. Tris (Shailene Woodley) elää ystävineen maailmassa jossa ihmiset jaotellaan lahkoihin testissä paljastuvien ominaisuuksien perusteella. Näin luodaan täydellinen ja harmoninen yhteiskunta, joka kuitenkin natisee liitoksissaan sillä kulissien takana lojuu aimo kasa korruptiota, valheita ja manipulointia. Lisäksi Tris on divergentti, ihminen joka ei istu ainoastaan yhteen lohkoon, ja uhmaa näin jo pelkällä olemassaolollaan visusti jaoteltua elämää.
Toisessa osassaan, Outolintu-sarja: Kapinallinen täysi sota on jo käynnissä paossa olevien nuorten ja valtaapitävien välillä. Tarina koostuu paljolti juoksemisesta, taisteluista ja vaaran reunalla heilumisesta. Menosta puuttuu kuitenkin se tulen sytyttävä kipinä, viimeinen epätoivon tunne, joka tempaisisi mukaansa vastustamattomasti. En tiedä johtuuko se tarinan pullamaisesta toteutuksesta vai ylitarjonnasta jota elokuvat kokevat tässä genressä tällä hetkellä. Oli niin tai näin, osa katsojista pitää näkemästään valtavasti, ja osa tylsistyy ja haukottelee tarinan pyöriessä eteenpäin. Ongelmaksi lukisin sen, että se ei nouse keskinkertaisuuden yläpuolelle yllättävillä ratkaisuillaan tai teemoillaan, jolloin tulee tunne että olemme nähneet kaiken ennenkin.
Rappeutunut, maailmanlopun jälkeisen ajan Chicago on hurmaava ympäristö tapahtumille, ja luo rujoudessaan hienon kontrastin tarinalle missä masentavasti viritellään myös pakollista romanttista tarinankaarta. Olisipa virkistävää nähdä nuortensarja jossa keskityttäisiin aidosti hengissä pysymiseen, eikä siihen kuka tykkää kenestäkin.
Kaikesta kritiikistä huolimatta pidän Outolintu-sarjan maailmasta, ja lopun käänne saa odottamaan sarjan seuraavaa osaa Allegiant - Part 1 kuitenkin pienellä jännityksellä. Elokuva ilmestyy näillä näkymin maaliskuussa 2016.

Ison maailman meininkiä suomalaisittain.

Lue lisää »

Suuri suomalainen toimintaelokuva. Tämä kuvaus olisi vielä muutama vuosi sitten ollut jo itsessään outo, sillä me suomalaiset olemme tottuneet maamme pienen elokuvatuotannon yllätyksettömyyteen. Meillä on Kaurismäki ja hänen hienovarainen mutta rujo tulkintansa asioista, meillä on typeriä komedioita jotka vetävät salit täyteen sekä kasa elämäkertaelokuvia ja sotaa.
Pikku hiljaa alalle on kuitenkin hivuttautunut kiinnostavia tekijöitä, jotka eivät ole saaneet aiemmin huomiota tai mahdollisuuksia kertoa tarinoitaan suurelle yleisölle. Omiin suomalaisiin suosikkeihin viime vuosilta kuuluvat Zaida Bergrothin ohjaama Hyvä poika, Pirjo Honkasalon Betoniyö sekä Jukka-Pekka Valkeapään He ovat paenneet.
Toisenlaista menoa, hyvin epäsuomalaiseen tapaan, tarjoilee Jalmari Helanderin Big Game, mies Rare Exportsin takana. Siis sen oudon joulupukki-seikkailun josta ihmiset tykkäsivät kuin hullu puurosta. Nyt nappulat on väännetty kaakkoon palkkaamalla Samuel L. Jackson Yhdysvaltain presidentin rooliin, ja tuomalla Hollywoodimainen kasa toimintaa Suomen maisemiin. Tai Suomen ja Suomen, meillähän ei elokuvassa näkyviä jylhiä vuoristoja ole, mutta annetaan asian lipua ohi taiteellisten syiden vuoksi.
Kyseessä on esikuvilleen, amerikkalaisille toimintaelokuville, uskollisena pysyvä hyvin suoraviivainen tarina pojasta joka lähtee keskelle metsää suorittamaan 13-vuotiaana aikuistumista kuvaavaa selviytymisriittiä. Jousipyssyllä varustettu nuorukainen kohtaa presidentin keskellä jonkhaa, sillä tämän Air Force One lentokone on ammuttu alas terroristien toimesta. Jatko on puhdasta hurlumheitä, huonoja vitsejä ja toimintaa. Paketti pysyy kasassa jos ymmärtää että tarkoituksena ei ole tehdä vakavaa elokuvaa. Tarina tuntuu vanhanaikaiselta, tapahtumat välillä absurdeilta ja logiikkaa voi olla toisinaan vaikea tapahtumista löytää. Mutta tällä ei varsinaisesti ole väliä jos katsoja kaipaa viihdettä johon upota.
Onto Big Game oikeasti niin hyvä kuin jotkut arviot ovat antaneet ymmärtää, vai onko elokuvaa katsottu sinivalkoisten silmälasien läpi? Tämän saa jokainen päättää itse, mutta itse käännyn jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Meno on moderneihin genreveljiinsä verrattuna yhtä isoa mutta jotenkin hämmentävän kömpelöä. Tämä ei haittaa sillä sellaiseksi tarina on luultavasti tarkoitettukin, se kaikuu 80-luvun elokuvien tunnelmia. Tämä uppoaa suomalaisiin katsojiin kuin veitsi voihin, ja hyvä niin. Suomalainen elokuva tarvitsee katsojansa, ja toivotan innolla suuremman mittakaavan meiningin tervetulleeksi. Kaikesta ei tarvitse varauksetta pitää vaikka haluaakin suomalaisten tarinoiden menestyvän.

No voi pettymysten suma.

Lue lisää »

Onko samanlaisia liian paljon vai oliko leffa niin yhdentekevä - näin mietin aina kun tajuan etten muista elokuvasta oikeastaan mitään viikkoa myöhemmin. En halua syyttää haperoituvaa pääkoppaani yrittäessäni miettiä mitä ihmettä Seventh Son-elokuvan tarinassa oikein tapahtui, mutta mieleeni tulee vain Ben Barnesin kauniit kasvot ja joitakin taistelukohtauksia?
Tarinan kehyksissä kaikki on vielä kohdillaan, ja ajatus fantasiaseikkailusta täynnä velhoja, noitia ja lohikäärmeitä suorastaan kutkuttaa. Mutta kun näkymät vyöryvät kuvaruudulta kohti katsojaa, tuntuu että missään ei ole mitään järkeä ja katsoja hukkuu kaiken sälän alle. Sanon sälän, sillä tarina on niin täyteen tupattu kaikkea mahdollista mitä fantasiatarinoista voi keksiä, että itse järkevälle juonelle ei tunnu löytyvän omaa nurkkaa mistä ponnistaa.
Näyttelijäkaarti on täynnä mielenkiintoisia nimiä kuten Jeff Bridges, Kit Harrington ja Julianne Moore. Miten näillä näyttelijöillä voi epäonnistua? Rakentamalla täysin ennalta-arvattava juoni jossa velhon oppipojan kohtalona on pelastaa maailma, mutta rakkaus tunkee väliin. Tätä synopsista lukiessa silmäni rupeavat jo lupsahtamaan kiinni tylsistymisen vuoksi. Älkää käsittäkö väärin, Sevent Son näyttää hyvältä eikä ole seikkailuna ihan kehnoimmasta päästä. Mutta laatunäyttelijöillä ja herkullisella ympäristöllä olisi ollut lupa odottaa niin paljon enemmän.
Tuloksena on kaaottinen huttupata täynnä kaikkia fantasiaelementtejä. Käsikirjoitusta rukatessa ei ole uskallettu jättää yhtäkään ideaa, hahmoa tai temppua pois - elokuvaa katsoessa voisi itseasiassa samalla rakentaa käsikirjan mystisistä elementeistä viihteessä. Pienet helmet katoavat hurlumhein alle; vitsejä ja aidosti hienoja kohtauksia on hankala löytää kaaoksen keskeltä - vaikka niitäkin on.
En silti heittäisi elokuvaa katsomatta pois - se tarjoaa viihdettä ja menoa isolla kädellä siinä määrin että yksi sateinen kesäilta menee mukavammin sitä katsellessa kuin ulkona värjötellessä.

Teoreettinen fysiikka romanttista?

Lue lisää »

Yllätys ei ollut kenellekään että Eddie Redmayne voitti parhaan miesnäyttelijän Oscarin roolistaan Stephen Hawkingina elokuvassa The Theory of Everything (Kaiken teoria) tänä vuonna. Onhan elokuva paitsi elämäkerrallinen draama, myös lisäksi fyysisesti vaativa – Redmayne tulkitsee hitaasti sairauteen vajoavaa Hawkingia hienosti.
Enemmän kuin varsinainen elämäkerrallinen filmi, on se rakkaustarina. Se hurmaa mennen ajan charmilla, romanttisella yliopisto miljööllä Cambridgessa sekä teorioilla jotka omalla tavallaan muuttavat maailmaa ja tapaa jolla ajattelemme.
Hurmaavan hauska ja älykäs Hawking tapaa tulevan vaimonsa tarinan alussa – myöhemmin huojuvan hutera mies säilyttää charminsa, ja pariskunnan rakkaustarina saa traagisia käänteitä lääkärin luvattua Hawkingille kaksi vuotta elinaikaa. Tämä tapahtui vuonna 1963 – mutta kuten tiedämme, mies elää edelleen. Elämän ydin, se mikä pitää ihmiset liikkeessä, selvitä päivästä toiseen, on mysteeri johon tarina ei tartu. Sen sijaan se on häpeilemättä romanttinen draama joka kuristaa kurkkua ja vetelee katsojan naruja parhaan Hollywood-perinteen mukaisesti. Se huokuu käsikirjoituksellaan perinteisiä Oscar-teemoja, joka kuten tiedämme, toimi.
Parhaimmillaan The Theory of Everything on Redmaynen muuttuessa nuoresta opiskelijasta asteittain fyysisesti itseensä käpertyväksi mieheksi; kipujen ja fyysisten rajoitteiden maailmassa eläväksi hahmoksi jonka me kaikki tunnemme. Fyysisesti suoritus on uskomaton – Redmaynen kauniit kasvot muuntautuvat uskomattomalla tavalla rooliin jota moni piti alkujaan mahdottomana näyttelijälle. Samalla Hawkingin persoona avautuu häntä seuraamattomille katsojille uudella tavalla. Stephen Hawking ei ole ainoastaan teoreettinen fyysikko ja kosmologi. Hän on myös charmikas, oikukas ja sarkastisen hauska.

Niin tönkkö että siitä oikeastaan pitää.

Lue lisää »

Toisinaan joudun myöntämään että elokuva on niin hölmö että se on oikeastaan jo hyvä. Näin kävi Jupiter Ascendin kohdalla, jota katsoin silmät pyöreinä sen tönkköyden takia. Periaatteessa tarinassa on kaikki haluamani scifi-elokuvan elementit; outoja hahmoja, hienoja taistelukoreografioita ja järjetön juoni. Mutta juoni on jopa niin järjetön että sitä katsoessa on pakko vähän hihittää - tönkkösuolattu muikku ja sen mukaiset näyttelijäsuoritukset ovat kuin kirsikka kermavaahdon päälle.
Kermavaahtoa nimittäin on. Jupiter Ascending luottaa säihkeeseen ja toimintaan, yrittäen harhauttaa katsojan tuijottamaan glitteriä ja räiskettä siinä määrin että itse juoni jää vähemmälle huomiolle. Elokuvasta vastaavat Matrix-trilogiasta kuuluisuuteen lopullisesti ponnahtaneet Wachowskin sisarukset, joten outous ja toiminta on heillä hallussa. Vaikka itse tarinassa ei ole mitään scifi-seikkailua oudompaa, se kuitenkin onnistuu vetämään joka ikisestä narusta jossa homma ei toimi. Henkilöhahmot ovat jäykkiä, dialogi katkeilevaa ja tapahtumat ponnahtelevat paikasta toiseen kaaosmaisesti.
Silti tästä nauttii. Channing Tatumin esittämä, geneettisesti lykaanimuunneltu Caine, on suoraansanottuna komea ja Mila Kunisin tulkitsema Jupiter Jones, josta tarinan pitäisi kai kertoa, on sysätty mukaan ihmettelemään Maan asukille aukeavaa ihmeellistä avaruutta silmät suurina. Veteni meinasi mennä väärään kurkkuun ainoastaan Oscar-voittaja Eddie Redmaynen hahmon nähdessäni. Tämä pulleahuulinen pahis oli niin huvittava, että jopa maailmassa jossa ihminen on puoliksi susi, tuntui Balem oudolta ilmestykseltä.
Jupiter Ascending on elokuva josta voi tulla niin kutsuttu guilty pleasure; elokuva josta ei saisi pitää mutta jonka seurassa huomaa viihtyvänsä helposti, uudestaan ja uudestaan. Oikeastihan meillä kaikilla on lupa pitää mistä haluamme. Guilty pleasure on tyhmä termi, jolla yritetään pistää ihmisiä aitauksiin sen mukaan mikä on normit täyttävää “hyvää elokuvaa”. Suosittelisinkin unohtamaan häpeilyn, liputtamaan omien suosikkien puolesta, olivat ne sitten Casablancaa tai Kummelia. Jos katsot mieluummin turboahdetuilla kengillä lentelevää puolisutta kuin ranskalaista taide-elokuvaa niin kaikin mokomin. Minulle maittavat molemmat.

Kingsman on melkein täydellinen.

Lue lisää »

Kingsman - The Secret Service potkii luutuneet käsitykset agenttiseikkailuista ulos vasemmalla kiertopotkulla ja nappaa katsojaa kaulasta pitkällä sateenvarjolla, raahaten tämän mukanaan mitä oudoimpaan toimintaan pitkään aikaan.
Isänsä salaisen agentin työssä menettänyt Gary “Eggsy” Unwin on terävä poika, joka joutuu lain kanssa napit vastakkain töppäillessään kuten vain nuori mies epämääräisellä aluella asuessaan voi. Isänsä työkaverilta saatu lupaus auttaa milloin tahansa saa Eggsyn soittamaan tätä apuun poliisilaitoksella, ja paikalle marssiva sliipattu herrasmies Harry Hart on kaikkea muuta kuin mitä nykyajan superagentilta voisi odottaa. Hart / Galahad on osa supersalaista osastoa ja näkee nuoressa työttömässä Eggsyssä potentiaalia – kenties vanhan ystävän menetys pieleen mennessä tehtävässä on osasyynä siihen että Hart ottaa nuorukaisen siipensä alle.
Kyseessä voisi olla ennalta-arvatta pikkurikollisesta agentiksi tarina, mutta Kingsman on kaikkea muuta kuin tätä. Sen sliipattu maailma raottaa herrasmiesten elämää jotka pukeutuvat pukuihin, kätkevät vimpaimensa näkyville kuin James Bond konsanaan mutta ovat vaarallisempia ja tappavempia kuin yksikään kyrmyniskainen öykkäröijä joka vastaan tulee. Kingsmanin huumori on purevaa ja napakkaa. Sen taistelukohtaukset toisinaan suorastaan uskomattomia – kirkossa tapahtuva mellastus on puhdasta koomista kultaa kun luodit laulavat pitkin kirkon seiniä. Katsoja voi joko kauhistella hävitystä tai sitten antaa periksi naurulle joka pyrkii ulos suusta vastustamattomasti. Kingsman ei tee mitään niinkuin pitäisi. Hyvällä tavalla.
Tätä elokuvaa katsoa ei kannata etsiä logiikkaa – se hukkui jonnekin Lontoon sateisiin kauan sitten. Kingsman on ennenkaikkea huvittava ja turboahdettu matka jossa ei haluta ottaa mitään tosissaan, mutta se karttaa parodioiden tylsät alleviivatut vitsit ollessaan puoliksi vakavissaan koko ajan. Resepti toimii sillä kesäkuussa jatko-osan on vahvistettu olevan vireillä; kyllähän tätä herkkua on saatava lisää!
Bloggaajaa voi seurata Twitterissä ja Instagramissa. Palautetta ja juttuideoita voi lähettää osoitteeseen ursula.borg@gmail.com.

Se ruma ankanpoikanen.

Lue lisää »

Teinileffat ovat jollakin tavalla muuttuneet – tai sitten se olen vain minä. Olin lapsi aikana jolloin elokuvateattereissa pyörivät Pretty In Pink, The Breakfast Club ja Vaihdetaan vapaalle, Ferris. Näistä elokuvista huokui tietty viattomuus vaikka ne käsittelivät toisinaan hyvinkin vaikeita aiheita kuten koulukiusaamista, alkoholismia, vanhempien välinpitämättömyyttä. Nuoret olivat hurmaavia, nokkelia ja sanavalmiita – ja kuitenkin hyvin uskottavia.
Nykyisten teineistä kertovien tarinoiden kirjo on laaja. Lähinnä indie-puolelta ilmestyy raastavia kertomuksia tosielämästä, huumeista, kotiväkivallasta ja niin raa'asta kiusaamisesta että katsojalla tekee pahaa. Toiseen kategoriaan voidaan surutta tunkea kaikki dystopiaa käsittelevät tarinat joiden sankarit tuntuvat nuorentuvan vuosi vuodelta – halutaan elää maailmassa jossa nuoret taistelevat henkensä edestä klaustrofobisessa labyrintissa, aikuisten luomalla peliareenalla kuolemaan asti tai taian maailmassa jossa se isoin ja pahin jahtaa erästä velhoa lapsesta saakka.
Se heppoisin kategoria, ja näennäisesti pinnallisin, ovat koulumaailmaan sijottuvat, Clueless-elokuvaa toisinaan kehnosti imitoivat tarinat. Uusin tulokas, The DUFF, kertoo aivan tavallisesta nuoresta naisesta, joka huomaa suorapuheisen miespuolisen ystävänsä ikävällä avustuksella olevansa kaverijoukkonsa “ se pakollinen lihava ja ruma tyttö”. Näissä muuttumista kuvaavissa tarinoissa rumasta ankanpojasta tulee kaunotar, tai hän lopulta huomaa olevansa hyvä sellaisenaan. Teinit jaetaan rankasti lohkoihin urheilijoiden, suosittujen tyttöjen, nörttien, piripäiden ja tavisten mukaan – kuten näissä elokuvissa aina. Mutta mukana on aimo annos ilkeämpää suhtautumista erilaisuuteen, verhottuna huumorin pehmentävään viittaan. The DUFF on oivaltava ja hauska, mutta se ei pärjää huomattavasti paremmalle Easy A-elokuvalle millään tasolla.
On kuitenkin hyvä huomata että teinielokuvat eivät kaadu täysin samaan muottiin, ja halutaan ainakin yrittää tehdä tiukkoja raameja ravistelevia tarinoita. The DUFF onnistuu tuomaan huumorin ja nasevan pääosan esittäjän avulla aimo annoksen järkeä koulun jäykkään hierarkiaan. Se kuitenkin perustuu kirjaan joka on naiviuudessaan ja huonossa henkilökuvauksessaan legendaarinen – alkuperäisen tarinan kömpelyys paljastuu kun ymmärtää että kirjoittaja itse oli vasta 17-vuotias kynäillessään tarinan. Kirjan idea on myös monta astetta ronskimpi ja kenties juuri se olisi ollut ainoa asia mitä itse elokuva olisi voinut kirjasta mukaan ottaa. Sen sijaan The DUFF-elokuva siloittelee teinien seksielämää rankalla kädellä, eikä kirjasta oikein ole ainesta syvempiin tarinoihin. The DUFF kelpaa kuitenkin kesäiseen koti-iltaan kun kaipaa ihanan kevyttä katsottavaa, ihmetellen ihmisluonteen omituisuutta.

Christian Grey pitää fanit otteessaan

Lue lisää »

Jos hypeä olisi uskominen, olisi 50 Shades of Grey -elokuva ollut ronskeinta mitä valkokankaalla on nähty - kenties ikinä. E.L. Jamesin menestysromaaniin perustuva elokuva herätti niin paljon kiinnostusta jo kuvausvaiheessaan, että on helppo uskoa sen pettäneen ne villeimmät ja uskaliaimmat odotukset joita kirjan ystävillä oli. Kirja itsessään on outo sekoitus lapsellista juonenkuljetusta kömpelöllä tekstillä yhdistettynä S/M-seksiin - vaikka sekin on onnistuttu tarinassa vääntämään aivan väärille urille. Ärsyttävät hokemat ja vääränlainen kuva S/M-seksistä lienevät täysin riippuvaisia itse kirjoittajasta, joka aloitti tarinansa Twilight-fanifiktiona.
Totta kuitenkin on että Christian Grey kiinnostaa naisia - tarkempaa suomintaa siitä miksi näin on, voi lukea täältä >>. Komea, rikas ja näin ollen melkoisen saavuttamaton mies on tarinan kertojan, nuoren ja ah niin viattoman Anastasian, unelmien kohde. Kyseessä ei ole ensimmäinen tarina joka pistää kokeneen miehen ja neitseellisesti kuvatun tyttösen vastakkain, mutta tarinassa valta-asetelma on harvinaisen jyrkkä. Aikuiset naiskatsojat voivat joko huokailla puhtaasti ihastuksesta Jamie Dornanin paljastaessa timmit vatsalihaksensa, tai ärsyyntyä Anastasian heppoisesta henkilökuvauksesta. Tämän tyylisissä elokuvissa tunnutaan jakautuvan aina vankasti kahteen leiriin. Toiset osaavat ottaa elokuvan puhtaana viihteenä ja toiset analysoivat ja suomivat kaiken vereslihalle.
Se miksi 50 Shades of Grey, kaikesta rummutuksesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi, oli pettymys säkenöivää seksiä odottaville oli juuri sen laimeus. Jos tarinaa myydään intensiivisenä, S/M-seksiä tursuavana ja lopputuloksena on hyvin hentoa ja tavallista kuvastoa tarjoava elokuva, voi joidenkin pettymyksen ymmärtää. Kirjan tunnelmaa ei ole saatu siirrettyä valkokankaalle, mikä on se hyvä että huono asia. Elokuva on onnistunut karsimaan typerimmät sanankäänteet ja ärsyttävimmät piirteet pois tarinasta, mutta hukannut samalla intohimon ja yllätyksellisyyden. Dornania katsoo mielellään, mutta missä on punastumisefekti? Olenko niin turtunut että pieni piiskanheilutus ei tunnu missään?
Kirjan fanit kuitenkin ovat ottaneet elokuvan vastaan hyvin, ja koska kyseessä on kolmiosainen kirjasarja, ollaan toista osaa jo kuvaamassa kesän aikana. Pidit tai et, Christian Grey kauniine kasvoineen ja piiskoineen ei ole valmis päästämään fanejaan liian helpolla. Lisää on luvassa.

Liian kuuma hakkeriksi?

Lue lisää »

Miltä nörtin pitäisi näyttää? Tai hakkerin? Yksi huvittavimmista reaktioista näyttelijävalintojen suhteen tuli alkuvuodesta, kun elokuva Blackhat ilmestyi teattereihin. Miespuoliset kriitikot itkivät ja valittivat että Chris Hemsworth on täysin epäuskottavan näköinen hakkeriksi, lihaksineen ja komeine kasvoineen. Kertaakaan en ole kuitenkaan kuullut samaa sanottavan yhdestäkään kauniista naisnäyttelijästä jotka on pestattu milloin nerokkaan kirurgin tai nörtin rooliin.
Kuvitelma hakkereista jotka vetävät energiajuomaa kellarissaan istuen, ironinen populaarikulttuuriin viittaava t-paita päällä, vatsa pullottaen roskaruoasta, on kulunut. Miksi ihmeessä vankilassa tuomiotaan istuva, tietokoneet läpikotaisin hallitseva sankari ei voisi olla treenattu? Mitä muuta tämän pitäisi vankilassa tehdä? Ilmeisesti pestä lakanoita ja lukea Dostojevskia.
Hemsworth rikkoo mukavasti hyvin luutuneita käsityksiä joita meille on muodostunut elokuvien ja sarjojen myötä hakkereista ja muista teknisesti suuntautuneista hahmoista. Jos hakkeri olisi nainen, olisi tämä luultavasti aasialainen kuvankaunis nainen, sanavalmis ja nokkela, mutta miehenä tämän pitäisi aina muistuttaa enemmän äitinsä kellarissa asuvaa erakkoa, kuten vaikka Kevin Smithin hahmo “Warlock” Kaludis elokuvassa Live Free or Die Hard (Die Hard 4.0).
Ohjaaja Michael Mannin tyyli rakentaa pitkiä kohtauksia, kertoa tarinaa ilman hötkyilyä, näkyy myös Blackhatissa. Kaikille miehen ohjaustyyli ei maistu, mutta itse olen ja pysyn ohjaajan fanikunnassa vakaasti. Pohjimmiltaan elokuva tuntuu modernista aiheestaan huolimatta hyvin vanhanaikaiselta, kasvattaen jännitystä enemmän nojaten tapahtumien kulkuun kuin nopeisiin leikkauksiin tunkien joka kuvaan dataa ja nokkelia kohtauksia täynnä käsittämätöntä tietokone-jargonia.
Ei Blackhat täydellinen elokuva ole, se vaappuu ja kaasuttelee välillä hajoten melkein osiin, mutta toimintatrillerinä se jaksaa kantaa kevyesti loppuun saakka. Ja kyllä, hakkeritkin ovat ihmisiä, ja voivat näyttää myös hyviltä.

Kolme elokuvaa jotka on pakko nähdä

Lue lisää »

Hirvittävä tungos. Hyvien elokuvien osalta nimittäin. Tällä viikolla kotiteattereihin pujahtaa ikäänkuin huomaamatta kolme erinomaista elokuvaa, pitäen leffojen ystävät melko tiiviisti kotisohvilla vaikka ulkona kuinka lauleskelisi leivoset ja nurmet vihertäisi.
Ja mikä parasta, melkein jokaiselle löytyy jotakin. American Sniper vetelee armeija- ja sotaelokuvien ystäviä mukaansa vaivatta. Turhaan negatiivista mainetta kerännyt elokuva ei suinkaan ylistä sotaa, maalaa vihollisia leveällä sudilla pahoiksi - kyseessä on näkemänsä ymmärtäminen. Bradley Cooper esittää tähän tositapahtumiin perustuvassa tarinassa USA:n armeijan tarkka-ampujaa jonka ennennäkemätön tarkkuus pelastaa ihmishenkiä, tehden tästä sankarin kotimaassaan. Elokuva kuitenkin kaivautuu syvälle sodan aiheuttamiin traumoihin ja lopulta niittaa sanomansa kotiin lohdottomalla tarinalla - tässä ei sotaa ylistetä. Toisaalta se ei yllä vaikuttavuudessaan The Hurt Lockerin intensiivisyyteen, mutta on katsomisen arvoinen elokuva siitä huolimatta.
Täysin erilaista menoa tarjoaa vuoden parhaan elokuvan Oscarin voittanut Birdman, joka kuuluu omiin viime vuoden elokuvasuosikkeihini. Outo, kiehtova, toisinaan järjetön jazz-rytmissä etenevä tarina paljastaa teatterin kulisseissa tapahtuvan kaaoksen. Michael Keaton myötäilee herkullisesti omaa elämäänsä miehenä jonka tunnetuin rooli oli toimintasankarin rooli vuosia sitten, hieman kuin Keaton itse Batmanin roolissaan. Itserakas, turhauttava ja täysin hulluksi helposti leimattava näyttelijä yrittää rahoittaa Broadway-näytelmäänsä, pitää entisen perheensä kasassa vasemmalla kädellä samalla kun toinen toistaan mielenkiintoisemmat hahmot haluavat pistää oman lusikkansa polveilevaan soppaan. Birdmanin nähtyään ei ole täysin varma mitä juuri tuli katsottua, mutta tässä piilee myös elokuvan vastustamaton vetovoima.
Toinen tositapahtumiin pohjaava elokuva, Foxcatcher, ui urheilun maailmaan. Vaikka se tarjoaa kaikille tuttuja näyttelijöitä kuten Steve Carell, Channing Tatum ja Mark Ruffalo, ei elokuvassa ole mitään mikä ei yllättäisi. Sen mollivoittoinen, varovaisen ahdistava tunnelma kertoo painista ja miehestä joka monien miljooniensa avulla haluaa hallita painijoita omalla tavallaan, luoden ympärilleen ilmapiirin jossa ei ole helppo olla. Steve Carellia on vaikea tunnistaa tutuksi koomikoksi, mutta ennenkaikkea elokuva polkee vakaasti eteenpäin sen luoman tunnelman vuoksi. Toiset ihastuvat Foxcatcheriin sen synkkyyden ja erilaisen urheilukuvauksen vuoksi. Kaukana ovat musiikilla höystetyt treenimontaasit, voitontuuletukset ja pitkitetyt ottelukohtaukset. Toisia, kuten itseäni, se lähinnä ahdisti sanomatta sanottujen sanojen, pinnan alla väreilevän outouden tunteen ja osuvien näyttelijäsuoritusten vuoksi. Siksi Foxcatcher on hyvä. Se ahdistaa mutta sitä ei voi olla katsomatta.

Trilleri joka pistää itkemään

Lue lisää »

Pitäisikö tositapahtumiin perustuvien elokuvien seurata orjallisesti elävää elämää, vai onko taiteessa sijaa tulkinnalle ja asioiden päälaelleen kääntämiselle draaman kaaren vuoksi? Tätä kysymystä voi pohtia katsoessaan Benedict Cumberbatchin tähdittämää The Imitation Gamea, joka kertoo Enigma-salauskoneen rakentajasta Alan Turingista. Elokuva ottaa paljon vapauksia avatessaan koskettavaa tarinaa, vetäen katsojan sydänalan naruista tehokkaasti. Pohjimmiltaan se on kuitenkin totta; Turing koki kohtalon joka tuntuu kohtuuttomalta, epäreilulta ja nykyaikana täysin käsittämättömältä.
Faktojen liioittelu, muuttaminen tai yhdisteleminen ovat elämänkerrallisissa elokuvissa arkipäivää. Toisaalta se tuntuu oudolta, sillä homoseksuaalisuudesta tuomitun Turingin elämä tuntuu jo sellaisenaan olevan uskomaton tarina, eikä se tarvitsisi värittämistä. Tutustuttuani miehen elämään voi onnekseen todeta, että mitään liioiteltuja muutoksia ei ole tehty - vaikkakin neuvostovakoojan yhdistäminen Turingiin, sekä tiettyjen asioiden yliromantisointi ovatkin olemassa enemmän tarinankerronnan kuin tosiasioiden vuoksi. On kuitenkin ymmärrettävä, että tavallinen katsoja imee elokuvasta tietoja kuin ne olisivat totta - ja toisinaan totuuden paljastuminen toiseksi on suorastaan hämmentävä kokemus.
Pienet, ja joskus suuretkin, eroavaisuudet Turingin elämän ja The Imitation Gamen välillä eivät kuitenkaan pese pois vaikutusta jonka elokuva katsojaansa tekee. Se on puhtaimmillaan trilleri joka koukuttaa alkuminuuteilla, johtaen tätä kädestä pitkin alati kiristyvää tunnelia jossa on ajojahdin makua. Kiireen tuntu on läsnä, se hermostuttaa ja laittaa kiroamaan tielle kasautuvia esteitä. Samalla se eroaa muista trillereistä traagisilla elementeillään, eritoten Turingin henkilökohtaisen elämän, haaveiden ja kohtalon niputtuessa hirvittäväksi tunnekimpuksi jota katsoessa ei voi olla tuntematta kurkussaan kuristavaa tunnetta.
Kaikki jännitys purkautuu lopulta suruun, ei voitonlippujen liehuntaan ja helpottavaan, jännitystä lieventävään iloisuuteen. Siksi The Imitation Game on hieno elokuva, siksi se jää mieleen kummittelemaan ja siksi se eroaa trilleri-serkuistaan edukseen. Mutta helppoa se ei ole, tarinasta yli pääseminen, sillä tuskin mikään on surullisempaa kuin salaisuuksien pitäminen, tunnustamatta jääminen, hylkäyksen tunne. Se että ei tule hyväksytyksi omana itsenään, seurausten musertaessa lahjakkaan miehen painonsa alle.

Kun ruuanlaitosta tuli seksikästä.

Lue lisää »

Ollessani hyvin nuori, muistan nähneeni televisiossa lähinnä Jaakko Kolmosen mustavalkoisessa tv-ruudussa selittämässä kärsivällisesti miten kinkku paistetaan. Ohjelmasta oli vauhti ja tyylikkyys kaukana, ja ruuanlaitto aiheena pakollinen, lähinnä äideille suunnattu täyte muiden ohjelmien seassa. Nyt on toisin. Tietenkin tähän on johtanut osaltaan se ikävä tosiasia, että kun miehet kiinnostuvat jostakin siitä tulee automaattisesti hienoa, siistiä ja suosittua. Näin kävi myös kokkaamiselle. TV-ruudun ovat täyttäneet mitä moninaisemmat mieskokit jotka suurella kaarella heittelevät aineksiaan puolihuolimattomasti valmistuvan ruokalajin sekaan. Kaikki on näpsäkkää, näyttävää ja niin kovin rentoa. Toista puolikasta hallitsee karjuvat keittiögurut ja kokkikilpailut joissa hiki virtaa ja tosielämän draama on parhaimmasta päästä. Kyllä kilpakokkausohjelma on aina tosi-televisiona siitä parhaasta päästä.
Ei siis ihme että ruoka, ravintolat sekä kokit ovat jo pitkän aikaa olleet myös elokuvien yksi suosituimmista aiheista. En nyt laittaisi animaatiota Ratatouille ihan ruokaelokuvien kärkeen, mutta ainakin se on hurmaava. Siinä missä Pieni Suklaapuoti ja Sideways keskittyvät tarinan kertomiseen ja sivuavat samalla viiniä ja suklaata, on puhtaita kokkitarinoita hankalampi löytää. 1996 ilmestynyt Big Night avaa italialaisen keittiön ihanuuksia herkullisella tavalla, ja Jiro Dreams of Sushi (2011) on yksi mielenkiintoisimpia näkemiäni dokumentteja - suosittelen sitä lämpimästi sushin ja ruuan ystäville. Jos ikinä harkitset viettäväsi illan kokaten ja katsoen hyviä elokuvia aiheesta, voin suositella lämpimästi myös hauskaa Julie & Julia -elokuvaa jossa Amy Adamsin hahmo yrittää kokata urheasti läpi legendaarisen Julia Childin Mastering the Art of French Cooking -kirjan. Suosituslistani täydentävät Haute Cuisine (2012), sekä Syö juo mies nainen (1994).
Mutta onneksi ruuan ystävien ei tarvitse turvautua vain menneisiin tuotoksiin, sillä hurmaava ja täydellisen aseistariisuva Chefon täydellinen makumatka. Sen tähtenä loistaa ohjaaja/käsikirjoittaja Jon Favreau, jonka esittämä Carl Casper on uransa huipulla kokkina arvostetussa ravintolassa. Vakiintunut ura johtaa ajan myötä urautumiseen, riskien välttämiseen ja arvostetun kriitikon pistäessä turvallisen varman ja yllätyksettömän aterian lyttyyn arviossaan, on Carlin aika löytää itsestään perimmäinen syy miksi hän ikinä kokiksi ryhtyikään.
Chef leikittelee herkullisillä väreillä ja maut tuntuvat vyöryvän kuvaruudusta kiusallisen houkuttelevasti suoraan katsojan ulottuville. Nykyisin niin trendikäs katuruoka on suuressa osassa tarinassa, sillä Carl löytää inspiraationsa mistäpä muualta kuin omista juuristaan. Toinen toistaan herkullisemman näköiset kuubalaiset voileivät lipuvat pitkin ruutua, vaikka täydellisin kohtaus taitaakin olla alussa näytettävä yksinkertaisen pastan valmistaminen. Chef on ennenkaikkea hyväntuulen elokuva, ilman turhia rypistelyjä ja sopii myös ihmisille jotka eivät osaa kunnolla edes kananmunaa keittää. Sen koukku on väreissä, vauhdissa sekä ymmärryksessä siitä että ihmisen pitää lopulta seurata intohimojaan - kaikki muu on ajan haaskaamista.

Nyt ei kannattaisi syödä elokuvan aikana

Lue lisää »

Toisinaan voisi harkita kaksi kertaa ennenkuin yhdistää syömisen ja elokuvan katselun. Eli Rothin ohjaama, vuonna 2002 ilmestynyt, Cabin Fever sai aikoinaan ristiriitaisen vastaanoton, mutta on kasvanut ajan myötä omanlaisekseen kulttiklassikoksi. Nyt Roth suunnittelee jo alkuperäisen käsikirjoituksen uudelleen kuvaamista, uusilla näyttelijöillä - suunnitelma tuntuu turhalta sillä alkuperäinen elokuva toimii edelleen hienosti.
Kaiken hyvän perässä tulee yleensä paljon kopioita ja jatko-osia, eikä Cabin Fever ole poikkeus. Cabin Fever 2: Spring Fever vei saman lihansyöjäviruksen herkkään amerikkalaiseen päättäjäistanssi-ympäristöön, ja tuloksena oli vuotava ruumiskasa hienoissa vetimissä. Jostain syystä teema vetoaa, sillä nyt kotiteattereihin laukkaa Cabin Fever: Patient Zero -elokuva. Nautin lounasta katsoessani elokuvaa enkä olisi voinut tehdä huonompaa ratkaisua.
Cabin Fever-sarjan, jonka elokuvilla ei periaatteessa ole mitään tekemistä toistensa kanssa, hyvä puoli on se että ne eivät seuraa samaa kaavaa samalla tapahtumapaikalla. Tällä kertaa katsojat houkutellaan matkaan tarjoamalla trooppisen kauniita maisemia polttariporukan matkatessa veneellä näennäisesti autiolle saarelle yhdeksi yöksi. Mikään ei mene niinkuin pitäisi, sillä lihaa syövää virusta on käytännössä mahdotonta tappaa. Kolmas osa peruuttaa samalla viruksen ja tarinan alkulähteille, sillä laboratoriossa testien kohteena oleva, Sean Astinin esittämä Porter, on viruksen kantaja mutta myös immuuni. Porter ei halua viettää elämäänsä koe-eläimenä, mutta ei myöskään ole kiinnostunut seuraamuksista jos hän pääsee vapaaksi levittämään virusta. Ihmisten itsekkyydeestä ja tyhmyydestä on syntynyt ennenkin tragedioita.
Patient Zeron ongelmaksi muodostunee sen kykenemättömyys keksiä varsinaisesti mitään uutta genren alalle, ja kerronta on sekavaa, poukkoillen milloin missäkin. Toisaalta tämä on tarkoituksellinen harhautus, sillä kupletin koko juoni avautuu katsojalle vasta lopputekstien yhteyteen ujutetussa kuvastossa. Parhaimmillaan, tai pitäisikö sanoa kammottavimmillaan, tarina on näyttäessään miten lihan liukuu melko vaivatta irti ruumiista, tehden tappelukohtauksista yhtä veristä rutinaa, mössöä ja lätinää. Katsojaa ryhtyy kuvottamaan melko pian alun jälkeen, eivätkä kauniit palmut asiaa helpota. Ikäväkseen se ottaa genrensä liian vakavasti, ja siitä puuttuu alkuperäisen elokuvan huumori. Niin mustaa ja toisinaan epäsopivaa kuin Eli Rothin huumori joskus onkin, tuo se virkistävän ja helpottavan tunteen mädän lätinän keskelle. Patient Zero ei onnistu tässä, ja kutistuu melkoiseksi peruskauhutteluksi jossa juoni on pääsääntöisesti hukassa.
Mutta pitääkö tämäntyylisissä elokuvissa aina olla se pää ja se häntä? Välttämättä ei, varsinkaan jos ne ovat tippumassa viruksen johdosta joka tapauksessa pikkuhiljaa pois. Jos nauttii aidosti katsoa pallokorvaisen porukan säntäilystä ympäri saarta ja sekoittaa tämän kuvaston outoihin laboratorio-kokeisiin jossa halutaan avata kuinka virus karkasi alunperinkään saarelta, voi elokuva olla sinulle. Mutta suosittelen siitä huolimatta nauttimaan ruuan jossain muussa välissä - jos ruokasi on sinulle tärkeää.

Kun katsoja putosi kärryiltä ensisekunneilla.

Lue lisää »

On outoa katsoa elokuvaa josta ei ymmärrä oikeastaan mitään. Enkä puhu nyt niin syvällisestä taiteellisesta elokuvakokemuksesta, että istuisin huumaantuneena kotisohvallani tajuamatta näkemääni. Ei. Puhun Lovemilla -elokuvasta, josta en tiennyt ennen sen teattereihin ilmestymistä mitään. En edes tiennyt sarjan olemassaolosta. Mutta ilmeisesti se on suosittu, niin suosittu että tarinan ajateltiin kantavan elokuvaksi saakka. En pysty vieläkään sanomaan oliko ratkaisu hyvä - Suomen kokoisessa maassa isommillekaan elokuville kun ei aina riitä katsojia.
Kun hahmot ja maailma jossa nämä elävät ovat katsojalle tuntemattomia, on olo kuin tutkimusmatkailijalla. Periaatteessa näin käy jokaisen uuden elokuvan kohdalla alussa kun katsoja astuu kohti tuntematonta tarinaa. Mutta Lovemilla heittää katsojan keskelle tarinaa josta ilmiselvästi pitäisi tietää jotakin ymmärtääkseen edes perusperiaatteet. Keitä nämä ihmiset ovat? Kuka on Milla? Miksi vanhemmat ovat zombeja? Vaikka scifi-elokuvaa aloitettaessa voi olla sen maailmasta ulkona, tekee hyvä elokuva kuitenkin tarinankerronnallaan pian selväksi katsojalle mistä on kyse. En koko Lovemilla -elokuvan aikana päässyt tähän symbioosiin tarinan kanssa.
Tämän ikimuistoisen puskarymistelyn jälkeen “löydetty kuvanauha”-tyylisiä elokuvia on tullut pinnalle kuin sieniä sateella - toisinaan hyvällä menestyksellä ja joskus saamaan elokuvien ystävän menettämään uskonsa koko elokuva-alaan. Kamera heiluu niin että katsomossa voisi jaella oksennuspusseja, käsikirjoitus on niin täynnä reikiä että se korjataan epäselvillä juoksukohtauksilla ja mumistulla dialogilla. Tässäkin genressä on siis selkeitä voittajia ja ahneita häviäjiä.
Kun tarinaa kuvataan komediaksi, odotan naurua. Oli se sitten pissakakka-huumoria tai sarkastisempaa ja kuolemansävyistä lajiketta, mutta oletan edes hörähtäväni. Huumorintajuni ei ole edennyt elokuvan edellyttämälle tasolle, sillä yksikään hahmoista ei saanut suupieliäni ylöspäin eivätkä tapahtumat olleet yksinkertaisesti hauskoja - minulle. On kuitenkin muistettava että webissä ja TV:ssä julkaistu sarja on voittanut mm. Lasten ja nuorten Kultaisen Venlan vuonna 2013. Vika on siis minussa. Ja myönnän sen auliisti. Aivoni eivät pysty vääntäytymään tapahtumiin jotka eivät sano minulle mitään, pitämään hahmoista joista minun oletetaan tietävän jo jotain. Elokuvaa kun ei ole tarkoitettu ihmisille joille sarja on tuntematon. Kenties juuri tässä on sen suurin kompastuskivi. Se ei selittele, ei esittele ja tunkee outoja hahmoja ilman taustaa ruutuun katsojan tuijottaessa hämmentyneenä tarinaa josta ei tiedä onko se lintu vai kala.
Tarina uponnee sarjan faneihin hienosti, sillä omalaatuisuudessaan ja hahmogalleriallaan se tarjoaa satavarmasti sen mitä fanit pyytävätkin. Me muut joudumme istumaan hieman hämillämme katsoen maailmaa josta emme tiedä mitään, ja johon emme välttämättä halua edes tutustua. Juuri siksi onkin onni että meitä on moneen junaan - ja useimmille tarinoille riittää juuri niitä rakastava fanikunta.

Puska ryskää taas

Lue lisää »

Aika kultaa muistot vai miten sitä runoillaankaan. On kuitenkin asioita jotka ajan myötä eivät onnistu unohtumaan, tuska ja paniikki ovat tunteita jotka nakuttavat takaraivossa vaikka asiasta muuten olisi päässyt yli jo vuosia sitten. Tällainen suhde minulla on The Blair Witch Project-elokuvaan, jonka näin erikoisnäytöksessä silloin vielä toiminnassa olleessa Forum-elokuvateatterissa, vuonna 1999. Kattoon oli ripustettu risuista rakennettuja tikku-ukkoja ja vanhan salin tunnelma oli omiaan elokuvan näkemiseen. The Blair Witch Project oli aikansa ilmiö, ensimmäisiä “found footage” tyylisiä elokuvia joissa ihmisille tapahtumat paljastuvat löydettyjen nauhojen kautta. Itse tarinassa ei tapahdu mitään kammottavan väkivaltaista tai oikeastaan, no mitään. Mutta taidolla rakennettu puskissa ryhäyttely ja lopun totaalisen traumattava loppukuva painuvat mieleeni voimalla.
Kaksi viikkoa leffan jälkeen en edelleenkään mielelläni kääntänyt ovelle selkääni, vaan pesin naamanikin kylpyhuoneessa mitä omituisimmissa asennoissa. Siinä on onnistuneen kauhuelokuvan voima.
Tämän ikimuistoisen puskarymistelyn jälkeen “löydetty kuvanauha”-tyylisiä elokuvia on tullut pinnalle kuin sieniä sateella - toisinaan hyvällä menestyksellä ja joskus saamaan elokuvien ystävän menettämään uskonsa koko elokuva-alaan. Kamera heiluu niin että katsomossa voisi jaella oksennuspusseja, käsikirjoitus on niin täynnä reikiä että se korjataan epäselvillä juoksukohtauksilla ja mumistulla dialogilla. Tässäkin genressä on siis selkeitä voittajia ja ahneita häviäjiä.
Nyt kotiteattereihin ilmestynyt Exists on samaan genreen kuuluva, perinteinen “mökillä on kivaa kunnes ei ole”-tyylinen tarina. Osittain se kiinnostaa sen vuoksi, että ohjaajana toimii myös The Blair Witch Projectin kynäillyt ja ohjannut Eduardó Sanchez. Koska mies ei varsinaisesti ole tehnyt tässä välissä mitään megahittejä (Altered, V/H/S/2), on oikeus odottaa melko tasalaatuista mutta yllätyksetöntä elokuvaa. En pettynyt hyvässä enkä pahassa, sillä Exists on turvallinen paketti idioottimaisia nuoria keskellä kuppaista metsää, melkein asumiskelvottomassa majassa. Hauskaksi homman katsojille tekee se, että metsässä majailee kiinteästi amerikkalaisiin taruihin nojaava Bigfoot (Isojalka), tuo karvainen ja iso apinamainen olento, joka ei liene tunnettu hellästä luonteestaan.
Exist onnistuu rakentamaan jännitettä ja olemaan helposti seurattava. Samalla se toistaa kaavaa jonka kauhuelokuvien ystävät ovat jo nähneet usein, vaikkakin elokuvasta puuttuu genrelle tyypillinen suttuisuus ja äärimmäinen kameran heiluvuus - sitä on yksinkertaisesti helppo katsoa. Se saa huutamaan televisiolle järjettömiä ohjeita, kuten kenties kuuluukin, mutta lopulta kyse on vain kuolinkamppailusta keskellä pusikkoa jolloin yhtäläisyydet ohjaajansa aiempaan, klassikkostatuksen saavuttaneeseen elokuvaan, ovat ilmiselviä. Exist ei ole heikoimmasta päästä, mutta samalla se ei tuo kuivahtaneeseen genreen mitään uutta. Ja sitä toivoisi tämän alalajin pioneerilta.

Maps to the Stars upottaa katsojan inhottaviin ihmisiin.

Lue lisää »

Kotiteattereihin vihdoin saapuva Maps to the Stars ei ole rakastunut itseensä eikä yritä yritä nauraa itselleen tehden pilkkaa ympäristöstään mistä se tulee. Sen polveileva kerronta, joka punoo yhteen pieniä mustanpuhuvia ihmiskohtaloita, on syy miksi rakastan elokuvia – sen ote on kliinisen kylmä ja tarkasteleva. Elokuvan lumo on siinä että se joko hurmaa täydellisesti tai jättää olon tyhjäksi - katsojasta riippuen.
Kimaltelevassa kaupungissa mikään ei ole täydellistä, mutta sen tähdet ja näistä 24/7-mentaliteettilla huolehtivat ihmiset ovat omanlaisiaan ihmisraunioita jotka elävät toisiaan ruokkivassa symbioosissa. Havana (täydellinen Julianne Moore ) on neuroottinen hermokimppu täynnä itsekeskeisyyttä, joka purkautuu addiktiona kyseenalaisiin hoitomenetelmiin ja käytökseen jonka antaisi anteeksi ehkä viisivuotiaalle. Näin hän ruokkii stereotyyppista kuvaa filmitähdestä jonka me kaikki tunnemme median maalaamien juorulehtien sivuilta. Tähti on kietonut tosielämän persoonansa kuuluisan äidin tyttären rooliin. Havana näyttelee roolia; traagisen kreikkalaisen taruston hahmoa, tähdäten määrätietoisesti yhteen rooliin joka sinetöisi tämän paikan Hollywoodin filmitähtien huipulla. Juoksutytöksi palkattu Mia Wasikowskan esittämä ongelmallinen Agatha ei epätasaisuudessaan ole omiaan ainakaan tuomaan paljon kaivattua balanssia maanisen näyttelijän elämään.
Mutta naisia yhdistävät salaisuudet, sekä menneisyys joka kaivaa tiensä läpi parhaimpien suunnitelmien, niinkuin salaisuuksilla on tapana. Tarina täyttyy toinen toistaan kammottavimmista ihmisistä, joista jokaisella on oma agendansa joka ajaa ihmisiä eteenpäin, tuoden etualalle pinnallisuutta, kieroutuneisuutta ja rakkautta tehdä omasta elämästään se suurin murhenäytelmä. John Cusackin näyttelemä huuhaa-guru hieroo ihmisten ongelmia pois näiden itkiessä miehen lattialla kurjaa elämäänsä, samalla kun miehen Justin Bieber-kloonipoika näyttelee julmaa tarinaa lapsitähdille luvatusta kohtalosta.
Nämä ihmiset rakastavat kurjuutta, janoten korostaa omaa tärkeyttään rakentamalla itsestään näytelmän hahmon jota katsoessa pitäisi ihailla tämän sitkeyttä ja peräänantamattomuutta. Kaikkea sävyttää tumma huumori; teemoistaan huolimatta Maps to the Stars ei ole raskas vaan samettisen sulava ja kirpeä.
Robert Pattinson tekee herkullisen hillityn sivuroolin limusiinia ajavana näyttelijänalkuna. Ohjaaja Cronenberg tuntuu rakastavan yhdistelmää sitoen käsikirjoittaja Bruce Wagnerin ensimmäisen Hollywood-ammatin näin sujuvasti Cosmopolikseen, samalla rummuttaen itsetoteutuvaa ennustusta siitä että Hollywoodissa kaikki ovat sidoksissa toisiinsa. Itsetietoinen, omakehuinen, täynnä kapeakatseisia oman edun tavoittelijoita oleva kaupunki – näin Cronenberg haluaa avata filmikaupungin eloa katsojilleen. Se tökkii herkistä kohdista, siloitellen samalla toisella kädellä tuoden hysteerisiä ihmiskohtaloita eräänlaiseksi oikeutukseksi elämän kurjuudelle. Lopulta sen kylmän siloitellun pinnan alla on kasa rupisen viallisia ihmisiä joiden katsominen on juuri niin kiehtovaa kuin me julkkiskeskeisessä maailmassamme olemme jo todistaneet. Maps to the Stars on viime vuoden hienoimpia elokuvia, raahaten oman kriisinsä itsekkäästi etualalle.
© Ursula Borg

Luokkajuhla voi vetää vakavaksi

Lue lisää »

Kiusaaminen on vaikeaa katsottavaa. Melkein yhtä vaivaannuttavaa on katsoa vuosien aikana kasvaneiden kaunojen purkautumista, ihmisen rohkaistuessa kohtaamaan menneet pelkonsa nostamalla kissan pöydälle suorasukaisella tavalla. Ruotsalainen taiteilija Anna Odell tarttuu aiheeseen reippaasti, itsensä ja oman elämänsä rohkeasti esille laittaen, pistäen katsojan kiehnäämään vaivaantuneena sohvalla.
Esikoisohjauksessaan Luokkajuhla todentuntuisesti itseään esittävä Odell saapuu luokkakokoukseen, joka tuntuu aikatyhjiössä sijaitsevalta maailmalta. Vanhat valtarakenteet ja ihmishierarkia ovat voimissaan. Voisi kuvitella, että vaikutuksille alttiit ja herkät nuoret mielet jotka mielellään asettavat ihmisiä järjettömästi tärkeysjärjestykseen, kasvaisivat tästä ulos aikuisina. Näin ei kuitenkaan välttämättä käy, kuten Odell huomaa juhliin tullessaan. Hilpeän tunnelman pilaa täydellisesti naisen pitämä avoin puhe, jonka teemat pyörivät kouluaikana koetun ylenkatsomisen ja kiusaamisen ympärillä. Tilanne on vaivaannuttava. Miksi sohia vanhoja, muistella menneitä, aiheuttaa epämukavuutta sillä “tämähän on kaikki ollutta ja mennyttä?”. Oman aikansa alfa-urokset ja naaraat haluavat pitää hauskaa, taantua nuoruuden ajan vaivattomuuden vietäviksi. Mutta nuoruus ei ole kaikille helppoa, ja vähiten niille silmätikuille joiden odotetaan aikuisina ymmärtävän, kasvaneen asian yli. Siinä missä useimmista meistä puuttuu aikuisenakin uskallus kohdata asioita jotka ovat aiheuttaneet tuskaa, vetää Odell kerralla kaiken likapyykin juhlakansan eteen häpeilemättä.
Luokkajuhlan erinomaisuus piilee sen kyvyssä herättää ajatuksia.
Aikuinen katsoja löytää itsensä sekalaisesta juhlajoukosta, hyvässä tai pahassa. Paikalla ovat niin koulun kingit kuin perässähiihtäjät, yes-miehet ja ilkeät tytöt, sekä huomaamattomat tavikset joiden olemassaoloa kukaan ei oikein tunnu edes muistavan. Siksi elokuvan katsominen liippaa läheltä ja on aitoudessaan elämys. Koska elokuva ei toisen puoliskon dokumentaarisesta otteestaan huolimatta ole aito dokumentti, vaan alusta loppuun saakka käsikirjoitettu elokuva, jää katsojan mieliin pyörimään toive todellisesta kohtaamisesta. Kyllä, tarina perustuu Odellin mukaan hänen omiin kokemuksiinsa, mutta mitä jos nuoruusvuosien piinaajat saisi oikeasti esille? Asiaa ei ole käsitelty vielä mediassa tarpeeksi – kuka haluaa tunnustautua kiusaajaksi, tai kuka edes tunnistaa itsensä sellaiseksi? Luokkajuhlan katsominen saa toivomaan sarjaa jossa kiusaajat pistetään kohtaamaan kiusaajansa. Tuloksena luultavasti olisi mitä masentavimmalla revittelytyylillä tehty reality-sarja, mutta aiheessa on potentiaalia myös aidompaan ja syvällisempään kerrontaan. Tämä tarina on vielä näkemättä.

Brittiläisen pirteää rakkaustarinaa

Lue lisää »

Tiedättekö mikä rakkaustarinoissa on oikeastaan ihaninta? Odotus. Kahden selvästi yhteenkuuluvan ihmisen elämä, jonka eteen epäonni heittää esteitä niin nopeasti kuin sen kädet kykenevät, pitäen rakastavaiset toistensa elämässä mutta silti niin kaukana. Rakkaustarina jossa poika tapaa tytön, he menevät treffeille, muuttavat yhteen, naimisiin ja saavat lapsia ei kuulosta kovin kiinnostavalta. Mutta väärinkäsitykset, ujous, epävarmuus toisen tunteista, muut ihmiset ja epäonnekkaat käänteet - niistä rakennetaan hitaasti yhteensulava romanttinen kokonaisuus jossa itse ainakin viihdyn huomattavasti keskivertoista elämää kuvaavaa tarinaa paremmin. Olenko siis masokisti, vai tekeekö kaipuu ja pieni ahdistus kaikesta parempaa?
Love, Rosie kuuluu tähän kaipuuromantiikan lajikkeeseen, ja vaikka juoni on jo lähtökuopissaan täysin selvä, on se astetta herttaisempi ja modernimpi. Elokuvan pääparina näyttelevät hurmaavat Lily Collins ja Sam Claflin. Collins, joka on muuten sen muusikko Phil Collinsin tytär, tunnetaan parista Suomessakin nähdystä elokuvasta; Kerro, Kerro Kuvastin (2012) sekä omasta mielestäni erinomaisesta Varjojen kaupungit: Luukaupunki. Clafin taas on murskannut teinityttöjen sydämet täydellisesti esittämällä Finnick Odairia Hunger Games (Nälkäpeli) -elokuvasarjassa.
Pariskunta on siis nuori ja hurmaava, kaunista katsoa ja kerronta kepeän koomista. Rosie ja Dunn ovat parhaat ystävykset jotka tekevät kaiken yhdessä. Selkeästi parin välillä kipinöivä tuli ei koskaan saa kunnollista otetta nuorista, sillä kuten yleensä käy, suunnitelmat muuttuvat kun elämä ottaa niskaotteen ja heittää hahmot täysin eri suuntiin. Kyseessä ei olisi romanttinen komedia elleivät molemmat ymmärtäisi jossain vaiheessa lapsuuden ystävänsä olleen juuri se oikea - mutta kunnon perinteiden mukaisesti sinne pääseminen kestää vuosia. Kirjaimellisesti, sillä tarinankaari ulottuu 12:n vuoden päähän, teini-iästä aikuisuuteen ja sen tuomiin ongelmiin.
Rakkauden tiellä tuntuu olevan esteitä riippumatta siitä minkä ikäinen ihminen on. Nuorena kasvojen menetyksen pelko, ujous, halu kokeilla siipiään ja epävarma tulevaisuus ovat asioita jotka estävät ihmisiä sanomasta haluamaansa, tekemästä sitä viimeistä liikettä. Ja toisaalta hyvä niin; nuorena ihmisen täytyy kasvaa itse, itsenäiseksi ihmiseksi ennen ryhtymistään jakamaan elämäänsä toisen kanssa. Mutta aikuisena ei ole yhtään sen helpompaa. Työ syö suuren osan ajasta ja energiasta. Elämän pettymykset ovat nakertaneet itsetuntoa niin että moni on heittänyt hanskat tiskiin ja haluaa elää yksin. Tai nuoremapana tehdyt päätökset ovat kerryttäneet ympärille jo perheen lapsineen. Silloin aikuinenkin tuntee olevansa jumissa, vailla vaihtoehtoja, tuntien että mitään muuta tietä omalle elämälle ei ole olemassa. Samalla tavoin kuin ihmiset tosielämässä, myös Love, Rosie -filmissä tunne on läsnä mutta sen pitävät aisoissa epäröinti ja muut ihmiset joille tunnutaan olevan enemmän velkaa kuin omalle onnellisuudelleen.
Eikä elämän pitäisi niin mennä, eihän? Niin höttöä kuin elokuva onkin, on se romanttisista tarinoista pitäville piristävän brittiläisellä tavalla ronskimpi ja elämänläheisempi. Se sammuttaa mukavasti romantiikan janon ja piristää, sillä kovin vakavasti elokuva ei itseään ota. Onneksi.

Voiko vanhasta suosikista enää parantaa?

Lue lisää »

Yksi suosikkikomedioistani, Zoolanderin ohella, on aina ollut Nuija ja Tosinuija. Enkä oikein osaa edes selittää miksi. Omille, aikaa kestäville suosikkileffoille, on harvoin järjellistä selitystä, ja se miksi typerä sekä lapsellinen pissikakka-huumori juuri tässä elokuvassa vetoaa minuun tulee aina olemaan itselleni pieni mysteeri.
Ehkä se johtuu ihailustani Jim Carreytä kohtaan; mies kun mielestäni on yksi kaikkien aikojen parhaita fyysisen komedian hallitsevia näyttelijöitä. Miehen Ace Ventura - Lemmikkidekkari on elokuva, jota rakastan intohimoisesti. Ylitseampuva, ärsyttävä, mutta samalla taidokas ja lumoava - jos näin voi naamanvääntelystä sanoa, sitä Carrey on tarjonnut minulle usein, ja taidolla.
Carrey ja Jeff Daniels palasivat yhteen 20 vuotta myöhemmin, kertoakseen Harryn ja Lloydin tarinan loppuun. Se näyttää katsojille mitä nämä idiootit ovat tehneet koko tämän ajan. Ja se ei välttämättä ole kaunista. Liian pitkälle edennyt “kepponen” saa päätöksensä, ja pari palaa yhteen toimittamaan mitä epätodennäköisintä tehtävää, saaden juonen juoksemaan noin kolmeen eri suuntaan. Lopputuloksena on mehevä kaaos, joka onnistuu välillä naurattamaan mutta harmillisesti useimmiten ei.
Elokuvasta puuttuu se jokin, se maaginen tunne joka teki ensimmäisestä osasta niin herttaisen. Osaltaan syytän Farrellyn veljesten tyyliä tehdä asioita. Ohjaaja-käsikirjoittaja duon tekeleet tuntuvat nykyisin vanhanaikaisilta ja hieman kuluneilta. Uutta ei osata luoda, elää nykymaailmassa, ja kaikessa kaikuu haikeus palata vanhaan. Se näkyy myös tässä elokuvassa. Heidän vessahuumorinsa, jonka huippukohtia ovat Sekaisin Marista, Nuija ja Tosinuija sekä Me, Myself & Irene, naurattavat edelleen. Mutta samalla kaavalla tehdyt uudet elokuvat eivät kuulu sellaisinaan enää tähän päivään. Tämän komedialajin paikan kärjessä ovat ottaneet Judd Apatowin, Seth Rogenin ja Evan Goldbergin kaltaiset tekijät, jotka tuovat katsojille astetta modernimpia komedioita kuten 40 v. ja neitsyt, Paksuna, This Is the End, This Is 40 sekä omat suosikkini, Pineapple Express - pilvinen pakomatka sekä Superbad. Niissä maistuu hölmöys ja typerä huumori, mutta napakammalla, ei niin itsestään selvällä reunalla.
Tämä ei tarkoita etteikö Nuija ja Tosinuija Kaksi olisi ensimmäisen elokuvan ystäville kelvollinen katsaus kaksikon elämään. Hahmot ovat tuttuja, meno yhtä järjetöntä kuin ennenkin ja Lloydin ja Harryn aivokapasiteetti ei ole ainakaan kasvanut vuosikymmenten aikana. Mutta onko siitä sammuttamaan jano, nostalgian kaipuu, jota aina koemme katsoessamme vanhoja suosikkielokuviamme? Uskaltaisin sanoa että ei. Haluamme että pitämistämme hahmoista pidetään huolta, että heille käy hyvin, ja heitä kohdellaan kunnioituksella. Kaikki on elokuvan tyylissä ennallaan, mutta se sydän, syy miksi hihitämme kaksikymmentä vuotta vanhaa elokuvaa katsoessamme, se on kateissa. Tai kenties nykyaika tuntuu niin kovalta, että vanhalle heppoisemmalle menolle ei ole enää tilaa.

Kyllä kansa tietää, vai tietääkö?

Lue lisää »

Kriitikot eivät tiedä mistään mitään. Kansa on väärässä. Kyllä kansa tietää. Kriitikot tykkäävät vain taideleffoista jotka eivät kelpaa tavalliselle katsojalle.
Tällaista keskustelua olen seurannut viime aikoina parinkin eri suomalaisen elokuvan ympärillä. Kun kriitikot ovat lytänneet elokuvan typeräksi, halvaksi, noloksi tai yksinkertaisesti huonosti, ja se on menestynyt teattereissa hyvin, on tuloksena aina kädenvääntö jossa kriitikot asetetaan vastakkain “tavallisen kansan kanssa”. Jostain syystä nämä kädenväännöt aiheutuvat useimmiten myös kotimaisista elokuvista.
Kyseiset elokuvat, juuri elokuvateattereihin saapunut Luokkakokous, sekä nyt kotiteattereihin saapunut Nightmare 2 - Painajainen jatkuu, ovat kansan syvien rivien suosiossa. Luokkakokous teki juuri historiaa olemalla katsotuin kotimainen elokuva koskaan avajaisviikonloppuna, ja Salkkari-leffalla on vannoutunut fanikuntansa joka ei suostu kuulemaan tai näkemään mitään kritiikkiä teosta kohtaan. Kuitenkin on todettava että molemmat elokuvat ovat heppoisia, ja suorastaan noloja.
Elokuvista nauttimisessa on jujuna se, että jokainen saa katsoa mitä haluaa ja pitää näkemästään. Mutta kun Luokkakokous kerää kriitikoilta kautta linjan 1-2 tähteä, on uskottava että siinä on jotain vakavasti vialla. Kriitikot leimataan huumorintajuttomiksi tosikoiksi jotka “eivät ymmärrä rennosta huumorista mitään”. Elokuvan nähneenä voin todeta, että se joka vertaa sitä erinomaiseen sekoilukomediaan Hangover ampuu täyslaidallisella ohi. Hangover on hienojen näyttelijöiden taidokkaasti tekemää sekoilua joka aidosti naurattaa. Sen takana on nokkela käsikirjoitus ja paljon ajatusta - on turha kuvitella että hyvä sekoilukomedia syntyisi helposti. Komedia on taitolaji, ja sitä ei täällä oikein osata. Jos olisin mies, Luokkakokous olisi minusta itseäni halvaksi tekevä tekele joka pistää miehet aivottoman hormoniherran rooliin. Ei kovin imartelevaa. Mutta hyvä että kansa tykkää.
Nightmare 2 on kömpelyydessään vaivaannuttava. Siitä huolimatta sitä katsotaan, ja katsottiin teattereissa, innolla. Se uppoaa kohdeyleisöönsä hienosti, mutta ulkopuolinen katsoja on ainoastaan hämmentynyt, hieman tuskaantunut ja ennen kaikkea tylsistynyt. Näytteleminen on kömpelöä, tapahtumat järjettömiä ja dialogi niin jäykkää että tekisi mieli vetää punakynä yli koko käsikirjoituksen.
“Kyllä kansa tietää” on hokema joka heitetään aina vastalauseeksi, kun kriitikot haluavat osoittaa teoksen heikkouksia. Kyllä, kansa tietää mihin haluaa rahansa laittaa, ja se meille kaikille suotakoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kriitikot pitäisi ihan niistä tavallisista elokuvistakin kuin tämä mystinen “kansa”, joksi massoja nimitetään. Me nautimme toiminnasta, trillereistä ja hölmöistä komedioista siinä missä kaikki muutkin. Mutta myös kansan syvissä riveissä on suuri joukko ihmisiä jotka toivoisivat suomalaisen elokuvan hieman muuttuvan. On hämmentävää katsella Pohjoismaisen elokuvan voittokulkua maailmalla, ja miettiä miksi suomalainen elokuva ei menesty. Kun meillä sarjatuotetaan Varesta ja Kummelia, tehdään Ruotsissa ja Tanskassa elokuvia jotka päätyvät Oscar-ehdokkaiksi ja Cannesiin. Hieno suomalainen elokuva He ovat paenneet ei kerännyt teattereihin katsojia juuri lainkaan, mutta maailmalla se kerää kiitosta ja kehuja - onko se liian hyvä suomalaiselle yleisölle? Olen iloinen siitä että joku Suomessa jaksaa vielä yrittää, tehdä hienoa elokuvaa siitä huolimatta että suurin osa kansasta ei halua sitä nähdä, sen erinomaisuudesta huolimatta.

Oscareista viis

Lue lisää »

Tällä viikolla kotiteattereihin tulee kaksi erinomaista, ja täysin erilaista, elokuvaa. Vaikka itse Oscareissa ei muutamaa hajanaista ehdokkuutta lukuunottamatta kumpikaan elokuvista saanut Akatemian huomiota, on todettava että milloin Oscarit olisivat aidosti määritelleet kiinnostavan ja hyvän elokuvan puitteet?
Kuka enää muistaa kunnolla muutama vuosi sitten parhaan elokuvan Oscarin voittanutta The Artistia? 2010 voittanut Kuninkaan puhe on erinomainen elokuva, mutta tuolta vuodelta elämään ovat jääneet ennemminkin Black Swan, Inception ja The Social Network. The Artistille hävisivät mm. mahtipontinen War Horse (Sotahevonen), huvittava The Help (Piiat) ja taidokas Tree of Life. 2012 voitti Ben Affleckin ohjaama Argo, jota itsekin pidin vuoden parhaana. Mutta Zero Dark Thirty, Silver Linings Playbook (Unelmien pelikirja), Life of Pi (Piin elämä) ja Les Misérables ovat ne joita ihmiset katsovat edelleen.
Viime vuonna taiston voitti periamerikkalaisiin tuntoihin syvästi vetoava 12 Years A Slave. Sekä järjettömän hyvä The Wolf of Wall Street että Gravity jäivät nuolemaan tältä osin näppejään. Voin kuvitella mitä tämän vuoden voittajista katsotaan, sillä olen jo nähnyt ne kaikki. Voittaja Birdman on kaaottinen ja herkullinen tarina, mutta tulee kokemaan saman kohtalon kuin Argo. Sen sijaan The Grand Budapest Hotel on jo ihastuttanut katsojia omalaatuisella tyylillään, The Imitation Game koukuttaa trillerimäisellä otteellaan samalla mukavasti itkettäen katsojaa loppumetreillä ja American Sniper kokoaa yhteen sotaelokuvista pitävät.
Näistä huolimatta omiin viime vuoden suosikkeihini kuuluivat sekä Gone Girl, että Nightcrawler. Koko vuoden listani voi katsastaa täältä.Molemmat lepäävät erinomaisen ja taidokkaan käsikirjoituksen varassa, rakentaen alati kasvavaa jännitettä joka vie katsojan mukanaan. Rytmisesti jumputtavaa virettä täydentävät hienot näyttelijäsuoritukset – Nightcrawlerin Jake Gyllenhaal oli elämänsä vedossa ja olisi ansainnut kaikki mahdolliset palkinnot miehenä jonka mielessä on jotain pahasti vialla. Louis Bloom on mies joka ilman mitään tunnontuskia ansaitsee elantonsa kuvaamalla materiaalia uutisiin yön pimeinä tunteina, silloin kun suurimmat tragediat ottavat paikkansa ihmisten elämässä. Gone Girlissä tasapainotellaan rakkaustarinan ja vaimon katoamista seuranneen kaaoksen välissä. Tuloksena on huumaavan tasapainoinen trilleri jossa katsoja ei tiedä ketä uskoa. Samalla molemmat elokuvat lujittavat jopa elokuvista tietämättömän uskoa siihen että käsikirjoituksella on väliä. On sanomattakin selvää että lantakasasta on hankala leipoa laskiaispullia, mutta nokkelalla ja tarkkanäköisellä tarinalla on melkein mahdotonta epäonnistua.

12 vuotta kestänyt elokuvanteko kannatti

Lue lisää »

Richard Linklaterin ohjaama ja käsikirjoittama Boyhood keräsi kuusi Oscar-ehdokkkuutta tänä vuonna, ja maanantain välisenä yönä nähdään miten elokuvan käy periamerikkalaisessa mittelössä. Tarinakehyksiltään hyvin perinteiseen americanaan istuva Boyhood on hurmaava tarina jota kuvattiin peräti 12 vuoden ajan. Kuvausryhmä aloitti vuonna 2002 ja tästä eteenpäin elokuvaa on rakennettu pitkäjännitteisesti, kuvaten kerran vuodessa nuoren pojan kasvutarinaa.
Kuusivuotiaasta Mason Evans Jr:sta kertova, mutta enemmän tämän koko perheeseen keskittyvä, tarina koskettaa arkisuudellaan. Poikaa esittävä Ellar Coltrane kirjaimellisesti kasvaa katsojan mukana kuusivuotiaasta 17-vuotiaaksi. Muutos on kiehtova ja hahmohin kiinnittyy täysin eri tasolla kuin jos eri elämänvaiheessa olevia lapsia olisivat esittäneet eri näyttelijät. Myös vanhempia esittävissä Patricia Arquettessa ja Ethan Hawkessa näkyvät selvästi kuluvan ajan jäljet. Rinnastettuna muihin elokuviin Hawke oli elokuvan ensimmäisiä ottoja kuvatessaan juuri saanut Oscar-ehdokkuuden miessivuosasta elokuvasta Training Day, ollen 32-vuotias. Arquette taas kävi läpi useita kehnoja elokuvia, aloittaen kuvaukset 34-vuotiaana ja ollen tarinan päättyessä 45-vuotias. Muutos on huomattava. Ihmiset muuttuvat aidosti, käyvät läpi pitkän ajanjakson kuvaamana avioeroja, koulun päättymisiä, muuttamisia, ongelmia ja voittoja. Kaikessa maistuu todellisuus, arki, oikea elämä. Sen antama malli ihmisistä on raikkaan normaali - äiti haluaa myös omaa elämää, eikä ole aina se pullantuoksuinen täydellinen ihmeolio joita elokuvat tarjoavat.
Kertooko Boyhood sitten oikeastaan mistään? Se kuvaa yhden pojan kasvamista vaihtuvissa perhesuhteissa opiskeluikäiseksi nuoreksi mieheksi. Vuodet vyöryvät vaivattomasti valkokankaalla ja katsojalle tulee halu käydä läpi omaa elämäänsä - näinkö ne vuodet todellakin vierivät ilman että me voimme asialle mitään? Asioita yksinkertaisesti tapahtuu. Jokaista virhettä ja huonoa päätöstä pohtiva katsoja voi huoletta ymmärtää että nostalgiassa on hyvä käydä, mutta siinä ei kannata piehtaroida. Elämä jää elämättä jos juoksee aina eteenpäin odottaen seuraava juttua, tai jää kaivelemaan vanhoja asioita jotka eivät voi nykypäivään enää vaikuttaa.
Elokuvan teko 12:n vuoden ajan on haaste. Sopimuksiä näyttelijöiden kanssa ei voitu kirjoittaa kuin seitsemäksi vuodeksi tuolloisen lainsäädännön takia. Luottamus oli kova. Linklater vannotti Ethan Hawkea kuvaamaan elokuvan loppuun mikäli ohjaaja itse menehtyisi kuluvan 12:n vuoden aikana. Myöskään lopullista käsikirjoitusta ei ollut, mutta suunta, alku- ja loppukohtaukset sekä hahmojen pääpiirteet olivat tiedossa. Tapahtumia rakennettiin ajan kanssa, sillä sekä tekniikka, populaarikulttuuri että hahmot muuttuivat kuvausten aikana omaan suuntaansa.
Panostus ja pitkäjänteinen työ on kannattanut, jos kriitikoiden mielipiteille antaa mitään arvoa. Katsojalleen Boyhood on kaksitoista vuotta kestävä nostalgiatrippi aitoon ajankuvaukseen, tuoden joka vuosi hieman lisää tuttua maailmaa mukaan tarinaan. Katsoja voi kasvaa hahmojen mukana, ja ihastella sitä vaivattomuutta jolta 2,5 tuntinen elokuva parhaimmillaan tuntuu.

Kun toimintatrilleri tehdään taidolla

Lue lisää »

Vanhat synnit ottavat John Wickiä aimo harppauksin kiinni tällä viikolla ilmestyvässä erinomaisessa toimintatrillerissä. Jo alkumetreillä käy selväksi että elokuva kuristaa eläinrakkaiden katsojien sydänalaa rautakouralla sinnikkäästi, ja meno muuttuu tästä vain tylymmäksi. Keanu Reeves on näyttelijä, joka muutaman flopin jälkeen on taas nousemassa varteenotettavaksi toimintanäyttelijäksi.
Toiminnan nimittäin jäyhäkasvoinen Reeves taitaa. Hänen rautakankea muistuttava vartalonsa on kuin luotu puhdasviivaisiin ja suorasukaisiin iskuihin joita elokuvan taistelukoreografia hyödyntää häpeilemättä. Reevesin stunttimiehenä aiemmin toimineen elokuvan ohjaajan, Chad Stahelskin luotsaamana toiminta onkin sulavaa, selkeää ja sitä on suoranainen nautinto katsoa. Wick on mies jota gangsteritkin pelkäävät, mörkö kaapissa josta kuiskitaan kunnioittavaan sävyyn viskilasin äärellä. Rikollisesta elämästä vetäytynyt mies on nauttinut hiljaiselosta vaimonsa kanssa, mutta kuten niin masentavan usein näin äijämäisissä tarinoissa, lähtölaukauksena toiminnalle ja miehen tarinalle on jonkun toisen vielä surkeampi kohtalo.
Kun ampiaispesää sohii tarpeeksi kauan ei enää mikään määrä zen-tietoisuutta riitä. Otetaan yksi verta nenästään kaivava huonosti kasvatettu gangsterin poika, elämän keskeisimpien kiinnekohtien menetys, ja John Wick kaivaa työkalunsa naftaliinista lähtien koston tielle. Mitään kovin syvällistä tarinassa ei ole. Vaikka tuska ajaa miestä eteenpäin, ei siinä pyöriskellä sillä tässä on kiireellisempiäkin asioita hoidettavana. Kuten pistää nippuun kuormakaupalla vastustajia mitä moninaisimmilla keinoilla.
Elokuva herkuttelee toiminnalla. Filmin tekee hienoksi sen tapa käsitellä omaa genreään rakkaudella. John Wick on sävyiltään tumma, mutta hienoa lisämakua antaa mustanpuhuva huumori; tarinaa on rakennettu puolittain kieli poskessa, eikä sitä voi ottaa täysin vakavasti kukaan. Se ei kuitenkaan tee pilkkaa, eikä lankea halpoihin kikkailuihin, joten kyseessä ei ole mikään hurlumhei-Expendables -tyylinen korni tekele. Kauniisti kuvattu, vaivaton, taidokkaasti koreografioitu John Wick on pienoinen yllätys genressään - hyvällä tavalla. Se on saanut sekä katsojilta että kriitikoilta ylistystä niin paljon, että jatko-osa on jo varmistettu.

Juokse poika juokse

Lue lisää »

Nuortenkirjoista tehdyt elokuvat ovat viimeiset kymmenen vuotta tuottaneet erittäin hienoja, sekä hyvin kehnoja, elokuvia. James Dashnerin The Maze Runner, jonka luin vuosi sitten, kuuluu siihen onnekkaaseen joukkoon joka sai valkokankaalle siirtyessään arvoisensa käsittelyn – itse kirja kun ei ollut teemoiltaan kovin originaali, tai kielellisesti aivoja nyrjäyttävä mestariteos. Se kuitenkin hurmaa hahmoillaan, omalla utopistisella maailmallaan ja tapahtumillaan jotka lähtevät alkuselittelyjen jälkeen juoksemaan sellaista vauhtia että lukija vain halusi pysyä mukana viimeiseen sivuun saakka.
Kyseessä on trilogia, ja toisen osan, The Scorch Trials, kuvaukset ovat juuri päättyneet tammikuun lopussa. The Maze Runner, Labyrintti, aloittaa tarinan esittelemällä hahmot, laittamalla nuoret shakkinappuloiden tavoin pelilaudalle ja aloittaa pelin joka on scifi-kuvitelmaa villeimmillään.
Supersuositusta Teen Wolf-sarjasta tuttu Dylan O'Brien esittää Thomasia, nuorta poikaa joka löytää itsensä massiivisten seinämien ympäröimänä pieneltä aukiolta. Hän ei muista edeltäneestä elämästään mitään. Sama amnesia vaivaa muita aukiolla asuvia poiki. He ovat kaikki nuoria, heidät on heitetty vehreälle aukiolle ilman selittelyjä kolmen vuoden ajan, eikä kukaan muista mitään. Pojat ovat rakentaneet saaduista tarvikkeista itselleen oman maailmansa ruokaloineen, sairastupineen, viljelyksineen ja juoksijoineen jotka tutkivat labyrinttia.
Labyrintti on loputtomalta tuntuva sokkelo joka ympäröi aukiota joka puolelta. Yksi suuri oviaukko aukeaa aamuisin, päästäen pienen joukkion tutkimaan käytäviä, etsien ulospääsyä. Illalla ovet sulkeutuvat ja labyrintin täyttävät biomekaaniset hirviöt joita et halua kohdata.
Exit-kylttiä ei näytä löytyvän, kolmen vuoden aikana kukaan ei ole onnistunut ratkaisemaan labyrintin arvoitusta tai selvittämään miksi pojat on lukittu massiiviseen labyrinttiin. Kunnes tavaroita kuljettavasta hissistä putkahtaa yllättäen ensimmäinen, ja ainoa, tyttö. Tapahtumat saavat sysäyksen, ja yht'äkkiä juostaan. Juostaan niin lujaa että jalat eivät meinaa pysyä mukana – elokuva rullaa eteenpäin viihdyttävällä vauhdilla, unohtamatta kuitenkaan itse hahmoja. Labyrintti onnistuu yhdistämään nuoret karismaattiset näyttelijät kiinnostavaan scifi-tarinaan, ja pitämään tahdin yllä cliffhangerin kaltaiseen loppuun saakka. Toista osaa jää odottamaan innolla, sillä kirjoja lukematonkin ymmärtää lopun käänteiden jälkeen että nuorten taival on vasta alussa – eikä labyrintti kenties ollut koettelemuksista se pahin.

The Honourable Woman on taidokas trilleri

Lue lisää »

Kahdeksanosainen The Honourable Woman on jälleen BBC:n voimannäyttö kyvystä luoda hienoa tarinoita televisioon. Sen poliittisia sävyjä trillerimäisin ottein käsittelevä juoni koskettelee Lähi-idän kriisiä pääasiassa Maggie Gyllenhaalin esittämän Nessan silmin. Tarina ei liioittele, vaikkakin sukeltaa syvälle vaikeisiin aiheisiin joista ei puutu dramatiikkaa ja käänteitä. Se on aikuisen tuntuinen tarina, tarkoitettu ihmisille jotka haluavat syventyä hetkeksi astetta harkitumman oloisen kerronnan pariin.
Se mikä sarjassa vetää mukaansa ovat sekä laadukkaat näyttelijät että tiivis ja taidolla rakennettu käsikirjoitus. Maggie Gyllenhaal on aina ollut hienoista tulkinnoista tunnettu näyttelijä, ja kompleksinen, yhtä aikaa vahva ja hirvittävän hauras hahmo on kuin tehty Gyllenhaalille jonka habitus ei noudata Hollywoodin normaalikaavaa seksikkäästä naisnäyttelijästä. Monikulttuurinen näyttelijäkaarti tukee tarinaa hillityllä, realistisella otteella missä kaikki tuntuu hyvin arkiselta. Tiivis ja monikerroksinen tarina kulkee Nessan mukana luovien eri vuosissa, palaten menneisyyteen paljastaen asioita nykypäivästä ja tarjoten motiiveja joita katsoja ei osannut odottaa.
Huomattavaksi sarjan tekee myös se, että sen pääosassa on nainen. Poliittinen trilleri on perinteisesti laskettu hyvin maskuliiniseksi genreksi, mutta tuomalla pääosaan naisen sarja nousee uudelle tasolle, samalla välttäen lajityypin sudenkuopat. Siitä puuttuu täysin kliseisyys, turha, vain katsojia kosiskelevaksi elementiksi tarkoitettu räiskintä ja toiminta. Sen sijaan se tarjoaa ajattelevan ihmisen trilleriä, joka on taituruudessaan virkistävä lisä aiheesta kiinnostuneille.
Sarjan kahdeksan jaksoa menevät ohi hujauksessa. On turha epäillä että teemoistaan huolimatta kyseessä olisi koskettava itkudraama - The Honourable Woman on ennenkaikkea taidokas jännitysnäytelmä jossa alituiseen ruudun täyttävä toiminta on korvattu ajatuksella. Se kuvaa traumatisoitunutta naista joka nukkuu hienon sänkynsä sijaan mitä odottamattomimmassa paikassa eikä tarjoa vastauksia aiheensa ongelmiin. Se ei ota kantaa, ei valitse puolta vaan tarkastelevin silmin kertoo kauniisti kuvattuna tarinan kiristäen vaijeria hienosti katsojan ympärille.

Velhonviitta naulaan

Lue lisää »

Useimmat meistä muistavat edelleen Daniel Radcliffen Harry Potterina; rooli tulee tuskin koskaan poistumaan näyttelijää käsittelevistä artikkeleista. Viittauksessa ei ole mitään vikaa, onhan Potter yksi hienoimmista filmatisoinneista joita “nuortenkirjoista” on koskaan tehty ja menestyneimmistä fantasiasarjoista koskaan. Mutta Radcliffe on kasvanut, kunnostautunut teatterilavoilla osoittaen monipuolisuutensa ja siirtynyt tekemään astetta aikuisempia rooleja - Harry Potteria ei enää ole.
Itse olen nähnyt nuorukaisen sekä Lontoossa Equus-näytelmässä ja myöhemmin New Yorkissa tähdittämässä How To Succeed In Business Without Really Trying-näytelmää. Radcliffe on hurmaava, sekä omaa hienon komiikan tajun ja ajoituksen. Viime vuoden yksi itselleni hienoimpia elokuvakokemuksia oli Dane DeHaanin ja Radcliffen tähdittämä Kill Your Darlings, joka jäi Suomessa ikävän vähälle huomiolle - tasapainottaakseni tilannetta katsoin sen kolmesti.
Tällä viikolla kotiteatterijulkaisuna ilmestyi ihastuttava kanadalais-irlantilaista yhteistyötä oleva What If, joka kuin varkain oli mennyt myös omien silmieni ohitse sillä se ei koskaan tullut Suomen yhä yksinkertaistuville valkokankaille teatteriin. Sen romanttinen vire on ihastuttavan raikas ja tuore ja se onnistuu nokkelalla dialogillaan karttamaan kaikki romanttisten Hollywood-elokuvien suurimmat kliseet. Näiden kliseiden vuoksi kartan henkilökohtaisesti romkom-kategoriaa usein kuin leprasiirtolaa, ja siksi haluan nostaa esille genren onnistuneita teoksia.
What If on tarina ystävyydestä. Sen hipsterimäiset vivahteet sopivat hienosti tarinaan joka kertoo alle kolmekymppisistä ihmisistä keskellä mutkikkaita ihmissuhteita. Elokuva joka hurmaa sanailullaan on tervetullutta vaihtelua ainaiselle toiminnalle ja paljaalle pinnalle - What If on vaivattomasti eteenpäin kulkeva hurmaava tarina todentuntuisista ihmisistä. Sen terävyys ja omalaatuiset hahmot nostavat sen keskiverron romanttisen komedian paremmalle puolelle, palauttaen osan uskosta jonka moni meistä on jo menettänyt. Elokuva ei keksi pyörää uudestaan, mutta jos tässä kuussa pitää katsoa elokuva joka puristaa mukavasti sydänalaa, olisi se luultavasti tämä.
Katsojien muisti on pitkä. Joillakin on ollut vaikeuksia yhdistää mitään romanttista roolia Daniel Radcliffeen tämän Harry Potter-roolin vuoksi. Jotkut taas ovat nostaneet miehen suoraan uuden ajan seksisymboliksi. Kysyttäessä mieheltä itseltään miten tämä on suhtautunut uuteen asemaansa nuorten naisten ihastuksen kohteena vaikka häntä on pidetty aina lapsivelhona, eikö se tunnu sopimattomalta, oli sanavalmiilla nuorukaisella täydellinen vastaus valmiina. “Mieskatsojilla ei ollut mitään vaikeuksia tehdä Emma Watsonista (Hermione) seksisymbolia hetkessä.” Kenties me katsojatkin voimme antaa Radcliffen ripustaa velhonviittansa naulakkoon ja nauttia hienoista elokuvista joita hän on onnistunut valitsemaan uraansa jatkamaan. Mielenkiintoinen Horns ilmestyy tänä vuonna myös Suomessa. Lisäksi elokuvat Trainwreck (Judd Apatowin ohjaus) sekä Victor Frankenstein ovat julkaisuvuorossa vuonna 2015.

The Normal Heart on pienimuotoinen helmi

Lue lisää »

Joillakin elokuvilla on tapana repiä sydän rinnasta pikkuhiljaa kiristämällä, kunnes istut sohvalla vuolaasti itkien elämän epäreiluutta. Kotiteatteri-julkaisuna juuri ilmestynyt The Normal Heart on tällainen elokuva. Se on yhtä aikaa hurmaava ja hauska, romanttinen ja ajatuksia herättävä. Samalla se onnistuu avaamaan kyynelkanavat eikä elokuvan päätyttyä olo ole kaikkein hehkein; mutta tarina on sen arvoinen.
1980-luvun alkuun, ja HIV-viruksen ensiaskeleisiin nojaava tarina valottaa kuinka eri tavoin eri ihmiset tautiin suhtautuivat. Tuntuu kuin elettäisiin pimeällä keskiajalla sillä faktatietoa taudista ei juuri ollut - sitä leimasivat spekulaatiot, huhupuheet, pelottelu sekä aito tuska ja ennakkoluulot. Homoseksuaalien elämään keskittyvä kertomus nostaa esiin Nedin, jota esittää hienosti Mark Ruffalo, sekä tämän rakastajan Felixin, jonka näyttelijä Matt Bomer on tuttu erinomaisesta Kovat Kaulassa (White Collar) tv-sarjasta sekä Magic Mike-elokuvasta. Miehet kohtaavat taudin, siitä aiheutuvat ennakkoluulot sekä eri lähestymistavat joilla taudista ryhdytään tiedottamaan omilla tavoillaan. On selvää että tappavasta taudista kertova elokuva ei säästele katsojaansa, ja hienot näyttelijäsuoritukset kautta linjan pitävät huolen siitä että hahmoihin kiintyy auttamattomasti. Muissa hienoissa rooleissa nähdään mm. Taylor Kitsch, Jim Parsons, Alfred Molina, Julia Roberts sekä Joe Mantello.
The Normal Heart voitti parhaan elokuvan palkinnon Critics’ Choice Television Awardseissa 2014 kesäkuussa, samalla kun Bomer pokkasi pystin parhaan miessivuosan roolista elokuvassa. Elokuva on tehty HBO-kanavalle, ja näin siirtynyt suoraan dvd/BD-julkaisuksi.
80-luvun alun käänteitä on viime aikoina kuvattu elokuvissa paljon. Johtuuko tämä ihmiskunnan nostalgiankaipuusta, vai siitä että asioista uskalletaan viimein puhua? Osasyynä voi olla 80-luvulla teineinä kasvaneet elokuvantekijät, joilla on nyt vaikutusvaltaa kertoa tarinoita jotka tuntuvat heille tärkeiltä. Samaa aihetta käsittelee myös viime vuoden Oscar-palkittu Dallas Buyers Club mutta 80-luvun näkökulmasta aihetta ovat käsitelleet myös elokuvat Gia sekä Philadelphia. Poikkeuksellista näille tarinoille on se, että ne kertovat tarinaa oikeiden, asiat läpi eläneiden ihmisten, näkökulmasta. Kyseessä ei ole fiktio, vaan kappale aitojen ihmisten kivuliasta elämää.
Joskus ihminen tarvitsee muutakin kuin jatkuvaa rymistelyä tai keveitä romanttisia komedioita. The Normal Heart on pienimuotoinen helmi joka ihmisten tulisi katsoa. Sen ajankuvaus on herkän tarkkaa, se kertoo ajasta jollaista toivottavasti emme enää kohtaa mutta ennenkaikkea se antaa mielelle apetta ja koskettelee katsojan sydänalaa nasevasti riipien.

Viski on halpaa ja naiset vaarallisia

Lue lisää »

Frank Millerin Sin City-sarjakuviin perustuvat elokuvat hurmaavat visuaalisuudellaan. Samalla ne houkuttelevat katsojan maailmaan jossa viski virtaa, naiset ovat kauniita mutta vaarallisia, sekä miehet jäyhiä sankareita tai todellisia konnia. Ensimmäinen, vuonna 2005 ilmestynyt, Sin City oli leuat auki loksauttava omituisuus sillä aivan tämänkaltaista elokuvaa emme olleet ennen nähneet. Täysin samaa kaavaa noudattaen Sin City: A Dame To Kill For yhdistelee mustavalkoista maisemaa, tuoden väriläiskiä sarjakuvamaiseen film noir-kerrontaan täydellisesti tyylitellen. Se yhdistää vaivatta oikeat näyttelijät toisinaan täysin piirrettyihin taustoihin ja tuloksena on ulkonäöltään erikoinen, helposti tunnistettava teos.
Voisi luulla että jykevä, hieman tunnistamattomaksi meikattu Mickey Rourken Marv olisi pääosassa, tai edes Josh Brolinin esittämä antisankari. Elokuvan kirkkaimmaksi tähdeksi nousee kuitenkin vaivatta miehiä pyörittävä Ava, jota Eva Green tulkitsee kuten hän tuntuu syntyneen tulkitsemaan monia rooleja - vetovoimaisesti, lumoavasti, vaarallisen viettelevästi. Ava on tarinan klassinen “nainen pulassa” - ainakin siihen asti kun katsoja ymmärtää että kaikki naiset eivät välttämättä tarvitse pelastajaa, ja joskus naiset määrävät tarinan suunnan. Tarinan vire henkii 20-lukua jolloin naiset olivat omia hahmojaan, kauniita ja kenties herkkiä, mutta eivät koskaan avuttomia ja toisinaan vahvempia kuin yksikään mies.
Meno on raakaa, liha taittuu herkästi ja ihmiselämä ei ole juuri minkään arvoinen kaupungissa jossa korruptio on elämäntapa ja viski halpaa. Naissoturit tuovat Rosario Dawsonin johdolla tarinaan feminististä sanomaa, mutta ikävän kliseisellä tavalla. Vahvan naishahmon ei tarvitse olla fyysisesti vahva tai asevalikoimaltaan miesten kaltainen. Tästä huolimatta hahmogalleria on kiinnostava, kun eri ihmiskohtalot tempovat Sin Cityssä roikkuen toisinaan viimeisillä voimillaan kynnenpäistään kuilun reunalla. Elämä ei anna armopaloja, ja voittaako tämänkaltaisessa kaupungissa kukaan?
Tyyliltään sekä toteutukseltaan A Dame To Kill For on täydellinen tunnelmapala. Samalla se on ikävällä samalla täydellinen kopio edeltäjästään, jolloin jotain uutta koukkua jää hieman kaipaamaan sillä ensimmäinen Sin City onnistui hurmaamaan juuri innovatiivisuudellaan. Siksi se voi tuntua vanhan toisinnolta vaikka onkin saumaton jatkumo useista eri tarinoista koostuvana elokuvana. Tyyliin ihastuneet eivät pety, ja nokkelia one-linereita heittelevät hahmot tumman synkässä maailmassa ovat paikallaan. Siitä huolimatta elokuvasta jää tyhjä maku suuhun, vaikka tarinat vyöryvät sujuvasti eteenpäin. Tulee ainoastaan tunne että olen nähnyt tämän joskus ennenkin.

Jouluna on aikaa jopa leffamaratoneille

Lue lisää »

Joulu koittaa, vatsat täyttyvät ja ihmiset joko kaahaavat stressaantuineina sukulaisen luota toiselle tai makaavat puolikoomassa kodissaan ruokapöydän ääressä tyytyväisinä ettei tarvitse ihan heti mennä takaisin töihin.
Itse ulkoistin joulustressin suosiolla siirtymällä joulun viettoon etelän lämpöön. Viikoksi on siis luvassa aurinkoa, ei toppatakkia, mutta runsaasti hyvää ruokaa ja juomaa joka ei muistuta lainkaan suomalaisia ruokaperinteitä. Samalla joudun luopumaan yhdestä monivuotisesta jouluperinteestäni, eli leffamaratonista. Minulla on ollut tapana katsoa joka joulu viimeiset yli 10 vuotta Harry Potter-elokuvia, ja joka vuosi maratoni on siis ilahduttavasti kasvanut yhdellä uudella tarinalla. Kahdeksan elokuvan läpikahlaaminen kestää muuten 1 166 minuuttia eli hieman yli 19 tuntia. Voin kertoa että suklaata ja viiniä kuluu, mutta onneksi koiranketale pitää huolen siitä että uloskin tulee mentyä ja näin takamus nostettua sohvalta monta kertaa maratonin aikana!
Monilla kuuluu joulun perinteisiin jokin tietty elokuva. Keskustelin aiheesta Episodi-lehden porukoiden kanssa iltaa viettäessämme ja elokuvaihmisillä on yleensä varma mielipide asiasta. Jotkut odottivat Samu Sirkan joulutervehdystä, toiset taas klassikkoa Ihmeellinen on elämä (1946), joka melko varmasti tulee televisiosta joka ikinen joulu ja hurmaa edelleen mustavalkoisella maisemallaan. Mutta uudempiakin suosikkeja löytyy; näistä ehkä yksi ihanimmista on Love, Actually (2003) joka on yhtä aikaa huvittava ja romanttinen, ja näin erinomainen jouluelokuva hienoine joulumusiikkeineen ja naurattavine kommelluksineen. Samoin Yksin kotona-elokuva tuntui saavan kannattajia, kuuluuhan sen monen lapsuuteen ja sijoittuu puhtaasti joulun aikaan. Huumoria kaipaaville voidaan suositella myös The Grinch (2000) -elokuvaa, joka sopii lapsille, tai Pahaa Pukkia (2003), joka on puhtaasti aikuiseen makuun.
Yksi suosituimpia, ja myös omalle traditio-listalleni kiipeäviä elokuvia on Die Hard joka on yllättävän jouluinen, huolimatta reippaan hurtista menosta. Viisi osaa läpi kahlatessa siinä onkin jo maratonin makua, vaikka Harry Potteriin onkin vielä matkaa. Kauhun ystävänä olen myös katsonut Black Christmas-elokuvan, sen 2006-version pariinkin otteeseen, sillä mikäpä joulu ei kaipaisi hieman kiljuntaa. Jos haluaa heittäytyä varsin pohjoismaalaiseksi niin uskon että monen televisiosta löytyy jouluna Rare Exports tai Fanny ja Alexander. Joulu toimii elokuvan teemana hyvin, vaikka se ensi alkuun tuntuu rajoittavalta tekijältä - kuka haluaisi katsoa jouluelokuvaa kesällä? Useat mainitsemistani elokuvista eivät ehkä toimikaan yhtä hyvin ympäri vuoden - siksi onkin ihanaa että joulu on takuuvarmasti kerran vuodessa!

Myrskyn silmässä

Lue lisää »

Kotiljulkaisuksi ilmestynyt Into the Storm on helppo lakaista maton alle yhdeksi katastrofitekeleeksi joita olemme nähneet vuosien mittaan useita - hyviä ja huonoja. Se kertoo hurrikaanista joka lanaa tehokkaasti oikeastaan kaiken mikä sen tielle joutuu, kertoen tarinaansa ihmisten ja näiden kuvaamien videoiden kautta. Trendi tehdä elokuvia jotka koostuvat ihmisten nauhoittamista pätkistä ei näytä hiipumisen merkkejä - näistä elokuvista joko pitää tai ei. Onko heiluva, toisinaan huonolaatuinenkin kuva sitten tarpeeksi pitämään katsojan kiinnostuksen yllä kun juostaan ryskäävää myrskyä pakoon, samalla kun katsoja näkee periaatteessa vain maata tai jalkoja? Kuvaustyyli tuo tilanteeseen aitoutta kaaosmaisuudellaan, mutta onneksi Into the Storm myös jakaa kerronnan usean kameran kesken jolloin tilanteet pysyvät fokuksessa eikä katsoja joudu arvailemaan mitä ympärillä tapahtuu.
Elokuvan ihmiset ovat hyvin kliseisiä katastrofielokuvan hahmoja; on leski-isä ja tämän kaksi teini-ikäistä poikaa, joista toinen on ihastunut saavuttamattomaan tyttöön, kaksi (hulvatonta) vatipäätä jotka kuvittelevat tekevänsä omaa Jackass-sarjaa sekä hurrikaanien metsästäjät jotka ammatimaisesti syöksyvät keskelle vaaraa saadakseen rahaa kuvaamistaan videoista. Sankareita nousee esiin sitä mukaan kun “ennennäkemätön” pyörremyrsky tekee tuhojaan, pistäen ihmiset juoksemaan, roikkumaan henkensä edestä tuulen riepoteltavana suojissa sekä pakenemaan varmaa tuhoa.
Huvittavinta elokuvassa lienee on itse pyörremyrsky joka saa hienoja muotoja, keksien yhä uusia tapoja tappaa ihmisiä. Yllätyksiltä ei vältytä, eikä elokuva varsinaisesti paijaa katsojan herkkää sielua tarjoamalla kaikille osallisille onnellista loppua. Into the Storm ei ole genrensä hienoin helmi, sillä pyörremyrskyistä on tehty aidosti vaikuttavia elokuvia - mutta kaikessa kaaoksessaan se on siitä huolimatta nautinnollisen hölmö elokuva, ja henkilökohtaisesti viihdyin sen parissa mainiosti.
Jos haluatte virittäytyä hurrikaani-tunnelmaan, on tarjolla myös todella hienoja tarinoita siitä miten ihmistä voidaan riepotella napakalla tuulenvireellä. Näistä hienoin kenties on Meren raivo (The Perfect Storm), jossa George Clooney ja Mark Wahlberg etunenässä joutuvat nokikkain niin ison aallokon kanssa että se vetää hiljaiseksi. Jo melkein klassikkoainekseksi lukeutuva Twister vuodelta 1996 tarjoaa lentäviä lehmiä eripuraisen pariskunnan ohella. Oma suosikkini on Jake Gyllenhaalin ja Dennis Quaidin tähdittämä The Day After Tomorrow, joka ei varsinaisesti kerro myrskystä, vaikka tappavan kylmän rintaman aiheuttaja onkin joka puolella viriävät myrskyt.
Suomessa asuessa todelliset myrskyt tuntuvat kaukaisilta; iltapäivälehdet täyttyvät huvittavasti “tuhoja” kuvatessaan katkenneista puiden oksista ja kenties kaatuneista liikennemerkeistä. Hurrikaanit tuntuvat eksoottisilta, mutta kuten Into the Storm-elokuvassa todetaan, voi tulla aika jolloin pyörremyrskyt siirtyvät alueille joilla ne eivät ole aiemmin olleet. Mitä tapahtuisi jos maapallon raivo siirtyy kaupunkeihin joissa tähän ei ole koskaan varauduttu? Idea on kiinnostava ja toivottavasti tästä tehdään vielä joskus mukaansatempaava (kyllä) tarina.

Värikäs avaruus jossa soi...Jackson 5?

Lue lisää »

Kuka olisi uskonut että elokuva jossa sankareina ovat tanssiva lainsuojaton, kolme sanaa osaava puu, konekiväärillä ampuva pesukarhu, vihreänaamainen nainen ja kaapin kokoinen mies, olisi hitti?
Näin kuitenkin kävi, kun Marvel päätti tehdä Guardians of the Galaxy -sarjakuvastaan elokuvan – ja erinomaisen sellaisen. Marvelin menestys ei sinällään ole mikään yllätys; heillä on taito luoda sarjakuvistaan humoristisia, visuaalisesti kiehtovia ja toiminnallisia kokonaisuuksia jotka uppoavat elokuvayleisöön vaivatta. Mutta puhuva pesukarhu? Kyllä, Bradley Cooperin ääninäyttelemä hahmo toimii lekan tavoin ja on yhtä aikaa hurmaava ja uskottava.
Kyseessä on juonensa puolesta hyvin tavallinen tarina maagisesta esineestä ja pahiksesta, joka haluaa tuhota, kostaa ja osoittaa ylivoimaansa mitä ilkeimmillä tavoilla. Kaikki sitoutuu yhdeksi kattavaksi kokonaisuudeksi Marvelin universumissa, sillä samoja hahmoja nähdään myös Avengersien tarinankaaressa. Sama avaruus eri kansoineen avautuu mm. Thor-elokuvissa, mutta sitä ei alleviivata tai tuoda etualalle. Tästä johtuvat ahaa-elämykset ovat aina olleet näissä vesissä uiville yhdistävä tekijä fanikunnassa, sekä ihastuttava piriste tehostekaaoksen keskellä. Sekalainen joukkio päätyy yhteen epäonnisen tapahtumaketjun vuoksi, mutta kuten usein parhaimmissa ystävyystarinoissa tapahtuu, hitsautuu joukko vahvaksi kokonaisuudeksi vastoinkäymisten kautta. Guardians of the Galaxyn ryhmä rämä on kuin koko elokuva; värikäs, humoristinen, yllättävän nokkela toiminnassaan ja pureva. Tarkoitus on viihdyttää, kertoa fantasiatarinaa jossa sarjakuvamaailman kiemurat ovat suuremmat kuin yksittäinen elokuva koskaan voi kertoa. Niinpä katsoja joka ei ole seurannut esimerkiksi Avengersien tarinaa voi olla hieman pihalla – mutta toisaalta tämä ei ole onneksi olennaista pystyäkseen nauttimaan elokuvasta täysin siemauksin.
Parks and Rec-sarjasta tutuksi tullut, itsensä supersankari-kuntoon pumpannut Chris Pratt on hurmannut katsojat osuvalla huumorilla, rentoudella sekä ulkonäöllään - Star Lordiksi itseään kutsuva seikkailija on sankarina rennoimmasta päästä, tuoden agressiiviseen joukkioonsa asteen keveyttä. Ilman huumoria elokuva ei toimisi oikeastaan lainkaan, vaan käteen jäisi ympäri galaksia tapahtuva säntäily jossa kaikki uhkailevat kaikkia. Kaikkea siivittää Star Lordin aina mukanaan kantama Awesome Mix Vol 1, kasetillinen nostalgisia kappaleita 70-luvulta, jonka tahdissa joukko matkustaa, tanssii ja taistelee vihollisiaan vastaan. Tutut sävelet tuovat elokuvaan ripauksen todellisuutta, tunnelmaa ja kertovat samalla Star Lordin taustasta – kuinka usein muilla planeetoilla on kuultu Marvin Gayeta ja The Jackson 5 -lauluja?
Guardians of the Galaxy on Marvel-universumin 10. elokuva ja jatkoa piisaa. Koska sekä näyttelijäkaarti, James Gunnin ohjaus ja humoristinen keveä ote ovat saaneet kehuja ei ole ihme että toinen osa on jo kehitteillä. Se ilmestynee toukokuussa 2017, mutta sitä ennen elokuva saanee erikoistehosteistaan Oscar-ehdokkuuden helmikuuksi.

Nyt ei pop-iskelmä ilahduta

Lue lisää »

Harva elämys on yhtä hieno kuin käydä Lontoossa tai New Yorkissa katsomassa musikaalia tai hienosti toteutettua näytelmää. Teenkin tätä kohtuullisen usein ja poistun aina teatterista täynnä huumaantunutta energiaa ja ihailua. Elämys nähdä omin silmin lavalla hienojen, tuttujen kappaleiden tulevan lihaksi, maailman parhaimpien esiintyjien tulkitsemana on kokemus jonka soisin kaikille ainakin kerran elämässä. Olen monesti mennyt teatteriin myös katsomaan tunnettuja näyttelijöitä; näiden seuraaminen teatterilavalla on koukuttava kokemus.
Jersey Boys on esimerkki Broadway-musikaalista joka on siirretty elokuvaksi, eikä ole onnistunut siinä kovin hyvin. Ongelma ei ole näyttelijöissä, sillä laulut napsahtavat kohdalleen hienosti - ollen tuttuja myös useimmille katsojista sillä tarina kertoo The Four Seasons-yhtyeestä 1960-luvulla. Siinä missä laulut ovat elokuvan todellinen kohokohta, aina hyvän Christopher Walkenin ohella, tuntuu että loppu elokuva pysähtyy toisinaan kuin seinään. Mukana on niin paljon ahdistusta, riitelyä ja kinastelua että katsoja toivoisi herrojen ryhtyvän vain laulamaan - tai ainakin selvittävän sotkunsa laulamalla herkullisen medleyn käsien heiluttelun ja napisemisen sijaan.
Teatterilavalta valkokankaalle siirryttäessä tarina on menettänyt keveytensä, viihdyttävyytensä ja näin ollen musikaalin alkuperäisen luonteen. Kyllä, ongelmia oli yllinkyllin yhtyeen elon aikana, mutta ohjaaja Clint Eastwood ilmeisesti on tuntenut halua pyöriä tunteiden roskakasassa oikein antaumuksella. Siinä missä musikaalit voivat tuottaa suuriakin tunnekuohuja ja itkettämään kuulijoitaan (ajatelkaa nyt vaikka Les Miserablesia), on toiveena kuitenkin pop-ryhmästä kerrottaessa että katsojalla olisi hauskaa. Draaman kaari on kuitenkin synkkä, ja sävyä eivät onnistu keveähköt kappaleet nostamaan. Näin Jersey Boysista tulee outo yhdistelmä kevyttä pop-iskelmää jukeboksista soitettuna ja Mafiaveljet-tyylistä synkistelyä amerikan-italialaisten selvitellessä välejään.
Kenties pimeä vuodenaika pistää halajamaan kevyempää ja nostattavampaa musiikillista antia, mutta itse suosittelisin esimerkiksi erinomaista, vuonna 2007 ilmestynyttä, Hairspray -musikaalia katsottavaksi. Siinäkin muuten on Christopher Walken, mutta myös John Travolta naiseksi pukeutuneena. Mitä sitä muuta tarvitsee?

Vaihdettaisiinko nämä äijät jo naisiin?

Lue lisää »

Hollywoodissa uskotaan toimintaelokuviin sekä tuttuakin tutumpiin näyttelijöihin. Tätä kaavaa noudattaa uskollisesti The Expendables-sarja, joka on kerennyt jo kolmanteen osaansa. Vanhoista toimintastaroista kasattu näyttelijäkaarti puhkii, huhkii ja heittelee heikohkoja one-linereita siihen tahtiin että välillä täytyy aina pysähtyä kysymään miksi näitä elokuvia tehdään? Siksi että kansa katsoo. Nostalgian kourissa pyöriskelevät, pääasiassa miehet, haluavat nähdä nuoruutensa toimintatähdet edelleen ruudussa vaikka uusia ja paljon taitavampiakin tähtiä olisi tarjolla.
Vanha jengi on kasattu kasaan, johtotähtinään Sylvester Stallone, Jason Statham ja Dolph Lundgren. Mukaan on heitetty ripaus tuoretta verta Kellan Lutzin muodossa, mutta loppukaarti näyttää hyvinkin vanhalta; Antonio Banderas, Jet Li, Wesley Snipes, Mel Gibson, Arnold Schwarzenegger - nimilista on täynnä toimintaelokuvan historian havinaa. Itse pohdin aina tämäntyylisiä elokuvia katsoessani miksi ei niin taipuisat ja uskottavat miehet pistetään toimintaelokuvaan, mutta eihän The Expendables nyt varsinaista potkutoimintaa olekaan. Aseen liipasinta pystyy painamaan kuka vaan, samoin ampumaan singolla sekä heittelemään huonoja vitsejä.Toiminta tulee räjähdyksistä eikä niinkään taidokkaista parkour- ja lähitaistelu-kohtauksista, joita itse arvostan suuresti.
Olen nimittäin suuri toimintaelokuvien ystävä. Siksi The Expendablesin menestys tuntuu loukkaukselta hienoa genreä kohtaan. Jos rinnalle asettaa vaikka yhden tämän vuoden hienoimmista toimintarykäyksistä, The Raid 2: Berandal-elokuvan, voi ymmärtää mitä tarkoitan. Toinen on täynnä runoutta, hienoa juonenkuljetusta sekä taidokkaita, saumattomasti toisiinsa liitettyjä taistelukohtauksia - toinen sytyttää sikarin ja höröttää päälle.
Mikään mielipide ei tietenkään estä ihmisiä saamasta mitä nämä haluavat. Ei vaikka kolmososa tuotti pitkässä juoksussa huonommin kuin edeltäjänsä, ei vaikka kriitikot eivät elokuvasta pitäneet - elokuvan väkivaltaa jopa tukahdutettiin jotta se olisi soveliaampi yhä nuoremmalle yleisölle. Neljäs osa tulee, luottakaa minuun. Bond-tähti Pierce Brosnan on huhujen mukaan jo lupautunut tulevaan elokuvaan, samoin Hulk Hogan. Ahkerasti kiertävät huhut myös naisversiosta; mikä olisikin tällä hetkellä huomattavasti kiinnostavampaa. Keitä minä haluaisin nähdä naisversiossa? Oma unelmaversioni olisi Milla Jovovich, Sigourney Weaver, Kate Beckinsale, Michelle Rodriguez, Zhang Ziyi, Angelina Jolie sekä Linda Hamilton. Kuulostaako hyvältä? Niin minunkin mielestäni.
Bloggaajaa voi seurata myös Twitterissä.

Joskus pitää katsoa huonojakin elokuvia

Lue lisää »

Puhutaanko välillä inhokeista, tyhmistä leffoista? Makuja on niin monenlaisia että leffakirjo maailmassa on oikeastaan loputon. Siinä missä joku hurmaantuu nk. “eurooppalaisesta taide-elokuvasta”, joku uppoutuu mieluummin Hollywoodin toimintaspektaakkeleihin kun taas kolmas haluaa tuijottaa ainoastaan romanttisia komedioita. Elokuvia katsoessa tai niistä keskustellessa ei voi oikeastaan edes turvata snobismiin; jokainen on oikeutettu katsomaan juuri sitä mitä haluaa ja mikä tarjoaa sen hetken mielialaan sopivaa viihdettä.
Katsoessani elokuvia Tammy ja Blended jouduin kuitenkin kaivamaan syvälle energiavarastoni sisälle. Kyseessä on kaksi viime viikolla ilmestynyttä julkaisua, joiden pääosissa ovat suositut amerikkalaiset näyttelijät - pitäisikö sanoa koomikot. Tammy -elokuvaa tähdittää Melissa McCarthy, joka nousi suuremman yleisön tietoisuuteen hulvattomasta Morsiusneidot-leffasta. Nainen on parhaimmillaan suulas, nokkela, huvittava ja vastoin yleisiä Hollywoodin muotteja, hyvinkin pyöreä. Mikään ei kuitenkaan auta jos elokuva on kokoelma kiroilua, typeriä kommelluksia ennalta-arvattavine käänteineen. Sitä kaikkea Tammy kun sattuu olemaan. Sen ymmärsi jo katsomalla kantta mutta elokuvan läpi kahlaaminen oli tästä tiedosta huolimatta melkoista taistelua. Elokuvan ainoaksi valopilkuksi nousi Tammyn, työnsä ja miehensä menettäneen rääväsuisen naisen, viinaan menevä isoäiti jota esittää huvittavasti Susan Sarandon. Yksi hahmo voi pelastaa elokuvan täydelliseltä katastrofilta, mutta siitä huolimatta päässäni pyöri koko ajan ajatus siitä miksi ihmeessä näitä elokuvia tehdään.
Päiväni ei parantunut siirtyessäni toiseen elokuvaan, Adam Sandlerin ja Drew Barrymoren tähdittämään Blended:iin. Näyttelijäkaksikko työskentelee yhdessä jo kolmatta kertaa. Ilmeisesti yleisö haluaa nähdä heidät yhdessä, vaikka tuloksena tuntuu olevan yhtä poikkeusta lukuunottamatta kamalia romanttisia komedioita. Aina eka kerta oli rasittava, eikä Blended nosta odotuksiani kaksikon yhdessä työskentelystä lainkaan. Virkistävän poikkeuksen tähän listaan tuo 1998 ilmestynyt The Wedding Singer, joka on aitoudessaan hurmaava. Ja tämä on minulta paljon sanottu sillä en voi sietää Adam Sandleria. Sandler tuntuu summaavaan yhteen näyttelijään kaiken sen mistä en pidä tyhjänpäiväisissä komedioissa. Sandler ei ole hauska, hän ei ole komea, hänen äänensä on raastava riivinrauta ja skaalaltaan mies on kapeampi kuin joulukuusen varsi. Niinpä on pienoinen ihme että mies julkaiseen komedian toisensa perään, ja ihmiset katsovat tyytyväisenä. Blended on epäonnistunut tarina kahdesta perheestä joiden vanhemmat päätyvät sokkotreffeille jotka menevät (tietenkin) kamalalla tavalla suoraan ojan pohjalle. Tarina on täynnä “herttaisia” väärinkäsityksiä, lapsien kanssa tekemistä ja kaiken kruunaa järjetön juonenkäänne jotta tarina saadaan siirrettyä eksoottiselle Afrikan mantereelle.
Kun puhutaan kevyestä hömpästä on luultavasti Blended se mitä halutaan tarjota. Mutta kevyen hömpänkin voisi odottaa naurattavan, olevan nokkela tai katsojan toivovan pariskunnan päätyvän yhteen vastoin kaikkia odotuksia. Blended oli tylsä, niin täynnä kliseitä että jo Tammysta päänsäryn saanut pääni tuntui hajoavan pieniksi pirstaleiksi tämän tylsyyden edessä. Missä huumori? Missä hurmaava sanailu? Kaikesta tuomitsemisestani huolimatta sekä Tammy että Blended tulevat pärjäämään kotiteatterijulkaisuina hyvin. Miksi? Niitä tähdittävät näyttelijät joista suuri kansa tuntuu pitävän. Ne koskettelevat teemoiltaan katsojien haluamia aiheita, ovat kevyitä eivätkä rasita ketään (paitsi minua). Ne ovat täydellisen harmittomia. Annetaan siis kansalle mitä se haluaa, ja toivotaan horisontissa siintävän loppuvuonna laadukkaita julkaisuja joulun kunniaksi.

Pitäkää silmällä Robert Pattinsonia

Lue lisää »

Joillekin näyttelijöille tapahtuu hyvin nuorena sekä hyviä että huonoja asioita yhtä aikaa. Robert Pattinson, nyt 28-vuotias britti, koki tämän saadessaan unelmaosan Twilight-sarjassa. Niin ongelmallinen kuin Twilight-elokuvasarja onkin, oli se aikansa suurimpia ilmiöitä, Edward Cullenin osa yksi halutuimpia ja Pattinson näin onnekas napatessaan osan itselleen. Tähdittäessään lähinnä teineille suunnattua romanttista vampyyrisaagaa mies sai kuitenkin pian huomata leimautumisen huonot puolet. Nuori tähti ei saanut olla rauhassa missään, fanilaumat olivat armottomia ja miehen yksityiselämää ja suhdetta toisen tähden, Kristen Stewartin kanssa, puitiin loputtomiin.
Huvittavinta on että Robert Pattinson on mies joka vihaa Twilightia enemmän kuin yksikään tuntemani ihminen. Jos leimaat näyttelijän pelkiksi kauniiksi kasvoiksi joka ei ymmärrä mitä elokuvasarja teki hänen uralleen suosittelen tutustumaan miehen haastatteluihin. Itseironiaa uhkuva ja tarkkanäköisellä sarkasmilla kuorrutetut haastattelut Pattinsonista tuohon aikaan kertovat että mies ymmärtää kuinka kamala Twilight itse asiassa onkaan. Mutta jokaisen on tehtävä töitä, jokainen aloittaa jostain.
Aikaa viimeisestä Twilightista on kulunut nyt kaksi vuotta ja tänä aikana Pattinson on tarttunut mielenkiintoisiin rooleihin jotka osoittavat että, todellakin, pölkkymäisestä näyttelystä suurin kiitos kuuluu itse elokuvasarjan kehnoudelle. Vettä elefanteille on romanttinen ja riipaiseva rakkaustarina joka outodessaan sijoittuu kiertävän sirkuksen maailmaan. Elokuvan kauneus ja raakuus tekevät siitä toisinaan jopa vaikeaa katsottavaa sillä Christopher Waltzin hahmo on sietämättömän kauhea.
Itse otin Pattinsonin takaisin suosikkilistalleni istuessani pimeässä elokuvateatterissa katsoen tyylikkään limusiinin lipumista pitkin Manhattanin katuja melkein kaksi tuntia. Kuulostaako tylsältä? Ei pitäisi. David Cronenbergin ohjaama, Don DeLillon erinomaiseen romaaniin perustuva Cosmopolis on hiljaisen koukuttava, lumoava matka täydelliseen elämään joka hajoaa käsiin yhden automatkan aikana. Robert Pattinson istuu rikkaan ja tunneköyhän Eric Packerin rooliin täydellisesti. Suoritus oli niin hyvä että kulttiohjaaja Cronenberg on valinnut Pattinsonin mukaan myös uusimpaan, joulukuun alussa ensi-iltansa saavaan, Maps To the Stars-elokuvaansa. Näin elokuvan eilen, ja se on nyt yksi vuoden suosikeistani.
Kotiteatteriversiona juuri ilmestynyt The Rover on väkevä tarina yhden miehen matkasta läpi Australian. Maailma on kokenut taloudellisen romahtamisen korkeimman huipun, jättäen jälkeensä ihmisiä jotka elävät eteenpäin omilla keinoillaan. Sen tähtenä loistaa huiman roolisuorituksen tekevä Guy Pearce, jonka esittämä Eric ryhtyy jahtaamaan miehiä jotka varastivat tämän auton. Nykymaailmassa elävä ihminen voi kysyä miksi yksi auto on niin tärkeä että sen takaisin saadakseen pitää jättää jälkeensä tuhoa ja ruumiita, mutta maailmassa jossa kaikki omaisuus on menetetty auto voi olla elintärkeä. Elokuva herkistyy viime sekunneilla, pistäen katsojan ymmärtämään Ericin motiivit tavalla joka ei jätä tilaa selittelyille. Pearcen lisäksi auton jahtausmatkalla on Pattinson, jonka esittämä Rey ei ole aivan normaali poika. Suoritus ainoastaan takoo entistä vakuuttavammin katsojan päähän sen tosiasian että Robert Pattinson on jättänyt Twilight-teinitähteyden taakseen tyylillä - mies on näytteljä jota kannattaa pitää jälleen silmällä.

Halloweenina saa pelätä

Lue lisää »

Halloween, tuo amerikkalaisten kurpitsajuhla, on rantautunut Suomeen vuosien saatossa voimalla. Toisille se merkitsee hyvää tekosyytä vetää niskaan oudot vermeet, pukeutua suosikkihahmokseen tai roiskuttaa tekoverta naama täyteen. Itse olen taipuvaisempi tuijottamaan kauhuleffoja varpaat kippurassa, vaikka kunnon Halloween-bileet ovat aina tervetulleita.
Ovatko kauhuleffat hyvästä? Mielipiteitä on varmasti yhtä monta kuin katsojia, mutta vannon oppineeni niistä monta hyvää selviytymiskeinoa. En haluaisi kuvitella olevani se idiootti joka lähtee metsään samoilemaan yksin pimeällä, huutelisi autiossa talossa haloota tai juoksisi yläkertaan hyökkääjää pakoon. Ja ase, etsi aina ensimmäisenä jotain kättä pidempää. Koska pidän kauhuelokuvista, haluan myös ajatella että ne ovat oppimiskokemuksia ja valmistautumista pahimpaan. Vaikka homma voi mennä huumorin puolelle niin Halloweenin kunniaksi se suotakoon.
Kauhuelokuvia katsovat tunnistavat satavarmasti henkilön joka on demonin valtaama, takaan sen. Oireet ovat selkeät jo kenelle tahansa Supernatural-sarjaa katsoneelle, mutta kykyjä voi terävöittää klassikoilla kuten Manaaja sekä uutuuksilla, sillä paholaisen riivaamat ihmiset näyttävät olevan nykyisen kauhuelokuvan yksi suosikkiaiheista.
Tapahtumille turtuu. Kun veri lentää tarpeeksi monta vuotta tv-ruudussasi ei se enää hätkäytä samalla tavalla. On tietenkin eri asia miten avohaavaan suhtautuu tosielämässä mutta yritetään nyt ainakin näytellä rautavatsaista sankaria kaksi sekuntia ja todetaan että slasher-filmit ovat tehneet katsojistaan tosielämän sankareita nostetulla sietokyvyllään. Ainakin nämä sohvien sankarit tietävät miten kauhuelokuvamaisessa tilanteessa selviydytään hengissä jos aivot toimivat tarpeeksi nopeasti. Ikävä kyllä elämä ei ole elokuvaa mutta jotenkin leffojen putkeen katsominen pitää perustella. Kutsun tätä nyt elämänkouluksi. Aika moni zombie-elokuvia katsova ainakin on tehnyt mielessään listan valmiiksi mitä asetta haluaa käyttää, millaisen ajoneuvon ottaa ja minne ylipäätään mennä tämän “hyvin todennäköisen” tilanteen sattuessa. Älkää väittäkö ettei asia ole käynyt mielessänne.
Kauhuelokuvien katsominen on kuin treenaamista. Kohonnut syke ja hikoilu itseasiassa laihduttavat. Erään tutkimuksen mukaan katsoja voi stressatessaan kuluttaa noin 200 kilokaloria sohvalla pötköttäessään. Samoin kauhuskenaariot motivoivat treenaamaan – juoksuharrastus on hyväksi. Sinun ei tarvitse olla maailman nopein, kunhan olet nopeampi kuin vieressäsi juokseva toinen uhri.
Auttavatko kauhuelokuvat ihmisiä kohtaamaan omia pelkojaan? Klovneja karttavana en halua katsoa pelle-elokuvia, joten ymmärrän miksi jotkut karttavat genreä kuin ruttoa. Mutta pelon kohteiden arkipäiväistyessä ja niitä toistettaessa voi myös tapahtua parannusta kun katsoja tajuaa että jotkut pelot ovat kenties kuitenkin täysin järjettömiä. Tosielämä tuntuu nykyisin paljon kauhuelokuvia pelottavammalta, joten itse olen toisinaan jopa mielelläni kääntynyt näiden leffojen hellään syleilyyn, turvaan uutisvirralta joka on täynnä suurempia vääryyksiä.

Gyllenhaal kulkee mukanani aina

Lue lisää »

Jotkut näyttelijät kulkevat mukanasi pitkään. Ensi-ihastuksesta voi olla vuosia, jopa vuosikymmeniä, ja ajan kulumisesta huolimatta nimeät aina nämä ihmiset suosikkinäyttelijöittesi joukkoon. Itselleni yksi tällainen näytteljä on Jake Gyllenhaal, johon kiinnityin iilimadon lailla nähtyäni ensimmäistä kertaa Donnie Darkon vuonna 2002. Tuolloin vasta parikymppinen Gyllenhaal oli suloinen moppitukka joka oli aloittanut uransa jo 10-vuotiaana. Ohjaajaisän ja käsikirjoittaja-äidin vesa on perheensä kautta ohjautunut hyvin luonnollisella tavalla näyttelijäksi. Sisko Maggie Gyllenhaal on myös tunnettu näyttelijä, joka on esiintynyt mm. elokuvissa Secretary (2002), Crazy Heart (2009) ja The Dark Knight (2008).
Donnie Darkosta on ajan kanssa tullut kulttielokuva joka osaa edelleen hämmentää myös itseäni vaikka nimeän sen aina yhdeksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Jake Gyllenhaal onnistui jatkamaan erinomaisia suorituksiaan indie-elokuvissa The Good Girl (2002) ja Bubble Boy (2001), leimaten miehen outojen hahmojen tulkitsijaksi. Hän vältti sarjakuvasankarin näyttelemisen kirouksen jättämällä väliin Hämähäkkimiehen roolin vuonna 2004, ja menetti Batmanin roolin aikoinaan Christian Balelle. Suuret toimintaroolit ovat siis vältelleet Gyllenhaalia, ja itse olen tästä hyvin kiitollinen. Räjähdyksien ja hassujen asujen sijaan mies teki kaksi elokuvaa jotka onnistuivat ravistelemaan katsojia sydänjuuriaan myöten.
Merijalkaväen mies (Jarhead, 2005) on terävä ja rankka kuvaus aloittelevasta tarkka-ampujasta sodan keskellä, kun taas Brokeback Mountain (2005) veti maton oikeastaan kaikkien jalkojen alta. Toisiaan piinaavasti rakastavan cowboy-parin traaginen tarina itketti, kohahdutti ja särki sydämiä. Elokuva voitti kolme Oscaria, ja kun sen toinen tähti Heath Ledger kuoli kolme vuotta myöhemmin, tuntui ystävien traaginen tarina vielä riipaisevammalta. Gyllenhaal voitti roolistaan BAFTAn palkinnon ja viimeistään tämä elokuva todisti että mies on hienovarainen ja herkkä vaikeiden roolien tulkitsija.
Ulkonäkönsä vuoksi Gyllenhaal olisi helppo tunkea Hollywoodin hottis-laatikkoon ja olla kiinnittämättä huomiota erinomaisiin elokuviin joita mies tuntuu tekevän viime vuosina yhä enemmän ja enemmän. Poliittisesti aktiivinen näyttelijä on sanonut haastatteluissa myös toisinaan valitsevansa elokuvia niiden sanoman vuoksi - miehen filmografia onkin täydellinen yhdistelmä kevyempää toimintaa ja komediaa yhdistettynä vakavaan draamaan ja mieliä nyrjäyttäviin teoksiin. Itsestäni tuntui 2010-luvun alussa että olin ikään kuin hukannut Gyllenhaalin johonkin. Mies näytteli erinomaisissa Zodiac (2007) ja Brothers (2009)-elokuvissa juuri ennen uutta vuosikymmentä, mutta päätyi tämän jälkeen tekemään hieman ontuvan Prince of Persia: Sands of Timen sekä romanttisen komedian Love and Other Drugs. Molemmat elokuvat ovat äärimmäisen viihdyttäviä, mutta eivät aiheuttaneet vannoutuneessa fanissa suuria tunteita. Tämän jälkeen miehen filmografia onkin ollut täydellisen vakuuttavaa teosta toisensa perään. Gyllenhaal on onnistunut tekemään niin vakuuttavaa työtä viimeisimmissä elokuvissaan, että jälleen kerran joudun toteamaan vanhan totuuden: Jake Gyllenhaal on suosikkinäyttelijäni.
Source Coden (2011) jäntevä “päiväni murmelina”-tarina, Poliisit (End of Watch, 2011)-elokuvan rankka realistisuus ja yhdessä Hugh Jackmanin kanssa tehty Vangitut (Prisoners, 2013) eivät jätä kenellekään tilaa sanoa miehen näyttelijänlahjoista mitään negatiivista. Joulukuussa 34-vuotta täyttävä mies on uransa huipulla, tehden tasalaatuista, vaikuttavaa jälkeä huolella valituissa elokuvissa. Kuun lopussa ensi-iltaan tulee outo ja kiehtova Nightcrawler joka esittää Gyllenhaalin roolissa joka tuntuu hänelle täysin uudelta.
Juuri kotiteattereihin ilmestynyt Enemy on kiehtovan tummasävyinen tarina joka pistää katsojan mielen nurinkurin. Gyllenhaal tekee tuplaroolin kahtena eri miehenä, jotka ovat toistensa identtiset kopiot - ulkonäöltään. Miesten elämät eroavat toisistaan suuresti, ja jossain syvällä katsojan pääkopassa rummuttavat teoriat siitä mitä se kaikki tarkoittaa on jo itsessään hyvä syy katsoa tämä pieni helmi. Enemy esittää kysymyksiä siitä eläisikö joku toinen elämääsi paremmin, mitä tekisit kohdatessasi itsesi ja onko ihmismieli lopulta niin hauras että elämäsi maailma ei ehkä olekaan totta. Tulkintoja Enemyn tarkoituksesta ja siitä mitä oikeasti tapahtuu on yhtä monia kuin katsojia. Siitä voidaan kuitenkin olla yhtä mieltä että Jake Gyllenhaal on elämänsä vedossa, valiten outoja rooleja maustamaan hienoa uraansa joka miehen vanhetessa muuttu yhä mielenkiintoisemmaksi.

Kissa-hiiri leikkiä politiikan huipulla

Lue lisää »

Yhdysvaltojen presidentti on salamurhan kohteena melkein mahdoton. Tämä ei estä kuitenkaan yrittämästä. On totta että presidenttejä on ajan saatossa kuollut, mutta aihe jaksaa kiehtoa elokuvien ja tv-sarjojen tekijöitä edelleen. Tähän aiheeseen tarttuu myös 15-osainen Hostages -sarja, joka heittää Toni Colletten esittämän kirurgin keskelle politiikan valtajuonitteluja odottamattomalla tavalla.
Ehkä valtaa pitävien ei pitäisi sairastua. Kun oma palli on jo muutenkin kiikkerä ja alituisessa vaarassa, on sairaalaan meneminen kenties yksi hölmöimpiä asioita joita huippupaikalla voi tehdä. Presidentti, jonka miellyttävyydestä voidaan sarjan edetessä olla montaa mieltä, on päätymässä kirurgi Ellen Sandersin leikkauspöydälle. Pari viikkoa ennen ratkaisevaa hetkeä Sandersin elämä heittää häränpyllyä kun taloon astelee joukko aseistautuneita ihmisiä, ottaen tämän perheen panttivangeiksi.
Tapa presidentti leikkauksen aikana tai perheesi kuolee. Asetelma on harvinaisen selkeä, viesti kirkas ja mikäpä voisi mennä vikaan?
Dylan McDermottin jäisesti esittämä johtomies Duncan Carlisle yrittää pitää moneen suuntaan juoksevat langat otteessaan mutta ihmiselämän monimutkaisuus ja löyhä mieli tekevät tehtävän oikeastaan mahdottomaksi. Jos operaatio etenisi kuten miehen muistiinpanoissa lukee, olisi tuloksena hyvin lyhyt tarina.
Jokaisella on salaisuutensa, motiivit ryhtyä salamurhaan moninaiset ja vyyhti kiristyy samanaikaisesti kun se hajoaa useaan suuntaan ollen hallitsematon kaaos.
Tukholma-syndrooma on termi joka keksittiin 40 vuotta sitten, osoittaen että ihmismieli on hauras ja toimii omituisella tavalla. Perheen ja vangitsijoiden välille kehittyy outo mikrokosmos, jossa päämäärän suojeleminen yhdistää kierolla tavalla eri osapuolet toisiinsa. Sarja kulkee läpi tunteiden ja eri hahmojen motiivien perusteellisesti, tiputtaen kuitenkin välillä intensiivisyysasteensa niin että sarja ei koskaan kohoa paljon ylistetyn Homelandin tasolle.
Vika ei ole näyttelijöiden, Collette ja McDermott ovat erinomaisia ja karismaattisia keskushahmoja. Sarja onnistuu pitämään kliseisesti sanottuna otteessaan, mutta se tuntuu koko ajan yksittäiseltä tarinalta. Sillä ei ole jatkumoa, ei ulospääsyä. Hostages kertoo yhden tarinan, mutta hahmoihin onnistuu siitä huolimatta kiintymään niin että loppuratkaisu, sen viimeiset ruudut, suorastaan ahdistavat. Miten tässä näin kävi? Sarjan alussa ei voisi kuvitellakaan olevansa kidnappaajan puolella, missä vaiheessa perimmäiset motiivit saivat yliotteen katsojasta ja toivomaan että kenties tarina jatkuisi sittenkin?

Luonto iskee takaisin jättimäisen mutanttiliskon voimalla

Lue lisää »

Meri on suuri, arvaamaton ja toisinaan hyvin pelottava paikka. Sen pinnalla on käyty monta urheaa taistelua niin yksinpurjehtijoiden, merirosvojen kuin matkustaja-alustenkin ollessa keskipisteessä elokuvissa. Sen syvyys houkuttelee elokuvantekijät luomaan kuvastoa salaisista maailmoista, ja vielä useammin, hirviöistä.
Japanilaisten tarustosta lähtöisin oleva Kaiju nimeltään Gojira, eli meillä länsimaalaisittan Godzilla-nimellä tutummaksi tullut mutanttilisko, on aina liittynyt läheisesti ydinvoimasta lähtöisin olevaan säteilyyn. Se on painajainen joka nousee merestä tuhoamaan ihmiskunnan, kostona ydinvoiman kehittämistä vastaan. Kevyempänä käsittelynä Godzilla merkitsee ainoastaan hyvää viihdettä, massiivisia tehosteita ja epätasaista laatua olevia elokuvia. Ensimmäisen kerran otus löntysteli valkokankaalle vuonna 1954 ja on valloittanut ihmismielen sopukat hyvässä ja pahassa siitä lähtien tasaisin väliajoin. Alkuvuosien teoksissa on tunnelmaa, sen animaatiot kenties nykystandardeilla huvittavia, mutta otuksen voima ei siitä kärsi.
Viime vuonna ilmestynyt erinomainen Pacific Rim toi kaijut takaisin valkokankaalle rytinällä. Koska 1998 ilmestynyt Godzilla elokuva, jonka ohjasi Roland Emmerich (The Day After Tomorrow, 2012) menestyi huonosti, oli Godzilla jäänyt länsimaissa pienemmälle huomiolle. Nyt aika tuntuu kuitenkin kypsältä, ja tuloksena on mainio Godzilla jota kehtaa katsoa.
Uuden ajan Godzilla on täynnä hirviöitä joiden luomiseen on käytetty aikaa ja rahaa. Tarina on tyylitelty ja täynnä toimintaa; sen tähtinä loistavat Breaking Badista tuttu Bryan Cranston ja Kick-Ass tähti Aaron Taylor-Johnson. Perheen elämä hajaantuu osiin ydinreaktorin pettäessä ja vuosia myöhemmin näyttää siltä että ihmiskunnan on tullut aika maksaa laskunsa ja poistua planeetalta.
Taylor-Johnsonin sotilashahmon Fordin vanavedessä kulkeva tarina seurailee Godzillan ja tämän yllättävän vastustajan Muton (Massive Unidentified Terrestrial Organism) kahnauksia. Mukaan heitetään salaliittoteorioita, tunteellisia ihmiskohtaloita ja paljon erittäin pätevää toimintaa. Itse Godzilla on suurempi kuin koskaan, kohoten 110 metrin korkeuteen.
Yhteenotot ovat näyttäviä, taivaat loistavat tummanpunaisena luoden hienon kontrastin ikiaikaisten otusten selkäpiitä kolisuttaville iskuille. Ihminen tuntuu hyvin pieneltä, ja ehkä se onkin tämän tehostejylistelyn huomaamaton ydin. Me tuhoamme, myrkytämme, sodimme, kohtelemme maapalloa kuten haluamme, välittämättä. Totuus kuitenkin on että ihminen on pieni hiukkanen universumissa ja luonto ottaa takaisin omansa kun aika koittaa. Godzilla on luonnon vastaisku, sanansaattaja, vaikkakin fantasia sellainen. Mutta ehkä se olisi juuri se mitä tarvitsisimme.

Tiedä paikkasi. Ole kenkä.

Lue lisää »

Korealainen scifi-leffa Snowpiercer on järisyttävä. Se etenee kirjaimellisesti junan lailla pysähtymättömänä voimana, vetäen katsojan mukanaan tulevaisuuden lohduttomaan maailmaan missä ihmiskunnan rippeet elävät junassa, luokkajaon loistaessa kirkkaana johtotähtenä selviytymisen uskollisena mantrana.
Bong Joon-ho:n ohjaama tummasävyinen tarina kertoo kuinka vuonna 2014 ilmastonlämpenemisen torjunnan aiheuttamat toimenpiteet tuovat maapallolle jääkauden. Ihmiset tungetaan Ed Harrisin esittämän Wilfordin visioimaan junaan joka kiertää maapalloa pysähtymättä, vuodesta toiseen. Junamatkailu on kiinnostavaa ja parhaimmillaan mahtava tapa nähdä maailmaa, mutta nyt kyseessä ei ole turistireissu. Junan sisällä ihmiset on jaettu armotta luokkiin, oikeuttaen rikkaammat matkustamaan luksusmaisissa olosuhteissa etuosassa. Pitkä juna on ihmiskunta pienoiskoossa; se rakentuu eri osasista, kasteista, kansallisuuksista sekä keinoista selviytyä hengissä.
Tarinan protagonisti, Chris Evansin tulkitsema Curtis, haluaa junan takaosassa tuoda muutoksen hierarkiaan. Hyvä elämä kuuluu kaikille. Kapina syttyy alistettujen joukkojen mielissä, suunnitelma kiteytyy ilmiselvistä ongelmista huolimatta toiminnaksi. Mitä tapahtuu kun jokaiselle huolella suunniteltu paikka ei olekaan kiinteä? Hienovarainen ekosysteemi horjuu kun paikaltaan pois haluavat runnovat vastustamattoman aallon lailla läpi junan. Kapinalle on syynsä. Rangaistusmetodit ovat brutaaleja, kansalaisia valvotaan asein ja ruuaksi tarjoillaan epämääräistä kuutioruokaa. Se ei tarkoita että kansannousu on aina hyvästä. Vastakkain laitetaankin sorto ja ihmiskunnan selviytyminen - tiedä paikkasi, ole kenkä, kuten Tilda Swintonin esittämä Mason ohjeistaa takaosan matkustajia.
Snowpiercer on scifiä parhaimmillaan, ja ehdottomasti yksi viime vuosien parhaita elokuvia. On katsojasta kiinni ottaako sen yhteiskunnan tilan kriittisenä tarkasteluna vai äärettömän sujuvana ja koukuttavana toimintaelokuvana. Parasta Snowpiercerissä onkin se, että se ottaa molemmat näkökulmat vakasti ja tekee sen taidolla.

Locke on yksinkertaisuudessaan koukuttava

Lue lisää »

On vaikea selittää kuinka vangitsevaa voi olla yhden näyttelijän suoritus tämän istuessa autossa, puhuen puhelimessa ja ajaessa. Koko elokuvan ajan. Kärjistetyn minimalistisista kehyksistä huolimatta Locke on yksi vuoden vaikuttavimpia elokuvia. Kun vielä kerron, että Tom Hardyn näyttelemä Ivan Locke puhuu suurimmaksi osaksi sementistä, on elokuvaa hankala kuvailla epäseksikkäämmillä termeillä. Ja tästä huolimatta elokuva on koukuttava.
Ivan Locke on mies joka tietää kaiken sementistä. Hän elää sementtiä, hengittää sitä ja ottaa työnsä vakavasti. Työkseen mies vastaa suuresta rakennustyömaasta, ja kuten ihmisten elämä, myös rakennukset eivät kestä jos pohja ei ole kunnossa. Locke joutuu poistumaan työpaikaltaan juuri ennen ratkaisevaa aamua, jättäen tarkistukset ja kriittiset hetket toisten käsiin. Tämä ei tarkoita etteikö tunnollinen ja ammattiaan rakastava mies valvoisi jokaista hetkeä - puhelimitse.
Miehen auto suuntaa Birminghamista Croydoniin, kohti tapahtumaa joka muuttaa tämän elämän suunnan. Lavasteena toimii ainoastaan alati eteenpäin kulkeva auto ja tarina ei pysähdy, se ottaa sivumutkia ja kiihdyttää arvaamattomilla tavoilla vaikka Locke ainoastaan ajaa autossa ja puhuu. Langan toisessa päässä ovat tämän hetken tärkeimmät ihmiset; ihmiset joiden varassa on yksinäistä taivaltaan tekevän miehen elämä ja ura. Jännite luodaan alituisilla puhelinkeskusteluilla - jokainen ääni tuo erilaisen tunnelman ja intensiivisyys asteen tarinaan. Hardy tekee erinomaista työtä reagoiden niin nuoreen työntekijäänsä, vaimoon ja kahteen lapseensa sekä ihmiseen jonka vuoksi hän hylkäsi uransa tärkeimmän illan. Mies huutaa, rauhoittelee, ohjaa, kiroaa, anelee - auton ohjaamo tuntuu pienenevän ajan edetessä, luoden kotilomaisen elintilan Lockelle samalla kun tämän hyvin rakennettu ja pohjustettu elämä tuntuu hajoavan käsiin.
Suurimmat tunteenpurkaukset, suorastaan runollista rakkautta kuvaavat sanankäänteet Locke tuo esiin puhuessaan sementistä. Onkin kysyttävä mikä miehelle on tärkeintä, perhe vai sementti? Asetelma voi tuntua oudolta mutta mikään ei elämässä ole helppoa saati yksinkertaista.
Näyttelijät, käyttäen ainoastaan ääntään, luovat hienon kontrastin ratin ääressä yksin istuvalle Hardylle. Ruth Wilson, Tom Holland, Olivia Colman, Bill Milner, Andrew Scott ja Ben Daniels tuovat ulkomaailman kaaoksen auton sisätilojen rauhaan taidokkaasti. Elokuva on kuitenkin Hardyn, tunteet tuodaan esiin pienillä liikkeillä hallitusti, rajoitetussa tilassa. Tarinassa ei ole tarvetta takaa-ajoille ja draamalle, auto tuntuu pienenevän mitä pidemmälle aika etenee. Locke luo mukanaan vievän trillerin ilman varsinaista fyysistä toimintaa. Se on täydellinen esimerkki sanojen ja näiden merkityksen arvosta, Hardyn kasvot kertovat enemmän kuin sata erikoistehostetta.

Lumoavaa parkouria

Lue lisää »

Brick Mansions ei olisi niin puhuttu elokuva kuin se on, ellei sen tähti Paul Walker olisi traagisesti menehtynyt auto-onnettomuudessa, elokuvan jäädessä tämän viimeiseksi kokonaan kuvatuksi elokuvaksi. Walker tunnetaan parhaiten Fast&Furious -elokuvasarjasta, joka alkoi 2001. Walkerin hahmo, alunperin peitetehtävissä työskennellyt poliisi Brian O’Conner, teki pian miehestä uskottavan toimintatähden, tarjoten samalla silmänruokaa mieskauneutta arvostaville. Ennenkaikkea kaahailuelokuvista tutuksi tullut Walker kuoli marraskuussa 2013 auto-onnettomuudessa, tämän ystävän ajaessa autoa. Jäljelle jäi keskeneräinen Fast & Furious 7, joka kuvattiin loppuun käyttämällä paitsi CGI-tekniikkaa, myös Walkerin kahta veljeä.
Brick Mansions on amerikkalainen versio ranskalaisesta Banlieu 13 (District 13) -elokuvasta, jonka toinen tähti David Belle näytteli myös alkuperäisessä versiossa. Belle on tunnettu parkourin kehittäjänä, ja tästä menosta katsoja saakin nauttia elokuvan aikana antaumuksella.
Sen tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 2018, kertoen karua tarinaa siitä mihin Detroitin kaltainen autioituva kaupunki voisi olla menossa. Lama, työttömyys, rikollisuuden kasvu ovat työntäneet tieltään normaalin elämän raamit tehden osasta kaupunkia ränsistyneen ja rikollisten vallassa olevan getton jonka tiiliset kerrostalot rappeutuvat hiljalleen elämän keskellä. Hillitäkseen rikollisten riehumista muualla kaupungissa sekä rajatakseen ongelmat tietylle alueelle, sen ympärille on rakennettu perinteinen seinä. Ongelmathan eivät tällaisella menettelyllä parane vaan tuloksena on painekattila jonka sisällä asuminen on ainaista kamppailua ja tuskaa.
Walkerin habitus sopii hyvin nokkelaksi ja hieman rämäpäiseksi poliisiksi, ja saman roolin hän tekee myös tässä elokuvassa. Walkerin esittämän poliisin tehtävänä on soluttautua RZA:n esittämän rikolliskunkun Tremainen sisäpiiriin, yrittäen kaataa mätää joukkiota sisältä päin. Juoni on hyvin perinteinen, eikä se parhaimmillaankaan lähde missään vaiheessa nousemaan keskiverron toiminnan yläpuolelle. Sen hienointa antia ovat ehdottomasti parkour-kohtaukset, joiden vuoksi elokuvaa voi lämpimästi suositella. Sujuvan eteenpäin soljuvan liikkeen, taidokkaiden kiepautusten, hyppyjen, loikkien ja rullausten yhdistelmät ovat vangitsevaa katsottavaa. Ei ihme että parkour on nykyisin useimpien toimintaelokuvien pakollista kauraa; se on kaunista ja nokkelaa perinteisemmän ryskäämisen rinnalla. Meno on sen verran intensiivistä ja kaunista että katsojalle tulee pienoinen halu lähteä testailemaan miten se jalka nousisi aidan yli. Koska kukaan tuskin meistä on seppä syntyessään, suosittelisin ensin yrittämään hyppäämistä sohvan selkänojan yli. Ainakin pudotus ja kompurointi eivät satu niin paljon kun on sohvatyynyt vastassa.

I do some web designs

Lue lisää »

Supersankarit syntyvät tuskasta, traagisista menetyksistä tai epäonnisista laboratoriokokeista. Toisinaan sankarit tulevat Maapallon ulkopuolelta ja aina sankarille ei ole edes selvää ketä vastaan pitäisi taistella. Nykymaailmassa hyvä ja paha eivät enää kanna selkeää univormua lippua heiluttaen, vaan elämän varjopuoli piileksii kokoushuoneissa, poliittisissa puolueissa tai vaikka omassa koululuokassa. Yksi asia on kuitenkin aina ollut supersankareille selvyys - helpolla siitä ei selvitä.
Kaiken synkkyyden keskellä Hämähäkkimies, Hämis, Peter Parker, Spiderman, on iloinen poikkeus alati kulmiaan kurtistelevien sankareiden keskellä. Opiskelijapojan ja tämän alter egon lähtökohta on menetyksistä huolimatta ilo. Hän on naapuruston ilo ja apu, nokkelia vitsejä viljelevä trikoosankari - Hämis menee astetta rennommalla askeleella.
The Amazing Spiderman 2 lähtee olettaen että katsojalla on taustat tuoreena mielessä, eihän edellisestäkään trilogiasta ole kuin kymmenen vuotta. Se ei vietä aikaa viritellen verkkoja (pahoittelut sanavalinnasta) ja kartoittaen tapahtumia kyllästymiseen saakka. Andrew Garfieldin esittämä Peter Parker on hurmaava ja söpö, naapurinpoika jolla on kuitenkin itsetuntoa ja varmuutta olla vitsaileva sankari. Yhdessä Emma Stonen kanssa he muodostavat tasapainoisen parin, joka saa aiemman trilogian Maguire/Dunst-pariskunnan muistuttamaan iniseviä kakaroita. Parker ja Gwen Stacey ovat täydellisiä yhdessä. Stacey on hahmona erinomainen, nokkela ja aktiivisesti tapahtumiin osallistuva sankaritar joka ei jää odottelemaan pelastusta. Jo pelkästään tämä pari on erinomainen perustelu miksi Hämähäkkimies kannatti tuoda valkokankaille uudestaan.
Kaikki on kuitenkin kivaa kunnes jotakuta sattuu - ja kovaa. Hämähäkkimies ei ole poikkeus. Rakkaat kärsivät usein ensimmäisenä, ja eniten. Hauskuus, seittien varassa ympäri kaupunkia heiluminen ja huulenheitto ei voi kestää ikuisesti – muuten kyseessä ei olisi supersankarielokuva. Elokuvan pahis on hieman naurettava; Jamie Foxxin esittämä Electro. Hahmo osoittaa jälleen kerran todeksi sen, että hyvää pahista on hankala luoda. Sinisenä hohtava insinöörinörtti joka putoaa ankeriasaltaaseen manipuloi sähköä ja haluaa lanata kaupungin jalkansa alle. Koska Electro osoittautuu heppoiseksi pahikseksi, on mukaan tuotava toinen terää tuova elementti.
Dane DeHaanin esittämä Harry Osborne on vastustaja jota elokuva kaipaa. Tyylikäs, magneettisen katseen omaava nuorukainen, jonka viileän pinnan alla sykkii henkäys herkkyydestä ja haavoittuvuudesta. DeHaan on melkein poikkeuksetta ollut elokuvissaan hyvä, tällä kertaa jopa herkullinen. Osborne tuo omalla tarinankaarellaan elokuvaan rustoa, jäntevyyttä ja todellisen vaaran tunnun.
Hämähäkkimies on hahmo jonka voima on vauhdissa. Kenties sarjakuvamaailman parhaat liikkeet omaava sankari on hienoimmillaan lentäessään seittien varassa pilvenpiirtäjien keskellä, tehden voimakkaita hyppyjä, voltteja ja singotessaan lankojaan kohteisiinsa. The Amazing Spiderman 2 on komea ja sen vitsit osuvat maaliinsa täydellisesti. Sen kaksi vastustajaa ovat täysin epätasapainoinen pari, mutta nämä takaavat että Hämiksen tarina jatkuu viihdyttävästä kuorestaan huolimatta genren vaatimukset täyttävän traagisena. Sellaisenaan se on erinomainen supersankariseikkailu, joka ei kompastu huumoripitoiseen kuoreensa.

Väkivallan lumo ja kauneus

Lue lisää »

Kaikessa kauheudessaan väkivalta voi olla runollisen kaunista - pään lävistävät iskut, luotien voimasta vapisevat vartalot ja kauniin kaaren luovat potkut kertovat tarinaa omalla tavallaan. The Raid 2: Berandal on basson lailla jylisevä voimapala, jossa aseita käyttävät lähinnä heikot tai mielikuvituksen puutteesta kärsivät. Todellinen voima on vuosien saatossa hioutuneissa käsissä, jaloissa ja vartalossa joka pystyy ottamaan vastaan kymmenien vastustajien vihan.
Gareth Evansin 2011 ilmestynyt The Raid: Redemption antoi jo viitteitä potentiaalista, mitä sekä tarina että ohjaaja piilottelivat. Siinä missä ensimmäinen osa oli kaunista ja taidokkaasti koreografioitua taistelulajien esittelyä loputtomalta tuntuvassa tornitalossa, puuttuivat siitä syvyys sekä kunnon tarina. Berandal, jonka Evans oli tarkoittanut trilogian ensimmäiseksi osaksi, jouduttiin typistämään budjettiongelmien vuoksi ja tästä syntyi Redemption. Se oli enemmän yhdistelmä videopeliä ja potku-pornoa, mutta nyt kaikki on toisin.
Tornitalosta ensimmäisessä osassa viimeisillä voimillaan ulos raahautunut Rama (Iko Uwais) ei saa kauan juhlia keskiportaan huumediilerin voittamista. Perinteenä on että takaa löytyy aina suurempi ja pahempi rikollinen, eikä tämä tarina ole poikkeus. Lisäsuolana uudella pahiksella on taskussaan paitsi armeijan verran kätyreitä myös kasa poliiseja. Paljastaakseen poliisien korruption sekä katkaistaakseen jakartalaisen rikollismafian lohikäärmeen pään, Rama sukeltaa vuosia kestävään peiterooliin pikkurikollisen hahmossa.
Kun isketään, isketään kovaa. Isketään niin että luut rutisevat ja hampaat tärisevät. Samalla tavalla kun mielensä hallitsevat mestarit hiovat taitojaan vuosikymmeniä, kestää todellisen taistelulajien mestarin kasvaminen vuosia. Ihmisruumis on heikko, sen liha pehmeää ja luut antavat periksi. Ruumista pitää rangaista, lyödä, kasvattaa rustoa ja mieli nousemaan kivun yläpuolelle. Tämä itsekuri ja peräänantamattomuus tulevat Ramalle tarpeen kun mies ujuttautuu vankilassa tapaamansa Ucokin (Arifin Putra) isän johtamaan rikollisperheeseen. Piilottelevaa väkivaltaa ja raakoja keinoja käyttävä korporaatio siloittelee imagoaan tyylikkäillä puvuilla ja kalliilla autoilla.
Toiminta on elokuvan verestä huutava, sykkivä suoni joka pumppaa tarinaa eteenpäin vastuttamattomalla voimalla. Rama on sankari, joka raivaa tiensä läpi kymmenien vastustajien, murskaten luita, hajoittaen kalloja, vääntäen käsiä niin että katsojalta tuntuu loppuvan happi. Kuin painajaisten olio, Rama nousee väsymättömästi periksiantamattomalla sisukkuudella joukkoina hyökiviä aaltoja vastaan. Katsoja imeytyy mukaan taidokkaasti rytmitettyyn taisteluun jonka kuvaus on lumoavaa. Tusinatavaraa olevat toimintaelokuvat saavat vetäytyä tämän runouden rinnalla nuolemaan noloja haavojaan muualle.
Mikä tekee elokuvasta ehjän kokonaisuuden on itse tarina. Se esittelee ainoana huumoripilkkunaan kaksi mielenkiintoista palkkamurhaajaa; vasaroita aseenaan käyttävän Hammer Girlin Alician (Julie Estelle), sekä tämän baseball-palloa ja mailaa nerokkaasti hyödyntävän veljen. Konnagalleria on hyvinkin Tarantinomainen, ja se toimii kliseisenä koosteena tehokkaasti. Joukkiota johtaa säälimätön mutta viisas Bangun, jonka poika on totutun kärsimätön ja tyhmä vallanhimossaan. Sanonta pojasta polvi pahenee osoittautuu jälleen ajankohtaiseksi.
Hienosti rytmitetty ja kauniisti kuvattu tarina maalaa katsojalle tarinan korruptiosta, vallasta ja sen kaatamisesta. Kuvaus on toimintaelokuvaksi huomioarvoisen näyttävää; se järisyttää tunteen kieliä katsojassa joka unohtaa katsovansa periaatteessa elokuvaa jossa mätetään turpaan urakalla.
Näkemästään huumaantunut katsoja herää napakasti kun pahiksen kallo kolahtaa keittiön teräspöydän kulmaan. The Raid 2: Berandal on ytimessään juuri sitä; silkkihansikkain katsojaa hemmotteleva teos joka iskee vasaralla takaraivoon.

Kapteeni Amerikka on vienyt sydämeni

Lue lisää »

Kapteeni Amerikka, Steve Rogers, on oma suosikkini Avengers-hahmoista. 1917 syntynyt Rogers kasvoi astmaatikkona, kitukasvuisena mutta sisukkaana nuorukaisena Brooklynissä, ystävänään ainoastaan James Buchanan “Bucky” Barnes. Toisen maailmansodan sytyttyä Rogersista tehtiin elävä laboratoriokoe ja supersotilas oli syntynyt. Captain America: The First Avenger-elokuvassa sankari menetti Bucky Barnesin (Sebastian Stan), parhaan ystävänsä, ja rakkauteni tähän ystävyystarinaan oli lopullisesti syntynyt.
Ne jotka lakaisevat Kapteeni Amerikan maton alle tylsänä tai Amerikka-keskeisenä missaavat asian ytimen täydellisesti - eivätkä ymmärrä hahmosta tai tämän arvoista tuon taivaallista. Steve Rogers ei ole “amerikkalainen”, hän vastustaa kiusaajia, sama se mistä maasta nämä tulevat tai mitä univormua nämä kantavat. Vuosikymmeniä jäissä ollut, kaikki tuttavansa ajalle menettänyt mies herää henkiin 2000-luvulla täysin uuteen aikaan. Stever Rogersin taustatarina on Avengers-joukkiosta kaikkein traagisin. Tästä huolimatta mies on ystävällinen, kiltti, avarakatseinen, uskollinen ja urhea. Jos joku pitää näitä ominaisuuksia tylsinä voi katsoa peiliin. Samalla Rogers on kuitenkin sarkastinen, huumorintajuinen, täydellinen toimintasankari joka pystyy kilvellään eliminoimaan hissillisen huippuunsa viritettyjä sotilaita tai romuttamaan taistelulentokoneen. Eikä Chris Evans nyt suoranaisesti ruma ole. Evansin lumoava fysiikka sopii täydellisesti supersotilaan rooliin ja on toimintakohtauksissa täydellinen kone joka ei pysähdy.
Captain America: The Winter Soldier jatkaa Kapun traagista tarinaa, sijoittuen ajallisesti jonnekin Thor: The Dark Worldin ja Avengers: The Age of Ultronin väliin. The Winter Soldier tuo elokuvaan täysin omalaatuisen jännitteen olemalla laskelmoiva vihollinen joka ei ota ainoatakaan juoksuaskelta - täydellinen ase pärjää kiirehtimättäkin. Tarinan edetessä Steve Rogersin tarinan traagisuus ainoastaan syvenee ja huumoripitoiseen toimintaelokuvaan tulee aitoa tunnetta. Siksi tämä elokuva on suosikkini nykyisistä Marvel-elokuvista. Musta Leski ja Falcon tuovat siihen kaivattua huuoria, vaikka Kapteeni itse ei ole koskaan ollut tosikko. Oikeastaan päinvastoin, mutta toisin kuin Tony Stark joka viljelee huumoria joka paikassa, Rogers on hienovaraisempi ja sitä kautta nokkelampi.
Kapteeni jatkaa tarinaansa parin vuoden päästä sillä kolmas osa on jo luvattu; Chris Evans on ilmoittanut pikkuhiljaa luopuvansa roolistaan mutta tämä on odotettavissa. Sarjakuvissa kun Kapteenin kilven nostaa hahmo jota ei ihan heti tulevaksi Kapuksi uskoisi.

Tietokoneeseen rakastumisen helppous

Lue lisää »

Tietokoneeseen rakastuminen ei ole niin outoa kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Tekoäly joka on varustettu hurmaavalla äänellä sekä ymmärryksellä siitä mikä pistää juuri sinut tikittämään tuntuu kuin luodulta unelmien kumppaniksi. Joaquin Phoenixin esittämä erakkoluonteinen rakkausrunoja työkseen kirjoittava Theodore kohtaa elämänsä naisen näin. Asentamalla hänet koneelleen. Tosielämän ihmissuhteet eivät mieheltä luonnistu, traumainen ero entisestä vaimosta ainoastaan edesauttaa vetäytymistä todellisuudesta.
Scarlett Johanssonin viettelevän lapsekas ääni on täydellinen käyttöjärjestelmälle. Miten voit olla uppoutumatta tuntikausien keskusteluun kun toinen tietää sinusta kaiken, kuuntelee keskeyttämättä ja tarjoaa ymmärrystä ilman taka-ajatuksia? Samalla tavalla kun ihmiset nykypäivänä tutustuvat internetissä Theodorekin ihastuu luonteeseen, ajatuksiin, keskusteluihin - siihen mikä sisimmältään tekee ihmisen. Tai tässä tapauksessa koneen. Ajatus ei ole täysin vieras; fyysinen läheisyys katoaa elämästä vääjäämätöntä vauhtia ja elokuvan epämääräinen tulevaisuus näyttää ihmiset korvakuulokkeisiinsa uppoutuneina yksilöinä jotka eivät huomaa ihmistä vieressään. Kone tarjoaa täydellisen kumppanin joka ei vaadi, joka on kuin räätälöity sinulle - kuka ihminen ikinä kykenisi omine mielipiteineen ja virheineen samaan?
Spike Jonzen ohjaama elokuva on hurmaava retrohenkisyydessään. Sen hillitty ja vähäeleinen tyyli vain alleviivaa ajatusten ja pään sisäisten liikkeiden tärkeyttä ja merkitystä. Todellinen minä löytyy sisältä, ei siloitellusta ulkokuoresta. Eristyneisyyden tunnetta lisää ratkaisu jossa Phoenix on suurimman osan elokuvaa yksin, puhuen Samantha-nimiselle käyttöjärjestelmälle, uppoutuen koko ajan syvemmälle itseensä ja toiseen todellisuuteen. Kun vastapuolella on nokkela, hauska, flirttaileva ja sinua täydellisesti ymmärtävä hahmo on hankala sanoa ei ja liittyä ulkona olevien elävien ihmisten joukkoon.
Her on kylmän viileä ja samalla koskettava eristämällä ihmiset toisistaan, lähempänä tosielämää kuin haluaisi kuvitella. Teknologia korvaa ihmisen, korvaako täydellinen vastaparisi fyysisen kosketuksen tarpeen? Vai onko toisen ajatuksiin ja persoonaan perustuvaan viehätysvoimaan ihastuminen rakkautta puhtaimmillaan?

Fanitytön unelmat toteutuvat

Lue lisää »

Faneja on moneen lähtöön, intensiteetti-asteisiin ja makuihin. Kohteita on urheilusta sarjakuviin, tv-sarjoista postimerkkeihin - asialleen omistautuneita intoilijoita löytyy joka nurkalta. Olen aina itse hieman hämmästellyt ihmisiä joilla ei ole mitään varsinaista fanituksen tai kiinnostuksen kohdetta, ei preferenssejä tai asiaa josta imetään aina uutta tietoa heti sen ilmaannuttua. Itse fanityttöilen ahkerasti useiden eri asioiden parissa ja täysin neutraalisti kaikkiin asioihin suhtautuvat ihmiset ovat minulle outolintuja.
Austenland tarttuu fanittamiseen kirpeän herkullisella otteella. Se kurkistaa hieman erikoisemman fanituksen, Jane Austenin maailmaan uppoutuneiden (pääasiassa naisten) fanien sielunelämään. Jane Austen, joka on luonut kirjoillaan kehykset mitä romanttisimmille ja sydäntä vääntäville tarinoille, on monen naisen mielessä tarjonnut mallin siitä mitä rakkauden pitäisi olla. Onhan naisen teoksista tuotettu tv-sarjoja ja elokuvia jatkuvalla syötöllä - ei ihme että pää menee hieman sekaisin.
Keri Russelin Austeniin hurahtanut hahmo asustaa yksin kodissaan joka muistuttaa enemmän satujen brittiläistä tupaa pitseineen ja Mr Darcy-pahvikuvineen. Tosielämän hidalgot eivät tasapaksuudessaan ja suoraan sanottuna romantiikan tajun puutteessaan tietenkään yli kolmikymppiselle naiselle kelpaa. Ja toisaalta, miksi pitäisikään? Jokaisella on oikeus haluta elämänkumppaniltaan tiettyjä ominaisuuksia, olivat ne miten unelmien riepottelemia tahansa. Todellisuus ja taru eivät kohtaa, mutta yksineläminen on aina parempi vaihtoehto kuin väärän ihmisen kanssa vietetty aika.
Omat unelmat on kohdattava, ja näin sankarittaremme saapuu Englantiin kokemaan täydellisen Jane Austen-elämyksen Austenlandiin. Kartano tarjoaa menneiden aikojen mukaista elämää sekä kasan komeita näyttelijöitä hurmaamaan asiakkaat lopullisesti. Elämä on kuin sadusta ja sitä saa mistä maksaa. Eräänlaisena elämyspuistona Austenland antaa naisille ainutkertaisen mahdollisuuden kokea kerrankin se täydellinen romanssi, mitä hurmaavimmissa puitteissa. Tarina ei ole sekuntiakaan imelä tai tylsä - Austenland tarttuu teemaansa tietoisella hömppämäisyydellä. Sama lopputulos tulisi jos joukko keski-ikäisiä lätkäfaneja pistettäisiin viikoksi leirille uskottelemaan itselleen että he ovat maailman parhaita lätkäsankareita. Kyseessä on fantasia ja ymmärrys että se ei jäljittele tosielämää - ikävä kyllä.
Austenland ei olisi romanttinen komedia ellei siinä olisi kuitenkin ripaus aitoa romantiikkaa. Sitä tarjoilee hurmaava mieskaarti jonka ihastuttavimpana tähtenä loistaa JJ Field. Miehen hahmo on selkeä Mr Darcy, jokaisen Austen-fanin suurimman rakkauden saavuttamaton kohde joka saa sydämet pamppailemaan viileällä käytöksellään. Jokainen meistä tarvitsisi oman Austenlandinsa, edes kerran elämässään jotta voisi jälleen huomata että kenties se oma elämä ei olekaan ihan lohdutonta.

Tyyli ennen kaikkea

Lue lisää »

American Hustle kulkee tyyli edellä. Se on täynnä herkullisia asuja, ylellisiä ja outoja hiusasetelmia ja lavasteet kimaltelevat kilpaa näyttelijöiden kanssa. Elokuvan ensimmäinen kohtaus kuvaa Christian Balea kampaamalla täydellisella hartaudella harvoja hiuksiaan huolellisesti kaljunsa yli - hiuskiinnettä kuluu, samoin aikaa, mutta samalla se summaa hahmon ja elokuvan täydellisesti. American Hustle pelaa mielikuvilla, jättäen tarinan loogikan hieman oman onnensa varaan.
Elämä on huijausta. Ihmiset peittelevät omaa minuuttaan ja persoonaansa, mielihalujaan ja tekemisiään meikkien, kampausten, vaatteiden ja harkitun käyttäytymisen alle joka päivä. Tarinan huijarit vievät ainoastaan tämän normaalin käytännön astetta pidemmälle; Amy Adamsin esittämä Sydney lyö hynttyyt yhteen Balen pömppömahaisen kuivapesulaketjun omistajan kanssa, luoden illuusion jolla lypsää rahaa pahaa-aavistamattomilta ihmisiltä. Lakia ja järjestystä kaaottiseen tarinaan yrittää tuoda Hangover-tähti Bradley Cooper, jonka tiukkaan kiharaan väännetty hiuslaitteisto herättää ansaittua hilpeyttä. Rakkauden tiukka kuristusote sekoittaa tarinaan osallistuvien hahmojen elämää tehokkaasti; kukaan ei ole turvassa tunteilta ja sen petokselta.
Herkullisimmillaan American Hustle on Jennifer Lawrencen häiriintyneen kotiäidin riehuessa pitelemättömästi tylsyyden tyyssijassaan. Samalla Lawrence ampuu hahmon täysin yli, mutta kullan kimalletta ja ylellisiä kampauksia katsoessa kovin moni asia ei elokuvassa tunnu olevan hilittyä. Elokuvan rytmitys onkin kuin epätasaisen hahmon maanis-depressiivinen tila, se säntäilee ja ottaa spurtteja, naurattaa hillittömästi ja pysähtyy välillä paikoilleen tietämättä minne mennä.
Epäonnekseen elokuvan juoni on reikäinen juusto. Unelmien pelikirjan ohjaaja David O. Russel ei ole saanut otetta rönsyilevästä tarinasta, eikä katsojalle oikein loppujen lopuksi jää mieleen minkälaisesta huijauksesta tarinassa olikaan pohjimmiltaan kyse. Naruja ja liikkuvia osia on liikaa, ja kun tämä kuorrutetaan savulla ja kimaltelevilla peileillä, jää katsojalle tuntu kauniista ja nokkelasta tyylittelystä vaikka itse juonesta onkin hankala lopulta sanoa mitään.
Onko tarinalla aina väliä? Pitäisikö näin herkullisen elokuvan tyydyttää myös katsojan logiikan jano vai voiko toisinaan puhtaasti antautua visuaalisen nokkeluuden armoille ja nauttia tunnelmasta, vaivaamatta päätään sen enempää? Tätä nimittäin American Hustle tarjoaa, ja sellaisenaan se sopiikin erinomaisesti kesäiltaan - kevyttä, kaunista mutta ilman varsinaista merkitystä.

Ihanat kesäleffat pelastavat sateisenkin kesän

Lue lisää »

Suomen kesä on tunnetusti lyhyt ja kärpäsrikas. Ainakin viime viikkoina on tuntunut siltä että kansa viettää aikaansa mieluummin sisällä kuin rannoilla paistattelemassa - asiaa voi edistää se tosiasia että juhannuksena joissain päin Suomea satoi rakeita. Suomen kesää on pidetty elokuva-alalle ongelmallisena, uusia ensi-iltoja ei tule teattereihin samaan tahtiin kuin muulloin ja televisiokin näyttää esittävän vain uusintoja ja tuttuja Bond-leffoja. Suuressa maailmassa kesä taas on suurten kassamagneettien ja jättirymistelyjen aikaa - kun meillä nämä leffat ovat pyörineet puolityhjille saleille.
Itse nautin kesällä kenties hieman erilaisista elokuvista, mutta katson niitä säästä riippumatta innolla. Kesä herättää, virkistää ja kenties levännyt mielikin jaksaa imeä itseensä erilaisia vaikutteita hempeistä, nokkelista ja syvällisistäkin tarinoista joihin talven ja työn puuduttama pää ei yksinkertaisesti kykene. Perinteisimmät kesäleffat ovat kuitenkin ihanaa hömppää, samassa soljuvassa liikkeessä sävyisästi lempeiden kesäiltojen kanssa.
Omiin kesäelokuviini kuuluu ehdottomasti kauhugenre tarjoamat klassikot. Mikäpä olisi kesäisempää kuin Tappajahai? Jo nuoresta iästä minut ja monet muut traumatisoinut varpaiden napsimis -elokuva on estänyt joidenkin kesäriennot pysäyttämällä vellihousut rannalle. Kesäleirilläkään ei tunnu olevan turvassa, ainakaan jos on Perjantai 13. päivä -elokuvaa uskominen.
Mutta kesällä pitäisi rakastua, olla rannalla, tai käydä kesätöissä. Sekä Adventureland että The Way Way Back ovat ihastuttavan nostalgisia tunnelmatrippejä lapsuuteen sekä kesätöihin, hieman retrohenkisellä otteella väritettynä. Samoin suomalainen Pitkä kuuma kesä on suomalaiseen makuun ohjattu nuorisotarina, puhumattakaan Dirty Dancingista; tuosta imelästä klassikosta jossa kesä tuoksuu rakkaudelle, tanssille sekä nuoruuden musiikille. Samaan kategoriaan voidaan tunkea myös uudempi Mamma Mia-musikaali, joka sykkii Kreikan saariston värejä ja joka ikiselle tuttuja biisejä niin että vain aniharvan jalka voi olla vipattamatta.
Romansseista puheen ollen; Loma Roomassa on klassikkojen keskellä se elokuva johon kannattaa palata sekä tukahduttamaan matkakuumetta että romantiikan nälkää. Audrey Hepburn ja Gregory Peck ovat ajattoman tyylikkäitä. Samaan kasaan voi huoletta laittaa kirpeän romanttisen, mutta myös hyvin realistisen 500 Days of Summer-elokuvan. Kyseessä kun ei ole rakkaustarina normaaleimmasta päästä, mutta mahtava pääpari pitää huolen siitä että katsoja lumoutuu kesästä, ihmisistä ja huumorista niin ettei pieni vesisade ulkona haittaa.
Adrenaliinia ja lihaksia hakeville kesäklassikoista löytyy valinnan varaa ihastuttavasti - emme me kaikki halua hempeilyä. Jo edellä mainittujen kauhuleffojen lisäksi kesä tuntuu mökkiteemallaan haluava pitää ihmiset kaupungissa. Miksi muuten tarjolla olisi erinomaisia kauhutteluja kuten Cabin In the Woods sekä Cabin Fever? Kauniita ihmisiä juoksemassa pitkin metsiä, siitähän kesässä on pohjimmiltaan kyse!
Sankarillisempaa toimintaa tarjoaa ainaisesti yhtenä kesäsuosikeistani pysyvä Myrskyn ratsastajat / Point Break, jossa Keanu Reeves ja Patrick Swayze surffaavat, bondaavat ja tunnelmoivat paahtavan auringon alla. Sama helteinen teema jatkuu Die Hard III - Koston Enkelissä, missä Bruce Willisin valkoinen hihaton paita ryvettyy hiestä ja verestä pahemman kerran tämän juostessa pitkin tulikuuman New Yorkin katuja.
Elokuvat ovat tapa rentoutua, ja eikö siitä kesässä ole kyse? Ainaisen säästä valittamisen sijaan voimme antautua ihanille kesäleffoille, odotellen parempia säitä ja nauttia kesästä monilla eri tavoilla.

Voiko legoista tehty elokuva toimia?

Lue lisää »

Voiko leluihin perustuva elokuva toimia? Ainakaan Hollywoodia ei voi moittia yrityksen puutteesta, onhan sekä Hasbron G.I.Joet ja laivanupotuspeli Battleship kuten myös Transformersit siirretty valkokankaalle viimeisten vuosien aikana.
Mutta entäs Legot? Siis nuo muoviset palikat joiden maine on ottanut täysin uuden suunnan siitä kun niitä itse lapsena käytettiin lähinnä rakentamiseen.
Lego-hahmot ovat valloittaneet videopelejä jo pidemmän aikaa, tarjoten mitä erinomaisimpia seikkailuja Tähtien sodan, Indiana Jonesin, Batmanin ja Taru sormusten herrasta -tarinoiden maisemissa. Tuloksena on ollut mitä hulvattomimpia pelikokemuksia joiden parissa itse viihdyn erinomaisesti. Ei siis oikeastaan ihme, että Legot marssivat nyt myös valkokankaille. Vaikka projekti käynnistyi jo vuonna 2008, on Lego® Elokuva valmis vasta nyt.
Tarinan kietoutuu mitä tavallisimman taviksen, rakennustyöläisen Emmetin ympärille. Tämä keskivertojätkä hyräilee sitä suosituinta popiskelmää, katsoo typerää tv-showta koska kaikki muutkin katsovat ja on yleisesti ottaen aina hyvällä tuulella, ilman suurempia vastoinkäymisiä tai ongelmia. Joku voisi sanoa että Emmet on hieman yksinkertainen, mutta asioiden kyseenalaistaminen ei nyt välttämättä aina ole viisauden merkki. Emmetistä muodostuu vastoin kaikkia odotuksia Lego-maailman pelastaja, joksi häntä erehdyksessä luullaan. Maailmaa kun uhkaa perinteinen über-pahis, joka onnistuessaan tuhoaa Lego-maailman parhaimmat ominaisuudet - innovaation, hyväksymisen sekä puhtaan ilon. Tarina on pelkistetyimmillään hieman jopa imelää hyväntahtoista sanomaa, mutta nykyisessä kyynisessä maailmassa tällaisenkin ottaa vastaan pureksimatta.
Elokuvan visuaalisuus noudattelee hienosti tuttua Lego-maailmaa ja palikoita sekä näiden kykyä rakentaa mitä vain on kekseliästä. Parks and Recreation-sarjasta tuttu sekä tulevasta Guardians of the Galaxy-elokuvaa tähdittävästä Chris Prattista sukeutuu erinomainen Emmet - hyväntahtoinen, hieman pihalla oleva sankari. Samalla Emmet on oikeastaan tarinan heikoin lenkki juuri keskinkertaisuutensa vuoksi. Mustaa (aina mustaa, joskus harmaata) sankariviittaa hulmutteleva Batman on hahmona kiinnostavampi, sarkastisempi ja herkullisia vitsejä laukova sivuhahmo joka peittoaa Emmettin 6-0. Kuten niin usein, sivuhahmot ovat tarinan herkullisinta antia - tarina tarjoaa outoja ja huvittavia tilanteita niin erilaisissa maisemissa että katsojalla voi olla pokan kanssa pitelemistä.
Tuntuuko homma hieman liian lapselliselta? Ei pitäisi, sillä huumori on purevaa ja osuvaa. Se on parhaimmillaan kuin räävittömimmät Pixarin animaatiot - osa vitseistä menee lapsilta täysin ohi kun taas aikuiset nauravat kaksinkerroin sohvalla. Siksi se on erinomainen koko perheen elokuva, josta tosin aikuiset tuntuvat nauttivan enemmän - ymmärtäen kulttuuriviittaukset joita lapset eivät voi tietää. Tuloksena on huikea seikkailu joka viihdyttää parhaimmillaan vaivatta, vaikka tarina välillä uppoaakin turhan tyhjäkäynnin sekä hempeilyn heppoiseen suohon. Yleisö on kuitenkin ottanut tarinan innolla vastaan, sillä jatko-osa on jo vireillä. Se ilmestynee vuonna 2017.

Kun näyttelijät tekevät täydellistä työtä

Lue lisää »

Ollaan Oscareista sitten mitä mieltä tahansa, totuus on että tänä vuonna miespääosan sekä sivuosan Oscarit kahminut Dallas Buyers Club on kahden erinomaisen ja ikimuistoisen näyttelijäsuorituksen juhlaa.
Matthew McConaughey nappasi roolistaan HIV:tä sairastavana Woodruffina pystinsä pitäen ikimuistoisen puheen, eikä transseksuaalia Raonia tulkitseva Jared Leto jäänyt tunneskaalassa kehnommaksi. Miesten tulkitsemana tarina 80-luvun ennakkoluuloista, taistelusta saada tarvittavaa hoitoa ryyditettynä sydäntäsärkevillä tapahtumilla on viime vuoden koskettavimpia elokuvakokemuksia. Molemmat miehet muuntautuvat ruudulla tavalla joka ei jätä tilaa minkäänasteisille toiveille. Leton varsin hoikka varsi sopii erinomaisesti tulkitsemaan sairasta ja huumeisiin koukkuun jäänyttä ihmistä, jonka sydän on täyttä kultaa mutta ymmärrys sekä rakkaus itseä kohtaan eivät välttämättä riitä pelastamaan tätä. McConaughey pudotti painoa noin 20 kiloa rooliaan varten, ja mies on kyllä pitkässä varressaan varsinainen kukkakeppi. Fyysinen muutos ei kuitenkaan ole tarinan vaikuttavin piirre; miesten herkät tulkinnat tekevät vaikeasta aiheesta katsomisen arvoisen kokemuksen.
Tarina keskittyy amerikkalaisen lääketehtailun valtaan, ja siihen kuinka oikeita lääkkeitä ei saada apua tarvitseville lainkaan, ajoissa tai järkevään hintaan. Tositapahtumiin perustuva Dallas Buyers Club on lohduttomuudessaan raivostuttava. Asiaa ei auta 1980-luvulla vallinnut käsitys HIV:stä “homojen tautina” ja hysteriasta jota se aiheutti ympäri maailmaa. Kaksi täysin erilaista miestä yhdistää voimansa taistellakseen oman henkensä, sekä monien muiden puolesta - Rayonin rauhallisuus tasapainottaa säkenöivää ja temperamenttista Woodruffia täydellisesti.
Tarina ei kuitenkaan ole täysin lohduton sairaskertomus, vaan sisältää mukavasti huumoria jota vedetään esiin varsinkin henkilöiden eroavaisuuksien ja kemioiden avulla. Tässäkin kahden miesnäyttelijän panos korostuu tavalla josta harvemmin saa nauttia. Tarinassa on ytyä. Sillä kesti yli 20 vuotta päätyä valkokankaalle, koska rahoitusta oli vaikea järjestää näin arkaa aihetta käsittelevään elokuvaan. Se kuvattiinkin nopeasti, noin 27:n päivän aikana, tuoden samalla tosielämän tuntua ja kiirettä arkaan tarinaan. McConaugheyn roolia havittelivat aikanaan myös mm. Brad Pitt sekä Ryan Gosling, mutta elokuvan nähtyään on vaikea kuvitella ketään muuta kummankaan miehen rooliin. Katsokaa niin uskotte.

Robocop rymistää täysillä

Lue lisää »

Paul Verhoenin 1987 ilmestynyt Robocop nauttii melkoista kulttiklassikon mainetta, ollen samalla kertaa kömpelö, kiinnostava ja hyvin kasarimainen. Vaikka tarina kuvaa tulevaisuuden dystopiaa antaumuksella, on siinä koko ajan mukana vahvasti satiirinen alavire jota ei voi olla huomaamatta. Tämä yhdistelmä tekee elokuvasta ikimuistoisen, ja onkin järkevää kysyä pitikö tarina kuvata uudestaan, uudella tekniikalla höystettynä?
Näin kuitenkin tehtiin kun ohjaaja José Padilha tarttui poliisista robotiksi muuttuvan Alex Murphyn tarinaan. Tähdeksi on valittu ruotsalais-amerikkalainen, Jälkiä jättämättä (The Killing) sekä Rahalla saa -trilogiasta tuttu Joel Kinnaman.189 cm pitkä mies täyttää fyysiset raamit erinomaisesti.
Elokuva esittää kysymyksen tunteiden tärkeydestä. Pitääkö toimijalla, päättäjällä, sotilaalla olla inhimillisiä tunteita joiden pohjalta tehdä elämän ja kuoleman ratkaisuja? Ulkomailla tuttuun tyyliin rellestävä Yhdysvaltain armeija käy sotaa robottien avulla jotka tekevät päätöksensä kylmästi tilanteen analysoimalla. Tehokkuusprosentti on 100, mutta omalle maaperälle ei haluta tunteettomia koneita kaduille vaeltamaan - sitä varten ovat vieraat maat. Omat kaupungit ovat kuitenkin hukkumassa rikollisten alle, eivätkä poliisit yksin pysty kaitsemaan roskasakkia loputtomiin. Kuvioihin astuu iso paha susi Omnicorp, joka haluaa voittoa vastaan tarjota ratkaisun pelosta värjötteleville kansalaisille. Kun Alex Murphy joutuu kohtaamaan kuoleman silmästä silmään rikollisliigan pomon kanssa välejä selvitellessä, löytyy Omnicorpille vielä täydellinen ruumiskin. Sillä Murphy on ruumis - tuloksena on Robocop, aivot robottiruumiissa.
Robottimainen logiikka joutuu vastatusten ihmisen luonteen ja mielen kanssa, aiheuttaen ristiriitatilanteita ohjelmoidun robotin ja sen sisällä toimivan Murphyn välille. Robocop ei olekaan yllättäen vain tehosterymistely jossa meno on komeaa ja sitä on paljon. Se tutkailee koneen sisään joutuneen miehen mielenliikkeitä ja ajatuksia, pelkoja ja toiveita onnistuneen monipuolisesti. Samalla se on edeltäjäänsä kiiltävämpi ja komeampi, mutta se ei yllätä ketään. Robocop kuitenkin noudattelee genrelle tuttua logiikkaa; se on tunteeton.
Kansa luottaa ihmisen kykyyn punnita asioita ja asettaa näille jokin moraalinen määre siinä missä koneet eivät samaan pysty. Samalla kuitenkin pitäisi ottaa huomioon myös ihmismielen sudenkuopat; loukkaantunut mieli, viha, katkeruus, kiukku, väsymys. Nämä tunteet tulevat merkitsemään tilanteissa paljon, ja ihminen on harkitsemattomapi olio kuin robotti koskaan voisi olla. On outoa että juuri ihmisiin laitetaan niin paljon toivoa, uskoa hyvyydestä, vaikka historia ja nykyaika todistaa kerta toisensa jälkeen jotain täysin päinvastaista. Siksi usko juuri ihmiseen tuntuu naiivilta.
Sivuosassa vilahtava Samuel L. Jackson luo tarinaan huvittavan sarkastisen patrioottisen sävyn jota ei voi katsoa vakavalla naamalla. Robocop irvailee edelleen itselleen, genrelleen, ihmisille ja yhteiskunnalle. Taide matkii todellisuutta herkullisen tarkkanäköisesti.
Parhaimmillaan Robocop on ponnistaessaan toimintaan. Se kumisee komeasti. Robocopin askeleet ovat jykevät ja tuntuvat selkärangassa. Pitäisikö melkein puhua robottipornosta? Ohjaaja Padilha on osoittanut että jämäkkä, nopea toiminta on hallussa. Ammuskelukohtaukset ovat suorastaan runoutta, sellaista joka saa räiskintäpelejä pelaavan arvostelijan pyörimään istuimellaan onnesta. Samalla se unohtaa alkuperäisen tarinan tärkeimmän ominaisuuden eli huumorin. Nykypäivän Robocop ei ole yhtä hauska, mutta onko nykyaikakaan enää yhtä leppoista kuin ennen?

Was all this legal? Absolutely not!

Lue lisää »

The Wolf of Wall Street on erinomainen elokuva, yksi viime vuoden suosikeistani. Se pitää hallussaan erikoista, ja huvittavaa, ennätystä - siinä käytetään sanaa fuck eri muodoissaan yli 550 kertaa. Määrä heittelee lähteestä riippuen, mutta todettakoon että Leonardo DiCaprion esittämä Jordan Belfort on rääväsuinen sälli.
Elokuvaa ei kuitenkaan kannata katsoa kiroilun vuoksi; suomalaisille ärräpäiden päästely tuntuu olevan jotenkin luonnollisempi osa kielellistä ilmaisua kuin takakireämmillä amerikkalaisilla. Itse en edes elokuvaa viime vuonna katsoessani huomannut kiroilun ylenpalttista käyttöä sillä tarinassa tapahtuu niin paljon hulvattomampia ja parempia asioita.
Tosielämässä motivoivaksi puhujaksi siirtynyt Belfort jallitti aikoinaan rahalaitoksia ja asiakkaita mitä kiperimmillä tavoilla. Liukas kuin ankerias, puheentaidon synnyinlahjaksi saanut mies nousi miljonääriksi oman perustamansa firman avulla. Meno 1990-luvulla rahaa epärehellisin keinoin takovassa firmassa on hurjaa. Huumeet, bileet, irstailu ja ylenpalttinen tuhlailu huimaavat päätä - mutta ovat erinomaista viihdettä ja maalaavat hurjan kuvan siitä kuinka ihmisten pää sekoaa.
DiCaprio on loistava mutta yhtään jälkeen ei jää liikekumppania esittävä Jonah Hill. Elokuva onkin täynnä ikimuistoisia kohtauksia, joista elokuvahistoriaan jäänee järkyttävän huvittava DiCaprion esittämä ryömintä klubitalolta omalle autolle halvaantuneena. Homma on järjetön ja hienosti näytelty että katsoja ei voi kuin nauraa silmät kyynelissä tälle taistelulle. The Wolf of Wall Street on musta komedia, täynnä nokkelaa huumoria kiedottuna synkän ja epätoivoisen paineen viittaan.
Kuten parhaat elokuvat yleensä, vastaanotto oli ristiriitainen elokuvan ilmestyessä. Se ei sovi ehkä kaikille, mutta henkilökohtaisella mittarilla se on erinomainen, räjähtävä kokonaisuus joka vie mukanaan. Se on maaninen, järjetön mutta tarkkanäköinen ja joskus elokuvan pitää vain antaa tunnelmallaan viedä mukanaan.

Sedät jaksaa potkia

Lue lisää »

Vanhuus ei tule yksin. Toisille se tulee tosin hieman nopeammin kuin toisille, mutta useimmat meistä huomaavat jo kolmenkympin kynnyksellä että kunto tipahtaa nopeasti jos sitä ei pidä yllä säännöllisellä treenaamisella. Niinpä onkin masentavaa, sekä kiinnostavaa, huomata kuinka Jean-Claude Van Damme yhä vain jatkaa potkimista ja toimintaelokuvissa näyttelemistä.
Van Damme on syntynyt vuonna 1960, joka tekee miehestä nyt 54-vuotiaan. Belgialainen näyttelijä aloitti taistelulajien treenaamisen jo 10-vuotiaana, eikä ole oikeastaan koskaan lopettanut. Joillekin voi tulla yllätyksenä se, että karatea ja kickboxingia maailmanmestaruustasolla harrastanut mies taitaa myös baletin jalon taidon, jonka harrastamisen hän aloitti 16-vuotiaana. Miehen sanojen mukaan baletti on lajeista haastavimpia, sekä rankimpia - jos selviät balettitreeneistä, selviät mistä tahansa harjoitteista. Piruetit kannattivat sillä urheilu-ura jatkui pyörimällä mitä moninaisimmissa filmeissä sirkkelin lailla.
Ura käynnistyi varsinaisesti legendaarisella Bloodsport-elokuvalla 1988 ja miehen elokuvat ovat siitä eteenpäin noudattaneet hyvin samaa kaavaa. Miksi rikkoa reseptiä jos se toimii, ainakin ihmiset tietävät mitä saavat katsoessaan Van Dammen elokuvan. Oma suosikkini lienee nostalgian havinalle antautuvana on edelleen Universal Soldier, jossa mies patsastelee yhdessä Dolph Lundgrenin kanssa. Koska molemmat kuuluvat 80- ja 90-lukujen muskelimasojen aateliin, ei ihme että miehet tapasivat jälleen The Expendables 2-elokuvan teon yhteydessä.
Jotkut näyttelijät eivät lopeta - Enemies Closer on toiminta-trilleri jossa Van Damme tekee sitä mitä hän tekee parhaiten. Missä vaiheessa toimintatähti on liian vanha, eikä enää uskottava, sen saavat päättää katsojat. Ainakaan vielä ei näytä olevan aika Van Dammenkaan iskeä nyrkkeilyhanskoja naulaan, sillä mieheltä on tulossa elokuvia tasaisesti, joka vuosi.

Vangitut on vuoden vaikuttavimpia kokemuksia

Lue lisää »

Kotiteattereihin saapui sopivasti viikonlopuksi yksi viime vuoden onnistuneimpia draamatrillereitä, jota tähdittää Hugh Jackman ja Jake Gyllenhaal. Vangitut onnistuu pitämään katsojan tiukasti näpeissään viimeiseen ruutuun saakka vaikka sen teema ja tapahtumat eivät ole vauhdikkaimmasta päästä. Se asettaa kysymyksiä jotka pistävät katsojan aidosti ahdistumaan ja pohtimaan tekojen oikeutuksia. Mitä olisit valmis tekemään perheesi vuoksi, pelastaaksesi rakkaimpasi? Mitä rajoja suostuisit ylittämään? Tarinan tapahtumissa oikea ja väärä sekoittuvat harmaaksi massaksi jossa ihmiset hukkuvat moraalin tuolle puolen auttamattomasti – eikä heitä voi siitä edes välttämättä syyttää.
Keller Dover (Jackman) on perhettään suojelevasti luotsaava mies. Tämä ei kuitenkaan kovassa maailmassa auta, perheen tytär yhdessä tuttavaperheen tyttären kanssa katoavat pihapiiristä jälkiä jättämättä. Tarina etenee totutusti; etsintäpartiot tutkivat lähialuetta ja metsiä, poliisit hälytetään paikalle. Tutkimuksia ryhtyy johtamaan Gyllenhaalin hienovaraisesti tulkitsema etsivä Loki, jonka ratkaisuprosentti rikoksissa on huikea. Hän on mies paikallaan, mutta tielle kasaantuu odottamattomia ongelmia.
Pääepäillyksi nousee Paul Danon esittämä Alex. Poika joka tuntuu olevan hieman pihalla tapahtumista, henkisesti ja järjeltään heikonlaisesti elämässä kiinni oleva hahmo. Metsästystä ja erilaisiin katastrofeihin hartaasti varustaunut isä Keller ei purematta niele pojan selityksiä. Miehen luonne yhdistettynä kadonneen lapsen vanhemman hätääntyneeseen henkiseen tilaan ajaa tämän epätoivoiselle tielle. Ystäväperheen isä (Terence Howard) voi vain seurata vierestä tapahtumia, hyväksyen ne hiljaisuudellaan, toivoen tuloksia.
Vangitut on kokonaisuutena taitava. Sen erinomaiset näyttelijät tukevat hienosti toisiaan, pistäen Gyllenhaalin ja Jackmanin välille purevaa vääntöä. Jackmanin persoona on elokuvissa suuri; Gyllenhaal pystyy hienosti vastaamaan vanhemman miehen haasteeseen tuoden keskusteluun malttia ja raikkautta. Aiheestaan johtuen katsoja joutuu rankimpien kohtausten keskellä pohtimaan omaa sietokykyään, ja pistämään itsensä kenties alttiiksi jonkinlaiselle itsetutkiskelulle. Sen kuvasto on harmaan realistista, tunteet aitoja ja kerronta sujuvaa. Sen ainoaksi kompastuskiveksi muodostuu kenties käänne käänteen jälkeen etenevä loppu, joka pystyy kyllä yllättämään varomattoman katsojan. Sen juonenkuljetus realistisesta perhepainajaisesta kohti oudompia polkuja johtaa siihen, ettei lopulta oikein tiedä onko kyseessä tasokas perinteinen trilleri vai synkempi, mustempi matka pitkin David Fincherimäisiä latuja.

Christian Bale on kameleontti

Lue lisää »

Näyttelijät venyvät toisinaan mitä uskomattomimpiiin muodonmuutoksiin. Muutos ei välttämättä ole pelkästään henkinen, useat näyttelijät laittavat myös ruumiinsa koetukselle - muokaten näistä rooliin sopivan fyysisen instrumentin. Kenties tunnetuin ja useimmiten oman kroppansa alttiiksi laittanut näyttelijä on Rautakaupunki-elokuvaa tällä hetkellä tähdittävä Christian Bale. 40-vuotias britti ei säästä vaivaa ja aikaa näyttääkseen esittämältään hahmolta, hyvässä ja pahassa.
Vuonna 2000 Bale aloitti hienovaraisella kokeilulla - Amerikan Psykon Patrick Batemanin rooli vaati lihasmassaa, mutta sopivassa määrin. Narsistinen ja timmissä kunnossa oleva Bateman jumppaa pelkissä kalsareissa kylmänaamio silmillä; Velvet Goldminessa sorjan laihaa kroppaa (ja runsasta silmämeikkiä) esitellyt Bale kuntoili kolme tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa saavuttaakseen esittelykelpoisen kroppansa. Hurjin muodonmuutos tapahtui 2004 The Machinist, jolloin Bale kuihdutti itsensä järkyttävän näköiseksi, pahimman laatuisesta unettomuudesta kärsiväksi koneenkäyttäjäksi. 183 cm pitkä mies laihdutti elopainoaan peräti 28 kiloa, painaen pahimmilaan vain 54 kiloa. Täydellinen uppoutuminen rooliin vei miehen täysin sosiaalisten tilanteiden ulkopuolelle, saaden tämän vetäytymään paastolle jonka aikana hän nautti kahvia, vettä ja omenen päivässä usean kuukauden ajan.
Suuren laihtumisen jälkeen onkin uskomatonta että vuonna 2005 ilmestyneessä Batman Begins-elokuvassa, vain muutamaa kuukautta myöhemmin, Bale pullistelee lihaskimppuna Lepakkomiehen roolissa. Vajaa 30 kiloa lihasta lyhyessä ajassa hankkinut näyttelijä jaksaa hämmästyttää omistautumisellaan - luuviulusta lihaskimpuksi antautumalla jälleen raakaan treenaamiseen kuitenkin kannatti. Batman Begins aloitti kehutun ja hienon Yön ritari-trilogian joka on Lepakkomiestä käsittelevissä elokuvissa vailla vertaa.
Balen ura näyttää vaativan jojoilua suuntaan tai toiseen oikeastaan joka elokuvassa. 2006 Rescue Dawn vaati jälleen Balelta hoikistumista kun pari vuotta myöhemmin nähtävä Terminator - Pelastus (Terminator Salvation) pisti miehen juoksemaan taas lihasmassan perässä. Heti tähän perään Bale tiputti painonsa minimiin juoksemalla pitkiä matkoja, voittaen sivuosa Oscarin roolistaan crack-addiktina ja entisenä nyrkkeilijänä elokuvassa Taistelija (The Fighter). Tuntuukin että miehen roolivalinnat joskus suorastaan huutavat ahkeran ja lahjakkaan näyttelijän antautumista muutokselle - harvoin mies on tehnyt useaa elokuvaa peräkkäin saaden ollen oma itsensä.
2012 lihasmassaa tarvittiin jälleen Batmanin rooliin ja heti perään mies joutui tiputtamaan vaivalla saadut paketit Rautakaupunki-elokuvaa varten. Rautakaupungissa Bale esittää lommoposkista, elämän kolhimaa terästehtaan työntekijää, joka on hyvin kaukana Batmanin kiillotellusta ulkomuodosta. Saiko Bale levätä viime vuonna? Periaatteessa sai, sillä lihominen vaatii vähemmän tuskaa ja enemmän nautintoa. American Hustlessa Bale on suorastaan oudon näköinen; charmikas ja komea mies saa kerrankin syödä! Isovatsainen ja löysä huijari on Balen kenties leppoisin rooli; mutta silti hän hallitsee kohtauksia vaivatta, kalju paistaen ja vatsa shortsien reunan yli valuen. Elokuvaa varten mies kasvatti läskiä parinkymmenen kilon verran - lähinnä hampurilaisilla. Tänä vuonna ilmestyvä Exodus mitä oletettavimmin osoittaa jälleen kerran että Bale on muokannut kroppaansa läskikasasta hoikempaan muotoon - Mooses kun ei varmastikaan kovin pullea ollut.

Alastomia ihmisiä ruudun täydeltä.

Lue lisää »

Miltä tuntuu katsoa tuntikaupalla alastomia ihmisiä ajattelemassa ja harrastamassa seksiä? Sitä voi jokainen testata koska tanskalaisohjaaja Lars Von Trierin Nymphomaniac on vihdoin ilmestynyt kotiteatterijulkaisuna. Neljä tuntia kestävä eepos ei maineestaan huolimatta ole pelkkää lihan ilojen parissa pyöriskelyä; se on kertomus joka ohjaajansa edellisten teosten mukaisesti joko ihastuttaa tai ärsyttää. Von Trier jakaa mielipiteitä, enkä itse ole esimerkiksi koskaan päässyt täysin sinuiksi miehen elokuvien kanssa huolimatta täydellisestä ihastumisestani Melancholiaan. Tämä ei tarkoita etteikö Nymphomaniac olisi hieno elokuva, mutta se ei ole jokaisen makuun.
Tarina etenee Joen, tarinaa kertovan naisen, osiin jaetun elämän rytmissä. Joe (ihastuttava Charlotte Gainsbourg) kutsuu itseään nymfomaaniksi. Onkin totta että suuri osa naisen elämästä on mennyt tavalla tai toisella jahdatessa seuraavaa elämystä, juosten kokemuksesta toiseen. Tarina ei unohda rakkautta, tai ainakaan sitä mitä Joe ajattelee rakkaudeksi. Kyllä. Elokuva näyttää paljon paljasta pintaa, suorasukaisesti heittäen ihmisen intiimit osat katsojan naamalle jopa siinä määrin että vähään aikaan ei tule tarvetta nähdä enää yhtään peppua, ainakaan elokuvassa. Kikka onkin siinä, että katsojan kyllästetään lihan iloilla siinä määrin että se ei enää tunnukaan erikoiselta. Mitä se ei olekaan. Omalla tavallaan elokuva riisuu seksin ympäriltä mystiikan ja tekee siitä arkipäiväistä katsottavaa. Kaikkeen tottuu kun tarpeeksi kauan tuijottaa. Ehkä juuri tämä on Von Trierin tarkoitus, tai sitten hän yksinkertaisesti ei saa tarpeekseen naisista ja seksistä.
Jos kuvittelette pääsevänne katsomaan kuuluisien näyttelijöiden ilkialastomia vartaloita intohimon tuoksinassa, olette väärässä. Elokuvaa tehdessä rohkeimmissa kohtauksissa on käytetty pornoelokuvissa työskenteleviä sijaisnäyttelijöitä, mutta myös niminäyttelijät pistävät paljon likoon. Shia LaBeouf, Christian Slaten, Jamie Bell, Stellan Skarsgård täydentävät näyttelijäkaartin tehden erinomaista jälkeä tulkitessaan tarinaa joka on täynnä kalastusmetaforia ja seksiä. Kuulostaa hieman omituiselta yhdistelmältä, mutta se toimii.

Ikinuori Keanu

Lue lisää »

Joitakin näyttelijöitä katsoessa tuntuu että aika on pysähtynyt. Pienistä silmärypyistä huolimatta näiden näyttelijöiden kasvot näyttävät pysähtyneen aikaan jolloin he olivat kauniita ja nuoria, eikä ajan hammas oikein tunnu pystyvän nakertamaan heihin jälkeään. Yksi tällaisista iättömistä henkilöistä tuntuu olevan Keanu Reeves. Vuonna 1964 syntynyt kanadalais-amerikkalainen näyttelijä täyttää tänä syksynä siis jo 50 vuotta. Miestä katsoessa on kuitenkin hankala nähdä mitään mainittavaa eroa nykyisen ja Speed-elokuvan (1994) Reevesin välillä. Tottakai elämä jättää jälkensä, mutta muutosta on tapahtunut järkyttävän vähän.
Reeves on meille varttuneemmalle väelle tutumpi näyttelijä kuin 90-luvulla ja sen jälkeen syntyneille. Itse tutustuin herraan järjettömän Billin ja Tedin uskomaton seikkailu, sekä Youngblood - lätkä veressä -elokuvien kautta. Nuoresta näyttelijästä jäikin helposti kuva hieman tyhjäpäisestä surffaripojasta jolla oli kauniit kasvot. On kuitenkin muistettava että jo 1991 Reeves teki jo klassikoksi helposti nostettavan Myrskyn ratsastajat -elokuvan. Vaikka elokuva ei välttämättä ole kaikkein syvällisin, on se säilyttänyt statuksensa aikansa klassikona. Hienoa uraa jatkoivat Matkalla Idahoon sekä Francis Ford Coppolan ohjaama Bram Stokerin Dracula. Oma henkilökohtainen Reeves-suosikkini on kuitenkin Speed - Kuoleman kyydissä sekä tietenkin melko paljon elokuvaa aikanaan mullistanut Matrix. Nykypäivänä Matrix voi tuntua nuoresta katsojasta täysin keskiverrolta scifi-tarinalta, mutta ilmestyessään vuonna 1999 se oli aivot niksauttava kokemus.
Reevesin uraan on mahtunut monta floppia, josta johtuen mies ei koskaan ole pysytellyt parrasvaloissa kuten jotkut toiset ikätoverinsa. Tästä saa tosin kiittää myös miehen taipumusta ja halua pysytellä poissa julkisuudesta. Henkilökohtaiset menetykset ja surun leimaama elämä pitävät miehen nöyränä ja etäisenä, kaukana Hollywoodin kimalluksesta. Näyttelemistä mies ei kuitenkaan ole jättänyt; ohjausdebyytti Man of Tai Chi kumartaa itämaisille kamppailulajeille joista Reeves kiinnostui luonnollisesti Matrixin kuvauksen aikoihin. Elokuvan taika ei niinkään ole erikoisessa tarinassa tai käänteissä, vaan visuaalisuudessa sekä sujuvassa toiminnassa. Millä tavoin Reevesin ura tästä jatkuu on kiinnostava kysymys. 2013 ilmestynyt 47 Ronin sai osakseen murskakritiikkiä. Mies on suunnannut ainakin toistaiseksi pois itämaisista taistelulajeista; tuotannossa on toimintatrilleri John Wick sekä Hostel-ohjaaja Eli Rothin Knock, Knock. Todella erilaista menoa siis luvassa.

Antaudu fanitukselle

Lue lisää »

Elokuviin ja fanitukseen liittyy paljon sisäpiiri-vitsejä joita asiaan vihkiytymättömät eivät yksinkertaisesti ymmärrä. Useammin kuin kerran olen nörttiyttäni heittänyt keskusteluun lauseen elokuvasta tai käyttänyt jotain viitettä kuvaamaan keskustelun aiheena olevaa asiaa, ja saanut omituisia pitkiä katseita osakseni. Hiljaisuudessa voi kuulla sirkkojen sirittävän tuskallisen lujaa. Toisaalta, oikeassa kaveripiirissä näistä asioista puhuminen on yhtä tunteiden juhlaa - ihkutus, fanitus ja setviminen rakastamistaan asioista on asiantuntevassa porukassa parasta ajanvietettä.
Siinä missä jääkiekkofanit keskustelevat pelaajista ja valmentajavalinnoista, voi leffanörtti uppoutua rehellisesti tuntikausiksi keskusteluun joka pujottelee tv-sarjojen ja elokuvien maailmassa. Samanlaisista mielenkiinnon kohteista syntyy yhteenkuuluvuuden tunne, jota voi täysin verrata samaa urheilujoukkuetta kannattavien ihmisten keskinäiseen toveruuteen. Olen myös löytänyt mielenkiintoisia ihmisiä ympäri maailmaa omien kiinnostuksen kohteideni vuoksi. Kirjeenvaihto digitaalisesti käy kiivaana, nykytekniikka mahdollistaa fanituksen kaukana olevien samanhenkisten ihmisten kanssa vaivatta. Se tunne kun joku oikeasti ymmärtää intosi, tajuaa viehätyksen ja vapaus pulputtaa aiheesta kontrolloimattomasti - toivon että jokainen löytää samanhenkistä seuraa, sillä se on parasta maailmassa.
Se että on valinnut ystävänsä, sekä digitaali-ystävänsä oikein, kävi jälleen ilmi pari viikkoa sitten. Captain America: The Winter Soldier-elokuvan ilmestyttyä teattereihin eri sosiaalisen median feedini täyttyivät Heil Hydra-kuiskauksista. Tunne on hieman sama kuin jos kadulla vastaan kävelevällä ihmisellä on päällään t-paita jonka aihetta fanitan innokkaasti. Me kuulumme samaan salaliittoon, minä tiedän mistä sinä pidät. Aina parempi jos paidassa ei varsinaisesti lue pelin tai elokuvan/tv-sarjan/sarjakuvan nimeä, vaan tietääkseen mistä on kyse pitää olla perehtynyt asiaan. Toisinaan haluaisin spontaanisti halata ihmisiä joilla on Mass Effect-paita päällä, vain kertoakseni että minäkin olen peruuttamattomasti menettänyt sydämeni pelisarjalle.
Elokuvien ystäviä hemmotellaan fanitusmahdollisuuksilla rajattomasti. Jotkut rakastavat Disney-elokuvia enemmän kuin on järkevää, toiset ovat uppoutuneet Hobittien ja Tolkienin maailmaan jo yli 10 vuotta sitten, joku ei pysty pääsemään irti Nälkäpelien maailmasta ja joku neropatti tietää kaiken itämaisista taistelulaji-elokuvista. Oli tyyli ja fanituksen kohde mikä tahansa, tärkeintä on että kiinnostusta ja intoa harrastaa sekä keskustella rakastamistaan asioista riittää

Nyt levätään!

Lue lisää »

Pääsiäinen. Tuo mukava tekosyy useimmille lähteä mökille, rentoutua kotisohvalla, ulkoilla ja vetää napa täyteen erilaisia herkkuja. Pitkät viikonloput ovat mannaa kesää odotellessa, ja itsellänikin odottaa kasa elokuvia jo hyllyssä luppoajan löytymistä. Kun olin lapsi, televisio tuuttasi pääsiäisen aikaan ulos jos jonkinlaista Raamattu-elokuvaa ja Jeesus-tarinaa. Ajat ovat siitä hieman muuttuneet, mutta voin rehellisesti sanoa että kaikki Trivial Pursuitissa käyttämäni tietoni kristinuskoon pohjautuvissa kysymyksissä olen ammentanut elokuvista. Miten niin Charlton Heston ei ollutkaan oikeasti Mooses?
Kevät on siitä hienoa elokuvan ystävän aikaa että viime vuoden suurimmat elokuvat julkaistaan tuolloin dvd:lle. Tämä johtuu suurelta osin siitä että Oscar-karkeloita silmälläpitäen suuri osa “isoista” elokuvista julkaistaan joulukuussa. Näin luulisi jokaiselle löytyvän jotakin. Itse olen lomailutuulella tosin hieman höllempi elokuvan vakavuusasteen suhteen, minulle kelpaa enemmän hömppä, huumori ja toimintakin kun aurinko ryhtyy pilkistämään taivaalta.
Vielä pimeisiin iltoihin suosittelen mökillä katsottavaksi vaikka uusintaversion Carrie-elokuvasta. Vaikka alkuperäiselle ei mikään vedä vertoja, voi nuorempaa sukupolvea säikytellä klassikon modernilla versiolla varsin pätevästi. Last Vegas kelpaa vanhojen starojen ystäville, kun taas ehdottomasti viime vuosien parhaita suomalaisia elokuvia on Dome Karukosken ohjaama Leijonasydän. Frozen - Huurteinen seikkailu ei muuten ole vain perheen pienimmille, elokuva on suorastaan hurmaava!
Vaikka itse suosin valon lisääntyessä ehkä enemmän kevyttä kamaa, voin suositella Amanda Seyfriedin tähdittämää Lovelacea - se on karu kertomus pornotähdestä, jonka tarina kertoo ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Samaan hieman poikkeavaan kasaan heittäisin vielä Josh Brolinin tähdittämän Oldboyn, joka on uusintaversio Etelä-Korealaisesta, vuonna 2003 ilmestyneestä elokuvasta. Ehkä pääsiäisen teemana voisi elokuvahullulla olla alkuperäisen vertaaminen uuteen - ovathan sekä Carrie että Oldboy uusintaversioita vanhemmista, todella kehutuista elokuvista.
Katsoitpa elokuvia pääsiäisenä tai et, lepää ainakin. Yritän itse noudattaa tätä samaa ohjetta, vaikka aktiiviinen mieli onkin toisinaan vaikea pysäyttää. Ehkä pitäisi kaivaa jostain 10 käskyä ja katsoa Hestonia, ihan nostalgiamielessä

Kuka hullu herätti lohikäärmeen?

Lue lisää »

Miten ihmeessä ohjaaja Peter Jackson on saanut puristettua lyhyestä, noin hieman yli 300 sivuisesta, kirjasta puristettua peräti trilogian? Varsinkin kun jokainen osa Hobitti-tarinassa näyttää kestävän melkein kolme tuntia? Itse asiassa se on melko helppoa kun ryhtyy katsomaan trilogian toista osaa, Hobitti - Smaugin autioittama maa -elokuvaa.
Tarinaa on väritetty, venytetty ja lisäilty siihen malliin että alkuperäisestä tarinasta on oikeastaan kuoret jäljellä. Kyllä, se kertoo Bilbo Baggins-nimisestä hobitista ja tämän matkasta yhdessä Gandalfin sekä sekalaisen kääpiöjoukon kanssa kohti Yksinäistä vuorta. Mutta hahmojen määrä, tapahtumien kirjo ja laajuus on suoraan käsikirjoittajien omasta mielikuvituksesta - joka lainailee paljon myös muista Tolkienin taruista.
Tämä ei tarkoita etteivätkö elokuvat olisi kiinnostavia. Taru sormusten herrasta-fanit saavat varmasti tarpeekseen haltioista, örkeistä, Keski-Maan ihmeistä ja monistakin tutuista hahmoista. Mutta ensimmäinen osa kyllä kiristi ainakin omia hermojani antaumuksella. Nimittäin ne laulut. Ainainen melankolinen lauluun puhkeaminen kesken elokuvan ei yksinkertaisesti sopinut seikkailua kaipaavalle luonteelleni. Varsinkin kun toinen puoli elokuvaa oli järjetöntä juoksentelua ympäriinsä näennäisen satunnaisesti paikasta toiseen kiitämässä.
onkin onneksi paljon edellistä osaa ehjempi kokonaisuus. Kääpiöt sekä Bilbo ja Gandalf ovat vihdoin saapuneet päämääräänsä, vuorelle, joka kätkee paitsi sisäänsä kääpiöiden halajaman aarteen ja kotiluolan, myös lohikäärmeen. Ja lohikäärmeet ovat aina makeita. Tästä faktasta ei pysty kiemurtelemaan irti millään. Ja minkälainen lohikäärme! Smaug, jonka tumman värisevänä äänenä toimii Sherlockina tunnettu Benedict Cumberbatch, on hienosti toteutettu. Pitkät ajat nukkunut Smaug saa ikävän herätyksen kun Martin Freemanin esittämä Bilbo hiippailee etsimään tiettyä esinettä aarteiden keskeltä. Huvittavaksi tilanteen tekee Freemanin ja Cumberbatchin keskenäinen suhde, joka on lähtöisin jo Uusi Sherlock-sarjasta. Smaugilla on huumorintajua, samalla kun tämä silmäilee pientä hobittia joka tekee parhaansa ollakseen kuolematta siihen paikkaan. Smaugin nahka on kiiltävä ja taidokkaasti luotu, liikkeet sulavia ja ääni ja katse tappavia. Kuka käski mennä herättämään lohikäärmeen?
Smaugin autioittama maa esittelee myös tutun haltian Legolaksen (Orlando Bloom) sekä haltiakuningas Thranduilin (Lee Pace), josta tuli oma henkilökohtainen suosikkini tässä trilogiassa. Kun lohikäärme herää, ei ihmiskunta tunnu olevan turvassa. Matka jatkuu toisessa osassa tyylikkäästi, sekä huomattavasti ehjempänä kokonaisuutena. Se on onnistunut yhdistelmä seikkailua ja huumoria, täytettynä todella vauhdikkailla toimintakohtauksilla. Onneksi näin, sillä nyt kolmatta osaa, Hobitti - Sinne ja takaisin, voi odottaa innolla

12 pubia, 5 kaverusta ja yksi ilta

Lue lisää »

Viime viikolla juuri kirjoitin ongelmasta, joka kohtaa usein erinomaisia elokuvia - nämä eivät koskaan saavu Suomessa teatterilevitykseen. Tällä viikolla dvd:lle ja Blu-raylle saapuva The World’s End oli vaarassa kokea juuri tämän kohtalon. Mutta yllättäen yleisön vaatimuksesta leffa rehattiin valkokankaalle, komedianystävien iloksi.
The World’s End on Simone Peggin ja Edgar Wrightin hengentuotos, joka päättää ns. Cornetto-trilogian. Tähän jo melko legendaariseen trilogiaan kuuluvat myös erinomainen Shaun of the Dead (2004), joka keskittyi zombien valtaamaan maailmaan, sekä Hot Fuzz (2007) jossa tehtiin ansiokkaasti pilaa kyttäkaksikko-elokuvista. Yhteistä kaikille kolmelle elokuvalle on hurtti brittiläinen huumori, järjettömät tapahtumat, tuttuja näyttelijöitä hyödyntävä hahmogalleria sekä nauru. Nimittäin nämä elokuvat naurattavat, ja ne kestävät useamman katsomiskerran.
Viimeisen elokuvan tarina kertoo Peggin esittämästä Gary Kingistä, siitä koulun pojasta joka ei ikinä onnistu täysin siirtymään aikuisuuteen. Vaikka poikaporukan muista jäsenistä on kasvanut jossain määrin kunnioitettavia ihmisiä, ei se tee heistä välttämättä älykkäämpiä tai oikeastaan edes kiinnostavia. He tuntuvat jopa hieman tylsiltä keskiverto-elämineen. Gary on päättänyt joukkion saavan päätökseen vuosia sitten keskeytyneen baarikierroksen. 12 pubia, viisi kaverusta, yksi ilta. Aikuisten ihmisten on ilmeisesti tapana pitää melkein velvollisuutenaan heittäytyä vastahankaan, esittää kypsää aikuista ja aiheuttaa kitinää.
Ilta alkaa yksinkertaisena juomisena ja sanailuna, jossa testataan kaverusten välejä kaivamalla mitä moninaisimpia traumoja menneisyydestä ja nykyisyydestä. Tarina on naseva yhdistelmä verbaaliakrobatiaa ja hyvinkin fyysistä toimintaa, sillä illan tapahtumat saavat kotikylässä täysin odottamattoman käänteen. Vanha kotikylä ei tunnu olevan enää sellainen millaisena miehet sen nuoruudessaan kokeneet - jotain on pielessä ja pahasti. Mutta siitä en spoilereiden vuoksi kerro mitään.
Nautinnollisimmillaan komedia on kiertäessään sanoja niin notkeasti että katsoja tuskin pysyy perässä - samoin miesten yhteenhitsautunut tapa lukea toisiaan ja näytellä yhdessä kertoo, että hauskaa on ollut. Se ovatko tapahtumat millään tavalla järjellä selitettävissä on toinen asia. Mutta ei kai kukaan näitä elokuvia tosissaan voi ottaakaan.
Varoituksen sanana mainittakoon että elokuvasta tulee hillitön oluen jano - tämän ovat todenneet kaikki elokuvan katsoneet.

Hoffman toi tunnetta ja taitoa elokuviin

Lue lisää »

Philip Seymour Hoffman oli näyttelijä jonka lahjakkuus huokui jokaisesta roolista auringon lailla läpi. Itse kiinnitin mieheen huomiota ensimmäisen kerran vuonna 1999 elokuvassa Magnolia. Jo tuolloin oli vaikea irrottaa katsettaan määrittelemättömällä tavalla karismaattisesta miehestä, joka ulkonäkönsä puolesta ei ole mitenkään erikoinen. Mutta miehessä oli jotain joka sai tuijottamaan tätä lumoutuneena.
Hoffman on tullut tunnetuksi hienovaraisten tulkintojen miehenä. Jollain tavalla aina kohtausta vaivatta hallitsevan näyttelijän ääni on matala ja harkittu, eleet hillittyjä ja silmät näyttävät tunkevan suoraan katsojan sieluun tietäväisenä. Roolit ovat vaihdelleet Lahjakas Herra Ripley -elokuvan yläluokkaisesta Freddiestä rockjournalisti Lester Bangsiin Melkein julkkis-elokuvassa. Oscarin näyttelijä nappasi vuonna 2005 roolistaan Truman Capotena elokuvassa Capote; tulkinta Kylmäverisesti (In Cold Blood) -kirjan kirjoittajasta on kuten mies itse; tyyni ja hallittu. Samaa harkittua hallintaa ja ihmisten lukemisen taitoa mies esittelee mm. Mestari- (2012) -filmissä.
Todella lahjakkaat näyttelijät pystyvät tulkitsemaan laajaa skaalaa roolihahmoja, eivätkä rajoitu ainoastaan toimintaa, draamaan tai komediaan. Ilmiselvästä taidosta huolimatta Philip Seymour Hoffman on vaihtelevien hahmojensa sisällä aina tuntunut jollain tavalla itseltään - hänen työnsä tunnistaa, ja katsojalle tulee tunne tuttuudesta. Doubt - Epäilys -elokuvan pedofiliasta epäilty pappi ja Merirosvoradion The Count ovat kaksi täysin erilaista hahmoa. Ja tästä huolimatta miehen voi tunnistaa rooliensa takaa - oli se sitten katseessa tai hillityssä hymyssä.
Philip Seymour Hoffman kuoli helmikuussa huumeiden ja lääkkeiden yliannostukseen, addiktionsa kanssa näyttelijä oli taistellut vuosia. Vain 46-vuotiasta Hoffmanian on aiheellisesti tituleerattu yhdeksi aikakautensa lahjakkaimmista näyttelijöistä ja menetys oli lamauttava.
Nuoremmat katsojat ovat tutustuneet Hoffmaniin viimeistään Nälkäpeli-trilogian saapuessa valkokankaille, esittihän mies Plutarch Heavensbeetä elokuvissa. Mutta elokuva jota haluan suositella, on juuri kotiteatteriversioksi saapunut A Late Quartet. Sen hiljainen ja äärettömän taitava tunnelma vetivät minut mukanaan lumoavalla musiikillaan ja hienoilla näyttelijävalinnoillaan. Sitä tähdittävät Hoffmanin lisäksi Christopher Walken, Mark Ivanir, Catherine Keener sekä Imogen Poots. Sen lämpimät sävyt tunkevat viileän New Yorkin keskelle, klassinen musiikki jonka ympärille tarina kietoutuu hellii katsojan korvia. Sen teema voi olla hillitty, mutta pinnan alla tunteet huutavat pakottavalla energialla. Se on taidolla ja rakkaudella tehty elokuva joka pysähdyttää katsojan hetkeksi, kaiken tämän kevätauringon aiheuttaman energian keskellä.

Osataan sitä toisinaan Suomessakin

Lue lisää »

Suhteeni suomalaiseen elokuvaan on hankala. Lapsena kiiruhdin katsomaan Kiljusen herrasväen seikkailuita innokkaasti mutta viime vuosina en ole jaksanut innostua enää kotimaisesta elokuvasta. Miksi? Kiinnostavan elokuvatarjonnan keskellä suomalainen elokuva tuntuu kiertävän aiheiltaan kehää. Lisäksi sellaista kehää joka ei kiinnosta minua elokuvan katsojana. Suomielokuvien kliseisiin kuuluvat alkoholi, ärsyttävä lausuntatyyli, paljaat miesten takapuolet ja masentava realisimi - tätä näkee melkein jokainen meistä kun vain lähtee asunnostaan ulos. Jopa niitä takapuolia kesäaikaan. Miksi haluaisin nähdä tätä samaa vielä valkokankaalta?
Suomi on pieni maa. Meillä on vähän tekijöitä. Melkein yhtä vähän maksavia katsojia, ja ala pyörii paljon tukirahojen varassa. Tästä voi vetää suoraviivaisena päätelmänä sen että aina ne parhaat ideat eivät edes päädy tuotantoon. En ole ainut jonka mielikuva siitä miten rahat jaetaan ja kuka saa tehdä mitä on hyvinkin kärjistynyt. Toisinaan tuntuu että suomalaiselta elokuvalta puuttuvat uudistajat, oudot nerot, oma ääni. Siinä missä Ruotsi, Tanska ja Norja ovat onnistuneet lähettämään maailmalle hienoja tv-sarjoja, elokuvia, ohjaajia sekä näyttelijöitä, tuntuu kotikutoinen hommamme vielä melko pieneltä.
Dome Karukosken ohjaama Leijonasydän on hieno elokuva. Se uppoaa monen suomalaisen elokuvan helmasynneistä, ja ne vaivaavatkin itseni kaltaista katsojaa. Mutta siinä on paljon hyvää. Sen teemat ovat ajankohtaisia, kosketellen tuntemattoman pelkoa, oman itsensä voittamista sekä hyvin trendikkäästi maahanmuuttajia koskevaa vihaa. Se on kuitenkin kertomus myös veljesrakkaudesta, ihmisten oudosta kyvystä olla sokea tai liian anteeksiantava kun omista rakkaimmista on kyse. Peter Franzen ja Jasper Pääkkönen ovat parhaimmillaan uusnatsien nahoissa, ja näyttävät vakuuttavilta.
Tarinan parhaita puolia on se, että jokaisesta hahmosta löytyy ihasteltavaa ja inhottavaa. Ihmiset eivät ole mustavalkoisia oikeassakaan elämässä - ja tähän elokuva tarttuu napakasti. Samalla se kuitenkin on täynnä vihaista energiaa ja niitä paljaita takapuolia. Miksi aina niitä? Leijonasydämessä näyttelijät tosin on pistetty armottomalle treenikuurille, joten todettakoon että paljaat takapuolet näyttävät ainakin hyviltä jos ei muuta. Vaikeista aiheista on tiristetty yllättävää huumoria, joka keventää katsomiskokemusta. Näin tarina ei uppoa synkistelevään suomalaiseen melankolian suohon - vaikka se kyllä kantaa kortensa kekoon tässäkin suhteessa. Hyvin perisuomalaisesti.

Mikä mättää?

Lue lisää »

Suomen elokuvakulttuurissa on jotain vikaa. Elokuvia harrastavien ystäviemme kanssa olemme pohtineet ja mananneet asiaa jo vuosia, mutta viime aikoina asiat tuntuvat menevän enemmän ja enemmän metsään. Siitä on jo aikaa kun Suomen suurimman elokuvateatterin, Tennispalatsin, ikkunoissa olisi mainostettu itse asiassa elokuvia. Ohjelmistossa olevat elokuvat eivät näy enää niille varatuilla ikkunapaikoilla, mutta pehmistä ja pitsaa mainostetaan suurilla julisteilla paraatipaikalla. Elokuvat eivät ole elokuvateatterissa enää ilmeisesti "se juttu". Asia masentaa.
Toinen outo ilmiö on tiettyjen laatuelokuvien poissaolo teattereista. Hyvänä esimerkkinä tästä viimeisen puolen vuoden ajalta on muutamakin helmi, joita ei Suomen teattereissa näkynyt. Kill Your Darlings on hieno elokuva, olen katsonut sen jo kahdesti. Tästä huolimatta beat-sukupolven runoilijoista kertova elokuva ei koskaan saapunut valkokankaille. Kotiteatteriversio ilmestyi juuri, enkä voi suositella elokuvaa tarpeeksi. Se on tunnelmallinen, tyylikäs sekä mielenkiintoinen - mutta ilmeisesti se ei kelpaa suomalaisille elokuvissa kävijöille. Tai ainakin näin ajatellaan.
Saman kohtalon kärsi hervottoman hauska ja räävitön This Is The End-komedia, joka pudotti minut melkein sohvalta täysin järjettömillä käänteillään ja näyttelijäkaartillaan. Elokuvan idea on maailmanloppu, mutta koukkuna on se kuinka näyttelijät selviytyisivät tilanteesta. No eivät kovin hyvin. James Franco, Jonah Hill, Channing Tatum, Jay Baruchel, Emma Watson - näyttleijälista on pitkä, ja kaikki esittävät itseään. Tuloksena on yksi viime vuoden hauskimpia komedioita, mutta teattereille se ei kelpaa. Tämän sijaan kävin katsomassa monta 1-2 tähden noloa keskivertosähellystä.
Kohta saa ensi-iltansa teattereissa elokuva Huikopeli (The Starving Games) joka masentavan tuttuun tapaan "parodioi" Nälkäpeli-elokuvia. Käytän lainausmerkkejä käyttäessäni sanaa parodia, sillä hauskuus on näistä noloista tekeleistä kaukana. Ne ovat järkyttävän tylsiä, tyhmiä sekä suoraan sanottuna ala-arvoisia. Mutta tätä meille tarjotaan isolta kankaalta, ja kansa katsoo. Rehellisesti sanottuna roskaa tarjotaan massoille ja todelliset helmet haudataan kotiteatterijulkaisuihin. Siksi DVD/BD-valikoimasta pitää puhua, ja kirjoittaa. Erinomainen Stoker koki viime vuonna saman kohtalon, vaikka kyseessä oli yksi vuoden raikkaimpia katsomiskokemuksia.
Onneksi on oma televisio ja soittimet joilla katsoa hyviä elokuvia. Takana ovat ne ajat jolloin voi luottaa elokuvateattereiden tarjontaan, sekä siihen että katsojille tuodaan maailmalta ne parhaat palat tarjolle. Oma henkilökohtainen suosikkini viime vuodelta, Jim Jarmuschin ohjaama Only Lovers Left Alive meinasi kokea saman kohtalon. Onneksi asiasta kirjoittelu (näin elokuvan viime vuonna Tallinnan filmifestivaaleilla) sekä pieni ryhmä aktiivisia toimijoita kääri hihansa ja tuo elokuvan Suomeen itse. Esimerkki on hyvä osoitus siitä että katsojan ohi voi mennä todellisia helmiä jos ei ole tarkkana. Siksi videovuokraamossakin kannattaa viettää aikaa hyllyjen parissa; siellä voi luurata se vuoden ihanin elokuva joka ei ikinä päätynytkään valkokankaille suuren mainoskampanjan saattelemana.

Rakkauslaulu Marvelille

Lue lisää »

Minä rakastan elokuvia jotka perustuvat sarjakuviin. Skaala tässä genressä ulottuu hyvinkin kehnoista tekeleistä täydellisesti addiktoiviin sankaritarinoihin joita olen katsonut uudestaan ja uudestaan. Christopher Nolanin ohjaama The Dark Knight-trilogia on synkkyydessään erinomainen, ja kestää useita katselukertoja. Christian Bale Batmanina sekä unohtumattomat pahikset kuten Heath Ledgerin Jokeri sekä Tom Hardyn Bane ovat esimerkkejä siitä kuinka DC Comicsin sarjakuvista voi ammentaa täydellistä elokuvaviihdettä.
Sydämeni sykkii kuitenkin hurjimmin Marvelin universumille. Sille missä Avengersit elävät. Iron Man Robert Downey Jr:n tulkitsemana on yksi suosituimmista hahmoista elokuvissa koskaan, eikä The Avengers-elokuva ole muuta kuin lisännyt ihastustani tähän maailmaan. Marvel-universumi esittelee Iron Manin lisäksi omina elokuvinaan tukun muita sankareita, kuten Captain American, Hulkin ja Thorin. Siinä missä Hulk on omissa elokuvissaan ollut hieman sekalainen hahmo, onnistui Avengers vuonna 2012 Mark Ruffalon avulla tulkitsemaan herkkää ja viisasta tiedemiestä täysin uudella tavalla.
Mutta henkilökohtaisesti minulle ei ole Lokin voittanutta. Tuota ukkosenjumala Thorin veljeä, tai no veljenä kasvatettua keppostelijaa. Tom Hiddlestonin tulkitsemana tästä sivuhahmosta on kasvanut fanien keskuudessa suositumpi kuin yhdestäkään toisesta Marvelin hahmosta, kenties Iron Mania lukuunottamatta. Miten on mahdollista että pahiksesta tulee ihailluin hahmo? Suurin syy tähän on kieltämättä Hiddlestonin taidokas ja monikerroksinen tulkinta luonteeltaan monimutkaisimmasta hahmosta Avengers-maailmassa. Kiitos käsikirjoituksen, nokkelan dialogin, hurmaavan sadistisen hymyn ja kiusoittelevan ulkokuoren. Lokista ei meinaa yksinkertaisesti saada tarpeekseen. Tätä todistanee myös Hiddlestonin huima suosion kasvu yllättäen yhdeksi maailman seuratuimmista näyttelijöistä. Ja minä kiitän ja kumarran ohjaaja Kenneth Branaghin valintaa, miehen joka valitsi Wallander-sarjassa kanssaan näytelleen nuoren näyttelijän pahisveljen rooliin.
Thorin ja Lokin tarina jatkuu Thor-elokuvan jälkeen The Avengers-elokuvassa, nostaen Lokin suoraan pääpahikseksi. Ja millaiseksi pahikseksi. Hahmo asettaa uuden riman sille, miten vastustajia tulkitaan elokuvissa - rakastetumpaa pahaa poikaa on nykyelokuvista hankala löytää. "Veljesten" tarina saa nyt jatkoa, kun Thor: The Dark World saapuu vihdoin myös kotiteatterijulkaisuksi. Loki on kiikutettu Avengersien toimesta takaisin Asgardiin kohtaamaan tekonsa seuraukset, mutta uusi paha väijyy jo horisontissa. Yllättäen hahmosta tuleekin anti-sankari, jolla on tilaisuus lunastaa takaisin Thorin tälle asettama luottamus. Mutta tekeekö Loki kuten käsketään, vai onko keppostelija ollut jo ensimmäisestä Thor-elokuvasta lähtien kymmenen askelta muita edellä? Hahmon tuntevat epäilevät miehen jokaista liikettä, ja ehkä täysin syystä.
Thor: The Dark World on ehtaa sarjakuvatoimintaa. Sen efektit hienoja, maailmat värikkäitä ja herkullisia. Se on kevyt, järjettömän hauska ja kuitenkin sisällöltään muutakin kuin tyhjää toimintaa. Siitä on jätetty pois turha ryppyotsaisuus, mutta Shakespearemaiset sävyt tunkevat tähän perhedraamaan vankalla otteella - onhan tarina pohjimmiltaan kahden veljeksen taistelu jossa rakkaus ja viha ovat lähellä toisiaan.

Vastoin ennakko-odotuksia yksi vuoden intensiivisimmistä kokemuksista

Lue lisää »

Toisinaan omat ennakkoluulot pääsevät ottamaan niskalenkki-otteen ajatuksista. En voi nimittäin kuvitella tylsempää elokuvan aihetta kuin rahtilaivan kaappausta jossain päin Afrikan rannikkoa. Captain Phillips kuitenkin kertoo juuri tällaisen tarinan. Ja se on totta. Elokuvateatterin pimeydessä mutisin vastentahtoisesti kahvikuppiini, manaten pääosaa esittävän Tom Hanksin ja koko rahtilaivan jonnekin muualle kuin eteeni.
Somalimerirosvot, merenkäynti, panttivankitilanne - mikään elementeistä ei ajatuksen tasolla innosta minua lainkaan. Mutta itse elokuva. Captain Phillips on äärettömän toimiva, intensiivisesti hermostuttavaa tilannetta tulkitseva trilleri joka hulahtaa vaivatta suoraan katsojan sisimpään. Se tapahtuu aavalla merellä jossa apu on auttamattomasti liian kaukana. Toisaalta se puristaa hektisimmät kohtaukset mitä pienimpiin tiloihin - komentosillalle, konehuoneeseen jossa piileskelee aseetonta laivan miehistöä sekä klaustrofobisen pieneen pelastusalukseen. Oranssi alus on hiostava, se on täynnä hermostuneita kaappareita isot aseet kädessä. Kaikki tämä tapahtuu keskellä merta, ja vaikka apua on hälytetty kapteenin toimesta jo tämän huomatessa lähestyvät piraatit, saapuu apu vasta pitkän ajan kuluttua.
Tom Hanks on niin elementissään kuin vain tämä useasti palkittu konkari voi olla. Vaikka Hanksilla on omat maneerinsa, ja tämän näyttelemät hahmot ovat hyvin usein toistensa kaltaisia, se ei tee Kapteeni Phillipsin roolista yhtään sen helpompaa. Itse asiassa, tunnelataus jonka rooli vaatii on käsinkosketeltava. Hanksin viimeinen kohtaus on yksi vuoden hienoimpia; kaikkensa antanut ja kontrollinsa pitänyt mies on romahtamassa. Sitä on melkein vaikea katsoa; ja samalla se on täydellisen uskottava. Onkin pienoinen järkytys että tänä vuonna Hanks ei saanut osastaan Oscar-ehdokkuutta.
Captain Phillips on onnistunut sekoitus trilleriä, toimintaa ja selviytymistaistelua. Se on kuitenkin kaikkea muuta kuin toimintaelokuva sanan perinteisessä merkityksessä. Ohjaaja Paul Greengrass on todistanut kykynsä tehdä uskottavaa toimintaa; ovathan miehen ohjauksessa syntyneet mm. uusi Bourne-trilogia sekä Green Zone. Elokuvaa kuvattiin kuitenkin huomattavasti lempeämmässä ympäristössä, Maltan rannikolla. Kuvausryhmä vietti yhdeksän viikkoa Alexander Maersk-aluksella, kuvaten tapahtumia.
Opin elokuvasta ainakin sen, että aina elokuvaa ei kannata valita aiheen mukaan. Useimmiten juuri se tylsältä omaan korvaan kuulostava tekele voikin olla suurin elämysten aiheuttaja.

Syltty ja Iso-Arska yhdessä

Lue lisää »

Elämää suuremmat toimintatähdet ovat henkilöitä jotka jopa elokuvia kovin paljon katsomattomat ihmiset tunnistavat heti. Omituista on se, että useimmat näistä ovat kasvattaneet maineensa 80 ja 90-lukujen aikana - uusia supertähtiä ei vielä ole tullut. Kaksi suurinta lienee kiistämättä Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone, jotka yhdistävät voimansa tällä viikolla kotiteatterijulkaisuna ilmestyneessä Escape Plan-elokuvassa.
80-luvulla kasvaneelle ja elokuvien maailmaan tuolloin uppotuneelle ihmisille nimet ovat kaikuja korneista, hieman hölmöistä ja supermachoista tarinoista. Ei sillä etteivätkö ne olisi hyviä ja viihdyttäviä. Mutta eivät nyt varsinaisia syvääluotaavia kertomuksia, vaikkakin ehdotonta kulttikamaa. Stallonen Rambo ja Rocky Balboa väänsivät usein kättä Schwarzeneggerin hahmojen; Terminaattorin, Conanin ja Predatorin Dutch Schaefferin kanssa. Joskus oli siis aidosti väliä sillä kenen joukoissa seisoit. Nyt asia tuntuu lähinnä hupaisalta.
Escape Plan pistää Stallonen esittämän Ray Breslinin vankilaan. Juju on siinä että mies haluaa olla siellä, se on hänen työtään. Breslin on nimittäin nero karkaamaan vankiloista, ja testaa näiden kykyä pitää konnat sisällä - etsien vankiloiden heikkoja kohtia. Jim Caviezelin esittämän vankilanjohtajan huippuvartioitu laitos on kuitenkin jotain muuta. Eikä kenelläkään näytä olevan puhtaat jauhot pussissa. Kuvaan astuu Schwarzeneggerin esittämä vanki, joka omia etujaan valvoen haluaa auttaa Bresliniä pakenemaan.
Miesten välinen kemia toimii hyvin. On eri asia onko kumpikaan miehistä oikeastaan aidosti hyvä näyttelijä, sillä tästä tuskin koskaan on ollut miesten suosiossa kyse. Parivaljakkona he ovat mainio, hieman kömpelö, mutta takana on niin paljon elokuvahistoriaa että sen painoarvo on huomattava. Samalla elokuva tuntuu hyvin perinteiseltä, 80-lukulaiselta. Voisi todeta, että Escape Plan on rakennettu miehiä silmällä pitäen - tässä he ovat hyviä, kuin kotonaan. Itse elokuva ei juurikaan eroa muista samankaltaisista trillereistä millään tasolla. Mutta se on tarpeeksi viihdyttävä ja kiemurainen pitääkseen mielenkiintoa yllä - vankilapaot ovat aina toimiva tarinanparsi, myös tässä tapauksessa. Haluaako joku etsiä tarinasta sitä jujua, opetusta? Sanotaan vaikka että kukaan ei pärjää tässä maailmassa yksin - ei edes isot machot miehet.
Henkilökohtaisesti olisin halunnut nähdä nämä kaksi legendaa hienommassa tarinassa, suuremmassa mittakaavassa tekemässä jotain eeppistä. Enkä tarkoita tällä Expendables-elokuvia, jotka ovat lähinnä patsastelua luotisateessa.
Toivottavasti nämä kaksi miestä ilmestyvät vielä aikanaan yhteiseen tarinaan jossa katsoja saa virnuilla menneisyyden piikeille suupielet notkuen, jossa muistutetaan miesten historiasta ja jossa he voivat olla muutakin kuin jäykkiä lihaskimppuja.

Antaa romantiikan kukkia

Lue lisää »

Perjantaina on Ystävänpäivä. Tai Valentine’s Day kuten juhlaa alkuperäisesti kutsutaan. Perisuomalainen tapa hillitä tämäkin rakkauden juhla “kaikkien kaverien päiväksi” kuvaa meitä suomalaisia hyvin. Turha hempeily pois, yöks kaikki romanttiset eleet, suklaat ja lahjat. Kamalaa kaupallisuutta. Eikö täällä oikeasti kaivata yhtä yltiöromanttista päivää niille jotka haluavat rypeä lemmen lumoissa? Antakaa romantikoille heidän päivänsä!
Itse en kuulu tähän romanttiseen ihmislajiin, ja vielä vähemmän kun elokuvista on kyse. Kierrän romanttiset elokuvat vapaa-aikanani kaukaa, sillä työn puolesta katson niin paljon huttua että korvat soivat. Ja sanon huttua, sillä romanttiset komediat ovat masentavan usein ennalta-arvattavia, täynnä kamalia stereotypioita naisista ja heppoisesti rakennettuja.
Poikkeuksiakin kuitenkin löytyy. Minullakin on omat romanttiset komediasuosikkini - itse asiassa kaikilla pitäisi olla. Listaankin nyt viisi omaa suosikkiani, jos näistä joku kelpaisi teillekin viikonlopun katselulistalle tai löytyy omista lempielokuvistanne.
Bridget Jones - Elämäni sinkkuna on yksinkertaisesti mahtava. Jos olet ikinä elänyt sinkkuna, löydät elokuvasta niin kirpeän todellisia yhtymäkohtia että katsot elokuvaa korvat punaisena. Bridget ei ole maailman hoikin nainen, ei siveä eikä edes hyvin käyttäytyvä. Hän on siis rehellisesti melko aito nainen. Lisäksi hurmaava Colin Firth esittää vielä hurmaavampaa Mr Darcya, jolloin ainekset erinomaiseen romanttiseen komediaan ovat järjestäänkin kasassa.
Love actually - Rakkautta vain on elokuva josta tuntuvat pitävän kaikki. Ja miksipä eivät pitäisi. Hugh Grantin mahtava tanssikohtaus pääministerin asunnossa, avioliitto joka natisee liitoksissaan, työkaveriinsa ihastunut vanhapiika ja monta muuta hahmoa tekevät tästä polveilevasta tarinasta modernin klassikon. Elokuva on romanttisten komedioiden ehdoton helmi, ja sitä ainoastaan parantaa Bill Nighyn esittämä rock-tähti joka niittaa elokuvan humoristisen sävyn jämptisti paikalleen.
(500) Days of Summer on siitä ihana elokuva, että se ei ole rakkaustarina. Sen hipsterimäinen pääpariskunta on täysin eri ihastuksen tasoilla, hieman niinkuin tosielämässä tuntuu toisinaan käyvän. Kerronta on kevyttä mutta ihastuttavan terävänäköistä ja aitoa. Kaikkea kattaa kaunis kuvaus, joka saa elämän tuntumaan jostain syystä hieman herttaisemmalta. Pääosissa keikailevat hurmaava Joseph Gordon-Levitt sekä omalaatuisen piristävä Zooey Deschanel. Tämä elokuva tosin saa kaipaamaan kesää, pienenä varoituksen sanana.
She’s the Man on erilainen. Se on toisaalta täysin keskiverto ja hieman hölmö opiskelijakomedia, ja toisaalta elokuva jonka voin katsoa uudestaan ja uudestaan. Amanda Bynes haluaa jalkapallouraa jatkaakseen siirtyä poikien joukkueeseen, mutta eläminen poikana ei olekaan niin helppoa. Varsinkin jos huonekaverina on Channing Tatum. Juoni on heppoisa, mutta sanailu legendaarista.
10 Things I Hate About You on moderni tulkinta Shakespearen tarinasta “Kuinka äkäpussi kesytetään”. Sisukas Julia Stiles pistää kampoihin minkä kykenee hurmaavalle Heath Ledgerille, ja kulisseissa tapahtuu enemmän kuin uskoisikaan. Nokkela teinikomedia on genrensä parhaasta päästä, ja on kestänyt ajan hammasta erinomaisesti.
Bonuksena mainittakoon juuri DVD:lle ja Blu-Raylle ilmestynyt About Time, jonka katsastin viikonloppuna. Se on outo yhdistelmä scifiä ja rakkaustarinaa. Tarinan pojalla on kyky matkustaa ajassa takaisin; kukapa meistä ei haluaisi käydä tiettyjä keskusteluja uudestaan. Pystyykö tällaisella kyvyllä varustettu ihminen rakentamaan elämästään rakkaustarinan? Ainakin se on mielenkiintoista katsottavaa

Rush on niin paljon enemmän kuin elokuva formuloista

Lue lisää »

On melko kulunutta todeta, että elokuvasta nauttiakseen ei tarvitse olla aiheen ystävä. Mutta tämä toteamus sopii erinomaisesti formuloiden maailmasta kertovaan Rush-elokuvaan. Suoraan sanottuna en voi sietää formuloita. En ymmärrä lajin viehätystä, enkä tajua miksi pitää kiertää kalliilla autoilla kehää loputtomasti - saman tien voisi heittää rahaa tulena ilmaan.
Ron Howardin ohjaama Rush on erinomainen elokuva. Se on vielä parempi urheiluelokuva, sillä se ei lankea lajityypilleen ominaisesti suureen paatokseen ja hehkutukseen. Tarina keskittyy James Huntin ja Niki Laudan väliseen kaksintaistoon vuonna 1976. Jännitettä rakennetaan hienosti tuomalla yhteen kaksi täysin erilaista persoonaa. Pääosia näyttelevät Chris Hemsworth ja Daniel Brûhl tekevät hienot roolisuoritukset kilpakumppaneina, joiden kisailun alla on kuitenkin eräänlaista veljeyttä rakkaudesta lajiin.
Siinä missä James Hunt on komea, naisten mieleen oleva ja hommat hieman rennommin ottava britti, on itävaltalainen Niki Lauda pedantti, ahkera ja äärettömän kunnianhimoinen. Tosiasia kuitenkin on että lajissa eivät huipulla hepsankeikat pärjää - lahjakkuutta ja sisua löytyy molemmilta tasapuolisesti. Kuten usein tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa, ei tämäkään ole täysin totta. Käänteitä ja kilpailuasetelmaa on liioiteltu, mutta taiteen nimissä tehty kiristys toimii hienosti. Tuloksena on elokuva joka ei oikeastaan ole "formula-elokuva", vaan kertomus sisukkuudesta ja kilpailun vaatimista uhrauksista.
Hienojen näyttelijäsuoritusten ja tiiviin, intensiivisen kerronnan lisäksi Rushissa parasta on kaunis kuvaus. Näin upeasti ja rakkaudella ei autoja ole luultavasti kuvattu koskaan - ajokohtaukset ovat jännittäviä, mutta säilyttävät visuaalisen koukkunsa tiukoissakin paikoissa. Kuvauksesta vastaakin Anthony Dod Mantle - mies erinomaisten Dredd, 127 tuntia ja Slummien miljonääri -elokuvien takana. Harvoin olen pystynyt ihastelemaan autokohtausten visuaalista ilmettä, mutta nyt tapahtui sekin ihme.
Rush on elokuva vauhdin ja hienojen tarinoiden ystäville. Ei formulan ystäville, vaikka he luultavasti saavatkin tarinasta vielä enemmän irti historiallisen kontekstin vuoksi. Se on viime vuoden hienoimpia elokuvia, jota voi suositella kaikille. Ja tämä on paljon sanottu naiselta joka viittaa kintaalla koko lajille.

Onneksi hyviäkin vampyyrielokuvia vielä tehdään

Lue lisää »

Hyvät vampyyrileffat ovat harvassa. Paras näkemäni aihetta käsittelevä elokuva on maaliskuussa Suomeenkin vihdoin saapuva Only Lovers Left Alive, pääosissa Tom Hiddleston ja Tilda Swinton. Tätä helmeä odotellessa katsaus kotiteatteritarjontaan paljastaa että genrestä kiinnostuneille on tarjolla onneksi toinenkin erinomainen elokuva.
Siinä missä Twilight on pilannut vampyyrielokuvien maineen luultavasti lopullisesti, lunastavat nämä pari elokuvaa takaisin vampyyrien aseman uskottavina hahmoina. Juuri dvd/BD:lle saapunut Byzantium on nimittäin erinomainen. Harmittavan suomalaiseen elokuvateatteri-perinteeseen nojaten Byzantium ei koskaan päässyt meillä teatterilevitykseen. Mutta onneksi tästä voi nyt nauttia oman kotisohvansa uumenista.
Ohjaaja Neil Jordan (The Crying Game) on käsitellyt aihetta menestyksekkäästi aikaisemminkin. Vuonna 1994 ilmestynyt, Anne Ricen kuuluisaan kirjasarjaan perustuva, Veren vangit on edelleen yksi parhaita vampyyrielokuvia. Pääosissa tuolloin kovin nuoret Tom Cruise ja Brad Pitt hurmasivat vanhan maailman vampyyreina jotka elivät modernissa nykypäivässä kumpikin omalla tyylillään.
Byzantiumia tähdittävät Gemma Arterton ja Saoirse Ronan. Äiti-tytär duon suhtautuminen vampyyrina elämiseen on hyvin jakautunutta. Tarina polveilee Napoleonin sodasta (1803 alkaen) aina nykypäivään saakka. Ikiaikaiset vampyyrit ovat mukautuneet nykymaailmaan hyvin; vaikkakin katsojaa voi askarruttaa selkeä kyvyttömyys suunnitella tulevaisuutta, sekä kaksikon köyhyys. Juoni ei kuitenkaan ole yksioikoinen vaan taustalla häämöttävät vanhat uskomukset, vampyyrien omat lait, ja uhka joka tuntuu ajavan varsinkin äitiä takaa armottomasti.
Vampyyrielokuvia leimaa usein kliseinen verenjanon ja seksin yhdisteleminen toisiinsa sietämättömällä tavalla. Byzantium tarjoaa kyllä silmänruokaa, mutta keskittyy enemmän tunteeseen ja tapahtumiin. Sen kauniisti kuvattu tarina on kiehtova. Se herättelee feministisiäkin alavireitä katsojan aivoissa mutta tekee sen hyvin hellästi ja taka-alalle jättäen. Kaiken kauneuden keskellä Ronanin hieman murjottava vampyyrityttö Eleanor on kiehtova tapaus, mutta niin on tarinan äitikin. Siinä missä Eleanor on tarinan järki, on äiti Clara tunne ja viettelemys. Clara on pysäyttämätön luonnonvoima, nainen jonka edessä miehet vapisevat.
Parivaljakko pelaa hienosti yhteen, tehden hahmoista muutakin kuin yksiulotteisia kauniita vampyyrinaisia elokuvassa. Byzantium on tarkoitettu tummiin talvi-iltoihin, kaiken komedian ja raskaiden Oscar-draamojen keskelle. Onneksi, onneksi hyviäkin vampyyrielokuvia vielä tehdään!

Riddick jaksaa taistella

Lue lisää »

Muistatteko vuoden 2000 elokuvan Pitch Black / Pimeän uhka? Kyseessä on edelleen yksi parhaana pitämiäni scifi-elokuvia, ja olen katsonut genreä todella paljon. Sen päähahmona heilui tuolloin melko tuntemattoman lihaskimpun Vin Dieselin esittämä Riddick. Riddick on hahmona mielenkiintoinen; vaarallinen, taitava, synkkä ja ei nyt varsinaisesti mikään päivänpaiste.
Riddickiä vankilaan kuljettava avaruusalus haaksirikkoutuu planeetalle jossa kaikki ei ole kohdallaan. Tästä alkaa pimeän täyttämä trilleri joka pitää otteessaan loppuun saakka. Riddickin taru ei kuitenkaan loppunut tähän, vaan se jatkui The Chronicles of Riddick / Riddickin aikakirja -elokuvalla vuonna 2004. Tuloksena oli hieman pullistelevan mahtipontinen ja kehnompi jatko-osa. Huonoista arvioistaan huolimatta yleisö on pitänyt elokuvasta, ja näin Riddickin tarina on saanut jatkua pienistä kompasteluista huolimatta. Toisen osan tarina sijoittuu noin viisi vuotta Pimeän uhkan tapahtumien jälkeiseen aikaan. Riddick pakoilee palkkametsästäjiä ja päätyy New Mecca-nimiselle planeetalle.
Elokuva esittelee Nekromangerit ja kasan juonittelua sekä kaiken kaikkiaan pahoja tyyppejä. Pimeän uhka-elokuvan hyvin pelkistetyn ulkoasun ja yksinkertaisten tapahtumien jälkeen Riddickin aikakirjat otti harppauksen täysin toiseen suuntaan. Lavasteet ovat suuria, puvut pröystäilevän yksityiskohtaisia ja hahmoja tusinoittain.
Taistelukohtaukset ovat ensimmäisen osan örkkitappeluista poiketen enemmän ihminen ihmistä vastaan nujakointeja, koreografioita ja näyttäviä kokonaisuuksia. Poissa ovat jännittävä pimeys, kammottavat olennot ja epävarmuus. Niinpä toinen elokuva ei onnistu hurmaamaan ensimmäisen lailla.
Kotiteatterijulkaisuun juuri saapunut Riddick palaa juurilleen. Se on pelkistetty selviytymistarina, jossa Riddick haluaa luopua hänelle annetusta vallasta. Koti-ikävä näyttää vaivaavan raavasta miestä. Oma planeetta Furya siintelee miehen mielessä, ja tästä alkaa petoksen ja ajojahdin tie. Taustana toimii jälleen autio, vaarallinen ja yksinkertainen planeetta jonne yksi mies heitetään. Paitsi perinteiset "pahat tyypit", elokuva pistää vastustajaksi myös omalaatuisen planeetan omat elementit, ja sen asujaiston. Mutta kaikki planeetalla eivät ole pahoja. Elokuva esittelee erikoistehostein tehdyn hurmaavan "koiraeläimen", joka voittaa katsojan puolelleen sekunneissa. Kakkososaa ehjempi ja kiinnostavampi kokonaisuus antaa Riddickin faneille jälleen uskoa siihen, että hahmosta on edelleen sankariksi. Riddick on toimiva, kiinnostava ja yksinkertainen toimintaelokuva joka uppoaa scifi-faneihin helposti. Toimiiko nyt 46-vuotias Vin Diesel vielä toimintatähtenä on jokaisen itse päätettävä. Ainakin auton ratissa mies toimii edelleen.

Voiko nainen olla hauska?

Lue lisää »

Komedia on hankala taiteen laji. Voisi kuvitella että ihmisten naurattaminen on helpompaa, mutta itse olen huomannut että ihmisten itkettäminen luontuu elokuvan avulla huomattavasti helpommin. Hyvä komedia? Melko kadoksissa oleva luonnonvara. Tämä johtunee suurelta osin siitä, että elokuvateattereihin päätyvät omasta mielestäni usein ne kehnoimmat komediat - tai sitten huumorintajuni vain yksinkertaisesti on kuiva ja synkkä. Olen kuitenkin hieman kyllästynyt iän ikuisiin vessahuumorilla, tisseillä ja aikuisten miesten lapsellisesti käyttäytyvilllä tarinoilla kyllästettyihin amerikkalaisiin komedioihin.
Sen sijaan osaan pyörtää sanani samantien kun totean että hihitän aina järjettömästi Judd Apatow tai Seth Rogen -akselilla tehdyille elokuville. Hyviä esimerkkejä ovat mm. This Is 40, Uutisankkuri - Ron Burgundyn legenda, Pineapple Express - pilvinen pakomatka ja Superbad. En saa niistä kyllikseni. Muuten kallistun enemmän brittikomedian puolelle.
Komedioissa kuitenkin miesten valta on perinteisesti ollut vahva. Naiset ovat tyttöystäviä, vaimoja, himon kohteita, bimboja ja sivuhahmoja. Miehet ovat hallinneet genreä melko suvereenisti, ja hauskimmat naiskomediennet ovat omasta mielestäni tulleetkin aina Iso-Britannian puolelta. Mutta ei heitetä vielä kirvestä kaivoon. Onhan Ellen DeGeneres yksi maailman tunnetuimpia naisia, todistetusti raivostuttavan hauska. Tina Fey (Date Night) paitsi tähdittää, myös kirjoittaa kiiteltyä 30 Rock-sarjaa. Jane Lynch viiltää sarkasmillaan Glee-sarjan cheerleader-valmentajana, ja Amy Poehler on käsittämättömän hyvä Parks and Recreation-sarjassa. Nuori ja ihastuttava Emma Stone (Easy A, Zombieland) osoittaa että voit olla yhtä aikaa kaunis, räävitön ja hauska.
Naisten tekemässä komediassa on jotain erilaista. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että kemiat ovat hieman erilaiset kuin miesten kesken. Samalla huonot piirteet tulevat karikatyyrisesti esille, maalaten joskus jopa karmean kuvan naisista. Mutta kaikki huumorin nimissä. Naisten esiinmarssi komedian alalla on kuitenkin ennenkaikkea tervetullutta ja piristävää. On vain niin monta aihetta josta miehet voivat vääntää vitsiä vuosi toisensa jälkeen - naisten mukaantulo avaa täysin uuden aihemaailman myös katsojille. Näyttelijä-komedienne Kristen Wiigin kynäilemä Morsiusneidot (Bridesmaids) tekee julmaa ja tarkkanäköistä pilaa joukosta melko holtittomia naisia. Ja elokuva nauratti useimpia järjettömästi. Vaikka Sandra Bullock on enemmänkin vakavasti otettava näyttelijä, voittihan nainen Oscarin parhaasta pääosasta elokuvasta Elämä pelissä, ja hurmaa nyt Gravityssä, on naisen komiikan taju mahtava. Yhdessä Melissa McCarthyn kanssa The Heat-elokuvaa tähdittävä näyttelijä on kuin jokanainen. Hieman ronski, turhia hienostelematon, ja ennenkaikkea ihastuttava persoona. The Heatissa Bullockin takakireä FBI-agentti iskee egoaan yhteen homssuisen etsivän kanssa - ja jälki on melkoisen mainiota komediaa.
On aika antaa naisille mahdollisuus naurattaa meitä - tuloksena on todistetusti herkullisia elokuvahetkiä.

Hyvää uutta vuotta!

Lue lisää »

Elokuvavuosi 2013 oli suorastaan huikean hyvä. Olen tehnyt erilaisia listauksia vuoden parhaista elokuvista koko viikon erilaisiin artikkeleihin, ja voin ainoastaan hykerrellä tyytyväisenä siitä miten monta erinomaista elokuvaa on tullut nähtyä. Draaman kannalta vuosi oli hyvinkin vaikuttava ja koskettava. Haneken ohjaama Rakkaus - Amour varmaankin pisti monen nieleskelemään kyyneliä, kun taas tanskalainen Jahti osoitti massahysterian voiman. Mads Mikkelsen on pääosassa loistava. Paljon kiitosta on kerännyt myös tässä blogissa kehumani Rakkautta ennen keskiyötä, sekä Oscar-kisoissa varmasti noteerattava avaruustrilleri Gravity.
Harmillisesti Suomen elokuvateattereihin eivät saavu kaikki huomion arvoiset elokuvat. Mutta onneksi sitä varten on kotiteatterijulkaisut. Stoker ilmestyi meillä suoraan dvd/bd-versiona, vaikka kyseessä on yksi vuoden kiehtovimmista teoksista. Samoin hulvattoman räävitön komedia This Is the End ei löytänyt tietään teattereihin, mutta saapuu vuoden ensimmäisellä neljänneksellä onneksi meillekin dvd-versiona. Elokuva on katsastamisen arvoinen, se saa nauramaan kippurassa. Yksi vuoden parhaita elokuvia, Frances Ha, toivottavasti saapuu pian meillekin kotiteatteriversiona ihmisiä naurattamaan. Kyseessä on nuoren aikuisen kasvukriisi hipsterimäisellä otteella, ja niin täynnä totuuksia että katsoja haluaa vajota syvälle sohvaansa posket punaisina.
Toimintaelokuva oli vuonna 2013 ilmiselvässä kriisissä. A Good Day to Die Hard, Fast & Furious 6, G.I.Joe: Kosto, The Last Stand, Olympos on valloitettu, White House Down - mikään näistä ei onnistunut tarjoamaan odotettua laaturyminää, vaan putosivat keskinkertaisuuden alhoon. Rymistelygenren pelastivat tänä vuonna ehkä hieman yllättäen supersankarit ja scifi. Pacific Rim on ollut vuoden varsinainen yllättäjä, eivätkä kriitikot lakkaa kehumasta tämän mecha-rymistelyn hienoutta. Se on iso, äänekäs ja jumalattoman kaunis. Star Trek Into Darkness tarjoilee erään vuoden parhaista pahiksista Benedict Cumberbatchin tulkitsemana, ja Henry Cavill onnistuu täyttämään Teräsmiehen trikoot varsin kiitettävästi. Iron Man 3 on siitä erinomainen jatko-osa, että se on kakkososaa huomattavasti parempi. Se on täynnä huumoria, sarkastista särmää mutta sisältää äärettömän hienoja toimintakohtauksia - ja niistähän elokuvassa on pohjimmiltaan kyse. Thor The Dark World on omia vuoden suosikkejani - saumatonta toimintaa, kimurantteja perhesuhteita ja kauniita maisemia (ja miehiä).
Se, mikä kenties yllätti eniten, oli nuorille suunnatun fantasian onnistuminen. Vaikka Lumoava kirous oli suorastaan kamala sotku, ja Percy Jackson ei jaksanut enää innostaa, löytyi joukosta todellisia helmiä. Nälkäpeli: Vihan liekit on äärettömän onnistunut elokuva, taitavasti rakennettu, hyvillä näyttelijöillä kuorrutettu tarina dystopiasta jossa ihmisen arvo on mitätön. Nälkäpeli-sarjahan jatkuu vielä kahdella elokuvalla, sillä viimeinen kirja on jaettu kahtia. Jo aiemmin kehumani Varjojen kaupungit: Luukaupunki on juuri ilmestynyt dvd-versiona, ja on katsomisen arvoinen kirjan faneille. Romantiikkaa kaipaavat saivat hieman enemmän kuin tilasivat kun Warm Bodies pisti zombien rakastumaan nuoreen tyttöön. Mutta tarinassa on enemmänkin, se on myös tutkielma ihmisyydestä ja kasvamisesta, ja sopii siksi kaikille. Se on sarkastisen pureva ja hauska, zombit ja romantiikka ovat melkein sivuosissa.
Mennyt vuosi sai leffojen ystävän hyvälle mielelle. Tuleva vuosi onkin sitten täynnä mitä erilaisimpia suurelokuvia, draamoja ja rämistelyjä joita voi jo ryhtyä innolla odottamaan.

Varjojen kaupungit onnistuu myös lumoamaan

Lue lisää »

Kirjasta on toisinaan hyvinkin vaikea saada aikaiseksi kunnon elokuvaa. Mitä enemmän elokuvia katsoo, sitä useammin joutuu toteamaan kyseessä olevan taiteenlaji joka ei meinaa taipua onnistuneeksi teokseksi millään. Onnistuneita filmatisointeja on vaikka millä mitalla, mutta kuinka usein me olemme kuulleet "ei se ollut yhtä hyvä kuin kirja". Suoraan sanottuna olen kyllästynyt tähän maagiseen lauseeseen; vertailu on täysin järjetön ja sen toitottaminen pitäisi lopettaa.
Tuntuu, että vielä vaikeampaa on siirtää ns. YA-romaania eli nuorille aikuisille suunnattuja fantasiatarinoita uskottavasti valkokankaalle. Voisin nyt huudahtaa tähän legendaarisen Twilight-sarjan, joka ei ollut kirjanakaan mikään varsinainen järjen riemuvoitto. Mutta valkokankaalle ilmestyessään tuloksena oli vielä jäykempi kokonaisuus, jonka kantava voima olivat kauniit kasvot, ja kenties alati paidaton susipoika.
Varjojen kaupungit (Mortal Instruments) on kirjasarja jota olen kahlannut läpi innolla. Sen maailma on kiehtova, tapahtumat genrelle tyypillisesti täysin uskomattomia, mutta hahmot ihania ja hyvin kirjoitettuja. Niinpä Varjojen kaupungit: Luukaupunki -elokuvan tullessa aiemmin tänä vuonna teatteriin oli kirjojen ystävän mentävä sydän pamppaillen katsomaan miten tämä on onnistuttu sössimään. Sekalaisista arvioista huolimatta minun täytyy sanoa että tuloksena on yksi niistä paremmista yritelmistä. Elokuvan maailma on hyvin lähellä kuvittelemaani, ja kirjan maalaamat hahmot ovat toisinaan jopa ällistyttävän yhdenmukaisia oman pään sisäisten kuvitelmien kanssa. Tätä tapahtuu harvoin.
Elokuvan kompastuskiveksi voisi nimetä sen, että kirjaa lukemattomalle tapahtumat voivat olla toisinaan hieman sekavia. Itse koin tarinan ja tapahtumat täysin loogisiksi, mutta olen kuullut että toisinkin on käynyt. Kehoittaisin kuitenkin tarttumaan tähän tarinaan varauksetta, Luukaupunki on hyvä tarina, nuoret näyttelijät ovat hurmaavia ja se saa odottamaan lisää. On suorastaan sääli että elokuva ei menestynyt odotetulla tavalla elokuvateattereissa; se kun aidosti on keskivertoa parempi nuortenelokuva. Joudun suorastaan kiristelemään hampaitani kun tarinan elementtejä verrataan kaikkiin muihin yliluonnollisia ilmöitä käsitteleviin nuortenkirjoihin ja elokuviin. Ei, se ei ole uusi Twilight, se on paljon parempi.
Siksi on suorastaan huutava vääryys, että Twilightin kökköys menestyy aidosti hyvää tarinaa paremmin, ja näin ollen voi olla että elokuva ei saa edes jatkoa. Jos rinnalle pistetään The Host/Vieras ja Lumoava kirous, niin ymmärretään miten hyvä tämä elokuva oikeastaan onkaan. Mutta kaikkia ei voi miellyttää. Niinpä Luukaupunki on jäänyt turhan vähälle huomiolle, vaikka tämän tyylisistä tarinoista pitävien olisi syytä tarttua siihen innolla. Kirjan fanit tosin ovat ottaneet elokuvan innolla vastaan, ja olleet tyytyväisiä filmatisointiin. Kuten minäkin. Ehkä muille pitää vain vääntää asioita rautalangasta - ei tämä nyt mitään rakettitiedettä ole. Kiinnostaako fantasia? Yliluonnolliset ilmiöt, toiminta ja sopiva ripaus huumoria? Keskellä synkintä talvea on ehkä ihan hyvä tarttua pieneen määrään fantasiahömppää

Pelko pitää hengissä

Lue lisää »

Minä rakastan kauhuelokuvia. Vaikka nuorena traumatisoiduin jo nurkissa lymyävästä E.T.:stä, olen sittemmin päässyt sinuiksi sen kanssa että kauhu on hyvästä. Kauhuelokuvien kirjo on laaja; henkilökohtaisesti pahimpina pidän manaustyylisiä elokuvia joissa leikitään paholaisen kanssa. Mikä on outoa, sillä ensin pitäisi uskoa paholaiseen. Mutta näiden elokuvien tyyli yksinkertaisesti nostaa niskakarvat pystyyn, sekä aiheuttaa ehkä muutaman tunnin unettomuuden.
Pääsin viime kuussa katsomaan The Conjuring-elokuvaa Tukholmaan, vasta varten järjestettyyn erikoisnäytökseen. Yleensä katson kauhuleffani elokuvateatterin pimeydessä tai kotisohvalla nyhjöttäen, mutta tällä kertaa itse ympäristö aiheutti jo mukavan lisäsäväyksen kokemukseen. Elokuvan näyttöpaikkana oli Tukholman ulkopuolella oleva vanha kaksikerroksinen puutalo, jonka henkilökunta koostui puolikuolleista hahmoista - ainakin ulkonäkönsä puolesta. Pihalla riippui hirtetty nukke, talon sisällä kulmassa kyyhötti joku huojuen ja kiikkustuolissa istui ikkunasta ulos katsoen nuori tyttö. Kaikkea sävytti lempeä kynttilänvalo. Kauhuelokuva-minäni hihkui innosta; näin homma pitää hoitaa! Toisaalta, en halunnut että joku hyökkää kimppuuni talon pimeistä kulmista.
Miten kauhuelokuva pitäisi kokea? Ehkä juuri näin. Narisevan vanhan talon olohuoneessa istuen, samalla kun taulut putoilevat seiniltä ja talon ikkunoista vilahtelee ulkopuolella käveleviä haamuja. Ainakin se nostaa panoksia hurjasti, kun tuntuu että jo itse ympäristö aiheuttaa haasteita. Puhumattakaan että talo muistutti mukavasti The Conjuring-elokuvan tapahtumapaikkaa. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että kuuluisasta tutkijapariskunnasta Ed ja Lorraine Warrenista kertova elokuva on oikeastaan totta. Tai ainakin tehokkaasti dokumentoitu sarja tapahtumia. Warrenit ovat tulleet tunnetuksi ennen kaikkea Amityvillen tapahtumien johdosta - tapahtuman, josta on tehty monta elokuvaa.
The Conjurig keskittyy toiseen tapahtumaan, vuoteen 1971. Sen piinaavana kohteena on perhe, jonka muuttaessa uuteen taloon kaikki näyttää menevän pieleen. Perheen tyttäret kertovat oudoista tapahtumista, äänistä, ja perheen äiti huomaa pian että kaikki ei ole kohdallaan talossa jossa ovet aukeavat itsestään, kellot pysähtyvät aina samaan aikaan ja ääniä kuuluu paikoista joissa ei ole ketään. Kauhuelokuvissa tehokasta on se mitä ei näe. Niin tässäkin tapauksessa. Pienet silmäkulmasta näkyvät liikkeet saavat katsojan hapuilemaan viltin kulmaa ylemmäs. The Conjuring on rakennettu taidolla; ja on melkein helpotus kun varsinainen toiminta alkaa. Toiminta on helpottavaa, vihollinen selvillä ja sen jälkeen ainoastaan yritetään selviytyä ulos hengissä.
Elokuva on kerännyt kiitosta sekä kriitikoilta että katsojilta. Eikä syyttä. Kauhugenressä on tunkua. Tekeleitä on laidasta laitaan, taso vaihtelee huimasti. The Conjuring on hyvin rakennettu kauhuelokuva, joka onnistuu säikyttämään hieman rutinoituneemmankin kauhun ystävän. Ja sehän on hyvä asia. Pieni pelko pitää hereillä. Ainakin tosipaikan tullen haluaisin uskoa että kauhuelokuvia katsoneet tietävät miten toimia, eivätkä mene lukkoon. Sen sijaan että olisit täysi palikka ja säntäisit portaita ylös piiloon, hajaantuisit kaikista ystävistäsi tai lähtisit tutkimaan kellaria vain tulitikkuaskilla varustettuna. Ettehän te niin tekisi

Tunaroivat muskelimasat

Lue lisää »

Joskus on helpottavaa nauraa tyhmyydelle. Paitsi ehkä silloin kun tyhmyys yhdistyy rikokseen. Varsinaisia mestaririkollisia elokuva Pain&Gain ei esittele; kyseessä on tositapahtumiin perustuva toimintakomedia jonka päähahmot ovat äärettömän yksinkertaisia. Ehkä jopa kärjistetysti. Tuntuu melkein sopimattomalta nauraa lapsenuskoisille ja hieman yksioikoisille bodaajille, mutta nauru on parasta lääkettä, varsinkin kaamosaikaan.
Kidnappaus, kiristystä, kidutusta ja murha. Ainekset komediaan eivät tunnu kovin osuvilta tai keveiltä. Mark Wahlbergin esittämä Daniel Lugo haaveilee paremmasta elämästä. Miehellä on kyky kahteen asiaan; hän osaa puhua ihmisille ja myydä, sekä hän on äärimmäisen periksiantamaton. Ei, Lugo ei ole penaalin terävin kynä. Motivoitunut mieli kehittelee kuitenkin kidnappauksen, jossa rikas asiakas napataan ja pidetään vankina kunnes rahaa tipahtaa syliin. Mukaan hankkeeseen otetaan Dwayne "The Rock" Johnsonin esittämä uskonnolliseen elämäntapaan nojaava kokaiiniaddikti Doyle, sekä Anthony Mackien esittämä Adrian Doorbal. Kolmikko on täynnä steroideja, pää humisee treeneistä mutta ainakin keikka alkaa kohtalaisesti.
Tuloksena on kolmen paukapään yritys iskeä rahoiksi, nopeasti. Uhriksi joutunut Tony Shalhoubin esittämä kroisos ei ole rikastunut syyttä. Mies on kiero kuin korkkiruuvi, ja pistää kidnappaajat koville sitkeydellään ja älyllään. Tuloksena on omituinen valtataistelu, jossa niskan päällä oleva osapuoli istuu sidottuna tuoliin, hakattuna. On sanomattakin selvää, koska kyseessä on komedia, että kaikki hupi revitään epäonnisista tapahtumista.
Vaikka tarina on tosi, on ihmisten aina hyvä muistaa elokuvantekijän ottamat vapaudet. Tosiasiassa tapahtumat eivät edenneet aivan elokuvan mukaisesti, mutta ei se tee niitä yhtään älyttömämmiksikään. Kaikki hahmot eivät ole todellisia, eikä kaikkia osapuolia ole edes koko tarinassa. Ja vaikka Pain & Gain viihdyttää, on silti hyvä muistaa että se kertoo aidoista ihmisistä. Tyhmyydelle on helppoa nauraa komedian varjolla, mutta kärsijöinä on viattomia ihmisiä, ihmisiä joita elokuva ei muista lainkaan. Toimintakomedia? Kyllä. Väkivaltainen? Kyllä. Tarpeeksi ajatuksia herättävä? Ei. Tuloksena on ohjaaja Michael Bayn näköinen elokuva, joka nauraa aina samoille vitseille jotka ovat hyvin ohjaajansa näköisiä. Tämä ei tarkoita etteikö elokuvasta saisi nauttia. Mutta ehkä se pitäisi ottaa enemmän fiktiona; todellisia ihmisiä en haluaisi muistettavan näin

Mecharämistely hurmaa

Lue lisää »

Vuoden ehdottomaksi yllätyssuosikikseni on noussut Guillermo Del Toron ohjaama Pacific Rim. Sen idea voi olla joillekin hieman vieras, sillä se nojaa vahvasti japanilaiseen tarustoon mechasotureista ja merestä nousevista hirviöistä. Elokuva kuitenkin vie mukanaan täydellä teholla heti ensimmäisillä sekunneilla, eikä päästä irti.
Kaijut ovat merestä portaalin kautta nousevia olioita, jotka ovat monen kerrostalon korkuisia. Ihmisten ainoa toivo taistella näin suuria olioita vastaan ovat Jäegerit; kahden ihmisen ohjaamat jättirobotit. Jäeger-pilottien keskellä jaetaan suuri henkinen yhteys, joten aivan ketkä tahansa eivät sovellu taisteluun. Maa on hätää kärsimässä, sillä Kaijut ovat pääsemässä niskan päälle, ja ihmiskunta on mitä todennäköisimmin tuhon partaalla.
Sons of Anarchy tv-sarjasta tuttu Charlie Hunnam esittää hienosti jo nuorena kehäraakiksi dramaattisten tapahtumien vuoksi leimautunutta Raleigh Becketia. Nuorukainen haetaan apuun kun kaikki muut keinot tuntuvat kuluneilta, ja loppuunkalutuilta.
Henkilögalleria on mielenkiintoinen, varsinkin elokuvan kehystarinan huomioon ottaen. Kaksi kinastelevaa tiedemiestä, Idris Elban esittämä järkähtämätön komentaja ja naisenergiaa tarinaan tuova herttainen Rinko Kikuchi. Kyseessä ei ole siis pelkkä rymistely, vaikka sitä onkin runsaasti, mutta mukaan on saatu myös herkkyyttä.
Pääpaino on kuitenkin jättiroboteilla ja elämää suurempien liskojen välisellä painimisella. Ja se on toteutettu hienosti. Meno on järkyttävän näyttävää, ja hieno soundtrack säestää menoa herkullisesti. Se rakastaa taisteluita antaumuksella, eikä pyytele anteeksi aihettaan. Se on ohjaaja Del Toron rakkauslaulu tämän ihailemille mecha-tarinoille - mies halusi hämmästyttää. Ja onnistui. Pacific Rim-elokuvasta on tullut yksi vuoden todellisista yllättäjistä. Televisio auki, karkit syliin, aivot narikkaan ja leffa pyörimään. Tämä on takuuvarmaa viihdettä

Wolverine – melkein täydellinen supersankari

Lue lisää »

Rakastan supersankari-elokuvia. Varsinaista suosikkia tällä osastolla minulla ei edes ole, sillä tarjontaa on aivan liikaa. Joillekin Batman on se ainoa oikea, ja täytyy myöntää että DC Comicsin sankareista Lepakkomies lienee se kiehtovin. Onhan hahmosta tehty sekä erinomaisia elokuvia että pelejä.
Marvelin tarjonnassa taas vilisee niin paljon erinomaisia, hauskoja, komeita ja mielenkiintoisia tarinoita, että fania heikottaa. Täysin kirkasotsaiset ja nuhteettomat sankarit eivät ole koskaan minua täysin miellyttäneet – sankarillakin täytyy olla pimeä puolensa, ja ongelmansa. Mutta yksi varhaisimmista ja pitkäikäisimmistä suosikeistani on aina ollut Wolverine. Miksi? Logan on hahmona ristiriitainen, ei varsinaisesti sankari, vaan lähinnä sattuneiden tapahtumien johdosta mahtavan fysiikan saanut hahmo joka vastentahtoisesti raahataan apuun. Wolverinen huumori on synkkää, mustaa ja sarkastista. Mies ei riennä oikeuden pilke silmäkulmassa apuun, vaan lähinnä muristen, kiroillen ja kaivaten samalla takaisin viskilasinsa ääreen. Miten hahmosta voisi olla pitämättä.
Kukaan tuskin pystyy edes kuvittelemaan Wolverinea näkemättä mielessään Hugh Jackmania. Mies on onnistunut tuomaan lihaksi hahmon tavalla joka on melko ällistyttävää. 45-vuotias Jackman pisti ensimmäistä kertaa konnat ojennukseen vuonna 2000 elokuvassa X-Men. Miehen habitus suorastaan huutaa Wolverinea. Pullistelevat lihakset, hurja hiuskuontalo ja persoona joka on yhdistelmä välinpitämättömyyttä ja koston janoa. Hahmo esiintyi kolmessa peräkkäisessä X-Men -elokuvassa Jackmanin tulkitsemana, sekä teki vielä cameon sarjan käynnistyessä uudelleen 2011 elokuvassa X-Men: First Class.
Wolverine on X-Men -sarjan hahmoista suosituin. Uskallan todeta näin jo sen tosiasian perusteella että tälle superahmalle on annettu tähän mennessä kaksi omaa elokuvaa. Vuoden 2009 X-Men Origins: Wolverine oli hieman omituinen ja heppoinen tekele, vaikkakin onnistunut syntytarina niille jotka eivät hahmosta enempää tienneet. Lisäksi se esitteli Ryan Reynoldsin esittelemän Deadpoolin, jonka pitäisi joskus vielä saada se omakin elokuva. Ehkä, joskus, on ollut puhetta. Eri asia tuleeko siitä koskaan mitään. Huomattavasti onnistuneempi toinen Wolverineen keskittyvä elokuva saapui kotiteatteriversiona tällä viikolla. Wolverine kertoo Loganin ajasta Japanissa, ja on hyvinkin uskollinen Chris Claremontin ja Frank Millerin luomalle sarjakuvatarinalle.
Wolverine yhdistelee supersankaritarinan perinteisempään ninjasoturi-tarinaan hienosti. Tuloksena on vähäeleisempi ja rujompi tarina, onnistuen välttämään edellisen Wolverine-elokuvan sudenkuopat. Adamantium-luustolla varustetun Loganin tarinaa kartoitetaan vuoden 1945 sotavankileiriltä Japanissa nykypäivään saakka. Tarina on pohjustusta myös tulevalle X-Men: Days of Future Past -elokuvalle, joka ilmestyy ensi vuonna. Kuten aina Marvel-elokuvissa, lopputeksteihin on piilotettu ylimääräinen kohtaus joka antaa pienen kurkistuksen Marvel-universumin seuraavasta käänteestä.

Rakkautta parhaimmillaan

Lue lisää »

Rakkaus on elokuvien kulunein aihe. Sitä on tutkittu draaman, kauhun, trillerin ja komedioiden avulla - toisinaan onnistuneesti, yleensä hyvin kliseisesti. Ohjaaja Richard Linklaterin luoma trilogia Rakkautta ennen auringonnousua, Rakkautta ennen auringonlaskua ja nyt Rakkautta ennen keskiyötä on ihana ja suloinen poikkeus. Sen tähdet Ethan Hawke ja Julie Delpy ovat kasvaneet aikuisiksi tarinan aikana. Ensimmäisen elokuvan ilmestyessä vuonna 1995 Hawke oli 25-vuotias, Delpy 26. Viimeisessä osassa molemmat ovat yli 40-vuotiaita.
Parin tarina saa alkunsa kun nuori amerikkalainen (Hawke) tapaa ranskattaren junassa matkalla Wieniin. He viettävät yhden yön keskustellen, tutustuen ja kävellen ympäri kaupunkia. Vähäeleinen ja päällisin puolin hyvin tapahtumaköyhä tarina hurmasi katsojansa. Parin keskinäinen kemia ja keskustelut kantavat läpi koko kolmen elokuvan. Tarina päättyy juna-asemalle - yhteystietoja ei vaihdeta, uudelleen tapaaminen jää sattuman ja epämääräisen lupauksen varaan.
Kuluukin yhdeksän vuotta kunnes pari tapaa toisensa uudestaan; tällä kertaa näyttämönä toimii Pariisi. Kaksi ensimmäistä elokuvaa antavat katsojalle ainoastaan kaksi päivää tutustua pariin; sama aika joka heillä itsellään on ollut. Niinpä kolmas elokuva yllättääkin, mutta positiivisesti. Sen kantava voima on edelleen keskustelu. Sen hurmaavin osa on realistisuus joka ryhtyy nakertamaan katsojan takaraivoa samalla sekunnilla kun pariskunta aloittaa arkisen keskustelunsa. Tätä pariskuntien elämä on.
Elokuvan onneksi Hawke ja Delpy ovat kaikkien kolmen elokuvan ajan käsikirjoittaneet tarinaa yhdessä Linklaterin kanssa. Sanat tuntuvat omilta, ne istuvat hahmoihin täydellisesti, eikä niissä ole mitään keinotekoista. Sanailu on nokkelaa mutta koskettavan rehellistä. Jos koskaan olet harkinnut ettet jaksaisi katsoa elokuvaa täynnä puhetta, muuta mieltäsi. Tämä elokuvatrilogia on sen arvoinen.
Rakkautta ennen keskiyötä on ihana elokuva. Se päättää hienolla tavalla kokonaisuuden rakkaustarinassa, jollaisia harvoin näkee. Se ei ole imelä eikä nolo. Se on aikuinen, kypsä tarina josta jää suuhun herkullinen maku

Put... the bunny... back... in the box.

Lue lisää »

Nicolas Cage. Mies herättää niin paljon mielipiteitä, muistoja ja internet-memejä että ei voi kuin ihmetellä tämän epätasaisen näyttelijän suorituksia. Vuonna 1964 syntynyt näyttelijä on kerennyt paljon. Sukunimensä Coppolasta Cageksi muuttanut mies on ohjaaja Francis Ford Coppolan veljenpoika, ja näin ollen Sofia Coppolan sekä Jason Schwartzmanin serkku. Rakkaus elokuviin on tässä suvussa palava. Vaikka mies muutti sukunimensä juuri erottuakseen kuuluisasta ohjaajasta, olivat hänen ensimmäiset todelliset roolinsa juuri elokuvissa Taistelukala (Rumbel Fish, 1983) sekä Peggy Sue meni naimisiin, 1986.
Nykyään enemmänkin oudon keskinkertaisiin rooleihin, ja joskus luokattoman huonoihin elokuviin, päätyvä näyttelijä on ollut ehdolla parhaasta miespääosan Oscarista kahdesti. Adaptation, minun elämäni -elokuvasta tuli häviö Adrien Brodyn Pianistille. Mutta itsetuhoisen alkoholistin rooli elokuvassa Leaving Las Vegas toi miehelle kaivatun pystin. Hienoista roolisuorituksista huolimatta nämä elokuvat eivät ole omia henkilökohtaisia suosikkejani miehen elokuvista. Ja sellaisia minulla on, riippumatta siitä onko Cage mielestäni enemmänkin ylinäyttelemisen kuningas vai ei. Toisaalta - mies ottaa riskejä roolivalinnoissaan, ja on aidosti tuonut näyttelemisen tekniikoihin jotain uutta.
Con Air - Lento vapauteen on elokuva jonka jaksan katsoa uudestaan ja uudestaan. Jopa siinä määrin että osaan vuorosanat ulkoa: "Make a move and the bunny gets it." Enkä edes tiedä miksi. Cagen hiustyyli elokuvassa on asia, joka on innoittanut lukemattomia vitsejä. Miehellä on tapana käyttää mitä kamalimpia peruukkeja elokuvissa - ja toisinaan tuntuu että ne vain pahenevat. Mulletti-look sopii kuitenkin rooliin Con Airissa, ja tuloksena on erinomainen toimintaelokuva joka kestää aikaa. Pidän myös hölmöstä ja nuoresta Cagesta, omasta lapsuudestani tuttu Arizona Baby nyt yksinkertaisesti vain on hauska - vaikken edes pidä elokuvista joissa on vauvoja. Cage tuntuu toimivan itselleni parhaiten hyvissä toimintatrillereissä; Face/off - kahdet kasvot, 8 mm, Puhallettu 60 sekunnissa, Lord of War… Tässähän ryhtyy tekemään mieli pitää NIcolas Cage -maratoni viikonloppuna. Romanttisissa komedioissa ja huonoissa sarjakuva-tulkinnoissa mies on kammottava. Poikkeuksena tietenkin Big Daddyn rooli mahtavassa Kick-Ass -elokuvassa.
Nicolas Cage on yhtä aikaa melkoinen vitsi, ja äärettömän käytetty näyttelijä. 2014 mieheltä ilmestyy näillä näkymin kolme elokuvaa, kuten myös tänä vuonna. Miehen suosituin rooli lienee Ben Gates National Treasure-elokuvasarjassa, joka pärjää kassataisteluissa erinomaisesti huolimatta Indiana Jones-kopiomaisuudestaan. Tai ehkä juuri siksi. Cagea on hankala inhota, mutta vaikea pitää hyvänäkään näyttelijänä. Hänestä jää hyvin usein ristiriitaiset tunnelmat, mutta onneksi peruukit sentään jaksavat aina naurattaa.

Maailma muuttuu Eskoseni

Lue lisää »

Ollapa vielä nuori. Vaikka nuorista tuntuu että elämä on yhtä kaaosta, tulevaisuuden suunnitelmat ovat täysin hutun, epävarmuuden ja sumun peitossa - ollappa silti nuori.
Näinhän se menee. Mutta ei mene hyvin muillakaan. Nelikymppiset, jotka kävivät koulunsa, tekivät ahkerasti töitä, pistetään nyt kilometritehtaalle - samalla kun on jo keretty hankkia lapset ja asuntolainat. Tilanne on vähintäänkin yhtä lohduton, ellei pahempi, sillä kun jo rakennettu elämä musertuu, on se monelle kova paikka. Lähtöasetelma voisi olla mitä mustimmasta dokumentista, mutta ei.
Humoristisemmin asiaan suhtautuu elokuva The Internship, jossa kaksi täysin pihalla olevaa 40+ vuotiasta saa kenkää työpaikastaan. Erinomaisina myyjinä kunnostautuneet miehet eivät jostain syystä ole nykyteknologian kanssa millään lailla sinut, mutta lentävää puhetta riittää senkin edestä. Niinpä herrat suuntaavat Googlen kesäharjoittelijoiksi, kaikkien 20-vuotiaiden kanssa. Asetelma ei ole niin outo miltä kuulostaa. Uusi ura on pakkohankinnassa melko monella, ehkäpä asiaa pitääkin tutkia komedian kautta.
Owen Wilson ja Vince Vaughn ovat komedioiden vakionäyttelijöitä. Miesten melko tavallinen ulkomuoto ei tunnu uhkaavan ketään, vaan tarjolla on kaksi matti meikäläistä normaalien ongelmien keskellä. Jos unohtaa elokuvan melko ankaran ja tunkevan Google-tuotteiden esiinmarssituksen, on tuloksena hupaisa komedia joka vie ajatukset hetkeksi pois syyssateista. Järkevämpi katsoja osaa tosin kritisoida sitä tosiasiaa että tuon ikäisten ihmisten kyllä pitäisi osata tietotekniikan perusteet - olivatpa sitten myyjiä tai ei. Mutta kuten aina, osaamattomuudesta ja uuden kanssa nokikkain joutumisesta irtoaa helppoa huumoria koko rahan edestä.
Elokuvan nuoret avautuvat kliseisenä hahmogalleriana, jollaisen voi nähdä kaupungilla kävellessään. Mutta yhtä kaikki he ovat kunnianhimoisia. Pelottavan kunnianhimoisia. Enää ei riitä se että tekee työnsä kunnolla ja opiskelee. Ne ajat ovat useimmilta takana päin. Pitää puskea, olla onnekas, tai nero. Jos elokuva olisi musta komedia, se olisi paljon parempi. Lohduttomuus joka lyö näpeille tässäkin elokuvassa kuorrutetaan sokerilla ja hölmöllä huumorilla - onneksi se sentään toimii. Elokuvan teema voisi olla koskettava jonkun toisen käsittelyssä. Ehkä täytyykin sanoa, että onneksi näille asioille voi myös nauraa. Niinpä tuloksena on täysin normaali sekoilukomedia, jonka teema vain sattuu olemaan hyvin ajankohtainen - eikä yhtään niin naurettava kuin mitä hihitellessään ajattelee.

Villissä lännessä rytisee, mutta onko se aina viihdyttävää?

Lue lisää »

Villi länsi on ollut aina yksi Hollywoodin käytetyimpiä - ja kuluneimpia - aiheita. Siinä missä vakavammat elokuvat maalaavat purutupakkaa jauhavien miesten edesottamuksia melkein kliseisesti, on The Lone Ranger jotain aivan muuta. Ohjaaja Gore Verbinski on aikoinaan noussut katsojien tietoisuuteen Pirates of the Caribbean -elokuvasarjalla, ja turvautuu tälläkin kertaa Johnny Deppin apuun.
The Lone Ranger on amerikkalainen ikoni, josta kertovaa radio- ja televisiosarjaa ryhdyttiin esittämään jo vuonna 1933. Päähahmo, John Reid, seikkailee yhdessä intiaaniystävänsä, luotetun Tonton kanssa. Verbinski halusi siirtää hahmon valkokankaille, mutta miten kävikään?
Kun Depp vetää linnun päähänsä, ja tekee parhaat "outo mies"-imitaationsa, voi katsoja joko antautua hulluudelle tai tuhahtaa tympääntyneenä. Onkin melko lailla katsojasta kiinni, saako elokuvasta mitään irti. Sen toiminta on terävästi kuvattua ja mukaansa tempaavaa. Tonton (Depp) ja The Lone Rangerin (The Social Networkista tuttu Armie Hammer ) välinen kemia on hienoa - miehet naljailevat ja sekoilevat minkä kerkeävät, mutta kaikessa on samalla hirvittävä säätämisen maku. Elokuva osoittautuukin epätasaiseksi katsomiskokemukseksi. Se hajoittaa tarinaa liian moneen suuntaan, yhdistelee näyttävää toimintaa melkein kuolleeksi pysähtyneisiin kohtauksiin - siinä määrin että elokuvan pituus ryhtyy tuntumaan takapuolessa. Pituutta elokuvalla nimittäin riittää, peräti 149 minuuttia.
Olisi hienoa pystyä sanomaan, että kyseessä on harmiton viihdepläjäys. Siinä on Johnny Depp oudossa roolissa, taisteluita, riittävästi huumoria ja toimintaa sekä katsottavaa ja ihmeteltävää koko rahan edestä. Toisessa vaakakupissa painaa ihmetys siitä, kuinka väkivaltainen elokuva onkaan. Älkää käsittäkö väärin - katson paljon kauhuelokuvia, eikä väkivalta sinällään ole moittimisen syy. Mutta kyseessä on ns. lasten elokuva - Disney-tuotanto. Nuorille suunnatuksi elokuvaksi tapahtumat toisinaan ovat käsittämättömän raakoja, varsinkin kun paljon heppoisemmin perustein on pistetty aikuisten elokuville K-16 ikärajoja. The Lone Ranger repii kirjaimellisesti sydämen rinnasta, mutta myös kuvainnollisesti. Se nimittäin osittain hukkaa mahdollisuutensa hurtin huumorin länkkäriseikkailuiksi olemalla sekava ja pitkä.
Vauhdikkaat toimintakohtaukset ovat äärettömän kekseliäitä; ne tarjoavat yllättäviä käänteitä ja ilon hetkiä siinä missä tarina itse ryhtyy junnaamaan. Depp ja Helena Bonham Carter suorittavat roolinsa rutiinilla. Jopa siinä määrin että elokuvia paljon katsova ryhtyy toivomaan näyttelijöille viimein jotain muuta näyteltävää. The Lone Ranger ei ole huono elokuva, sillä on hohtavat hetkensä jotka on onnistuttu upottamaan liian pitkän ja polveilevan tarinan keskelle. Ehkä se sopiikin parhaiten kotisohvalle

Kun hauikset ovat terästä.

Lue lisää »

Harvaa hahmoa on tulkittu ja tutkittu populaarikulttuurissa niin ahkerasti kuin Teräsmiestä. Superman on DC Comicsin luoma sankari, jonka ulkoasusta ja tarinasta on kiitos kirjoittaja Jerry Siegelille sekä taiteilija Joe Shusterille. Teräsmies on yksi tunnetuimpia supersankareita, ja sai alkunsa jo vuonna 1933 - ei siis ihme että hahmosta riittää tv-sarjoja, kirjoja ja elokuvia.
Krypton-planeetalle syntynyt Kal-El lähetettiin Maahan turvaan kotiplaneettansa tuhoa - pojasta kasvoi kaikkien tuntema Clark Kent, maalaispoika ja myöhemmin Daily Planetin rillipäinen toimittaja. Teräsmies ei ole sarjan ainut tunnettu hahmo; Lex Luthor antaa kasvot ja nimen pahuudelle jonka tietävät kaikki. Toisin kuin tuoreimmissa tulkinnoissa komeasta sankarista, alkuperäinen Teräsmies oli yllättävänkin aggressiviinen ja turvautui ankaraan väkivaltaan rangaistessaan väärintekijöitä. Ymmärtäväisempi - ja ehkä pehmeämpi - Teris on tulosta nykyisestä tulkinnasta Maapalloa suojelevasta supersankarista.
Teräsmiehen vaikutusta populaarikulttuuriin ei voi liioitella. Hahmo oli ensimmäinen varsinainen supersankari, ja useiden tarinoiden ja tulkintojen kohde. Paitsi että hahmo seikkailee sarjakuvissa, on miehestä tehty lukuisia elokuvia, tv-sarjoja, lauluja ja videopelejä. Tunnetuimmat Teräsmiehen tulkitsijat ovat Christopher Reeve, joka esitti hahmoa neljässä elokuvassa sekä Tom Welling joka esitti nuorempaa Clark Kentiä tv-sarjassa Smallville peräti kymmenen kauden ajan.
Zack Snyderin ohjaama Man of Steel palauttaa Teräsmiehen tarinan alkupisteeseen. Tällä kertaa tiukkoisiin trikoisiin ja punaiseen viittaan kietoutui britti Henry Cavill joka täyttää Teräsmiehen haasteellisen ulkoasun täydellisesti. Komea, timmissä kunnossa oleva näyttelijä uppoutuu alkuperäistarinaan antaumuksella. Tuloksena on Clark Kent joka etsii itseään ajelehtimalla paikasta toiseen, ja löytää lopulta itsensä taistelemasta Maan puolesta - Maan joka ei edes arvosta sankaria kovinkaan paljon. Elokuva on komeaa katseltavaa, ja valottaa lähtöasetelmia ja Clarkin nuoruutta perusteellisesti. Ehkä jopa liian perusteellisesti sillä elokuvalle kertyy mittaa. Se päättyy ennennäkemättömään tuhoon, jossa samalla kumarretaan enemmän alkuperäiselle mielikuvalle Teräsmiehestä - sille joka on puhdasta kostoa, aggressiota eikä niinkään paljon totuttua romantiikkaa ja hempeilyä. Teräsmies on supersankari, puolustaja ja kostaja samassa paketissa; asia joka unohtuu toisinaan romanttisia kiemuroita edellisistä teoksista katsottaessa.
Man of Steel tulee saamaan myös jatko-osan. Seuraava tarina pistää vastakkain Teräsmiehen sekä Batmanin. DC Comicsin universumia tuntemattomille asia voi tulla yllätyksenä, mutta sarjakuvien ystäville sekä videopelien pelaajille tämä vastakkainasettelu on tuttu. Henry Cavill palaa täysin oikeutetusti lihaskimppuna Clark Kentin rooliin, ja Batmaniksi on valittu (ehkä hieman yllättäen) Ben Affleck. Haussa on selkeästi vanhempi, seesteisempi Batman joka asettaakin tulevan tarinan ja taistelun mielenkiintoiseen valoon.

Taikuus elokuvissa on muutakin kuin efektejä

Lue lisää »

Elokuvat ovat aina tarjonneet maagisia elämyksiä katsojille, sekä illuusioita silmille. Taikurit ovatkin tuttu aihe elokuvantekijöille vaikkakin aidosti hankala. Taikatemput eivät tunnu televisiosta tai elokuvakankaalta katsottuna hämmästyttäviltä - katsoja voi aina vedota tekniikan ja trikkikuvien sekä erikoisefektien käyttöön. On hankala perustella taikatemppujen hämmästyttävyyttä televisiossa kun Harry Potterissa lennetään luudalla ja dinosaurukset vaeltavat pitkin katuja Jurassic Parkissa.
Niinpä parhaat taikuudesta kertovat elokuvat hurmaavatkin muilla keinoin kuin hämmentävillä tempuillaan. Mahtava Oz kertoo taikurista, mutta on enemmänkin tarina pahuuden voittamisesta sekä sellainen karkkipussillinen värejä silmille, että se hurmaa katsojansa. Silmänkääntäjä (The Illusionist) on yksi tyylikkäimpiä ja lumoavimpia tarinoita taikureista. Edward Nortonin esittämä silmänkääntäjä hermostuttaa tempuillaan porvarit ja hurmaa työläiset, mutta poliisi ja kruununprinssi Leopold haluavat selvittää mistä Eisenheimin taikuus oikein on peräisin. Illuusioita hienosti tulkitseva kuvaus yhdistettynä rakkaustarinaan tekee Silmänkääntäjästä kauniin ja kiinnostavan elokuvan jossa itse taikatempuilla on käänteentekevä osuus.
Hugh Jackmanin ja Christian Balen tähdittämä The Prestige on melkein kiistatta paras taikureista ja taikuudesta kertova elokuva. Sen ohjaaja, Christopher Nolan, on tunnettu ehkä enemmän uuden Batman The Dark Knight-trilogian ohjaajana, mutta The Prestige osoittaa kuinka kiehtova tarina saadaan aikaiseksi tästäkin aihesta. 1800-luvun Lontooseen sijoittuva tarina maalaa kuvan kahdesta kilpailevasta taikurista jotka eivät kaihda mitään keinoja ollakseen parempia. Keskeisimmät teemat, rakkaus, voitontahto ja mystisyys kietovat katsojan auttamattomasti tarinan maailmaan. Sen juoni on täynnä mutkia. Jotain odottamatonta voi odottaa aivan kulman takana. The Prestige on elokuvana hieno, mutta taikuudesta kertovana teoksena se on varsinainen helmi.
Suuri puhallus on virkistävän erilainen, show-meininkiä ja vauhtia tarjoava elokuva taikureista. Se keskittyy neljään erilaiseen taikuriin, joista jokaisella on osansa pelattavana suuremmassa juonessa. Tämä The Four Horsemeniksi itseään nimittävä ryhmä hurmaa suuret salilliset katsojia järjettömillä tempuillaan, samalla saaden poliisit kintereilleen. Näyttää siltä että kyseessä on suuren luokan rikosjoukkio tai mitä oudoin silmänkääntötemppu. Elokuva onnistuu hymyilyttämään vauhdillaan, karismaattisilla näyttelijöillään ja luomaan ennen kaikkea hyvän fiiliksen temppuja katsoessa. Toisinaan jopa unohtaa että katsoo elokuvaa varten tehtyjä taikatemppuja sillä niiden esitystyyli ja toteutus ovat huippuluokkaa. Suuri puhallus on showmaista taikuutta parhaimmillaan, ja piristää syysiltojen runtelemaa mieltä hykerryttävällä tavalla.

Kiehtovia tunnelmia, piilotettuja mielihaluja

Lue lisää »

Erinomaiset elokuvat eivät aina päädy Suomessa teatterilevitykseen. Vaikka usein kuvitellaan että parhaat ja kauneimmat näytetään meilläkin elokuvateattereissa, tosiasia kuitenkin on että suuri osa helmistä jää odottelemaan kotiteatterijulkaisua. Näin meinasi käydä esimerkiksi Simon Peggin ja Nick Frostin luotsaaman ns. Cornetto-trilogian viimeiselle osalle, The World's Endille. Vaikka Shaun of the Dead ja Hot Fuzz ovat katsojien suuria suosikkeja, meinasi trilogian päättävä teos jäädä vaille teatterikierrosta Suomessa. Pienimuotoisen kansalaisliikkeen ansiosta elokuva saapuu kuitenkin teattereihin - älkää koskaan aliarvioiko fanien voimaa.
Kotiteatterijulkaisuissa kaksi loistavaa elokuvaa on tullut markkinoille hieman salaa. Kulttiohjaaja David Cronenbergin pojan Brandon Cronenbergin esikoisohjaus Antiviral on hyytävän taidokas elokuva julkkisten palvonnasta, joka voi pistää katsojan myös hieman nieleskelemään. Elokuva tarjoilee kliinisen dystopian jossa julkkisten asema ja näiden ihailu on saavuttanut sairaalloisen tason. Kuuluisien ihmisten tauteja harvestoidaan tavisten käyttöön - tarjoten näin mattimeikäläisille mahdollisuuden uudenlaiseen, fyysiseen yhteyteen jumaloimansa ihmisen kanssa. Androgyynisen eleetön Caleb Landry Jones esittää yhtä Lucas Clinicin työntekijää, ja miehen ratkaisut vievät tämän kohti entistä radikaalimpia julkkispalvonnan ilmentymiä. Antiviral on sulava ja tiukka paketti, jonka minimalistinen ilme ja absurdit tapahtumat kertovat synkästä tulevaisuudesta.
Toisenlaisiin tunnelmiin vie Park Chan-Wookin ohjaama Stoker, joka pyöriskelee äiti-tytär -suhteen ongelmissa. Mia Wasikowskan esittämä India Stoker menettää isänsä auto-onnettomuudessa. Perheen palasia kasaamaan saapuu isän veli (hurmaava Matthew Goode), joka luo jännitettä täysin epätasapainoisen äidin (Nicole Kidman) ja tyttären välille. Aavistuksenomaisesti tummia sävyjä hiljalleen esiin tuova tarina muuttuu sitä omituisemmaksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Ilmassa väreilee tukahdutettu seksuaalisuus, kipinä, joka ei tunnu sopivalta. Isän veli Charlie on paitsi hurmaava myös vaarallinen. Mutta India itsekään ei ole täysin normaali tyttö ja tapahtumat ovat raakoja, arkoja ja samanaikaisesti täydellisen kiehtovia. Tuloksena on tyylikäs ja oudon koukuttava tarina jossa näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Ehkä molempien elokuvien teemat ovat liian vietteleviä kesän aurinkoisiin iltoihin, mutta syksyn pimenevissä tunnelmissa kietoudutaankin mielellään hieman kierompiin teemoihin.

Kaunista väkivaltaa

Lue lisää »

Uskoisitko että väkivalta voi olla kaunista? Tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refn on tehnyt nyrkiniskuista ja veren lentämisestä taidetta. Pusher-trilogiallaan maailmanmaineeseen ja sitä kautta Hollywoodin leikkikentille tiensä luovinut mies imee vaikutteensa kauhuelokuvista. Raakaa toimintaa ja kuvankaunista visuaalista ilmettä yhdistelevä ohjaaja nojautuu vahvasti henkilökehitykseen töissään. Winding Refn on itse todennut päähahmojensa olevan ihmisiä jotka kasvavat ja muuttuvat tapahtumien myötä - he muuntautuvat ihmisiksi joka heidän olisi pitänyt aina ollakin.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan mainita että Winding Refn on osittain värisokea, hän ei tunnista väriskaalan keskisävyjä. Elokuvissa ongelma on käännetty voitoksi - vahvojen kontrastien ja värisävyjen mies on luonut oman visuaalisen tyylinsä, pakosta.
Ryan Gosling on näyttelijä joka tuntuu puhuvan ohjaajan kanssa samaa kieltä. Winding Refn haluaa keskustella näyttelijöidensä kanssa, tunkeutua näiden päähän ja saada nämä likaamaan kätensä ja sielunsa - ainakin omien sanojensa mukaan. Drive-elokuvassa Gosling esitti Hollywoodin stunttimiestä, joka öisin keikkailee alamaailmassa pakoautoa ajaen. Huumaavan kaunis elokuva kulminoituu melkein yllättävään väkivaltaan, ja kaikessa on epätoivoisen rakkauden tumma alavire.
Parivaljakko toistaa onnistuneen yhteistyönsä kaavan tällä viikolla kotiteatterijulkaisuun tulevassa Only God Forgives-elokuvassa. Bangkokiin sijoittuva unenomainen, ultra-väkivaltainen teos on täynnä hehkuvia valoja, pidätettyä raivoa ja tuskaa. Goslingin esittämä Julian joutuu keskelle perheensä sotkuja tungeksivan kaupungin alamaailmassa. Vakaalta ja hillityltä tuntuva mies pidättelee menneisyyttään ja pohjimmaista minäänsä tiukasti piilossa, mutta viimeistään äidin (mahtavan roolisuorituksen tekevä Kristin Scott Thomas) saapuminen paikalle kiristää tilanteen äärimmilleen. Only God Forgives on herättänyt ansaittua huomiota paitsi hienoudellaan, myös väkivaltaisuudellaan. Tosin kauhuelokuvia katsovalle elokuvassa ei näytetä mitään mullistavaa. Katsojan olo tulee vaikeaksi äidin ja pojan kieroa suhdetta katsoessa, asia joka herkistää ja ohjaa tapahtumia tuhoisaan suuntaan.

Kaahaava shakkimestari joka pystyy pistämään miehet nippuun

Lue lisää »

On hieman huvittavaa ajatella, että vaivatta autolla kaahaava, ihmisiä nippuun laittava toimintaelokuvien tähti Jason Statham on aloittanut uransa mallina. Timmiä fysiikkaansa ja taitoa ymmärtää monimutkaisiakin taistelukoreografioita on kiittäminen nuoruuden harrastuksesta, uimahypyistä. Mies kilpaili nuorena 12:n vuoden ajan hyppimällä uima-altaaseen, ja tämä näkyy nopeissa kierteissä ja liikkeissä mihin hän valkokankaalla kykenee.
Uima-altaasta olikin yllättävän lyhyt matka malliksi, josta mies taas päätyi törmäämään ohjaaja Guy Ritchieen. Puuta, heinää ja muutama vesiperä on pureva ja hillittömän hauska kuvaus Lontoon alamaailman tapahtumista, ja mahdollisimman hyvä startti Stathamin elokuvauralle. Ritchien ja Stathamin yhteistyössä on tietty hurtin toiminnan maku, koska parivaljakko uusi ensimmäisen yhteisen elokuvansa menestyksen Snatch - Hävyttömät -elokuvassa.
Tuntuukin että karski, lievästi väkivaltainen mutta suurella sydämellä toimiva mies on Stathamin hahmojen arkkityyppi. Mies on opiskellut Wing Chun kung fu:ta, karatea ja kickboxingia pystyäkseen esittämään valitsemiaan hahmoja. Resepti näyttää toimivan, samoin kuin se lievästi hirvittävä fakta että Statham haluaa tehdä kaikki stunttinsa itse.
Ja mies osaa ajaa. Transporter -elokuvasarjassa mies näyttää parhaat ratinpyörityskykynsä, ja ajaa itse. The Italian Job-elokuvaa varten mies harjoitteli F1-kuski Damon Hillin kanssa; vaikkakin osoittautui että elokuvan naistähti Charlize Theron oli kaikkia miehiä parempi. Pölkyksi toimintatähdeksi Statham onkin yllättävän monipuolinen; karskin komea, taistelulajeja alati treenaava ja järkyttävän pätevästi rattia kääntelevä tähti ei kuitenkaan ole ihan tyhmä. Mies rakastaa intohimoisesti shakin pelaamista, ja päästelee suustaan aina silloin tällöin hempeitä lausahduksia elämän tosiasioista.
Expendables-elokuvista ehkä eniten esillä ollut mies ei näytä hidastavan työntekoaan. Viime vuosien ehdottomiin toimintahelmiin kuuluva The Mechanic on omia suosikkejani miehen elokuvista. Tänä vuonna mies palaa ruutuun Hummingbird-elokuvassa (joka tunnetaan maailmalla myös Redemption-nimellä). Elokuvassa mies ujuttautuu entisen sotilaan nahkoihin, päätyäkseen koston tielle ikävien tapahtumien kautta. Siinä missä Hummingbird on keskiverto, eikä Statham pääse täysin käyttämään kaikkia avujaan, on ensi vuonna luvassa taas jotain hienoa. Statham saapastelee auton rattiin Fast&Furious 7-elokuvassa, ja näyttää luultavasti Vin Dieselille, Dwayne Johnsonille ja Paul Walkerille miten sitä autoa oikein ajetaan.

Haluan juhlia kuten Jay Gatsby

Lue lisää »

Leonardo DiCapriosta on muodostunut ajan kanssa yksi suosikkinäyttelijöistäni. En nuorempana ihastunut Leon lapsenkasvoiseen olemukseen Titanicissa, vaikka miehen ilmiselvä lahjakkuus oli kaikkien nähtävillä. Leo-mania jylläsi 90-luvulla nuorten naisten keskuudessa täydellä sauhulla, mutta itse karsastin nuorta miestä antaumuksella.
Aika muuttaa käsityksiä. DiCaprio on onnistunut uimaan nahkani alle toinen toistaan hienommilla suorituksilla, ja on noussut yhdeksi aikakautemme merkittävimmistä näyttelijöistä, ikään kuin hieman salaa. Aika on tehnyt Leolle myös ihmeitä. Kun Jack Dawson kohottaa sampanjalasin Titanicissa ja Jay Gatsby tekee saman The Great Gatsby - Kultahattu -elokuvassa kaksikymmentä vuotta myöhemmin, on todettava että mies vanhenee komeasti. Sama charmi, sama hymy, mutta iän tuoma varmuus ja karisma sopivat miehelle loistavasti. Kukapa sopisikaan paremmin esittämään omalaatuista miljonääriä kuin DiCaprio?
The Great Gatsby - Kultahattu kertoo erakoituneesta miljonääristä, jonka suurenmoisessa kartanossa vietetään ylellisiä juhlia. 1920-luvun teeman mukaisesti ohjaaja Baz Luhrman hukuttaa katsojan kimallukseen, vaatteisiin, svengaavaan musiikkiin ja vyöryttää päälle melkein kestämättömän määrän juhlintaa. Kaiken koreuden alla kyse on kuitenkin rakkaudesta, sellaisesta joka odottaa vuosia. F. Scott Fitzgeraldin romaani on aina ollut elokuvantekijöille haastava tarina tulkittavaksi, mutta Luhrmanin täysin ylitseampuva teos onnistuu hurmaamaan.
Tarinan vyöryessä eteenpäin ginin, sampanjan ja traagisten tapahtumien avulla voi katsoja hukuttautua musiikin sykkeeseen ja nauttia visuaalisesta ilotulituksesta sydämensä kyllyydestä. Musiikkia eivät tarjoile 20-luvun svengihirmut, vaan Fergie, Beyoncè, Lana Del Rey, Jay-Z ja The xx.
Onko kyseessä silmitöntä bailaamista kuvaava tarina? Ei. The Great Gatsby on traaginen tarina, kertomus mielen hauraudesta, rakkaudesta, julmuudesta ja ihmisen heikkoudesta. Vaikkakin se näyttää kauniilta kuin karkkipaperi.

Jahti ei päästä katsojaansa helpolla

Lue lisää »

Jahti on tarina siitä, kuinka yhteiskunnan laumasieluinen mentaliteetti aiheuttaa joukkohysteriaa. Sen tarinan keskiössä on tuoreeltaan eronnut mies Lucas ( Mads Mikkelsen, joka voitti roolistaan parhaan miespääosan palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla), joka työskentelee päiväkodissa.
Lucas on lapsirakas ja rauhallinen mies. Suhde omaan teini-ikäiseen poikaan kipuilee avioeron vuoksi, mutta suhde vahvistuu ja kasvaa vaikeuksien kautta. Pienen kylän joulun odotus järkkyy, kun päiväkodissa Lucasin ystäväperheen tytär osoittaa syyttävällä sormella Lucasia - onko mies tehnyt jotain sopimatonta?
Pahat puheet, ennakkoluulot ja yleinen jahtimentaliteetti ottavat vallan pienestä yhteisöstä. Tarinaa katsoessa tapahtumat vetävät katsojaa kahtaalle. Lapsen syytökset on aina otettava vakavasti, ja tästä syystä katsojan on hyvin vaikea olla puolueeton suuntaan tai toiseen. Katsoja haluaa että asia selvitetään pohjamutia myöten. Mutta samalla Lucasin kohtaama kohtelu ystävien ja kollegoiden taholta on äärimmäisen tuskaisaa seurata. Ystävät kääntävät selkänsä, eikä väkivaltakaan ole pois suljettu mahdollisuus.
Yksi pieni valhe voi kaataa miehen elämän joka on juuri muodostumassa yhtenäiseksi. Yhden miehen taistelu valheita, juoruja ja pahoja puheita vastaan tuntuu loputtomalta ylämäen astelemiselta. Ihmisten tunteet ymmärtää. Asia on vaikea, aina ajankohtainen ja äärimmäisen arka. Ohjaaja Thomas Vinterberg onnistuu kertomaan aiheesta ilman liioittelua, melkeinpä minimalistisesti kuvaten - fokus pysyy Lucasissa ja tämän kokemuksissa.
Jahti ei ole elokuvana kevyimmästä päästä. Se ei päästä katsojaansa pälkähästä, vaan pistää tämän painiskelemaan vaikeiden kysymysten kanssa. Ymmärrätkö kyläläisiä, ja sitä miten nämä suhtautuvat näin karmeaan tapahtumaan - vai ovatko sympatiasi täysin väärin syytetyn Lucasin, ja tämän henkilökohtaisen taistelun kurimuksessa?

Kun teinit käyttäytyvät huonosti

Lue lisää »

Harmony Korinen ohjaama Spring Breakers pistää kahvit väärään kurkkuun niiltä katsojilta, joilla pipo kiristää liikaa päätä. Pissis-mentaliteetilla varustetut opiskelijat rientävät farkkushortsit vipattaen kevätloman viettoon Floridaan sellaisella intensiteetillä, että omat lomasuunnitelmat tuntuvat olevan suoraan eläkeläisten käsikirjasta.
Spring break forever. Kuvakorteista tuttujen lausahdusten saattelemana neljä nuorta tyttöä hankkivat matkarahat ryöstämällä. Elämä on juuri nyt. Tässä. Viis vastuusta, seurauksista. Elämä on kuin tositeeveetä; poseeraamista ja bailaamista. Tyhjät sanat kolisevat tielle, kun tytöt matkaavat kohti elämänsä lomaa.
Teinitytöt eivät ole älyllä pilattuja, tai ainakin yhteiskunta haluaa leimata heidät tyhjäpäisiksi nautinnon perässä juoksijoiksi. Uhoamisen ja päämäärättömän bailaamisen alta löytyy kivenkova tahto, joka vie tytöt opiskelijabileiden maailmasta suoraan rikoksen tielle. Vähissä vaatteissa keikistelevät, juovuksissa olevat tytöt eivät esitä katsojalle minkäänlaista moraalista kantaa. Se keskittyy fiilistelyyn kauniilla kuvauksellaan, jyskyttävällä musiikillaan ja näennäisen tyhjäpäisellä kerronnallaan. Sen alla on kuitenkin nykymaailman raadollinen ydin.
Raaka, väkivaltainen, epäuskottava. Kiehtova, turmiollinen ja naurettava. Spring Breakers on elokuva joka tarjoaa rallin vailla vertaa - se on nykypäivää kärjistettynä, siloiteltuna Instagram-filtterillä. Samalla kun ase painuu takaraivoon.

Robert Downey Jr on elokuvamaailman todellinen selviytyjä

Lue lisää »

Hollywood on täynnä tarinoita näyttelijöistä jotka ensimenestyksen jälkeen ovat vaipuneet unholaan. Samalla tavalla oli käymässä Iron Man 3 -elokuvaa tähdittävälle Robert Downey Jr:lle, mutta näyttelijä on onnistunut tekemään mahdottoman, ja nousemaan todellisesta ahdingosta takaisin huipulle, Hollywoodin parhaiten palkattujen näyttelijöiden kärkeen.
1980-luvulla Downey oli nuorena kukkona tunkiolla. Lapsena kotoa imetyt vaikutteet viihdemaailmasta ja huumeiden käytöstä eivät auttaneet maineeseen nopeasti noussutta nuorta miestä - päihdeongelmat seurasivat Downeya jo teini-ikäisestä. Läpimurtorooli vuonna 1987 elokuvassa The Pick-up Artist takasi miehelle paikan ns. Brat-Packissa, johon 80-luvulla kuuluivat tuon ajan kuumimmat nuoret näyttelijät kuten Demi Moore, Emilio Estevez, Rob Lowe ja Molly Ringwald. Maineen mukana tulivat raha ja suuremmat roolit. 1992 Downey teki siihen astisen uransa hienoimman roolin Chaplin-elokuvassa, mutta toistuvat pidätykset ja huumeiden käyttö ajoivat lupaavan näyttelijänuran käytännössä vessasta alas.
On käsittämätöntä, kuinka Downey Jr. on onnistunut tekemään paluun vankilassa olon ja vieroitusten jälkeen. Ensimmäinen mahdollisuus miehelle tuli Ally McBeal-sarjan myötä, jossa hän onnistui hurmaamaan naiskatsojat charmillaan - mutta yksityiselämän ongelmat vetivät miehen takaisin syvyyksiin. Vierähti vuosia jolloin Downeya ei yksinkertaisesti palkattu tuontantoihin, vakuutusyhtiöiden pyynnöstä. 2003 Mel Gibson otti riskin, maksoi näyttelijän vakuutukset itse, ja palkkasi Downey Jr:n Laulavan salapoliisin pääosaan. Vuosien ongelmien, pidätysten ja vieroituskierteen jälkeen mies oli vihdoin voittamassa omat sisäiset demoninsa.
Kukaan tuskin epäilee Robert Downey Jr:n lahjakkuutta. Vaikka nykyisin mies tunnetaan ehkä parhaiten Tony Stark/Iron Man-hahmostaan, on miehen listalla monta hienoa elokuvaa 2000-luvulta. Kiss Kiss Bang Bang, Fur, Zodiac ja Tropic Thunder osoittavat, että mies muuntuu roolista toiseen vaivatta. Kaikkien ongelmien alta on kuoriutunut Downeyn sisimmäinen olemus; taitava tulkitsija ja todellinen supertähti. 48-vuotias mies on uransa huipulla, esiintyen pääosassa Iron Man, ja The Avengers -sarjoissa, sekä Sherlock Holmes -elokuvissa. Miehen uraa 80-luvulta saakka seuranneena en olisi koskaan uskonut näkeväni miestä huippukuntoon treenattuna, taistelemassa The Avengers-tiimissä, nasevia ja sarkastisia lauseitaan laukoen. Robert Downey Jr. on jättänyt ongelmat taakseen, juuri ajoissa, ja viihdyttää meitä elokuvien ystäviä parhaalla mahdollisella tavalla.

Pimenevät illat tarjoavat myös pakotien

Lue lisää »

Ihanaa, syksy tulee! Joku voi kuvitella bloggarin seonneen nyt lopullisesti. Kuka iloitsee sateista, ilmojen pienestä kylmenemisestä ja iltojen pimenemisestä Suomessa? Minä, ja luultavasti tuhannet muut ihmiset joiden mielestä rankan työpäivän kruunaa vetäytyminen sohvan uumeniin.
Kun vesilammikot alkavat kerääntymään kaduille, laitan ilolla kumpparit jalkaani ja lätystelen pitkin poikin suurella innolla vettä räiskyttäen. En kavahda kastumista enkä kylmää, sillä tiedän että päivän päätteeksi on täysin luvallista vetää viltti niskaan ja keskittyä nauttimaan elokuvista. Siinä missä kesäiset illat suorastaan pakottavat ihmiset ulos ja television edessä istuminen tuntuu pienimuotoiselta synniltä, ovat syysillat kuin luotuja elokuvista nauttimiseen.
Kynttilänvalossa, kupissa kuumaa juomaa ja ulkona vinkuva viima suorastaan kerjäävät hiipivää kauhua seurakseen. Tuntuu että kesällä aivotkin ovat lomalla – kesän jäljiltä katsottuna on suuria toimintarymistelyjä ja keveitä komedioita. Syksyllä aivot tuntuvat janoavan draamaa ja trilleriä, aivot solmuun laittavia juonenkäänteitä ja ripausta mustaa huumoria.
Jos todella kaipaankin aurinkoa iltojen pimetessä, pitää aurinkorantojenkin tarjota jotain ajattelemisen arvoista. En ole pitkään aikaan liikuttunut elokuvasta yhtä valtavasti, kuin katsoessani Naomi Wattsin ja Ewan McGregorin tähdittämää Selviytyminen -elokuvaa. Sen tarina vie lohduttomaan selviytymistaisteluun tsunamin runtelemassa Thaimaassa; ajatus rannalla makaamisesta ei yht'äkkiä tunnukaan täydelliseltä ajatukselta. Syksyn tummuudessa on jotain viekottelevaa; katsontalistalle kertyy nyrjähtänyttä romantiikkaa jota Warm Bodies tarjoaa zombirakkauden muodossa. Kyse ei ole kukkakedolla pyörimisestä ja ilotulituksista, vaan omituisesta mutta äärettömän hauskasta rakkaustarinasta suurella sydämellä.
Niille joilla lomat on lusittu, ja syksy avautuu ilman hengähdystaukoja tarjoavia matkoja, on kuitenkin tälläkin viikolla mahdollisuus siirtyä täysin toisiin maisemiin. Tom Cruisen tähdittämä Oblivion vie katsojan tulevaisuuteen, runnotulle maapallolle, jossa unelmoidaan paremmasta elämästä. Visuaalisesti vaikuttava scifi-elokuva sisältää juuri oikean tasapainon jännitystä ja mysteeriä viemään ajatukset pois vihmovasta sateesta – niiltä joita se edes haittaa. Ehkä on parempi antautua pimeyden suomalle itsensä hemmottelulle rehellisesti, ja kaivautua sohvan nurkkaan.

Ällösokerista vai tarkkanäköistä?

Lue lisää »

Romanttinen komedia on laji joka yhdistetään oikeastaan aina naisten suosikkigenreksi. Näinhän ei tietenkään välttämättä todellisuudessa ole, mutta yleistykset ovat arkipäivää. Ei sinällään ihme, koska 90% näiden elokuvien katsojista on naisia, miehet lienevät pakotettuja istumaan seurana kun kauniimpi osapuoli on valinnut illan elokuvan. Ikävä kyllä romanttisia komedioita leimaa ideoiden puute, katsojien aliarvioiminen ja suoranainen nolostuttava stereotypioiden käyttö. Näiden elokuvien mukaan joka ikinen nainen odottaa ainoastaan "sitä oikeaa", oma elämä ei ole täydellistä ennenkuin prinssi rohkea seilaa sankarittaren elämään.
Nämä tarinat ovat täynnä kliseitä. Mitä kliseitä? Sankaritar aina "vähän hassu", kömpelö tai muuten vain ujo. Toinen sankaritartyyppi on tietenkin kovapäinen uranainen, joka pehmenee heti kun oikea mies tulee kuvioihin. Elokuvat sisältävät melkein pakollisen tanssinumeron - Hugh Grant tanssii pääministerinä Rakkautta vain -elokuvassa, mutta niin tanssii myös Reese Witherspoon -elokuvassa. Joka ikisessä elokuvassa tanssitaan spontaanisti.
Löytyykö unelmien mies sattumanvaraisesti kadulta tai kirjastosta? Useimmiten ei, elokuvien mukaan. Prinssi majailee sankarittaren nenän alla, ärsyttävänä työkaverina, satunnaisena sänkypartnerina tai uskollisena parhaana ystävänä. Ellei paras ystävä ole pakollinen outo lintu, pirteä ja omalaatuinen nainen jolle kaikki on helppoa - ja joka omaa parhaat neuvot. Aina. Onnellinen loppu on taattu. Ellei kyseessä ole traaginen rakkaustarina - mutta sitten se ei olekaan enää kepeä komedia, genre joka yrittää toisinaan tappaa naiskatsojien viimeisetkin aivosolut. Olisi helppo sanoa naisille että älkää katsoko näitä elokuvia. Ne antavat elämästä täysin vääränlaisen kuvan, odotukset rakkauselämästä nousevat ulottumattomiin sfääreihin. Mutta niitä katsotaan, ja paljon.
Millainen sitten on hyvä romanttinen komedia? Henkilökohtaisesti voin laskea ne käteni sormilla, sillä tämä genre on aiheuttanut minulle enemmän näppyjä kuin teini-ikäni. Saman juonen kierrättäminen ja hienojen naisnäyttelijöiden alentaminen nöyryyttävin hepsankeikka-rooleihin ei palvele ketään. Vähiten naiskatsojia, jotka voisivat vaatia laadukkaampaa katsottavaa. Henkilökohtainen romkom-suosikkini on Rakkautta vain (Love Actually), jonka voittanutta en ole vielä toistaiseksi löytänyt. On sanomattakin selvää, että kaikki kliseet samassa paketissa tarjoava Bridget Jones - Elämäni sinkkuna on loistava. Kliseet vahvistavat säännön - oikein käytettyinä tuloksena on koukuttava katsomiskokemus johon kuka tahansa sinkkunainen voi samaistua. Kaipaatko erinomaista romanttista komediaa? Katso 10 Things I Hate About You, Kun Harry tapasi Sallyn, Jätä se! tai (500) Days of Summer. Nämä elokuvat eroavat piristävästi keskikastista, ja välttävät sudenkuopat olemalla yksinkertaisesti hyviä elokuvia.
Viime vuosien terävimpiä romkomeja on juuri DVD/BR-levylle ilmestynyt Vuoden se kestää. Kyseessä on sarkastinen ja epätavanomainen tarina, jonka kiemurat ovat kyllä arvattavissa. Hienoksi elokuvan tekevät makoisat sivuhahmot, jotka ovat juuri niin hölmöjä ja yhtä kaikki uskottavia kuin tällaisessa elokuvassa vain voi olla. Se kertoo riskien ottamisesta, uskalluksesta ja siitä kuinka elämä heittelee tapahtumia halunsa mukaisesti. Siitähän rakkaudessa on lopulta kyse, ja on hienoa että toisinaan jopa elokuvantekijätkin osuvat maaliin

Mitä, miesbarbeja?!

Lue lisää »

Hasbro on leluyhtiö jonka tuotteita ui hieman erilaisempiinkin medioihin. Siinä missä Transformersit ovat jokaisen tuntemia elokuvissa kolistelevia autobotteja, ovat G.I. Joet Suomessa ehkä hieman tuntemattomampia. Amerikkalaiseen kulttuuriin nämä sotilasfiguurit, eli rehellisesti sanottuna nuket, liittyvät saumattomasti. Hahmot juontavat juurensa jo 1940-luvulta sarjakuvien muodossa, josta ne siirtyivät kaikkien tuntemaan nukkemuotoon 60-luvulla. Sotilashahmot esiintyvät usein amerikkalaisissa elokuvissa, linkkinä päähahmojen lapsuuteen.
Siinä missä originaalit nuket poseeraavat kenties hieman jäykästi eri varusteissaan ja asuissaan, ovat uusien elokuvien G.I.Joet eri maata. Vuonna 2009 ilmestynyt G.I.Joe: The Rise of the Cobra esitteli melkoista akrobatiaa ja notkeutta sotilailta, jotka ennen ovat lähinnä rynnineet ja ryömineet lasten leikeissä. Tuttuutta haettiin tuomalla leluista tuttuja hahmoja tarinaan, Cobra Commander ja Duke (Channing Tatum) kolistelevat sarviaan tarinankaaressa, joka hakee vertaistaan. Ensimmäisen elokuvan ongelmat kuopattiin, ja uusi jatko-osa G.I. Joe: Retaliation (Kosto) on huomattavasti toimivampaa ja nautinnollisempaa menoa. Elokuva onnistuukin olemaan niitä harvoja tapauksia, joissa jatko-osa on edeltäjäänsä parempi.
G.I.Joe: Retaliation pistää samaan toimintakakkuun paljon toimintatähtiä. Ehkä vakuuttavin toimintatähti tällä hetkellä, Dwayne "The Rock" Johnson esittelee hauiksiaan tavalla jossa kalpenisi entisten aikojen Schwarzeneggerkin. Miehen karisma on valtavaa, ja Johnson astuu pääosan esittäjän saappaisiin hienosti. Lihasmassaa tasapainottavana elementtinä pyörii Etelä-Korealainen Byung-hun Lee, joka uusii Strom Shadown roolin pienimuotoisena ninjaihmeenä. Kun mukaan heitetään vielä ykkösosan tähti Channing Tatum ja Bruce Willis, on kasassa toimintasoppa joka yksinkertaisesti toimii. Ajatukset miesbarbeista voivat pyöriä jossain mieleni taka-alalla, mutta rätisevää toimintaa katsoessa kaikki mielleyhtymät nukkeihin kaikkoavat taatusti.
Eräässä mielessä Retaliation on hyvin paljon samanlainen kuin esikuvansa. Hieman hölmö ja lapsellinen. Sen toiminta on loputonta, ja taistelu taukoamatonta. Sen tähdet ovat kuitenkin karismaattisia, toimintakohtaukset hienoja ja toiminnan ystävät saavat satavarmasti sitä mitä haluavat. Vähän kuin figuureilla leikkineet lapset aikoinaan, elokuva tarjoaa katsojilleen hetkellisen aivolevon ja vapautuksen arjen tosiasioista.

Kiehtova, karmiva kauhu

Lue lisää »

Kauhuelokuvissa on jotain kiehtovaa. Ne luovat lihaksi sen mistä painajaiset on tehty, pahimmat unet rakennettu, ja mitä oma villiintynyt mielikuvitus yön pimeinä tunteina joskus saa aikaiseksi. Ne eivät sovi kaikille, moni kiertää kauhuelokuvat kaukaa. Mutta toiset, kuten minä, haluaa upottautua sarjamurhaajien, aaveiden ja demonien maailmaan. Miksi? Joskus tarvitsee rankkaa irtautumista arjesta, joitakin kiehtovat karmivat tarinat ja jotkut nauttivat pienestä pelonväreestä selkäpiissä.
Kaikki kauhu ei ole järjetöntä silpomista ja veristen yksityiskohtien esittelyä, kuten Saw-elokuvasarjassa. Itse olen Saw-elokuvien ystävä, vaikka välillä katsominen pistääkin kädet pakostikin nyrkkiin - ettei kukaan vaan napsi omia sormiani irti. Pelottavimmat elokuvakokemukseni eivät ole tulleet teinejä jahtaavista, moottorisahaa heiluttavista sekopäistä. Eivätkä sadistisista sarjamurhaajista. Pahimpia ovat näkymättömät demonit, tai riivatut henkilöt. Ne demonit joita silmä ei näe, mutta jotka häilyvät näköalueen äärirajoilla, pienenä tahrana kuvaruudulla. Ne jotka pistävät nuoren tytön kiipeämään kattoa pitkin.
Parhaimmillaan, tai pitäisikö sanoa pahimmillaan, nämä riivatut henget vainoavat sivullisia ihmisiä. Nähtyäni ensimmäisen kerran elokuvan Ring (2002) en pystynyt nukkumaan viikkoon. Japanilainen alkuperäisversio Ringu/ Ring (1998) ei ollut yhtään helpompi. Niinpä, päästyäni pahimmasta shokistani ylitse, pelästytin itseni vain uudestaan ja uudestaan samaa teemaa mukailevilla elokuvilla. The Grudge - Kauna toimii niin japanilaisena kuin amerikkalaisenakin versiona. Mikä niissä tummatukkaisissa nuorissa tytöissä niin pelottaa? Japanissa naisten pitkä tumma tukka sekä vesi ovat elementteinä hyvin perinteisiä, kauhussakin, ja näitä hyödynnetään tehokkaasti. Näiden tyttöjen rinnalla Manaajan hernerokkaa oksentava tyttönen ei enää nykyaikana tunnu oikein miltään - vaikka onkin aikoinaan pelottanut minut perusteellisesti.
Mutta osataan sitä muuallakin. Moderneja kauhufantasioita ohjaava/tuottava/käsikirjoittava espanjalainen Guillermo Del Toro ammentaa lapsuuden traumoista ja ihmisten mielikuvituksesta. Pan's Labyrinth toi katsojille oudon fantasiamaailman, jonka sisällä värisi hienovarainen pelko. Orpokoti ja Älä pelkää pimeää nojaavat vahvasti lapsuuden kokemuksiin - mikä on kauhuelokuvissa karmaisevampaa kuin lapsi? Niinpä Andrés Muschiettin ohjaama ja Del Toron tuottama Mama kertookin lapsista. Kammottavista lapsista. Lapset pystyvät, ainakin kauhuelokuvissa, näkemään jotain mitä aikuiset eivät. Ja se saa selkäpiin värisemään tavalla joka on katsojasta riippuen herkullista tai pelottavaa.
Itse katson kauhuelokuvia ympäri vuoden. Hiiviskelevät, ihon alle menevät kauhuelokuvat ovat parhaimmillaan iltojen pimetessä, syksyn illoista voi nauttia piiloutumalla viltin alle. Mutta ei hätää, kauhua löytyy kesäihmisillekin. Itse nautin kesäkauhuna Tappajahaista, jonka jälkeen ei uimapatjalle paljon halua. Perjantai 13. päivä -elokuvia katsoessa voi miettiä kaksi kertaa, kuinka mielekästä on lähteä kesäleirille. Luulitko ettei valoisaan aikaan pelota? Olet väärässä.

Pilvikartasto pistää pään sekaisin

Lue lisää »

Wachowskin sisarukset tunnetaan ehkä parhaiten edelleen Matrix-trilogiastaan. Lana (syntyjään Laurence) sekä Andy Wachowski ovat ohjaajakaksikko, joka vuonna 1999 mullisti elokuvan ystävien silloisen maailman täysin. Nähdessäni Matrixin ensimmäistä kertaa olin puulla päähän lyöty, enkä usko olleeni ainoa. Elokuvassa käytetyt tekniikat ovat nykyään arkipäivää, ja jopa menneisyyttä, mutta -99 katsojille avautui täysin uusi maailma.
Vahvasti visuaaliseen tulkintaan ja monitasoiseen kerrontaan nojaava kaksikko on pysynyt uskollisena inspiraation lähteilleen. Nuoresta asti sarjakuvia ja Tolkienin trilogiaa ahmineet sisarukset haluavat ennenkaikkea sekoittaa ihmisten ajatuksia. Andy Wachowski onkin todennut elokuvien olevan yleisesti ottaen hyvin ennalta-arvattavia ja tylsiä. He haluavat tutkia ihmisten tekemien valintojen seurauksia, käydä keskustelua universumin kanssa ja sekoittaa aikakäsityksiä.
Ei olekaan ihme, että Wachowskien uusin elokuva, Pilvikartasto, on monisäikeinen ja -kerroksinen tarina. Se yhdistyy kuuden erillisen tarinankaaren kautta kokonaisuudeksi, joka kattaa aikajakson vuodesta 1849 aina vuoteen 2321. Sen syy-seuraus -suhteet ovat kirjaimellisesti kauaskantoisia, ja vaativat katsojaltaan keskittymistä. Elokuva laittaa katsojan aivot raksuttamaan, ja voikin vaatia useamman katselukerran avautuakseen kokonaan.
Wachowskien lisäksi saksalainen ohjaaja Tom Tykwer, sisarusten läheinen ystävä, antoi oman ohjaajapanoksensa elokuvaan. Eri aikakaudet jaettiin kahden ohjaajayksikön kesken, ja kaikki kolme osallistuivat David Mitchellin romaanin pohjalta tehtävän käsikirjoituksen tekemiseen. Kirjailija Mitchell on itse todennut kirjoittaneensa kirjan ajatellen samalla kuinka harmillista on että teos on täysin mahdoton siirtää elokuvaksi.
Kuinka tarina siirtyi valkokankaalle? V niin kuin verikosto -elokuvaa kuvatessaan sisarukset huomasivat pääosan esittäjän, Natalie Portmanin, lukevan Cloud Atlas-kirjaa jokaisella tauolla. Loppu on osa elokuvahistoriaa; Tykwer otti kirjan mukaansa lomalle Wachowskien pyynnöstä, jäi koukkuun, ja kolmikko päätti tehdä mahdottomasta mahdollisen.
Viisi eri kuvauspaikkaa, joiden välillä noin 13:a näyttelijää siirreltiin aikakaudelta toiselle kuin shakkinappuloita voivat saada kenen tahansa tuottajan pään särkemään. Lopputulos on kuitenkin kaiken vaivan arvoinen. Vaikuttava näyttelijäkaarti on osittain melkein tunnistamattomaksi maskeerattu, tarina kuroutuu läpi vuosikymmenien tavalla joka vaivaa aivoja - Pilvikartasto on hanke joka onneksi toteutettiin varoituksista huolimatta.

Mahtavasta Ozista Ihmemaahan

Lue lisää »

Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz,1939) on kenties tunnetuimpia fantasiaelokuvia, joka muistetaan vielä tänäkin päivänä. Ainakin meidän hieman vanhempien keskuudessa. Keltaista tiilitietä pitkin tallusteleva Dorothy punaisissa rubiinikengissään on populaarikulttuurissa käsite, ja elokuvaan viitataan usein. “We're not in Kansas anymore” ja “There's no place like home” ovat nykyelokuvan vakiokalustoa.
Aikansa ihme, ja usein palkittu sekä merkittävimpien elokuvien listoille aina kiivennyt Ihmemaa Oz, on melkoinen taidonnäyte. Technicolorilla kuvatut kohtaukset erosivat haasteiltaan elokuvan mustavalkoisista kohtauksista, ja asettivat kuvausryhmälle vaatimuksia joita ei tänä päivänä osattaisi edes kuvitella. Vaikka kuvallisen ilmaisun kyvyt ovat muuttuneet ajan saatossa, on jotain taianomaista säilynyt tähän päivään saakka.
Alkuvuodesta 2013 ilmestynyt Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful) on eräänlainen esiosa klassikolle. Se sijoittuu aikaan 20 vuotta ennen Ihmemaa Ozin tapahtumia, ja kertoo lahjakkaasta mutta suuren menestyksen kiertäneestä taikurista Oscar “Oz” Diggsistä (James Franco). Yhtäläisyydet alkuperäiseen tarinaan ovat olemassa, ja elokuva niiaa kauniisti esikuvalleen tarinan edetessä.
Oz, vilunkimies parhaasta päästä, saapuu Ihmemaa Oziin puolivahingossa tornadon kyydissä. Elokuvan alku onkin kuvattu mustavalkoisena, sekä 4:3 kuvasuhteella – muistuttaen näin tarinan alkuperästä. Myös ääni saa lisää muhevuutta siirtyessä surround-moodiin – kaikki tämä tapahtuu Ozin saapuessa Ihmemaahan. Uusi tarina esittelee myös pari noitaa, hyvän ja pahan. Molemmat ovat säilyttäneet alkuperäisiä ominaisuuksiaan kuten kuplan sisällä matkustamisen, sekä ilkeän vihreän naaman.
Mahtava Oz ikäänkuin kurkistaa kuuluisien hahmojen syntymään. Joukkio kohtaa matkallaan pelokkaan leijonan joka pakenee Ozia, Linnunpelättimen joka rakennetaan kyläläisten toimesta pelottelemaan hyökkääjiä, sekä erään näppäräsormisen tinaa takovan miehen. Ihmemaan eri kansallisuudet näyttäytyvät katsojille, samat hahmot seikkailevat myös alkuperäisessä mutta myöhempäään aikaan sijoittuvassa tarinassa. Kuinka hahmot muuttuvat, miten Smaragdikaupunki muuttuukaan parissakymmenessä vuodessa ja missä tilassa se on, kun Dorothy tupsahtaa Toto-koiransa kanssa astelemaan kuuluisaa tietä pitkin?
Jos katsoja kuvittelee, että Mahtava Oz kuvattiin ilman ongelmia, ollaan hakoteillä. Ohjaaja Sam Raimi oli vielä ilman miespääosan esittäjää viisi kuukautta ennen kuvausten alkamista; Johnny Depp kieltäytyi roolista, ja hätiin saapui James Franco. Franco treenasi taikuri Lance Burtonin avulla taikatemppujaan – kaikkeen ei voi luottaa tietokoneissakaan. Raimi joutui luomaan omanlaisensa Ihmemaan, Ihmemaa Oz-elokuvan teoksen oikeudet ovat tiukasti toisen yhtiön hallussa. Disney luottikin paljon aitoihin lavasteisiin, ja imi inspiraatiota Frank Capran ja James Wong Howen elokuvista, saadakseen elokuvaan Ihmemaa Ozista poikkeavan, Art Deco-tyylisen, ilmeen.
Miltä keltainen tiilitie näyttää ilman tunnettua kuviointia? Mielestäni elokuva onnistuu kiertämään pienet ongelmat hienosti.

Miksi Jennifer Lawrence on niin ihana?

Lue lisää »

Vasta 23-vuotias Jennifer Lawrence on muutamassa vuodessa noussut elokuvayleisön tietoisuuteen, median lemmikiksi, tehnyt vaikuttavia roolisuorituksia hyvin erityyppisissä elokuvissa – ja voittanut vielä Oscarinkin parhaasta naispääosasta.
Lawrence ilmestyi melkein tyhjästä, ja valloitti sekä katsojat että kriitikot Winter's Bone-elokuvassa. Sisukkaan nuoren naisen roolit eivät päättyneet tähän. Nuorille suunnattu ja äärettömän suosittu Nälkäpeli-kirjasarja sai Lawrencen tulkitsemana arvoisensa päähahmon tämän astuessa kolmiosaisen elokuvasarjan sankarittaren, Katniss Everdeenin, rooliin. Nainen pysyy kiireisenä, sillä X-Men -ja Nälkäpelin jatko-osien kuvaukset pyörivät täydellä teholla.
Oscarin Lawrence nappasi tämän vuoden helmikuussa roolistaan Unelmien pelikirjassa. Tarinan keskiössä Lawrence ja Bradley Cooper esittävät kahta tuuliajolla olevaa ihmistä, joilla molemmilla kiintää silmissä tietty päämäärä. Unelmien pelikirja on koskettava, raivostuttavan hauska ja katkeransuloisen vinksahtanut kertomus rakkaudesta – ei ihme että Akatemian mielestä Lawrencen suoritus Tiffanyna oli napakymppi. Lähtiessään lavalle hakemaan kultaista miespatsastaan Lawrence kompastui portaissa pitkässä mekossaan, ja hoiti tilanteen omalla tavallaan.
Kiitospuheessaan lavalla seistessään Lawrence tokaisi alkuun – yleisön noustessa seisomaan ja taputtamaan hänelle – että he antavat aplodeja ainoastaan säälistä kompastumisen vuoksi, mikä on todella noloa mutta kiitos kuitenkin. Huumorintaju on asia miksi media rakastaa Lawrencea; myöhemmin hän väitti keksineensä koko jutun tarkoituksella – tiristääkseen lisää aplodeja. Lawrence ei teeskentele. Hän on kuin kuka tahansa tallukka joka saapuu hienoihin juhliin ja ihmettelee kaikkia julkkiksia. Häntä kiinnostaa enemmän mitä ruokaa tilaisuudessa on tarjolla, kuin se mitä kenelläkin on päällä. Sulavaa ja tyylikästä naisesta ei meinaa saada millään.
“Haluan näyttää naiselta enkä 13-vuotiaalta pojalta”. Tällä lauseella Lawrence on kuitannut ulkomuotoonsa kohdistuneet kyselyt; hoikka nainen kun on joidenkin tahojen mielestä liian painava Hollywood-tähdeksi. Jennifer Lawrence on suorapuheinen, oman uransa ohjaimissa, sanavalmis, hauska ja jumalaisen kaunis. Nuorta naista on helppo ihailla, sillä hän eroaa Hollywoodin teennäisestä tähtimassasta kirkkaasti, omalaatuisena ja itsevarmana naisena, jolla on loistava ura edessään.

Älä parkkeeraa John McClanen lähelle

Lue lisää »

Mitä enemmän elokuvat luottavat tietokoneella tehtyihin erikoistehosteisiin ja CGI-tekniikkaan, sitä enemmän katsojat janoavat aitoa toimintaa jossa maistuu vaara. A Good Day To Die Hard nojautuu visuaalisiin efekteihin harvoin - istuttaen stunttinäyttelijät auton rattiin tekemään suorastaan älyttömiä temppuja. Elokuvan kuvauspaikoilla ei vältyttykään haavereilta. Ohjaaja John Moore halusi käyttää käsivaralla kuvattua materiaalia mahdollisimman paljon, luottaen näin siihen että John McClanen pienoinen hukassa olo oudossa maailmassa kuvastuisi paremmin Bruce Willisin kasvoilta, kuin erikoistehosteilla kuvia maalaillen.
Elokuvan autokohtaukset kuvattiin Unkarissa , pääosin Hungaroringillä. Kunnia elokuvan toimintakohtauksista ei kuulu tietenkään elokuvan tähdille Willisille, ja McClanen poikaa näyttelevälle Jai Courtneylle, vaan kouralliselle stunttimiehiä. Willisin pitkäaikainen stunttimies, Larry Rippenkroeger, on kertonut kuinka elokuvan ajokohtauksissa tehtiin asioita joita ei ole ennen elokuvissa nähty. Ei siis ihme, että mies putosi erästä kohtausta kuvatessaan 8 metriä, päätyen asfalttiin. Kuvaukset olivat miehen osalta ohi, ja toipuminen kesti kuukausia.
Tietokoneella tehtyjä tulevaisuuden autoja? Ei tällä kertaa. Ohjaaja Moore päätti pistää kaikki panokset peliin; tuloksena oli 132 tuhottua ja 518 vahingoittunutta autoa, arvoltaan noin 11 miljoona dollaria. Eri asia on, onko tällaisessa tuhoamisessa mitään järkeä. Autoja syttyy palamaan, stunttimiehet ja naiset loukkaantuvat, mutta valkokankaalle välittyy aito hiki ja adrenaliini. Muut kulkuvälineet eivät ole turvassa nekään; McClanen ongelmat helikopterien kanssa jatkuvat edelleen ja moottoripyörillä päästään kaahailemaan niin että polkupyöräilijää heikottaa.
Haluatko nähdä kun Mercedes Zetros Unimog ajaa betonirenkaan läpi ja väistää ohjusta tekemällä rekalla 360 asteen kiepin? Jonka jälkeen sankari astelee rekasta valmiina taistelemaan uudelleen? Elokuvissa kaikki on mahdollista.